Читать книгу Paljo melua tyhjästä - Уильям Шекспир, William Szekspir, the Simon Studio - Страница 5

Ensimmäinen kohtaus
Sali Leonaton talossa

(Leonato, Antonio, Hero, Beatrice y.m. tulevat.)

LEONATO. Eikö kreivi Juan ollut täällä illallisella?

ANTONIO. En nähnyt häntä.

BEATRICE. Kuinka happamelta se herrasmies näyttää! Aina kun hänet näen, saan närästystä koko tuntikaudeksi.

HERO. Hänellä on hyvin synkkä mieli.

BEATRICE. Se vasta olisi oivallinen mies, joka olisi hänen ja Benediktin keskivälillä; toinen on niinkuin kuva, ei sano mitään, ja toinen on niinkuin armollisen rouvan vanhin poika: pälpättää yhtenään.

LEONATO. Siis puoli signor Benediktin kieltä Don Juanin suussa, ja puoli Don Juanin synkkyyttä signor Benediktin kasvoissa, —

BEATRICE. Ja kauniit sääret ja somat jalat, setä, ja runsaasti rahaa taskussa; sellainen mies valloittaisi vaikka minkä naisen, – jos vain voittaisi hänen suosionsa.

LEONATO. Toden totta, tyttö, sinä et koskaan saa miestä, jos olet noin paha suustasi.

ANTONIO. Niin tosiaankin, hän on liian häijy.

BEATRICE. Liian häijy on enemmän kuin häijy; tällä tavalla menetän hyvän Jumalan lahjan, sillä sanottu on, että "häijylle lehmälle Jumala antaa lyhyet sarvet"; mutta liian häijylle lehmälle hän ei anna niitä laisinkaan.

LEONATO. Ettäkö, kun olet liian häijy, Jumala ei anna sinulle ollenkaan sarvia?

BEATRICE. Niin aivan, jos ei anna minulle miestä; mutta siitä armosta minä aamuin illoin polvillani rukoilen päästä. Hyvä Jumala, kuinka voisin sietää miestä, jolla on partaa kasvoissa! Parempi karvasäkki pään alla.

LEONATO. Voithan saada miehen, jolla ei ole partaa.

BEATRICE. Mitä sillä tekisin? Pukisinko hänet vaatteisiin ja tekisin kamarineitsyekseni? Parrakas mies on enempi kuin poika, mutta parraton on vähempi kuin mies; joka on enempi kuin poika, se ei kelpaa minulle, ja joka on vähempi kuin mies, sille en minä kelpaa. Siis ennemmin otan kuuden killingin pestin[8] karhunkuljettajalta ja vien hänen apinansa hornaan.

LEONATO. Menet siis hornaan?

BEATRICE. En, portille vain; siinä kohtaa minut paholainen, niinkuin vanha aviomies, sarvet päässä, ja sanoo: "Mene sinä taivaaseen, Beatrice, mene sinä taivaaseen; täällä ei ole sijaa teille tytöille." Ja näin jätän sinne apinani ja menen suoraa päätä Pietarin tykö. Taivasten taivas! Hän osoittaa minulle, missä poikamiehet istuvat, ja siellä me elämme niin hurskaasti kuin päivä on pitkä.

ANTONIO (Herolle). Mutta sinä, tyttöseni, sinä, toivon ma, käyt isäsi ohjain mukaan.

BEATRICE. Niin tietysti; serkkuni velvollisuus on niiata ja sanoa: "niinkuin te tahdotte, isä hyvä"; mutta siinä tapauksessa, serkkuseni, pitää sen olla sievä ja nuori mies, muuten niiaat uudestaan ja sanot: "niinkuin minä tahdon, isä hyvä."

LEONATO. No, no, Beatrice, kyllä vielä koittaa se päivä, jolloin näen sinut miehellisenä.

BEATRICE. Ei ennen kuin Jumala tekee miehet muusta aineesta kuin maasta. Eikö ole häväistys naiselle joutua jäntterän multamöhkäleen vallattavaksi? Tehdä tiliä töistään ja toimistaan ällipäiselle savitönkälle? Ei, setä, minä en miehistä huoli. Aatamin pojat ovat veljiäni, ja, totta puhuen, pidän syntinä mennä naimisiin sukulaiseni kanssa.

LEONATO. Muista, tyttäreni, mitä olen sinulle sanonut. Jos prinssi kosii sinua tuolla tavalla, niin tiedät mitä vastaat.

BEATRICE. Vika on soiton, serkkuseni, jos hänen kosinnassaan ei ole oikeata tahtia; jos prinssi on liian vaatelias, niin sano hänelle, että kaikissa asioissa tulee olla suhtaa ja tahtia, ja näin tanssi pois koko vastaus. Sillä kuule, Hero, kosiminen, naiminen ja katuminen on niinkuin hoppapolkka, minuetti ja enkeliska: kosinta on kiivasta ja tulista kuin hyppypolska ja yhtä hassumaista; naiminen sievää ja säädyllistä kuin vanhanaikainen juhlallinen minuetti; ja sitte tulee katumus ja huonoin säärin tanssii enkeliskaansa yhä raskaammin ja raskaammin, kunnes kaatuu hautaan.

LEONATO. Serkku, sinä katselet asioita kierosti.

BEATRICE. Minulla on hyvät silmät, setä: voin nähdä kirkon keskellä päivää.

LEONATO. Naamiot tulevat, veliseni; tehkää tilaa!

(Don Pedro, Claudio, Benedikt, Balthasar, Don Juan, Borachio, Margareeta, Ursula y.m. tulevat sisään naamioittuina.)

DON PEDRO. Neitiseni, suvaitsetteko käyskennellä ihailijanne kanssa?

HERO. Jos käyskelette kiltisti ja näytätte ystävälliseltä ja olette vaiti, niin lupaan käyskellä kanssanne, varsinkin kun aion käyskellä täältä pois.

DON PEDRO. Minunko seurassani?

HERO. Sen sanon, kun suvaitsen.

DON PEDRO. Ja milloin suvaitsette sen sanoa?

HERO. Kun näkönne minua miellyttää; sillä varjelkoon Jumala, että kannel olisi kotelon näköinen.

DON PEDRO (osoittaen naamariaan). Tää Philemonin katto on, ja Zeus sen asuu alla.

HERO.

Se oljist' on siis.

DON PEDRO.

(Menevät edelleen.)

BALTHASAR. No niin, tahtoisin että rakastaisitte minua.

MARGAREETA. Minä sitä en tahtoisi, teidän itsenne tähden, sillä minussa on paljon huonoja puolia.

BALTHASAR. Esimerkiksi?

MARGAREETA. Luen ääneen rukoukseni.

BALTHASAR. Sitä enemmän teitä rakastan: kuulija voi siihen sanoa aamen.

MARGAREETA. Jumala tuokoon minulle hyvän tanssijan.

BALTHASAR. Aamen!

MARGAREETA. Ja vieköön hänet pois silmistäni, kun tanssi on loppunut. – Vastaa, lukkari!

BALTHASAR. Vaiti nyt; messu on loppunut.

(Menevät edelleen.)

URSULA. Tunnen teidät vallan hyvin: olette signor Antonio.

ANTONIO. Toden totta, en ole.

URSULA. Tunnen teidät vaappuvasta päästänne.

ANTONIO. Totisesti, häntä vain jäljittelen.

URSULA. Ette voisi sitä tehdä niin häijyn hyvin, jos ette olisi hän itse. Tuohan on hänen kuiva kätensä[9] ihka ilmeisenä. Olette kuin olettekin Antonio.

ANTONIO. Toden totta, en ole.

URSULA. Olkaa vait! Luuletteko, etten teitä tunne sukkelasta älystänne? Voiko hyve pysyä piilossa? Olette kuin olettekin hän; hengen lahjat pyrkivät ilmi, ja sillä hyvä.

(Menevät edelleen.)

BEATRICE. Ettekö sano, kuka sen on teille sanonut?

BENEDIKT. En, suokaa anteeksi.

BEATRICE. Ettekö myöskään sano, kuka olette!

BENEDIKT. En nyt.

BEATRICE. Ettäkö minä olen kopea ja ammennan parhaat sukkeluuteni hauskoista juttukirjoista! – Sitä ei ole kukaan muu voinut sanoa kuin signor Benedikt.

BENEDIKT. Mikä hän on miehiään?

BEATRICE. Hänet tunnette vallan hyvin, siitä olen varma.

BENEDIKT. En, toden totta.

BEATRICE. Eikö hän koskaan ole teitä naurattanut?

BENEDIKT. Sanokaa toki, kuka hän on.

BEATRICE. No niin, hän on prinssin hovinarri, sangen typerä hölmö, jonka ainoa kyky on keksiä luonnottomia parjauksia. Muut ei häntä ihaile kuin juopporentut, ja näitäkään hän ei viehätä älyllään, vaan rivoudellaan; hän huvittaa ja samalla suututtaa ihmisiä, ja sitten he nauravat hänelle ja pieksevät häntä. Hän on varmaan näillä vesillä; tahtoisin yhdyttää hänet.

BENEDIKT. Jos keksin tuon herran, niin kerron hänelle mitä hänestä sanoitte.

BEATRICE. Tehkää se; hän purkaa minuun korkeintaan pari sanansutkausta; ja jos kukaan kenties niistä ei välitä tai niille naura, niin sortuu hän raskasmielisyyteen, ja silloin on peltopyyn siipi pelastettu, sillä sinä iltana sillä narrilla ei varmaankaan ole ruokahalua. (Soittoa kuuluu sisältä.) Mutta seuratkaamme johtajiamme.

BENEDIKT. Kaikessa, mikä on hyvää.

BEATRICE. Tietystikin, sillä jos he pahaan johtavat, niin jätän heidät ensi vuorossa.

(Menevät.)

(Tanssi alkaa sisällä. Kaikki poistuvat, paitsi Don Juan, Borachio ja Claudio.)

DON JUAN. Oikein, veljeni on rakastunut Heroon ja on mennyt kahdenkesken isän kanssa sopimaan kaupasta; naiset kulkevat neiden jäljissä, ja yksi naamio vain on jäänyt.

BAROCHIO. Ja se on Claudio, tunnen hänet ryhdistä.

DON JUAN. Olettehan signor Benedikt?

CLAUDIO. Oikein arvattu, se olen.

DON JUAN. Signor, olette veljeni likeinen ystävä; hän on hurmaantunut Heroon; pyydän, neuvokaa häntä luopumaan tytöstä; tyttö ei ole säätyyn nähden hänen vertaisensa; tekisitte siten kunnon miehen työn.

CLAUDIO. Mistä tiedätte, että hän Heroa rakastaa?

DON JUAN. Kuulin hänen valallaan sen vakuuttavan.

BORACHIO. Niinikään minä; hän vannoi naivansa hänet tänä iltana.

DON JUAN. Tulkaa pois ruokapöytään.

(Don Juan ja Borachio menevät.)

CLAUDIO.

(Benedikt palaa.)

BENEDIKT. Kreivi Claudio?

CLAUDIO. Niin, se olen.

BENEDIKT. Tahdotteko tulla kanssani?

CLAUDIO. Minne?

BENEDIKT. Lähimmän pajupuun luo,[10] omissa asioissanne, kreivi hyvä. Millä tavalla aiotte kantaa seppeltänne? Kaulassako niinkuin koronkiskuri kultavitjojaan?[11] Vai kainalossako niinkuin luutnantti vyöhyttään? Tavalla tai toisella tulee teidän sitä kantaa, sillä prinssi on siepannut Heronne.

CLAUDIO. Onneksi olkoon kauppa!

BENEDIKT. Mutta niinhän te puhutte kuin kunniallinen karjakauppias; noinhan nekin sanovat, kun ovat myyneet härän. Mutta olisitteko uskonut, että prinssi teille tekisi mokoman kolttosen?

CLAUDIO. Pyydän, antakaa minun olla rauhassa.

BENEDIKT. Hoo, nythän hosutte kuin sokea mies; poika varasti teiltä ruoan, ja te lyötte ovipieltä.

CLAUDIO. Jos ette te mene, niin menen minä.

(Menee.)

BENEDIKT. Voi, tuota haavoitettua lintuparkaa! Nyt hän kai ryömii piiloon kaislistoon. – Mutta että se neiti Beatrice tunsi minut, eikä tuntenut! Prinssin narri! – No niin, suittavat siksi minua sanoa, kun olen iloinen poika, – niin! – mutta ei, teenhän näin sulaa vääryyttä itselleni; sellaisessa huudossa en toki ole; Beatricen halpa, katkera mieli se vain tahtoo käydä yleisestä mielipiteestä ja saattaa minut näin huutoon. Hyvä, kyllä hänelle sen vain kostan.

(Don Pedro tulee.)

DON PEDRO. Signor, missä on kreivi? Oletteko nähnyt häntä?

BENEDIKT. Totta puhuen, prinssi hyvä, olen juuri näytellyt rouva Faman osaa. Tapasin hänet tässä niin alakuloisena kuin hakomaja yrttitarhassa.[12] Sanoin hänelle, – ja luulenpa sanoneeni totuuden – että teidän armonne on päässyt tuon nuoren neitosen suosioon; tarjouduin saattamaan häntä pajupuun luo, joko sitoakseni hänelle seppeleen, koska oli saanut rukkaset, tai kiertääkseni hänelle vitsan, koska oli ansainnut selkäsaunan.

DON PEDRO. Selkäsaunan! Mitä pahaa hän on tehnyt?

BENEDIKT. Typerän koulupojan rikoksen, joka, ilmi-iloissaan siitä, että on löytänyt linnunpesän, näyttää sen kumppanilleen, ja tämä sen häneltä varastaa.

DON PEDRO. Sanotko luottamusta rikokseksi? Rikos on varkaan.

BENEDIKT. Eipä sittenkään olisi ollut hullummaksi, vaikka olisi vitsa kierretty ja seppele myös; seppeleen hän olisi voinut itse pitää, ja vitsa olisi ollut teitä varten, joka ymmärtääkseni olette hänen linnunpesänsä varastanut.

DON PEDRO. Minä vain opetan hänen lintujaan laulamaan ja annan ne sitten takaisin omistajalle.

BENEDIKT. Jos niiden laulu sointuu yhteen teidän puheenne kanssa, niin puhutte, totta tosiaan, niinkuin kunnon mies.

DON PEDRO. Neiti Beatricella on vähän kania teihin. Se herra, joka tanssi hänen kanssaan, kertoi hänelle, että te olitte kovin häntä loukannut.

BENEDIKT. Oh! Hän piteli minua pahemmin, kuin mitä pölkkykään voisi kestää; tammikin, jossa vain on yksi ainoakin vihreä lehti, olisi hänelle vastannut; itse naamarinikin alkoi saada eloa ja hämmästellä hänen kanssaan. Hän luuli minua toiseksi ja sanoi, että olin prinssin hovinarri, että olin ikävämpi kuin sakea sumuilma; ja näin sitä sateli satelemistaan päälleni ivaa niin mahdottomalla nopeudella, että seisoin siinä kuin mies pilkkataulun edessä, johon kokonainen armeija ampuu. Hän haastaa tikareita, ja joka sana on kuolinpisto; jos hänen hengityksensä olisi yhtä kauhistavaa kuin hänen puheensa, niin ei voisi hänen läheisyydessään elää, hän levittäisi ruttoa aina pohjantähteen asti. Häntä en naisi, vaikka hän toisi myötäjäisinä kaikki, mitä Aatamilla oli ennen syntiinlankeemusta. Hän voisi panna Herkuleen kääntämään paistinvarrasta, jopa pakottaa häntä pilkkomaan nuijansakin valkean viriksi. Ei, älkää puhuko hänestä; hän on itse helvetin Ate, vaikka kauniissa vaatteissa. Rukoilen Jumalaa, että joku tietäjä manaisi hänet täältä pois; sillä, toden totta, niin kauan kuin hän on täällä, on yhtä rauhallista elää helvetissä kuin kirkossa, ja ihmiset tekevät ehdollaan syntiä, että vain sinne pääsisivät; niin, totisesti, meteli, kauhu ja sekasorto kulkee hänen jäljissään.

8

Otan kuuden killingin pestin j.n.e. Vanhat piiat, jotka eläissään inhosivat lapsia, olivat, kansanluulon mukaan, määrätyt kuoltuaan kantamaan apinoita helvettiin.

9

Kuiva käsi merkitsi kylmäkiskoisuutta ja saituutta.

10

Lähimmän pajupuun luo. Pajunlehdistä tehty seppele oli onnettoman rakkauden vertauskuva.

11

Koronkiskuri kultavitjojaan. Lontoon rikkailla porvareilla oli tapana pitää kallisarvoisia kultavitjoja: tavallisesti he myöskin antoivat lainaksi rahaa.

12

Hakomaja yrttitarhassa. Vrt. Jesaia I: 8.