Читать книгу Vanha tarina Montrosesta - Walter Scott - Страница 4

Sisällysluettelo

Häll' oli ollut kehtona

Isänsä vanha haarniska;

Hän nukkui siihen, kuunnellen

Kilinää raudan ruosteisen;

Näk' unta verisistä töistä vaan,

Ja soti ennenkuin hän astuikaan.

Hall'in pilkkalaulut.

Myöhään illalla muutamana päivänä yllämainitulla levottomalla ajalla ratsasti nuori aatelisherra, kelpo hevosella ja kelpo aseilla varustettu, hiljalleen ylös yhtä niitä jyrkkiä teitä, jotka Perthshiren alangoilta vievät vuoristoon; häntä seurasi kaksi palvelijaa, joista toinen talutti kuormajuhtaa. Tämä matkue oli kauan aikaa kulkenut pitkin muutaman järven rantaa, jonka syvät vedet kuvastelivat länteen laskeuvan auringon purppuraisia säteitä. Ikivanhat koivu- ja tammipuut varjostivat muutamin paikoin heidän kulkemaansa epätasaista, jotenkin vaivaloista tietä; toisin paikoin oli äärettömiä kalliomöhkäleitä riipuksissa sen yli. Tuonnempana vuori, joka rajoitti ihanan järven pohjoisrantaa, ei kohonnut yhtä äkkijyrkästi, vaikka yhtä korkealle, ja oli purppuranpunaisilla kanervankukilla verhottu. Meidän aikoinamme olisi näin ihana seutu luultavasti suuresti ihastuttanut matkustajaa; mutta ne, jotka matkustavat levottomuuden ja pelon päivinä, eivät malta paljo ihailla kauniita paikkoja.

Herra päästi niin usein, kuin metsä sen salli, yhden tai molemmat palvelijansa rinnalleen ratsastamaan ja näkyi ahkerasti pitävän puhetta heidän, kanssaan; säätyeroitus katoaa näet helposti niiden väliltä, jotka ovat yhteisen vaaran alaiset. Puheen aineena oli, mitä puolta tämän viljelemättömän seudun etevimmät miehet pitivät ja tokko he rupeaisivat osallisiksi pian odotettaviin valtiollisiin meteleihin.

Matkalaiset olivat vasta puolitiessä kulussansa pitkin järven rannikkoa, ja nuori herra osoitti par'aikaa seuralaisilleen sitä paikkaa, mistä heidän kuljettavansa tie kääntyi pohjoiseenpäin ja järven rannalta poiketen kohosi vuorisolaa myöten oikealle; silloin keksivät he yht'äkkiä hevosmiehen, joka ratsasti rannalle päin, ikäänkuin heitä vastaan. Auringon säteitten heijastus hänen kypärästänsä ja rautapaidastaan näytti, että hän oli täysissä varuksissa, ja meidän matkalaisten asia vaati, ettei tuo mies saisi tiedustamatta päästä heidän sivutsensa. »Meidän pitää saada tietää», sanoi nuori herra, »ken hän on ja minne hän menee.» Näin puhuttuaan hän iski kannukset ratsunsa kupeisiin ja ajoi molempain seuralaistensa kanssa niin joutuisasti, kuin vaan tien epätasaisuus myönsi, eteenpäin siksi, kunnes he saapuivat sille haaralle, missä vuorisolasta alas tuleva tie yhtyi siihen, joka vei järven rantaa myöten. Sillä lailla he olivat riistäneet vieraalta mahdollisuuden väistää heitä rantatien jatkolle poikkeemalla.

Tuo yksinäinen ratsumies oli myös kiirehtänyt kulkuaan, kun ensin näki meidän kolmen matkalaisen semmoisella vauhdilla rientävän itseään kohti. Mutta nähtyänsä, että he seisahtuivat ja asettuivat sotarintamaan, hillitsi hän hevosensa ja alkoi kulkea hyvin varovasti. Täten sai kumpikin puoli aikaa tarkastella toisiansa. Vieraalla oli vahva hevonen, kelvollinen sotatoimiin ja kykenevä sen kannettavaa raskasta painoa kestämään. Ja ratsumies itse istui demipique'ssään eli sotasatulassaan semmoisella ryhdillä, joka todisti, että se oli hänen tavallinen istuin-paikkansa. Päässä hänellä oli loistavaksi kirkastettu kypärä, sulkatupsulla koristettu, ja rungon suojana oli haarniska, rintapuolelta niin paksu, että se hyvin kesti pyssynluoteja, vaan takana tehty keveämmistä aineista. Tämän alla hänellä oli härännahkainen nuttu, ja varusten jatkona olivat kintaat, joiden suut ulottuivat kyynäspäihin asti ja jotka, samoin kuin muutkin suojelusvehkeet, olivat kirkkaasta teräksestä. Satulan etukaaresta riippui kaksi pistoolia tupissaan; ne olivat paljo suuremmat tavallista, melkein kahden jalan pituiset, ja ampuivat luoteja, joita meni naulaan kaksikymmentä. Härännahkaisesta vyöstä, joka oli suurella hopeasoljella kiinnitetty, riippui vasemmalla kupeella pitkä, suora, kaksiteräinen miekka, jonka kahva oli hyvin vahva ja terä sekä iskemiseen että pistämiseen sovelias. Oikealta kupeelta riippui tikari, noin kahdeksantoista tuumaa pitkä; olkahihna kannatti ratsumiehen selässä muskööttiä eli suurta pyssyä, ja ristikkäin tämän olkahihnan kanssa kävivät kantimet, jotka sisälsivät ampumavaroja. Teräksiset säärivarukset, jotka ulottuivat äärettömän pitkävartisten ratsassaapasten suille asti, täyttivät ne eri osat, jotka siihen aikaan kuuluivat hyvin varustetun soturin asuun.

Ratsumiehen oma näkö oli myös sotaisan puvun mukainen, ja selvään näkyi, että tämä puku oli hänelle jo kauan ollut kodikas. Vieras oli tavallista miehenvartaloa pitempi ja näytti olevan tarpeeksi vahva huokeasti kantaaksensa sekä suojelus- että taistelu-aseittensa painoa. Ijältään hän saattoi olla neljänkymmenen paikoilla tai vähän päälle, ja muodosta hänet tunsi rohkeaksi, kovia säitä kokeneeksi, vanhaksi soturiksi, joka oli nähnyt monta tappelutannerta ja niistä monta arpea saanut muistiaisikseen. Jouduttuaan noin kolmenkymmenen kyynärän matkan päähän vastaantulijoista hän pysähtyi ja seisoi paikallansa, kohoten seisomaan jalustimilleen, ikäänkuin tiedustellaksensa vastaantulijoiden aikomusta, ja temmaten pyssynsä oikeanpuoliseen käteensä siltä varalta, että sitä tulisi tarvis käyttää. Kaikessa muussa, paitsi miesluvun puolesta, hän olikin paremmin varustettu taisteluun kuin nuo miehet, jotka näkyivät tahtovan sulkea häneltä tien.

Vastustajain päälliköllä oli tosin kelpo ratsu, ja hänen yllään oli härännahkainen, kalliisti tikattu nuttu, sen ajan puolisotainen puku. Mutta palvelijain mekot olivat vaan paksua huopaa ja olisivat tuskin kestäneet miekanterää vastaan, jos vahvan miehen käsi sivaltaisi; eikä ollut yhdelläkään koko matkueessa muita aseita kuin miekat ja pistoolit, joita vailla noilla metelisillä ajoilla herrat ja heidän palvelijansa harvoin liikkuivat ulkona.

Kun he hetken aikaa näin olivat seisoneet vastakkain ja katsastelleet toisiansa, lausui nuori herra sen kysymyksen, joka siihen aikaan oli tavallinen kaikkien suussa, kun tämmöisellä tavalla satuttiin outojen kanssa yhteen: »Kenenkä puolta te pidätte?»

»Virkkakaa mulle ensin», vastasi soturi, »kenenkä puolta te pidätte?—Vahvemman puolueen tulee ensiksi puhua.»

»Me pidämme Jumalan ja Kaarle kuninkaan puolta», sanoi taas ensimmäinen puhuja, »ja nyt ilmoittakaa te puolueenne, kun saitte tietää meidän.»

»Minä pidän Jumalan ja sotalippuni puolta», vastasi yksinäinen ratsumies.

»Vaan minkä sotalipun?» kysyi taas toisen joukon päämies.—»Kavaljeerienko vai Keropäiden[7], kuninkaan vai sääty-liittokunnan?»

»Totta puhuakseni», vastasi soturi, »en tahtoisi vastata teille valheella, sillä se olisi häpeällistä retkeilijäritarille ja soturille. Mutta jotta voisin täydellä todella, niinkuin sopii, vastata teidän kysymykseenne, olisi välttämätöntä, että olisin itse päättänyt, kumpi puolue niistä, joihin tätä nykyä tämän kuningaskunnan asukkaat ovat jakaantuneet, minun vihdoinkin on valitseminen. Mutta siitä asiasta en olekaan vielä mihinkään varmaan päätökseen tullut.»

»Minä olisin luullut», virkkoi nuori herra, »että kun uskollisuus kuninkaalle ja uskonto on kysymyksessä, ei kukaan aatelinen eikä muu kunnian mies kauan voi epäillä, kummalleko puolelle on rupeaminen.»

»Kuulkaas, herra», vastasi soturi, »jos niillä sanoilla tahdotte soimata minua taikka saattaa aatelisarvoni ja kunniani epäilyksen alaiseksi, niin käyn mielelläni taisteluun niiden puolesta, uskaltaen yksinkin tapella teitä kolmea vastaan. Mutta jos se vain oli olevinansa ajatusopillinen viisastelu, jommoisia minäkin nuorempana opin kokoonpanemaan Mareschal-kollegiossa Aberdeen'in kaupungissa, niin olen valmis todistamaan teille logice (ajatusopin sääntöjen mukaan), että päätökseni olla vielä jonkun aikaa päättämättä, kumpaanko noista riitapuolueista rupean, hyvin sopii minulle, ei ainoasti aatelisena ja kunnian herrana, vaan myös älykkäänä ja viisaana miehenä, joka nuorella ijällänsä on tutustunut vapaisiin tieteisiin ja sittemmin on käynyt sotaa, seuraten ikivoitollisen Kustaavus Aadolfin, Pohjoismaiden leijonan, lippua ynnä monta muuta sankarillista päällikköä, sekä luterilaista että kalvinilaista, sekä paavilaista että arminiolaista.»

Puheltuaan pari sanaa seuralaistensa kanssa vastasi nuori herra taas: »Suurestipa mieleni tekisi, hyvä herra, teidän kanssanne keskustella tästä tärkeästä aineesta ja suureksi kunniaksi katsoisin, jos minun onnistuisi taivuttaa teidätkin sille puolelle, jonka itse olen valinnut. Minä aion tänä iltana ratsastaa erään ystäväni luokse, jonka kartano on noin neljän virstan päässä täältä. Siellä te, jos tahdotte tulla kanssani, saatte hyvän yömajan ynnä sitten vapaan luvan huomenna aamulla jatkaa omaa tietänne, jos ette siksi taipune yhtymään meihin.»

»Kenenkä sana on minulle siitä vakuutuksena?» virkkoi varovainen soturi.—»Miehen pitää tuntea takausmiehensä; muuten hän voi sattua paulaan.»

»Nimitetäänhän minua», vastasi nuori herra, »Menteith'in kreiviksi, ja toivon, että katsotte kunniasanaani kyllin vahvaksi takaukseksi.»

»Se on kelpo aatelismiehen nimi», virkkoi soturi, »jonka sanaa ei sovi epäillä.» Yhdellä kädenliikkeellä hän siirsi pyssyn selkäänsä takaisin, toisella hän tervehti nuorta herraa sotamiehen tavan mukaan ja ratsasti likemmäksi, yhä puhuen: »Ja minä toivon», sanoi hän, »että oma lupaukseni olla teille, jalo herra, buono camarado (uskollisena kumppanina), niin hädässä kuin rauhassa, niin kauan kuin yhdessä seurustelemme, ei ole aivan halveksittava näinä metelisinä aikoina, jolloin, niinkuin sananlasku sanoo, miehen pää on paremmin suojattuna rautakypärässä kuin marmoripalatsissa.»

»Vakuutan teille, että näöstänne päättäen katson sangen edulliseksi matkustaa tämmöisen soturin suojeluksessa. Mutta toivonpa, ettei tulekaan tilaisuutta näyttää urhouttanne, sillä minä aion viedä teidät ystäväin luokse hyvään majapaikkaan.»

»Hyvä majapaikka, jalo herra», vastasi soturi, »kelpaa aina, eikä ole muuta paitsi hyvä palkka tai hyvä saalis, joka sen voittaisi—jääköön mainitsematta kavaljeerin kunnia ja käsketyn velvollisuuden välttämätön täyttäminen. Ja totta puhuen, herra, teidän jalo tarjouksenne on sitä terveellisempi, kuin en juuri tarkoilleen tietänyt, missä minä ja kumppaniparkani» (hän silitti hevostaan) »saisimme yömajan.»

»Saisinko sitten luvan kysyä», sanoi kreivi Menteith, »kelle minulla on kunnia toimittaa majoittajan virkaa?»

»Tietysti, jalo herra», sanoi soturi; »nimeni on Dalgetty—Dugald Dalgetty—rittmeister Dugald Dalgetty, Drumthwacket'in herra, teidän palvelijanne kaikissa, kunniallisissa asioissa. Se on nimeni, jonka kenties olette sattunut näkemään sanomalehdissä Gallo Belgicus ja Swedish Intelligencer taikka jos Ylä-Saksan kieltä lukenette, Leipzig'in lehdessä Fliegender Mercoeur. Isäni oli, näette hyvä herra, tuhlaavaisella elämällään kuluttanut kelpo perintönsä aivan tyhjiin. Minulla ei siis ollut kahdeksantoista vuoden ijällä parempaa keinoa tarjona, kuin viedä Mareschal-kollegiossa Aberdeenin kaupungissa saatu oppini, aatelisvereni ja Drumthwacket'in herran nimi ynnä vielä kaksi teräksenkovuista käsivartta sekä samallaista jalkaa Saksan sotaan, retkeilijä-ritarina onneani hakien. Ja olipa, hyvä herra, minulla siellä parempi apu jaloistani sekä käsivarsistani kuin koko aatelisnimestäni ja kirjaopistani, ja pian seisoin, peitsi olalla, rivisoturina ritari Ludovik Leslien komennossa, missä niin perinpohjin opin kaikki sotatemput, etten niitä juuri taida vilauksessa unohtaa. Herra, minä olen saanut seisoa vartijana kahdeksan tuntia peräkkäin, kello kahdestatoista päivällä kello kahdeksaan illalla, palatsin edustalla, varustettuna rinta- ja selkähaarniskalla, kypärällä ja käsivaruksilla, raudassa kiireestä kantapäihin, purevassa pakkasessa, kun jää oli kovaa kuin piikivi. Eikä siihen ollut mitään muuta aihetta kuin että hetken aikaa olin viipynyt majatalon emännän puheilla silloin, kun käskettiin katsastukseen,

»Epäilemättä olette,» virkkoi kreivi Menteith, »myös kokenut monta leikkiä, jotka olivat yhtä kuumat kuin tämä yksi tehtävänne oli vilustava?»

»Oikeastaan, korkea herra, minun ei sopisi itse puhua siitä; mutta tottapa se, joka Leipzig'in ja Lützen'in kentillä on seisonut, saattaa kehua nähneensä tasapäitä tappeluita. Ja se, joka on ollut läsnä Frankfurfin ja Spanheim'in ja Nürnberg'in ja monen muun kaupungin valloituksessa, arvattavasti tietänee jotakin piirityksistä, väkirynnäköistä ja uloskarkauksista.»

»Ja varmaanhan te, herra, myös kohositte arvossa ansionne mukaan.»

»Se kävi hitaasti, korkea herra, saakelin hitaasti», vastasi Dalgetty. »Mutta minun kansalaiseni, ne leirin isät, jotka olivat ensin panneet kokoon meidän uljaat skotlantilaisrykmenttimme, saksalaisten peloituksen, alkoivat kaatua sangen tiheään, mitkä ruton, mitkä miekan surmaamina, ja silloin me, heidän lapsensa, perimme heidän paikkansa. Arvoisa herra, ensin olin kuusi vuotta vapaaehtoisena rivisoturina komppaniassa ja kolme vuotta peitsimiehenä; sillä minä en ottanut pertuskaa käteen, koska se olisi ollut sukuperälleni harvennukseksi. Vihdoin minut korotettiin 'fahndreggeriksi'—jolla nimellä saksalaiset nimittivät lipunkantajaa—kuninkaan mustaan henkivartija-ratsuväkeen, ja niinpä sitten pääsin luutnantiksi ja 'rittmeisteriksi' ikivoitollisen kuninkaan, protestantti-uskon suojelusmuurin, Pohjoismaiden Leijonan, Itävallan hirmun, Kustaavus Aadolfin johdon alaisena.»

»Vaan yhtähyvin te, kapteeni Dalgetty—luullakseni se arvo vastannee tuota ulkomaista rittmeister-nimeä»—

»Aivan oikein», vastasi Dalgetty, 'rittmeister' juuri merkitseekin sitä samaa kuin komppanian päällikkö.»

»Arvelin sanoa», jatkoi kreivi Menteith, »että te näytte, jos oikein lienen ymmärtänyt, jättäneen mainitun jalon kuninkaan palveluksen?»

»Se oli vasta hänen kuoltuansa—se oli vasta hänen kuoltuansa, herra», vakuutti Dalgetty, »kun ei minua enää mikään velvollisuus kiinnittänyt siihen palvelukseen. On, näette korkea herra, siinä palveluksessa asioita, jotka kipeästi koskevat kunnian mieheen, hamaan luihin ja ytimeen asti. Varsinkin se, että ikivoitollinen Kustaavus—vaikkei palkka suinkaan ollut liiempia, ollen rittmeisterillä ainoasti noin kuusikymmentä taaleria kuukaudelta—ei koskaan maksanut meille enempää kuin kolmannen osan siitä palkasta, joka kuukausittain suoritettiin meille lainan nimellä. Ja kuitenkin, jos asian laitaa oikein katsastaa, pidätti päinvastoin tuo mainio kuningas itse lainan muodossa ne kaksi palkan kolmannesta, joita ei maksettu sotureille. Ja minä kuulin kokonaisten saksalais- ja holsteinilaisrykmenttien, keskellä tappelukenttää, niinkuin kunniattomain kuormastorenkien, huutavan: 'Gelt! Gelt!' jolla ilmoittivat vaativansa rahaa, silloin kun heidän olisi pitänyt hakata päälle meidän kelpo skotlantilaisurhojen tavalla, jotka eivät milloinkaan, korkea herra, saastuttaneet kunniataan halvan rahan tähden.»

»Mutta eikö noita palkkarästejä», kysyi kreivi Menteith, »kuitenkaan maksettu sotamiehille perästäpäin, määrättyinä aikoina?»

»Korkea herra», sanoi Dalgetty, »minä vakuutan teille, niin totta kuin olen rehellinen mies, ettemme koskaan tai missään muodossa ole saaneet noista rahoista yhtä kreutzeriakaan[8]. Minulla itselläni, koko sillä ajalla kun palvelin ikivoitollista Kustaavusta, ei ole ollut milloinkaan kahtakymmentä taaleria omia rahojani, paitsi kun joku väkirynnäkkö tai voitto taikka jonkun kaupungin tai dorp'in (kylän) valloitus tuotti sen onnen. Sillä senkaltaisissa tilaisuuksissa käy retkeilijäritarille, joka vähänkin sotatapoja tuntee, harvoin niin hullusti, ettei saisi edes hiukan etua.»

»Enemmän minua nyt kummastuttaa, hyvä herra», sanoi kreivi Menteith, »että niinkin kauan pysyitte Ruotsin palveluksessa, kuin että viimein siitä luovuitte.»

»En maar olisikaan pysynyt», vastasi kapteeni, »mutta tuo suuri sotasankari ja kuningas, Pohjoismaiden Leijona ja protestantti-uskonnon suojelusmuuri, oli niin erinomaisen sukkela tappeluita voittamaan, kaupungeita valloittamaan, maakuntia allensa laskemaan ja sotaveroja kiskomaan, että hänen palveluksensa vastustamattomalla voimalla veti puoleensa kaikki totiset aatelismiehet, jotka sotavirkaa harjoittivat. Olenhan minä itsekin, halpa mies, joka tässä ratsastelen, saanut hallita koko Dunklespiel'in hiippakuntaa alisessa Rheinjoen rantamaakunnassa, olen asunut palskreivin[9] palatsissa, kulautellen kurkkuuni hänen valituimpia viinejänsä ystävieni kanssa ja haalien sotaveroja, ruoka-apuja ynnä vapaaehtoisia lahjoja, jota tehdessä minä tietysti, niinkuin kelpo kokki ainakin, en laiminlyönyt sormieni nuolemista. Mutta asia on semmoinen, että kaikki se herraus alkoi sangen kiireesti sulaa sen perästä, kun meidän mainio herramme oli saanut kolme surmaluotia Lützenin kentällä. Minä huomasin, että onni oli kallistunut toiselle puolelle ja että lainaamiset ja vähennykset palkastamme yhä pitkittelivät entistä menoansa, vaan vapaaehtoiset lahjat sekä muut onnensuomat kaikki katosivat. Sentähden minä luovuin kun luovuinkin virastani ja antauduin palvelukseen Wallenstein'ille, Walter Butler'in irlantilaisrykmenttiin:»

»Ja saisinko luvan kysyä», virkkoi kreivi Menteith, jota tämän retkeilijän onnenvaiheet näkyivät suuresti huvittavan, »miltä teidän mielestänne tämä esivallan muutos tuntui?»

»Eipä juuri miltään», vastasi kapteeni, »ei juuri liika hyvältä. En voi kehua keisariakaan paremmaksi maksajaksi kuin mitä suuri Kustaavus oli ollut. Ja mitä kuumiin löylyihin tulee, oli meille niitä tarjona sangen tiheään. Minun tuli monastikin lyödä pääni vanhoja tuttaviani, Ruotsin Sulkasia vastaan. Ne, näette arvoisa herra, olivat kaksikärkisiä, molemmista päistään raudoitettuja seipäitä, jotka pystytettiin peitsimiesrivin eteen ratsuväen rynnäkön esteeksi. Ja nämä Ruotsin Sulkaset—vaikka näyttävät sangen koreilta, ollen pensaitten taikka metsän reunaviidakon kaltaisia, kuu pitkät, niiden takana sotarinnassa törröttävät peitset puolestansa olisivat korkeihin honkapuihin verrattavia—eivät olekaan koetellessa yhtä pehmeitä kuin hanhen untuvat. Mutta vaikka kuumia löylyjä saatiinkin liian tiheään ja palkkaa liian harvaan, saattoi retkeilijäritari kuitenkin tulla jotensakin hyvin toimeen keisarin palveluksessa, sillä hänen yksityisiä onnentuomia etujaan ei pidetäkään siinä niin tarkasti silmällä kuin Ruotsin sotavoimassa. Ja kun vaan upseeri teki tehtävänsä sotaleikissä, ei Wallenstein eikä Pappenheim eikä heitä ennen ukko Tillykään ottanut paljo kuullaksensa porvarien tai talonpoikain valituksia jotakuta päällikköä tai soldado'a (sotamiestä) vastaan, joka oli vahingossa heitä kohtaan ollut liian tarkka keritsijä. Tottunut soturi, joka osasi, niinkuin meidän skotlantilainen sananpartemme sanoo: 'sovittaa emäsian kuonon kiinni porsaan saparoon', sai kyllä maakunnalta sen palkkansa, jota ei keisari maksanut.»

»Kukkuramitalla, herra, eikö niin, ja vielä korkoa lisäksi?» virkkoi kreivi Menteith.

»Se on tietty», vakuutti Dalgetty hämmästymättä. »Sillä korkeampiarvoiselle soturille olisi kaksinkertainen häpeä, jos hänen nimensä tulisi mainituksi pienessä kepposessa.»

»No entä, virkkakaa, hyvä herra», pitkitti kreivi Menteith, »mistä syystä te niin edullisesta palveluksesta luovuitte?»

»Asia, näette korkea herra, oli tämmöinen», vastasi soturi. »Minulle sattui eräänä iltana muutaman irlantilaisen upseerin kanssa—hän oli nimeltään O'Quilligan ja majurina meidän rykmentissämme—pieni sanasota siitä, kummanko kansa on etevämpi ja arvokkaampi. Seuraavana aamuna hän, antaessaan käskyjään, viittasi minua kohti komentosauvansa päällä ja sitten kohotti sauvan, sen sijaan että hänen olisi pitänyt laskea sauvan pää maata kohti, niinkuin kohtelias upseeri aina tekee, komentaessaan toista upseeria, joka on hänen vertaisensa aatelisarvossa, vaikka kenties alhaisempi sotaviraltaan. Tästä riidasta, jalo herra, seurasi kaksintaistelu. Ja kun sitten asia otettiin tutkittavaksi ja meidän 'oberst' eli everstimme Walter Butler katsoi hyväksi määrätä kansalaisellensa helpomman rangaistuksen, minulle kovemman, niin minä, jonka sappi ei voinut tämmöistä vääryyttä sulattaa, muutin tästä espanjalaiseen palvelukseen.»

»Ja arvattavasti se muutos kääntyi teille hyödyksi, vai kuinka?» sanoi kreivi Menteith.

»Totta puhuakseni», vastasi kapteeni, »ei siinä ollut paljo syytä valittaa. Palkan maksu oli jotenkin säännöllinen, sillä sen hankkivat Alankomaitten rikkaat flanderilaiset ja vallonit. Kortteerit ja ruoka olivat erinomaiset; toista olivat Flanderin hyvät vehnämöykyt kuin ruotsalaisten ruiskorput, ja Rheinin viiniä meillä oli siellä runsaammin kuin ikinä olin nähnyt Rostockin mustaa olutta Kustaavuksen leirissä. Sotapalvelusta ei ollut yhtään, muutakin työtä vähän; ja sen vähän saimme tehdä tai jättää tekemättä oman mielemme mukaan. Se oli todella erinomainen vanhainpäiväin paikka kavaljeerille, joka jo alkoi hieman kyllästyä leireihin ja taisteluihin ja ostettuaan verellä tarpeensa kunniaa nyt halusi vähä huokeaa ja kylläistä elämää.»

»Ja saanko kysyä», virkkoi kreivi Menteith, »mistä syystä te, kapteeni, koska arvattavasti olitte päässyt äsken kerrottuun hyvään tilaan, siitä huolimatta Espanjankin palveluksesta luovuitte?»

»Teidän pitää, korkea herra, huomata, että tuo espanjalainen», vastasi kapteeni Dalgetty, »arvelee itseään aivan verrattomaksi eikä siis sopivalla kunnioituksella kohtele niitä urhokkaita ulkomaisia sotureita, jotka ovat niin hyvät ja hänen palvelukseensa antautuvat. Ja karvasteleehan jokaisen kelpo soldado'n (soturin) sappea, kun hänet yhä syrjään sysätään ja jäljelle jätetään ja kun hänen täytyy antaa etusija jokaiselle pöyhistelevälle signor'ille (herralle), joka, jos puheeksi tulisi, kummanko ensinnä pitäisi rynnätä muurinaukolle peitsi kädessä, kohta ja kernaasti päästäisi skotlantilais-herran edeltänsä menemään. Paitsi sitä, herra, minä tunsin vähän kutkutusta omassatunnossani erään uskonkappaleen tähden.»

»Enpä olisi luullut, kapteeni Dalgetty», sanoi nuori herra, »että vanhalla soturilla, joka niin monta kertaa oli muuttanut palvelusta, saattaisi olla kovin arka omatunto semmoisissa asioissa.»

»Kovin arkatuntoinen en olekaan», virkkoi kapteeni, »sillä minun mielestäni on rykmentin sotapapin virkana noiden asiain hoitaminen minun ja muiden urhokasten soturien puolesta; eihän hänellä, minun tietääkseni, ole mitään muuta tehtävää palkkansa ja saatavainsa edestä. Mutta tämä, näette korkea herra, oli eri asia, »casus improvisus» (aavistamaton asia), niin sanoakseni, eikä ollut omauskoista sotapappia käsillä, jolta olisin neuvoa saanut. Sanalla sanoen, minä näin, että protestanttilaisuskoni kyllä annettiin minulle anteeksi siitä syystä, kun olin toimen mies ja sotataidossa parempi kuin kaikki meidän tertia'n (rykmentin) don'it (herrat) yhteensä, mutta että minua linnaleirissä ollessamme vaadittiin messuun muun väen kanssa. Vaan, näettehän, korkea herra, minun velvollisuuteni, totisena Skotlannin miehenä ja Aberdeenin Mareschal-kollegion oppilaana, oli katsoa messua taikauskoiseksi paavilaistempuksi ja sulaksi epäjumalanpalvelukseksi, jota en millään muotoa tahtonut läsnäolollani hyväksyä. Totta on, että tästä asiasta neuvottelin erään arvoisan kansalaiseni, »pater» Fatsides'in kanssa, joka kuuluu Würtzburg'in skotlantilaisluostariin»—

»Ja toivottavasti», keskeytti kreivi Menteith, »saittekin tältä hengelliseltä isältä selvän neuvon?»

»Niin selvän, kuin se saattoi olla», vastasi kapteeni Dalgetty, »siihen nähden, että olimme tyhjentäneet kuusi pullollista renskaa ja noin kaksi tuopillista »Kirchenwasser.»[10] Isä Fatsides selitti minulle, että hänen ymmärryksensä mukaan minunlaiselleni vääräuskoiselle oli aivan yhdentekevä, kävinkö messua kuulemassa vai en, koska kuitenkin auttamattomasti olin tuomittu ja työnnetty ijankaikkisen kadotuksen omaksi siitä syystä, että katumattomana ja paatuneena pidin kiinni kirotusta väärästä uskostani. Tästä vastauksesta surullisena käännyin erään hollantilaisen, kalvininoppisen papin puoleen, joka arveli, että minun olisi luvallista kuunnella messua, samoin kuin profeetta salli Naaman'in, tuon mahtavan sotasankarin ja kunniallisen ritarin Syyrian maalla, seurata herraansa, jonka palvelukseen hän oli sitoutunut, Rimmon-epäjumalan temppeliin ja kumartaa sitä epäjumalana, sill'aikaa kun kuningas nojautui hänen käsivarteensa. Vaan eipä tämäkään vastaus ollut minulle mieleen, sillä aika erotushan on voidellulla Syyrian kuninkaalla ja meidän espanjalaisella everstillämme, jonka olisin saattanut yhdellä puhalluksella lennättää ilmaan kuin pavunkuoren. Paitsi sitä en löytänyt sotasäänuöissä yhtään pykälää, joka olisi semmoista käskenyt; eikä myös minulle tarjottu mitään etua, ei palkan eikä saatavien lisäystä, korvaukseksi siitä pahennuksesta, joka tulisi omalletunnolleni.»

»Ja niin taas muutitte palvelusta?» kysyi kreivi Menteith.

»Niinpä tein kun teinkin. Ja koeteltuani vähän aikaa paria, kolmea muuta hallitsijaa, palvelin myös kotvasen Korkeavaltaisia Hollannin Säätyjä.»

»Ja miltä se palvelus teistä maistui?» kysyi jälleen matkakumppani.

»Voi, hyvä herra!» sanoi soturi aivan ihastuksissaan, »heidän käytöksensä maksupäivinä sopisi esikuvaksi koko Euroopalle—ei mitään lainaamisia, ei mitään vähennyksiä, ei pidättämistä, ei rästejä—kaikki maksettiin ja kuitattiin niinkuin pankkiirin vekseli. Majapaikat myös olivat oikein hyvät, eikä elatuksessa moitteen sijaa. Mutta, herra, he ovat kovin tarkkoja, ankaria herroja, jotka eivät salli pienintäkään koirankujetta. Niin että jos talonpoika valittaa päänsä rikkilyömisestä tai kapakoitsija olutpullon särkemisestä, taikka jos joku tyttötolvana vähänkin vingahtaa, jotta se kuuluu kauemmaksi kuin hänen hengityksensä, temmataan kohta kunnon sotamies siitä oikeuteen eikä edes oman sotatuomarinsa eteen, joka paraiten ymmärtäisi tutkia ja mutkia häntä ansion mukaan, vaan jonkun halvan käsitöitä tekevän pormestarin eteen, joka soturille uhkaa työhuonetta, hirsipuuta ja mitä kaikkea muuta uhanneekaan, aivan kuin hänen edessään olisi joku hänen omia arvottomia talonpoika-konniaan, jotka asuvat puoleksi manterella, puoleksi vedessä, ja pukevat ylleen parikymmentä pöksyparia päällekkäin. En minä iljennyt kauan elää noiden kiittämättömäin roistojen kanssa, jotka eivät kykene omin voimin puolustamaan itseään, vaan eivät kuitenkaan tahdo heidän puolustajakseen rupeavalle ulkomaalaiselle aatelisherralle myöntää mitään muuta etua hänen kuivan palkkansa lisäksi. Ja mitä semmoinen palkka onkaan jalomieliselle miehelle luvallisen vapauden ja kunnioittavaisen kohtelun rinnalla? Senvuoksi päätin taas luopua mynheer'ien[11] palveluksesta. Ja kun samassa suureksi ilokseni kuulin, että tänä kesänä saattaisi tulla jotakin minun virkaani kuuluvaa tarjolle omassa rakkaassa kotimaassani, niin tulinpa tänne, sananlaskulla puhuen 'niinkuin kuokkavieras häihin', käyttämään ulkomailla saatua kokemustani rakastettujen kansalaisteni hyödyksi. Semmoinen on, korkea herra, minun elämäni ollut lyhyesti kerrottuna ja puhumatta käytöksestäni kaikissa taisteluissa tasaisella tanterella ja leireissä, väkirynnäköissä ja verilöylyissä, joista tulisi liian pitkällinen juttu ja joiden kertominen kenties sopineekin paremmin toiselle suulle kuin omalleni.»