Читать книгу Pariisin Notre-Dame 1482 - Victor Hugo, Clara Inés Bravo Villarreal - Страница 9

Kun Pierre Gringoire saapui Grève-torille, hän oli aivan kohmettunut. Välttääkseen kansanjoukkoja Rahanvaihtosillalla ja Jehan Fourbault'n tauluja hän oli kulkenut Myllärinsillan yli, mutta piispan myllyjen vesipyörät ruiskuttivat hänen takkinsa aivan märäksi, ja hän tunsi itsensä näytelmänsä haaksirikon jälkeen yhä vihaisemmaksi. Hän kiiruhtikin minkä jaksoi juhlanuotiota kohden, joka iloisesti räiskyi keskellä toria. Mutta sen ympärillä tunkeili tiheä väkijoukko.

– Kirotut pariisilaiset! Gringoire sanoi, sillä todellisena näytelmärunoilijana hän harrasti yksinpuheluja, – nyt ne vielä sulkevat minulta pääsyn tulen luo! Ja minä, jos kukaan, tarvitsisin pienen uuninloukon. Kenkäni vuotavat, ja nuo kirotut myllyt, kun kastelivat minut! Piru vieköön koko Pariisin piispan myllyineen päivineen! Tahtoisinpa tietää, mitä piispa tekee myllyllä; odottaako hän joutuvansa piispanvirasta mylläriksi? Jollei hän siihen tarvitse muuta kuin minun kiroukseni, suon sen kernaasti hänelle ja hänen tuomiokirkolleen ja myllyilleen! Katsotaanpa, aikovatko ne väistyä lainkaan, nuo hölmöt! Ja kysynpä, mitä ne siellä tekevät? Lämmittelevät; kaunista iloa! He katselevat, miten risukimput palavat; kaunis näytelmä!

Tutkittuaan hiukan tarkemmin asiaa, hän huomasi, että piiri oli paljon suurempi, kuin mitä kuninkaan nuotion ääressä lämmittelemiseen tarvittiin, ja että tämä väenpaljous ei ollut keräytynyt katselemaan ainoastaan sitä näytelmää, jonka palavat risukimput tarjosivat.

Väkijoukon ja tulen välisellä tyhjällä alueella tanssi nuori tyttö.

Oliko tämä nuori tyttö inhimillinen olento, metsänneito vai enkeli, sitä ei Gringoire, niin skeptillinen filosofi ja ironinen runoilija kuin hän olikin, voinut ensi hetkessä ratkaista, niin hän ihastui tähän lumoavaan näkyyn.

Tyttö ei ollut pitkä, mutta niin solakka ja joustava varreltaan, että hän näytti kookkaalta. Hän oli tummaihoinen, mutta saattoi aavistaa, että tuo hipiä päivänvalossa saisi espanjattarien ja roomattarien kauniin kullanhohteen. Hänen pieni jalkansakin oli andalusialainen, sillä samalla kun sen peitti soma kenkä, se liikkui siinä vapaasti. Hän tanssi, hän pyörähteli ja liiteli vanhalla persialaismatolla, joka oli huolimattomasti levitetty torille, ja joka kerta kun hänen säteilevät kasvonsa vilahtivat ohitse, välähti hänen mustista silmistään säkenöivä katse.

Kaulat kurkollaan ja suut puoliavoimina seurasivat katselijat hänen liikkeitään, ja totta onkin, että hän näytti yliluonnolliselta ilmestykseltä helistellessään siinä tamburiiniaan, jota hän pyöreät, paljaat käsivarret koholla piti korkealla päänsä päällä, ja pyörähdellessään solakkana, notkeana ja vilkkaana kuin ampiainen kullalla kirjailluissa, ruumiinmukaisissa liiveissään, kirjavassa, liehuvassa hameessaan paljaine olkapäineen, siropiirteisine säärineen, mustine hiuksineen ja säihkyvine silmineen.

– Tuohan on oikea salamanteri, keijukainen, jumalatar, bakkantti

Menalis-vuorelta, Gringoire puheli itsekseen.

Samassa toinen "salamanterin" hiuspalmikoista aukeni, ja Pieni messinkiraha, joka oli ollut siihen kiinnitettynä, vieri maahan.

– Eikö mitä! sanoi Gringoire, – sehän on vain mustalaistyttö.

Koko lumous oli haihtunut.

Tyttö jatkoi tanssiaan. Hän otti maasta kaksi miekkaa, joiden kärjet hän asetti otsaansa vasten pannen ne pyörimään yhteen suuntaan, pyörien itse toiseen. Hän oli todellakin vain mustalainen. Mutta vaikka Gringoiren kuvitelma olikin särkynyt, oli tuossa näyssä kokonaisuutena katsoen kuitenkin jotakin lumoavaa ja vangitsevaa; nuotion tuli loi häneen voimakkaan punaisen loimun, jonka hohde valaisi ympärillä seisovain kasvoja ja nuoren tytön ruskeata otsaa, ja joka vaihteleviin varjoihin sekoittuneena loi himmeän heijastuksen torin pimennoihin valaisten kajastuksellaan toisella puolen Pylvästalon vanhaa, pimeätä ja rosoista julkisivua, toisella hirsipuun haaraa.

Niiden tuhansien kasvojen joukossa, joita tämä hohde valaisi, oli yhdet, jotka kokonaan näyttivät vaipuneen tanssijattaren tarkasteluun. Ne olivat ankarat, tyynet ja synkät miehen kasvot. Tämä mies, jonka puvun ympärillä seisova joukko peitti näkyvistä, oli korkeintaan kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen. Siitä huolimatta hänen päänsä oli kalju. Ainoastaan ohimoilla oli vielä harvoja harmaantuneita hiusläikkiä. Korkea ja leveä otsa alkoi jo käydä kurtuille, mutta syvälle painuneista silmistä loisti harvinainen nuoruudenvoima, hehkuva tuli, syvä intohimo. Hän tuijotti herkeämättä mustalaistyttöä, ja tuon kuusitoistavuotiaan tytön tanssiessa ja hurmatessa kaikki, hänen mielensä näytti käyvän yhä synkemmäksi. Tuolloin tällöin hänen huulillaan häilähti hymy ja hänen rinnastaan kohosi huokaus, mutta hymy oli surullisempi kuin huokaus.

Tanssijatar lopetti viimein hengästyneenä, ja joukko taputti ihastuneena käsiään.

– Djali! sanoi mustalaistyttö.

Samassa Gringoire näki pienen, sievän, vilkkaan, reippaan ja hohtavan valkoisen vuohen, jolla oli kullatut sarvet, kaviot ja kaulanauha ja joka tähän saakka oli maannut käppyrässä maton nurkassa, hypähtävän pystyyn ja tulevan omistajattarensa luo.

– Djali, sanoi tanssijatar, – nyt on sinun vuorosi. Ja istuutuen hän ojensi tamburiininsa vuohelle.

– Djali, hän jatkoi, – monesko kuukausi nyt on?

Vuohi nosti etujalkansa ylös ja löi sillä tamburiinia kerran. Oli vuoden ensimmäinen kuukausi. Yleisö taputti käsiään.

– Djali, tyttö jatkoi ja käänsi tamburiinistaan toisen sivun, – monesko päivä nyt on?

Djali nosti pienen kullatun kavionsa ja löi sillä kuusi kertaa tamburiinia.

– Djali, mustalaistyttö jatkoi, kääntäen taas helistintään, – mitä kello on?

Djali löi sitä seitsemän kertaa. Samassa Pylvästalon kello löi seitsemän. Väkijoukko oli suunniltaan ihmetyksestä.

– Tuo on noituutta, kuului pahaaennustava ääni sanovan väkijoukosta. Sen lausui tuo kaljupäinen mies, joka ei irroittanut katsettaan mustalaistytöstä.

Tämä hätkähti ja kääntyi, mutta suosionosoitukset puhkesivat uudelleen ja tukahduttivat tuon pahansuovan huudahduksen.

Ne haihduttivat sen tyttöön tekemän vaikutuksen niin täydellisesti, että hän jatkoi kysymyksiään vuohelle.

– Djali, miten tekee kaupungin pistooliväen kapteeni, herra Guichard

Grand-Remy, kun hän astelee kynttilänpäiväkulkueessa.

Djali nousi takajaloilleen ja alkoi määkien astella niin juhlallisen vakavana, että koko katsojapiiri remahti raikuvaan nauruun tuosta pistooliväen kapteenin itsekkään hurskauden matkimisesta.

– Djali, tyttö jatkoi tämän kasvavan suosion rohkaisemana, – miten saarnaa kirkollisen tuomioistuimen kuninkaallinen prokuraattori, mestari Jacques Charmolue?

Vuohi istuutui takajaloilleen ja alkoi määkien huitoa etujaloillaan niin omituisella tavalla, että huonoa ranskaa ja latinaa lukuunottamatta liikkeet, asento, äänenpainotus, kaikki muistutti Jacques Charmoluetä.

Joukko osoitti yhä yltyvää suosiota.

– Häväistystä! jumalattomuutta! kuultiin taas äskeisen kaljupäisen miehen huudahtavan.

Mustalaistyttö käännähti jälleen.

– Oh! hän sanoi, – se on tuo ilkeä mies! Hänen alahuulensa venähti hiukan ja hänen kasvoillaan häivähti omituinen ilme, joka näytti olevan hänelle ominainen; hän käännähti kantapäillään ja alkoi kerätä tamburiiniinsa katselijain lahjoja.

Hopea- ja kuparikolikoita, suuria ja pieniä, tuli satamalla. Äkkiä hän oli Gringoiren edessä. Tämä työnsi niin epätoivoisesti käden taskuunsa, että tyttö pysähtyi.

– Hitto vieköön! runoilija sanoi löydettyään taskunsa pohjalta todellisuuden, se on tyhjyyden. Kaunis tyttö seisoi yhä odottaen ja tamburiini ojennettuna. Suuria hikikarpaloita helmeili Gringoiren otsalla.

Jos hänellä olisi ollut Peru taskussaan, hän olisi varmaankin antanut sen, mutta Gringoirella ei ollut Perua, eikä Amerikkaa muuten vielä ollut löydettykään.

Onneksi tuli eräs odottamaton tapaus hänen avukseen.

– Korjaatko luusi sieltä, senkin Egyptin heinäsirkka! kirkui kimakka ääni, joka kaikui torin pimeimmästä kolkasta. Tyttö kääntyi säikähtäen. Se ei ollut enää kaljupäisen ääni, se oli kiihkoinen, ilkeä naisen ääni.

Tämä kiljaisu, joka niin säikäytti mustalaistyttöä, herätti parhaillaan torin poikki taivaltavassa poikaparvessa aika ilon.

– Se on Rolandin tornin erakko, huusi joku joukosta nauraen täyttä kurkkua, – se on säkkiakka, joka siellä murisee. Hän ei kai ole saanut illallista. Viedään hänelle, mitä kestistä on jäänyt jäljelle.

Kaikki ryntäsivät Pylvästaloon.

Tällä välin Gringoire oli käyttänyt hyväkseen tanssijattaren säikähdystä ja perääntynyt. Poikien huudoista hän muisti, ettei hänkään ollut syönyt illallista. Hän kiiruhti sen vuoksi Pylvästaloon. Mutta nuo pikku veitikat olivat ehtineet ennen häntä. Kun hän saapui perille, oli pöytä jo tyhjennetty. Ei ollut enää jäljellä suupalaakaan. Ei ollut muuta kuin Mathieu Biternen v. 1434 maalaamat hoikat liljat ja ruusut seinässä. Se oli laihanlainen ateria.

On sangen ikävää mennä levolle nälkäisenä, mutta vielä ikävämpää on, kun vatsa on tyhjä eikä tiedä mistä saisi yösijan. Niin oli Gringoiren laita. Hänellä ei ollut leipää eikä kattoa päänsä päälle. Alaston totuus ahdisti häntä joka taholta ja hän huomasi sen sangen katkeraksi. Hän oli jo aikoja sitten havainnut sen totuuden, että Jupiter oli luonut ihmiset vihan puuskassa, ja että viisaan filosofia on koko elämän ajaksi ankkuroitu hänen kohtaloonsa. Mitä häneen itseensä tuli, hän ei milloinkaan ennen ollut joutunut niin täydelliseen umpikujaan; vatsa kehoitti äänekkäästi antautumaan, ja hänestä oli vallan sopimatonta, että kova kohtalo tahtoi näin nälällä vaikuttaa hänen filosofiaansa.

Hän uppoutui kokonaan näihin raskasmielisiin mietteisiin, kun äkkiä omituinen ja samalla harvinaisen suloinen laulu herätti hänet niistä. Se oli tuon nuoren mustalaistytön laulua.

Hänen laulunsa oli samoin kuin hänen tanssinsa ja kauneutensakin omituista ja suloista, tavattoman puhdasta, sointuvaa, kevyttä ja niin sanoakseni siivitettyä. Alituisia juoksutuksia, odottamattomia säveliä ja sointuja, yksinkertaisia lauseita, joissa siellä täällä teräviä ja vihlovia ääniä, liverryksiä, jotka olisivat saaneet satakielen kateelliseksi ja jotka aina olivat sopusointuisia, – sitten haipuvia sävelaaltoja, jotka nousivat ja laskivat laulajattaren poven lailla! Hänen kauniit kasvonsa myötäilivät harvinaisen eloisasti hänen laulunsa kaikkia vaihtelevia oikkuja villeimmistä mielijohteista viattomimpaan arvokkuuteen saakka. Milloin luuli näkevänsä bakkantin, milloin kuningattaren.

Laulun sanat olivat Gringoirelle outoa kieltä. Se sävy, minkä laulajatar niille antoi, sopi niin huonosti sisältöön, että ne tuntuivat olevan outoja hänelle itselleenkin. Niinpä hän esimerkiksi lauloi seuraavat neljä säettä hillittömän hilpeästi:

[He löysivät pylvään sisästä kallisarvoisen lippaan, jonka sisästä uusia lippuja, joissa oli kauhistuttavia kuvia.]

Ja hetken päästä Gringoire tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä siitä sävystä, millä seuraavat säkeet laulettiin:

[Arabialaisille, jotka eivät voi hevosetta liikkua, miekkoineen, kaulavarusteineen ja kauas kantavine jousineen…]

Tytön laulu huokui kuitenkin ennen kaikkea iloa ja hän tuntui laulavan kuin lintu huolettoman hilpeästi.

Mustalaistytön laulu oli särkenyt Gringoiren mietteet, mutta niinkuin joutsen rikkoo vedenkalvon. Hän kuunteli niin ihastuneena, että unohti kaiken muun. Ensi kerran tuntikausiin hän ei tuntenut itseään onnettomaksi.

Tämä hetki oli lyhyt. Sama naisääni, joka oli keskeyttänyt mustalaistytön tanssin, keskeytti nyt hänen laulunsakin.

– Vaikenetko, senkin helvetin sirkka? hän huusi taas samasta pimeästä torinkolkasta.

"Sirkka" raukka vaikeni. Gringoire sulki korvansa.

– Kirottu akka, hän huudahti, kun särkee sellaisen soittimen!

Muutkin kuuntelijat alkoivat murista.

– Hiiteen säkkiakka! jotkut huusivat.

Ja tuo vanha näkymätön häiritsijätär olisi epäilemättä saanut katua sanojaan, ellei joukon huomio samassa olisi kääntynyt narripaavin kulkueeseen, joka useiden katujen ja torien kautta kierrettyään nyt meluten saapui Grève-torille soihtujen valossa.

Tähän kulkueeseen, jonka lukija näki lähtevän palatsista, olivat matkan varrella liittyneet kaikki varkaat, roistot ja kulkurit, joita Pariisissa maleksi, ja niinpä esiintyikin se sangen kunnioitettavana saapuessaan Grève-torille.

Etunenässä vaelsi Egypti, mustalaiset. Heidän herttuansa kulki ratsain, hänen kreivinsä jalan pidellen kiinni suitsista ja jalustimista. Heidän jäljessään marssivat mustalaiset vaimoineen, kirkuvat lapset olkapäillään, kaikki, herttua, kreivit ja kansa helyillä koristeltuina, mutta repaleissa. Heidän jälkeensä tuli Argot'n kuningaskunta, Ranskan varkaat arvonmukaisessa järjestyksessä, vähäisemmät suurempien edellä. He kulkivat neljän miehen riveissä, kullakin arvoluokalla tässä omituisessa veljestössä erikoiset arvomerkkinsä; useimmat olivat jollakin lailla rampoja, toiset ontuvia, toiset käsipuolia. Siinä oli puotipuksuja, pyhiinvaeltajia, kaatumatautisia, patalakkeja, vapaita veijareita, katupoikia, herrassaikkareita, valesotilaita, vesipöhöisiä, ilotulittelijoita, kaupustelijoita, huijareita, orpoja, arkkikätyreitä ja hurskastelijoita, – luettelo, joka olisi väsyttänyt itse Homerosta.

Arkkikätyrien ja hurskastelijoiden konklaavin keskeltä erotti vaivoin Argot'n kuninkaan, suurvelhon, joka istui jalat ristissä pienissä, kahden suuren koiran vetämissä kärryissä. Argot'n kuningaskunnan jälkeen tuli Galilean keisarikunta. Siinä nähtiin majesteetillinen Guillaume Rousseau, Galilean keisari, pukeutuneena viiniläikkien tahraamaan purppuraviittaan; hänen edellään ilveniekat kamppailivat ja tanssivat sotatansseja, ja häntä ympäröivät hänen sauvankantajansa ja kätyrinsä sekä tiliviraston kirjurit. Viimeisenä marssi oikeuskirjurien ammattikunta käsissään kukin koristettuja pergamenttikääröjä, mustissa kaavuissaan, suuria keltaisia vahakynttilöitä kantaen ja pelimanneineen, joiden soitto olisi ollut omiaan noitajuhliin. Keskellä kulkuetta nähtiin vahakynttiläin valaisemat paarit, joita Narrien veljeskunnan suuruudet kantoivat, ja näillä paareilla istui mitraan ja kaapuun puettuna ja sauva kädessä uusi narripaavi, Notre-Damen kellonsoittaja, kyttyräselkäinen Quasimodo.

Tämän omituisen kulkueen eri osastoilla oli oma soittokuntansa. Mustalaiset pärisyttivät afrikkalaisia rumpujaan ja tamburiinejaan. Argotlaiset, joiden soitannollinen aisti oli sangen heikosti kehittynyt, käsittelivät vielä kahdennentoista vuosisadan viulua, metsätorvea ja rubebbia. Ja Galilean keisarikunta oli tuskin ehtinyt pitemmälle. Sen soittokunnassa kohtasi korkeintaan jonkin sangen vaatimattoman soittimen taiteen lapsuudenajoilta; niiden ääniasteikko supistui re-la-mi'hin. Mutta narripaavin ympärillä raikui ajan soitinvarasto koko soraäänisessä moninaisuudessaan. Paitsi huiluja ja metallisoittimia oli siinä kaikenlaisia soittokoneita. Hyvä lukija, sehän oli Gringoiren orkesteri!

On vaikea kuvata sitä ylpeyden ja tyytyväisyyden ilmettä, jonka Quasimodon surulliset ja epämiellyttävät kasvot olivat saaneet matkalla palatsista Grève-torille. Hän oli ensi kerran saanut itserakkaudelleen tyydytystä. Tähän saakka hän oli saanut osakseen vain nöyryytystä, halveksumista ja vastenmielisyyttä. Hän nautti todella paavin tavoin täysin siemauksin tämän joukon suosionosoituksista, joukon, jota hän vihasi, koska tiesi sen vihaavan häntä. Mitä siitä, jos hänen kansansa olikin narreja, raajarikkoja, kerjäläisiä, varkaita ja roistoja! Olihan se kuitenkin kansa ja hän sen hallitsija. Hän otti sen vuoksi täytenä totena kaikki nuo ironiset eläköönhuudot ja pilkalliset kunnianosoitukset, joihin kuitenkin, se on meidän lisättävä, sekoittui tuntuvasti todellista pelkoa. Sillä kyttyräselkäinen oli väkevä, vääräsäärinen oli notkea, kuuro oli ilkeä, ominaisuuksia, jotka ovat omiaan jonkin verran hillitsemään pilantekoa.

Muuten emme suinkaan usko, että uusi narripaavi oli selvillä niistä tunteista, joita itse tunsi, ja niistä, joita hän muissa herätti. Sielun, joka oli sijoitettu tuohon epämuotoiseen ruumiiseen, täytyi senkin olla epätäydellinen ja kuuro. Ne tunteet, joita hän tänä hetkenä tunsi, olivatkin perin hämäriä, epämääräisiä ja sekavia. Selvää vain oli, että hänen piirteistään loisti ennen kaikkea iloa ja ylpeyttä. Näiden synkkien ja onnettomien kasvojen yllä väikkyi päivänpaistetta.

Siksipä herättikin hämmästystä ja kauhua, kun Quasimodon parhaillaan kulkiessa riemusaatossa ohi Pylvästalon tuossa hurmauksen tilassa erään miehen nähtiin ryntäävän esiin väkijoukosta ja vihaisella liikkeellä riistävän hänen käsistään kullatun sauvan, hänen narripaaviutensa merkin.

Tuo häikäilemätön oli sama kaljupäinen mies, joka vähää ennen oli mustalaistyttöä ympäröivästä joukosta lausunut uhkaavia ja vihamielisiä huomautuksia saattaen tyttöraukan pelon valtaan. Hän oli pappispuvussa. Samassa hetkessä, kun hän hypähti väkijoukosta esille, tunsi hänet Gringoire, joka ei tähän saakka ollut kiinnittänyt häneen huomiota.

– Kas vain, hän huudahti hämmästyneenä, – sehän on opettajani Hermeksestä, dom Claude Frollo, arkkidiakoni! Mitä ihmettä hän mahtaa tahtoa tuosta yksisilmäisestä riiviöstä? Hän kai haluaa päästä päiviltään.

Samassa kuului kauhun huuto. Tuo hirvittävä Quasimodo oli hypännyt alas paareilta, ja naiset käänsivät kasvonsa pois, etteivät näkisi, kuinka hän murskaisi arkkidiakonin.

Yhdellä hyppäyksellä hän oli papin edessä, katsahti häneen ja vaipui polvilleen.

Pappi kiskasi häneltä tiaaran, taittoi hänen sauvansa ja repi hänen kultapaperilla koristetun viittansa.

Quasimodo oli yhä polvillaan pää painuksissa ja kädet ristissä.

Omituinen keskustelu viittoilun ja liikkeiden avulla sukeutui heidän välilleen, sillä kumpikaan ei puhunut. Pappi seisoi suuttuneena, uhkaavana, käskevänä, Quasimodo oli polvillaan nöyränä, rukoilevana. Ja kuitenkin olisi Quasimodo varmaan voinut musertaa papin vaikka sormellaan.

Ravistettuaan lujasti Quasimodon tavatonta olkapäätä pappi antoi hänelle viimein merkin nousta ja seurata häntä.

Quasimodo nousi.

Mutta nyt, kun ensi hämmästys oli lauennut, tahtoi narrien kulkue puolustaa näin äkkiä valta-istuimelta syöstyä paaviaan. Mustalaiset, argotlaiset ja oikeuskirjurit keräytyivät huutaen ja meluten papin ympärille.

Quasimodo asettui hänen eteensä, jännitti lihaksensa, puristi suuret kouransa nyrkkiin ja näytti hyökkääjille hampaitaan ärsytetyn tiikerin lailla.

Papilla oli taas entinen synkän vakava ilmeensä. Hän teki

Quasimodolle merkin ja alkoi poistua sanaakaan sanomatta.

Quasimodo kulki hänen edellään ja raivasi hänelle tietä.

Kun he tungoksen läpi olivat ehtineet torin toiseen päähän, halusi joukko uteliaita seurata heitä. Quasimodo asettui silloin arkkidiakonin taakse ja seurasi hitaasti hänen kintereillään kiukkuisen, harjakset pörhöllään olevan, hampaitaan nuoleskelevan villisian tavoin, tuolloin tällöin päästäen matalan mörähdyksen ja pakottaen liikkeellä tai katseella väkijoukon peräytymään suuressa kaaressa.

Heidän annettiin poistua ahtaaseen ja pimeään kujaan, sillä jo Quasimodon kasvojen pelkkä uhkaava ilme riitti karkottamaan uskalikot.

– Tuota saattaa jo sanoa ihmeelliseksi, Gringoire mietti; mutta mistä ihmeestä saisin illallista?