Читать книгу Vanha tarina Montrosesta - Walter Scott - Страница 5

Sisällysluettelo

Päätänsä valtamiehet vaivatkoot

Ja riidan oikeutta punnitkoot;

Mä, niinkuin sveitsiläinen, sanon vaan:

Se oikeess' on, jolt' oikein palkan saan.

Donne.

Kuljettava tie tuli nyt niin vaivaloiseksi ja ahtaaksi, että matkustajain puheen täytyi keskeytyä, ja kreivi Menteith, hevostansa pidättäen, virkkoi matalalla äänellä muutamia sanoja palvelijoilleen. Kapteeni etupäässä, kulki matkajoukko nyt puolen virstan verran hitaasti ja vaivaloisesti epätasaista ja jyrkkää vastamäkeä ylös ja pääsi sitten ylängölle, josta liiat vedet valuivat vuoripurona pois. Tämän puron nurmikkoranta soi taas matkustajille tarpeeksi sijaa, niin että he saattoivat paremmin seuraa pitäen jatkaa kulkuansa.

Kreivi Menteith alotti jälleen saman keskustelun, jonka tien vaikeus oli vähäksi aikaa lopettanut. »Olisinpa luullut», virkkoi hän kapteeni Dalgettylle, »että teidän kaltainen kunnon aatelismies, joka niin kauan palveli urhokasta Ruotsin kuningasta ja joka, niinkuin sopiikin, ylenkatsoo Hollannin Säätyjen halpamielisiä poroporvareita, ilman pitkiä arveluita antautuisi mieluummin Kaarle kuninkaan puolelle kuin apumieheksi noille alhaissukuisille, keropäisille, nenän kautta honottaville lurjuksille, jotka ovat nostaneet kapinan kuninkaan valtaa vastaan?»

»Te puhutte järkevästi, korkea herra», sanoi Dalgetty, »ja caeteris paribus (jos muut seikat ovat yhtäläiset) saattaisikin tapahtua, että katsoisin asiaa samalta kannalta. Mutta, näette, herra, sanoohan sananparsi: koreista sanoista ei tule voita leipään. Ja sen verran olen jo kotiin tultuani saanut täällä kuulla, että näen kunnon aatelismiehelle olevan soveliasta valita tämä tai tuo puolue tässä keskinäisessä metelissä, kumman havaitsee paraiten oman etunsa mukaiseksi. 'Uskollisuus kuninkaalle', se on teidän tunnussananne, herra—'Vapaus', niin huutaa toinen vastaiselta kadun varrelta— 'Kuninkaan puolesta' on toinen sotahuuto—'Parlamentin puolesta!' toinen. 'Montrose eläköön!' kiljuu Donald[12], lakkiansa heiluttaen—Argyle ja Lewen eläkööt!' huhuilee etelämaan Saunders,[13] kohottaen sulkatupsuista hattuaan. 'Puolusta piispautta!' lausuu tämä pappi, jolla on messupaita ja alttarikaapu päällään—'Pidä lujasti seurakunnan puolta!' inttää tuo saarnamies, geneveläinen patalakki päässä ja ympyräkaulus kaulassa.—Kelpo tunnussanoja ne ovat jokainen—erinomaisia tunnussanoja. Kumpi puoli on oikeammassa, sitä en osaa päättää. Sen vaan tiedän, että monta kertaa olen seisonut polvia myöten veressä ja taistellut asiain puolesta, jotka eivät maksaneet kymmenettäkään osaa siitä, mitä huonoin näistä.»

»No, olkaapa hyvä ja virkkakaa, kapteeni Dalgetty», sanoi kreivi, »koska pidätte kummankin puolueen asioita niin tasa-arvoisina, mitkä seikat sitten saattaisivat teidän päätökseenne vaikuttaa?»

»Kaksi seikkaa vaan, korkea herra», vastasi soturi. »Ensiksikin, kumpi puolue kunnioittavammalla tavalla pyytäisi minun palvelustani;—ja toiseksi (se on vaan seuraus edellisestä), kummalta puolueelta sopisi kiitollisinta palkitsemista toivoa.—Ja, suoraan puhuen, hyvä herra, minusta näyttävät tätä nykyä molemmat nämä seikat kallistuvan parlamentin puolelle.»

»Virkkakaa syynne, olkaa hyvä», sanoi kreivi Menteith, »niin kenties voinen tuoda toisia, vielä voimallisempia vastasyitä esiin.»

»Herra, minä olen aina taipuvainen kuulemaan järkisyitä», virkkoi kapteeni Dalgetty, »kun ne vaan puhuvat kunnialleni ja edulleni. Kuulkaa siis, korkea herra. Jotakin vuoristoarmeijan tapaista, kuulen ma, on nyt koolla taikka kokoontumaisillaan näissä jylhissä vuorimaissa kuninkaan asian puolustamiseksi. Vaan tunnettehan te itsekin, hyvä herra, vuorelaistemme luonteen. En tahdo suinkaan kieltää heidän olevan vahvaraajaista, urhomielistä kansaa, jolla on kyllin miehuutta, taistellessaan omalla raa'alla tavallaan. Mutta tämä heidän tapansa on yhtä poikkeava säännöllisestä sodankäynnistä ja sotakurista, kuin muinaisten skyyttien tai vielä nytkin Amerikan metsäläisten taistelut. Eihän heillä ole edes sen vertaa kuin saksalainen sotapilli taikka rumpu, millä voi soittaa aamu- ja iltarämpytystä ja käskeä marssiin, rynnäkköön, peräytymiseen taikka johonkuhun muuhun sotatemppuun; ja heidän riivattu rakkopillinsä, jota he itse ovat ymmärtävinänsä, on umpiouto jokaisen sivistyneeseen sotatapaan tottuneen soturin korville. Niin, että jos rupeaisinkin harjoittamaan tuommoista pöksytöntä[14] roistojoukkoa, minun olisi mahdoton saada heitä itseäni ymmärtämään. Ja jos he ymmärtäisivätkin, arvelkaapa itse, korkea herra, olisiko mulla yhtään toivoa saada noita puolivillejä tottelemaan, jotka ovat tottuneet osottamaan ainoastaan omille isännilleen ja heimopäälliköilleen sitä kunnioitusta ja kuuliaisuutta, mikä olisi tuleva valtuuskirjalla virkaan asetetuille upseereille. Jos heitä opettaisin sotarintamansa laittamaan neliöjuuren säännön mukaan,—se on, niin että asettaisin pataljoonan neliskulmaan, jonka jokaisessa rivissä, sekä pitkin että poikin, miesluku olisi koko läsnäolevan joukon neliöjuuren vertainen,—mitä etua minulle tulisi tämän sotataidon kultaisen säännön neuvomisesta? Ei muuta kuin että saisin väkipuukon vatsaani, kun muka olisin asettanut sivu- tai takariviin jonkun Mac Alister More'n, Mac Shemey'n tai Copperfae'n, joka olisi tahtonut seisoa eturivissä?—Totta tosiaan on, mitä Pyhä Raamattu sanoo: 'Älkää viskatko helmiä sikojen eteen, ettei he kääntyisi teitä vastaan ja repisi teitä.'»

»Luullakseni, Anderson», virkkoi kreivi Menteith, katsahtaen taakseen toisen palvelijansa puoleen (he kulkivat molemmat aivan hänen jäljessään), »sinä voit vakuuttaa tälle herralle, että meillä tulee olemaan tilaisuutta kokeneen upseerin taidon näyttämiseen ja halua hänen neuvojansa tottelemaan paljo enemmän, kuin mitä hän näkyy arvelevan.»

»Teidän luvallanne puhuen, kunnioitettava herra», vastasi Anderson, kunnioittavaisesti lakkiansa kohottaen, »meidän tulee suuresti tarvis kelpo upseereja rekryyttiemme harjoittajiksi, kun se irlantilainen jalkaväki joutuu, jota odotamme ja joka luultavasti onkin jo saapunut läntisen vuoriston rannikolle.»

»Ja minä ottaisin mielelläni, sangen mielelläni semmoisen toimen», sanoi Dalgetty; »irlantilaiset ovat kelpo poikia, oikein kelpo poikia. Kerran näin erään irlantilaisen prikaatin, kun rynnäköllä valloitimme Frankfurtin Oder-joella, niin lujasti pitävän puoliaan miekalla ja peitsellä, että torjui takaisin keltaisen ja sinisen ruotsalais-prikaatin, molemmat niin miehuulliset kuin suinkin yksikään ikimuistettavan Kustaavuksen johdossa taistelevista joukoista. Uljas Hepburn, urhokas Lumsdale, peloton Monroe ja minä, muiden kavaljeerien avulla, raivasimme tosin itsellemme toisessa paikassa pääsötien, peitsi kädessä; mutta jos meillä kaikilla olisi ollut yhtä luja vastarinta vastassa, olisi meidänkin silloin täytynyt peräytyä tyhjin toimin ja suurella mieshukalla. Ijäti katoomattoman ylistyksen ja kunnian ovat siis nuo urhoolliset irlantilaiset ansainneet, vaikka heidät kyllä hakattiin maahan jok'ainoa mies, niinkuin semmoisissa tilaisuuksissa on tapana. Niin että heidän tähtensä aina olen rakastanut ja kunnioittanut sitä kansaa kaikkein enimmin, omien skotlantilaisteni jälkeen.»

»Upseeripaikan irlantilaisessa väessä», sanoi Menteith, »arvelen melkein voivani luvata teille, jos kuninkaan puolelle taipuisitte.»

»Mutta yhtä hyvin», virkkoi kapteeni Dalgetty, »on toinen ja tärkein esteeni vielä kumoomatta. Sillä minun mielestäni tosin se 'soldado' häpäisee ja halventaa itseään, joka suussansa yhä vaan pitelee sanoja 'palkka' ja 'gelt' (raha), niinkuin ennen mainitsemani saksalaiset palkkasoturit, hävyttömät lurjukset. Ja samaten tahdon miekallani puolustaa sitä ajatusta, että kunnia on suuremmassa arvossa pidettävä kuin palkat, vapaat kortteerit sekä saatavat. Mutta 'ex contrario' (toiselta puolen) soturin palkka on sotamiehen palvelusvelvollisuuden vastine, jonkatähden viisaan ja älykkään aatelissoturin sopii arvostella, minkälaisen palkkion hän saa palveluksestaan ja mistä varoista se palkkio tulee. Ja, totta puhuen, korkea herra, sen verran kuin kuulen ja näen, on kukkaro sääty-liittokunnan hallussa. Vuorelaiset te kyllä saatatte pitää hyvällä mielellä siten, että sallitte heidän varastaa karjaa. Ja mitä irlantilaisiin tulee, te voitte, semmoisissa asioissa yleisen sotatavan mukaan, maksaa heille niin vähän ja niin harvoin, kuin te ja korkeasukuiset liittolaisenne suvaitsette tai sopivaksi katsotte. Mutta semmoinen kohtelu ei kelpaakaan minunlaiselleni kavaljeerille, jonka on elättäminen ja kunnossa pitäminen hevosiaan, palvelijoitaan, aseitansa ja varuksiansa ja joka ei voi eikä tahdokaan käydä sotaa omalla kustannuksellaan.»

Anderson, sama palvelija, joka ennenkin oli puhunut, kääntyi nyt kunnioittavaisesti isäntänsä puoleen. »Luullakseni, korkea herra», sanoi hän, »voisin teidän luvallanne virkkaa pari sanaa, jotka kumonnevat kapteeni Dalgettyn toisenkin vastasyyn. Hän kysyy, mistä varoista ottaisimme palkkamme? No, minun vähällä ymmärrykselläni päättäen, luulisin rahalähteitten olevan meille tarjona yhtä hyvin kuin sääty-liittokuntalaisille. He haalivat maakunnalta veroja mieltänsä myöten ja ryöstelevät kuninkaan ystävien omaisuutta. No, kunhan joudumme alangoille vuorelais- ja irlantilaisjoukkojemme kanssa ja miekat kädessä, pianpa löydämme monta lihavaa kavaltajaa, joiden varoista, vääryydellä ko'otuista, sopii täyttää sotarahastomme ja tyydyttää sotamiehemme. Sitäpaitsi annetaan oikein satamalla sellaisia tuomioita, joilla omaisuus julistetaan menetetyksi; ja ryöstettyjen maiden lahjoittamisella jokaiselle hänen puolelleen ruvenneelle retkeilijäsoturille saa kuningas yhdellä kertaa palkita ystäviään ja rangaista vihollisiaan. Sanalla sanoen se, joka noiden keropää-koirien puolelle antautuu, voinee tosin saada jonkun pikkuisen summan palkakseen—mutta meidän lippumme juurella on tarjona tilaisuus päästä ritariksi, lordiksi tai kreiviksikin, jos miehellä on onni mukanaan.»

»Oletko koskaan ollut sotapalveluksessa, kunnon ystäväni?» kysyi kapteeni puhujalta.

»Olenpa hiukan, herra, näissä kotimeteleissämme», vastasi mies nöyrästi.

»Vaan et yhtään Saksassa etkä Hollannissa?» kysyi Dalgetty vielä.

»Sitä kunniaa ei minulla ole ollut», vastasi Anderson.

»Teidän palvelijallanne, korkea herra», virkkoi Dalgetty, kreivi Menteith'in puoleen kääntyen, »on sangen järkevä, luonnollinen ja sievä käsitys sota-asioista. Vähän epäsäännöllinen se tosin on ja vähän liiaksi vivahtaa vuodan myömiselle ennenkuin karhu vielä on saatu.—Tahdonpa sentään ottaa tätä asiaa miettiäkseni.»

»Tehkää niin, kapteeni», sanoi kreivi Menteith. »Te saatte koko yön sitä miettiä, sillä nyt olemme aivan likellä taloa, missä luulen voivani vakuuttaa teille runsaasti vieraanvaraa.»

»Ja se on minulle sangen tervetullutta», virkkoi kapteeni, »sillä päivännoususta alkaen en ole maistanut mitään ruokaa, paitsi yhtä kauraleivän palasta, jonka jaoin hevoseni kanssa. Onpa minun oikein täytynyt vatsan tyhjyyden tähden vetää miekkavyöni kolmea reikää tiukemmaksi, ettei nälkä ja raskas rauta livahuttaisi vyötäni paikaltaan.»