Читать книгу Vanhanpojan moraali - William John Locke - Страница 4

Sisällysluettelo

Toukok. 22 p.

Mietin toisinaan, olisinko ehkä nyt onnellisempi, jos olisin asunut yliskamarissa, "kun olin vuotta yksi kolmatta", jos olisin käynyt köyhyyden koulua, jos minulla olisi ollut "hurja tyttö, reimat ystävät ja laulumieli" ja jos iloisena olisin kiivennyt asuntooni viidenteen kerrokseen. Olen elänyt vaatimattomasti, se on totta; mutta ei minun koskaan ole tarvinnut tuumia, mistä saisin seuraavan ateriani, ja aina olen nauttinut sitä mukavuutta, joka kuuluu ylempien luokkien etuoikeuksiin; eikä mikään Lisette koskaan ole asettanut shaaliaan rullauutimeksi ikkunani eteen. Toisinaan melkein toivon, että hän olisi sen tehnyt. En koskaan ole uneksinut kunniasta, rakkaudesta, huveista, hullutuksista tai tuhonnut onneani yhdessä silmänräpäyksessä, kuten kuolemattomassa laulussa kerrotaan laulajan tehneen. Usein minulla on ollut niin ikävä, että hetket ovat tuntuneet minusta ihmiselämän pituisilta.

Ja nyt, kun olen neljäkymmentä vuotta vanha, on asiaa liian myöhäistä korjata. Hyviä ystäviä minulla, Jumalan kiitos, ei ole — heidän sietämätön sydämellisyytensä tekisi minut hulluksi. Mitä taas "hurjaan tyttöön" tulee, käy hän aivan yksinkertaisesti yli kuvittelukykyni.

"Mitä sinä ajattelet?" Judith kysyi.

"Minä ajattelin, millaiseksi elämäni olisi muodostunut, jos olisin noudattanut periaatetta, että 'kun kaksikymmentä on vuotta vain, on ullakolla hyvä asustaa'", vastasin totuudenmukaisesti, sillä ylläolevat mietteet olivat juuri pyörineet päässäni.

Judith nauroi.

"Sinäkö ullakkohuoneessa! Mutta eihän sinulla ole mitään temperamenttia!"

Ei kai minulla sellaista ole. Sitä minä en milloinkaan ennen ole ajatellut.

"Se on erotus meidän välillämme", hän lisäsi seuraavassa silmänräpäyksessä. "Minulla on temperamenttia, mutta sinulla ei."

"Toivon, että sinulla on paljon iloa siitä."

"Se on vielä tuhat kertaa ikävämpi ominaisuus kuin omatunto. Se on elämän kirous."

"Miksi sitten olet niin ylpeä siitä?"

"Sitä sinä et ymmärtäisi jos sanoisinkin sen sinulle", Judith vastasi.

Minä nousin paikaltani ja menin ikkunan luo ja katselin miettiväisenä sadetta, joka piiskasi pientä ikävää katua. Judith asuu Tottenham Mansionissa, lähellä Tottenham Court Roadia. Ensimmäisessä kerroksessa on ravintola, ja kevätiltoina saattaa istua avonaisen ikkunan ääressä ja hengittää keuhkoihinsa terveellisiä olut- ja viinihöyryjä ja kuunnella kuljeksivien soittajien ihania säveliä. Kun uudet varallisuussuhteeni tekivät minulle mahdolliseksi antaa hänen muuttaa mukavampaan huoneustoon, hänellä oli kaikki Lontoon monet huoneustot valittavinaan. Miksi hän välttämättä tahtoi vuokrata tämän inhottavan asumuksen, sitä en koskaan ole voinut ymmärtää. Huoneusto ei suinkaan ole erikoisen huokea; se seikka, että alakerrassa on ravintola, näyttää korottavan vuokraa. Hän selitti, että hän piti portinläpän muodosta ja kylpyhuoneen hanojen mallista. Minulla on hämärä käsitys siitä, että tällä kaikella on jotakin tekemistä temperamentin kanssa.

"Näyttää siltä, että aina sataa, kun meillä on aikomus lähteä huvimatkalle. Tämä on neljäs kerta pääsiäisen jälkeen", minä huomautin.

Olimme suunnitelleet pientä huvimatkaa maalle, mutta koska satoi taivaan täydeltä, jäimme kotiin.

"Ehkä hyvä Jumala sillä tavalla tahtoo ilmaista tyytymättömyyttään meitä kohtaan", sanoi Judith.

"Miksi hän olisi tyytymätön meihin?" kysyin minä.

Judith kohautti olkapäitään ja samassa vilunväristys puistatti hänen ruumistaan.

"Hyi, miten minua palelee!"

"Rakas lapsi", minä huudahdin, "minkä ihmeen vuoksi sinä et lämmitä huonetta?"

"Kun viimeksi lämmitin, väitit sinä, että täällä oli tukahduttavan kuuma."

"Mutta silloinhan oli loistava auringonpaiste, sinä epäjohdonmukainen pikku ihminen", minä huudahdin ja etsin taskuistani tulitikkulaatikkoa.

Raapaisin tulta. Minun täytyi laskeutua polvilleni sytyttääkseni tulen uuniin. Hän ojensi kätensä — hänellä on kauniit valkeat kädet ja ohuet sormet — ja kosketti hiljaa päätäni.

"Kauanko olemme tunteneet toisemme?" hän kysyi.

"Kahdeksan vuotta suunnilleen."

"Ja kuinka kauan tuttavuutemme on jatkuva?"

"Niin kauan kuin tahdot", sanoin minä, ajatukset sytyttämishommissa.

Judith veti pois kätensä. Minä olin yhä polvillani, kunnes tuli syttyi leimuamaan.

"Tämä uuninristikko on erinomainen", sanoin iloisesti ja vedin esille mukavan nojatuolin.

"Erinomainen", vastasi hän kylmästi.

Seurasi pitkä hiljaisuus. Minun mielestäni se on melkein hauskinta, mitä elämä tarjoo. Eikö kerrota, että Tennyson ja Carlyle viettivät miellyttävimmät iltansa istuen vastakkain uunin ääressä läpitunkemattoman äänettömyyden ja tupakansavun ympäröimänä?

Tarjosin Judithille paperossin. Hän pudisti päätään. Minä sytytin omani, nojauduin taaksepäin tuoliini ja katselin sivultapäin hänen kasvojaan. Useimmat ihmiset pitäisivät häntä rumana. Minä en oikein voi päästä selville siitä, onko hän sitä vai eikö. Hän on vaaleaverinen — voisi sanoa väritön, se on, hänellä on hyvin vaalea tukka (hyvin runsas — se on yksi hänen sulojaan), harmaan kalpea iho ja tummansiniset silmät. Hänen kasvonsa ovat laihat, hiukan riutuneen näköiset; niistä näkyy, että hän on kärsinyt — taaskin temperamenttia! Kuu hän nyt istui siinä ja tuijotti tuleen, oli hänellä suupielet alaspäin vedettyinä. Hänen vartalonsa on solakka ja notkea. Hänellä on kauniit jalat. Toinen jalka pisti esiin hameen alta, ja siinä viippui kenkä. Viimein tämä kenkä putosi maahan. Minä tiesin, että sen piti pudota. Hän on hyvin ihastunut, kun hänellä on niin vähän ainesta kuin suinkin kengissään — suunnilleen tuuman verran nahkaa (otaksun sen olevan nahkaa) varpaasta laskien. Nostin lattialta tämän turhanpäiväisen kapineen ja pujotin sen takaisin sukanterälle.

"Oletko tekevä noin myös kahdeksan vuoden kuluttua?" Judith kysyi.

"Lapsi kulta, luultavasti, niinkuin olen tehnyt kahdeksantuhatta kertaa viimeksi kuluneiden kahdeksan vuoden aikana", vastasin minä nauraen. "Minä olen tottumuksen orja."

"Sinä voit ehkä mennä naimisiin, Marcus."

"Herra varjelkoon sellaisesta!" minä huudahdin.

"Jonkun kauniin, nuoren tytön kanssa."

"Minä inhoan kauniita, nuoria tyttöjä. Yhtä hyvin voisin keskustella kapalolapsen kanssa, jota työnnetään lastenvaunuissa."

"Ei ole sanottu, että miehet menevät naimisiin niiden naisten kanssa, joiden kanssa heistä on hauska keskustella", Judith sanoi.

Minä sytytin uuden paperossin. "Luulen, että naittamishulluus on villinnyt koko naissukupuolen", huudahdin hiukan kiivastuneena. "Toissapäivänä Jessica täti kiusasi minua. — Ikäänkuin se häntä liikuttaisi!"

Judith nauroi ja nimitti minua tyhmeliiniksi.

"Miksi?" minä kysyin.

"Siksi, ettei sinussa ole temperamenttia."

Se oli tyhmästi sanottu; se ei ollut mikään vastaus. Sen minä sanoinkin hänelle. Hän vastasi, että hän oli minua paljon vanhempi ja tiesi enemmän. Minä huomautin, että hän oli paljon nuorempi.

"Montako sydämentykytystä sinulla on ollut elämässäsi — oikeita rajuja, hillittömiä sydämentykytyksiä — ikuisuuksia yhden tunnin rajojen sisäpuolella?"

"Tuon sinä olet lukenut jostakin Blaken teoksesta", minä mutisin.

"Sen tiedän. Vastaa kysymykseeni!"

"Se on tyhmä kysymys."

"Eikä ole. Kun vastedes näet kapalolapsen, jota työnnetään lastenvaunuissa, niin paljasta kunnioittaen pääsi!"

Pelkään, etten yleensä osaa suoriutua sanasodassa.

"Ja kun vastedes otat palvelukseesi keittäjättären, Judith hyvä", minä sanoin, "niin kysy neuvoa joltakin mieheltä!"

Hän punastui. Minä pyysin tuhat kertaa anteeksi. Hänen loukatut tunteensa vaativat varovaista käsittelyä. Asia oli hiukan omituinen. Hän ei ollut epäröinyt hyökätessään luonteeni sisimpien heikkouksien kimppuun, mutta kun minä sitten kostin moittimalla aivan ulkonaisia seikkoja, hän syvästi loukkaantui ja sai minut tuntemaan itseni kurjaksi konnaksi. Luulen tosiaankin, että jos Lisette olisi asettanut tuon rullauutimen ikkunani eteen, niin olisin oppinut tuntemaan naisten luonteen hiukan paremmin. Mutta Judith on ainoa nainen, jonka koko elämäni aikana olen läheisesti tuntenut, ja kuitenkin ihmettelen toisinaan, opinko hänet koskaan tuntemaan. Sen sanoin hänelle kerran. Hän vastasi: "Jos sinä rakastaisit minua, niin tuntisit minut." Luultavasti hän oli oikeassa. Suoraan sanoen — minä en rakasta Judithia. Minä olen tottunut häneen. Hän on hieno nainen sormenpäitään myöten. Hän on sivistynyt ja tuntee oikein älykästä harrastusta renesanssia kohtaan. Itse asiassa hän osaa arvostella venezialaista maalauskoulua hienommin kuin minä itsekin. Hän on kaikin tavoin miellyttävä ja huvittava. Ja jos tungen syvemmälle, ihmisvaiston juuriin saakka, huomaan, että hän minun elämässäni — kohtalo on niin määrännyt — edustaa tuota ikuisesti naisellista, jota mies tarvitsee täydennyksekseen, jotta hänen elämänsä olisi normaalielämää. Mutta mitä siihen tulee, että tuo ikuisesti naisellinen vetäisi minut puoleensa — ei. Se ei voisi houkutella minua pois minun omasta piiristäni. Minä en koskaan voisi tehdä mitään hulluutta jonkun naisen vuoksi.

En ymmärrä Judithia. Se ei paljoa merkitse. On olemassa niin monta seikkaa, joita minä en ymmärrä; niinpä en ymmärrä sellaisen älykkään ilveilijän henkistä kantaa, joka kohdistaa elämänsä koko tarmon nenälle asetetun sauvan tasapainossa pitämiseen. Mutta minä tiedän, että Judith ymmärtää minut, ja siinäpä tuttavuutemme viehätys onkin. Hän mittailee ystävyydentunteeni syvyyttä suorastaan naurettavan tarkasti. Hän on todella verraton nainen. On monta, jotka tahtovat pitää rauhallista mieltymystä polttavana intohimona. Judithissa ei ole mitään teatterimaisuutta.

Tänään hän kuitenkin tuntui olevan hiukan kärttyisä ja hermostunut. Hän keskeytti miellyttävän hiljaisuuden, joka oli seurannut minulle myönnettyä anteeksiantoa, huutamalla minua äkkiä nimeltä.

"No?" sanoin minä kysyvästi.

"Minä tahtoisin kertoa sinulle jotakin. Ole hyvä, lupaa minulle, ettet suutu!"

"Hyvä Judith", sanoin minä, "suuri keisarillinen kaimani, jonka mietelmät aina ovat suoneet minulle sanomatonta lohdutusta, sanoo näin: 'Jos jotkut ulkonaiset seikat harmittavat sinua, niin huomaa, ettei itse asia sinua suututa, vaan sinun käsityksesi siitä, ja tästä voit heti vapautua, jos tahdot!' Lupaan siis vapautua kaikista niistä käsityksistä, jotka harmilliset tiedonantosi voivat minussa herättää, enkä suuttua."

"Ei kukaan ole sanonut niin typeriä asioita kuin Marcus Aurelius", sanoi Judith suuttuneena.

Minä nauroin. Oli hyvin hauskaa istua tässä tulen edessä, joka iloisella tavallaan pani vastalauseen pimeän ulkomaailman synkkyyttä vastaan, ja hiukan kiusata Judithia.

"Sen minä ymmärrän", minä sanoin. "Mies käyttää hyväkseen filosofian tarjoamaa lohdutusta; nainen turvautuu uskonnon lohdutukseen."

"Minä en voi tehdä kumpaakaan", vastasi hän ja muutti asentoaan, tarmokkaasti vetäen hameensa suoraksi. "Jos voisin, niin en tahtoisi matkustaa tieheni."

"Matkustaa tiehesi?" minä toistin.

"Niin. Et saa suuttua minuun. Minulla ei ole mitään keittäjätärtä —."

"Ei, sen kyllä saattoi huomata aamiaisesta, jonka tarjosit, rakas ystävä."

Alkohoolia rakastava keittäjätär oli nimittäin edellisenä iltana saanut pätkiä tiehensä kimpsuineen, kampsuineen, niin pian kuin hän oli selvinnyt sen verran, että saattoi pysytellä pystyssä.

"Ja sentähden sopisi matka niin hyvin", jatkoi Judith kiinnittämättä mitään huomiota kohteliaisuuteeni — ja siinä hän teki aivan oikein; tuskin olin lausunut sen, kun tulin ajatelleeksi, että hän luultavasti itse oli käynyt häiritsemässä Tottenham Court Roadin ruokatavarakauppiaiden sunnuntailepoa hankkiakseen minulle ruokaa.

"Minä voin ilman muuta sulkea huoneuston. En koskaan ole onnellinen lontoolaisen sesongin alussa. Tiedän, että olen tyhmä", jatkoi hän kiireisesti. "Jos voisin sietää kauheaa Marcus Aureliustasi, olisin kyllä järkevämpi — vuoden muina aikoina en välitä koko asiasta, mutta sesongin aikana kaikki ihmiset ovat kaupungissa — sellaiset ihmiset, jotka ennen tunsin ja joiden kanssa seurustelin; minä tulen heitä vastaan kaduilla, ja he välttelevät minua ja se — loukkaa minua — ja siksi tahdon matkustaa pois jonnekin, missä saan olla yksin. Kun väsyn yksinäisyyteen, tulen takaisin."

Omituisen sulavin liikkein, kuten hänen oli tapana, hän laskeutui polvilleen viereeni ja tarttui käteeni.

"Ole armelias, Marcus, sano, että ymmärrät minua!"

Minä sanoin: "Olen koko iltapäivän käyttäytynyt inhottavan itsekkäästi,

Judith. Enhän aavistanutkaan. Tietysti ymmärrän."

"Ellet sinä sitä tekisi, olisivat meidän asiamme mahdottomalla kannalla."

"Ole rauhallinen", sanoin hiljaa ja suutelin hänen kättään.

Minä astuin hänen elämäänsä, kun hän katsoi sen olevan ohitse — hän oli silloin kaksikymmentäkahdeksan vuotta vanha — ja kärsivällisesti tyytyi elämään haudattuna pieneen roomalaiseen täyshoitolaan. Kuinka kauan tätä kärsivällisyyttä olisi kestänyt, sitä en voi sanoa. Jos olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset, mitä silloin olisi tapahtunut? sellainen kysymys on kaikista kysymyksistä turhin. Se mikä todella tapahtui oli, että me molemmat tuuliajolla olevat ihmisraukat jouduimme yhteen ja sitten jatkoimme yhdessäoloa, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ollut mitään voimia meitä erottamassa. Hän ei enää välittänyt hitustakaan yhteiskunnan hyväksymisestä; hyvän maineensa hän jo aikoja sitten oli katsonut olleeksi ja menneeksi; ja minä, joka olin yksin ja ilman ystäviä harmaassa maailmassa, miksi minä olisin hylännyt ainoan ystävällisen käden, joka minulle tarjottiin? Niinkuin iltapäivällä sanoin hänelle: Minkätähden hyvä Jumala ei meitä hyväksyisi? Sen kohteliaisuuden olen valmis suomaan hänelle, että luulen häntä jalomieliseksi Jumalaksi.

Kun minusta yhtäkkiä tuli rikas, huomautti Judith: "Minä olen iloinen, etten ole vapaa. Jos olisin vapaa, tahtoisit sinä mennä naimisiin minun kanssani, ja siitä seuraisi vain onnettomuutta."

Miten viisaasti ja järkevästi tuo rakas pieni olento asioita punnitsee! Kuka olisi pakottanut minua tarjoamaan hänelle avioliittoa — mutta jos hän olisi suostunut tarjoukseeni, olisi koko juttu vain johtanut kurjuuteen.

Avioliitossa on kaksi puolta. Toiselta puolen se voi olla yhteiskunnallinen sopimus, jonka mukaan toinen asianosainen saa tukea ja turvaa, elatuksen, yhteiskunnallisen aseman ja kaikenlaista muuta, toinen taas toisenlaisia etuja. Tai sitten avioliitto voi olla kahden olennon ainoa mahdollinen olemusmuoto, joiden intohimoinen keskinäinen rakkaus vaatii, että molempien elämät täydellisesti sulavat yhteen yhdeksi yhteiseksi elämäksi. No — niin pitkälle minä en koskaan ole joutunut, ja koska minulta puuttuu temperamenttia (Jumalan kiitos) en luultavasti koskaan joudukaan. Sitä myrskytuulta, jota sellainen edellyttää, minä pelkään yhtä suuresti kuin lontoolaista sesonkia tai kuohuavaa merta. Luin kerran saksalaisella hautausmaalla seuraavan hautakirjoituksen: "Minä herään, oi Kristus, kun Sinä kutsut minua; mutta anna minun nukkua kotvasen aikaa, sillä minä olen hyvin väsynyt!" Minusta tuntuu, että minun itseni ja tuon kuolleen miehen välillä olisi voinut syntyä harras ystävyys. Hän rakasti niinkuin minäkin viileää hiljaista siimestä, mutta ei saanut nauttia sitä täällä maan päällä. Minä en ehkä koskaan saavuta kaihoamaani rauhaa, mutta missään tapauksessa ei mikään nainen saa mullistaa koko elämääni. Mitä nyt taas sellaiseen avioliittoon tulee, joka on yhteiskunnallinen sopimus, niin en pyydä parempaa emännöitsijää kuin Antoinette, ja koska päivällispöytäni ääressä ei koskaan ole vieraita, ei siinä myöskään tarvita emäntää; enkä minä tunne mitään erityistä halua kartuttaa ihmiskuntaa. "Jos lasten hankkiminen maailmaan olisi pelkkä järjen toimitus", sanoo Schopenhauer, "tokkohan ihmiskunta kauankaan eläisi? Eiköhän ihminen pikemmin tuntisi niin paljon myötätuntoa tulevaa sukupolvea kohtaan, että hän säästäisi siltä olemassaolon taakan? Tai ettei hän ainakaan ottaisi vastuulleen sitä, että kylmäverisesti laskisi tämän taakan sen hartioille." Jos sovinnaisavioliiton kautta hankkisin lapsia maailmaan, laskisin kylmäverisesti elämäntaakan heidän hartioilleen. Olen samaa mieltä kuin Schopenhauer.

Ja miten hirveästi sellainen avioliitto kahlehtisi vapauttani! Lähimmässä läheisyydessäni — sekä ruumiillisesti että henkisesti — minulla sadankahdeksankymmenenkuuden tunnin aikana viikossa (ja jokainen tunti olisi täynnä pakollista velvollisuuksienvaihtoa ja kaikenlaisia uhrauksia) pitäisi olla olento, joka ei olisi ajatusteni tosi veli eikä unelmieni sisar — ei, ei koskaan! Ei koskaan maailmassa!

Judith on verraton nainen, mutta hän ei ole minun ajatusteni veli eikä minun unelmieni sisar; enkä minä hänen.

Mutta se toveruus, jonka hän minulle tarjoaa, on minulle kuin ruoka ja juoma, ja minun ystävyyteni taas tyydyttää jotakin hänen luonteensa tarvetta. Ja näin suhteemme tuottaa meille kumpaisellekin hyötyä.

Avioliitto — jos se yleensä olisi mahdollinen — toisi mukanaan vain onnettomuutta. Miellyttävää, vapaata, kaikilta myrskyiltä säästyvää suhdettamme pidämme molemmatkin ihanteellisena.

Minkähän vuoksi hän luuli, että hänen ehdotuksensa matkustaa pois joksikin aikaa suututtaisi minua.

Siihen ajatukseen sisältyy, että minulla olisi jonkinlainen oikeus kieltää häntä lähtemästä, ja sellainen käsitys ei minua miellytä. Kaikista inhottavista tavoista, millä mies voi kohdella naista, on turkkilaisen pashan tapa inhottavin. Mutta naiset uskovat harvoin, että miehet pitävät sitä niin vastenmielisenä.

Minä suutelin Judithin valkoista kättä ja pyysin häntä luottamaan ymmärrykseeni. Silloin hän itki hiukkasen.

"Enhän minä tee elämäsi tietä hankalammaksi, Judith?" minä kuiskasin.

Hän hillitsi itkunsa, ja hänen silmänsä loistivat ihmeellisesti.

"Sinä? Sinä et muuta tee kuin tasottelet sitä."

"Aivan kuin höyryjyrä", sanoin minä.

Hän nauroi, hypähti seisomaan ja veti minut mukanaan keittiöön teetä laittamaan. Minä avustin siten, että sytytin kaasukeittiön, jonka päällä oli kastrulli, missä ei ollut vettä. Sitten sysäsin keittiön pöytää ja katselin sydän kurkussa, miten Judith leikkasi ohuita leipäviipaleita naisten tavalliseen kömpelöön tapaan. Kerran, kun kiiltävä terä oli vaarallisen likellä hänen kättään, pidätin kauhuissani henkeäni.

"Mies ei koskaan menettelisi tuolla tavalla!" huudahdin nuhdellen.

"Tee se sitten omalla tavallasi, ole hyvä", sanoi hän tyynesti ja ojensi minulle leivän sekä veitsen.

Minä tein sen omalla tavallani ja leikkasin haavan sormeeni.

"Hemmetin veitsi!" minä huudahdin. "Mutta niin se joka tapauksessa on tehtävä."

Judith ei sanonut mitään, sitoi vain haavani ja alkoi jälleen leikata leipää. Mutta hänen hymynsä oli kiusoittelevaa.

"Ja koko tällä ajalla", sanoin puoli tuntia myöhemmin, "et ole maininnut, minne aiot lähteä."

"Parisiin. Aion mennä tervehtimään Delphine Carrèrea."

"Minä olin kuulevinani, että tahdoit olla yksin."

Olen tavannut Delphine Carrèren — kunnon nainen, jos kukaan, ja maailman uskollisin sielu, ainoa Judithin entisistä ystävättäristä, joka ei hitustakaan ole välittänyt siitä, että Judith on menettänyt hyvän maineensa (kuka tiesi, eikö rakas, kultasydäminen Delphine ehkä ole saman kohtalon alainen!), mutta ei päähäni juuri ole pälkähtänyt, että Delphinen koti olisi oikea paikka sille, joka haki luostarimaista yksinäisyyttä ja rauhaa. Mutta Judith selitti asian.

"Delphine maalaa aamusta iltaan ja huvittelee illasta aamuun. Minä en mitenkään voi häiritä häntä hänen atelierissaan, hänenhän täytyy olla hyvin ankarassa työssä — enkä taas millään muotoa aio ottaa osaa hänen huveihinsa. Siten saan olla yöt päivät rauhassa ja kenenkään häiritsemättä."

En sanonut mitään, mutta olen kuitenkin jokseenkin varma, että Judith, koska hän on Judith, on ottava osaa iloisen Parisin huvituksiin. Hän puhuu aivan teeskentelemättä, suoraluontoisempaa naista ei ole olemassa maan päällä — mutta hän pettää itsensä. Hänen mietiskeleväinen ja yksinäisyyttä janoava minänsä istui tällä hetkellä tuolin käsipuulla ja poltti paperossia nauttien silminnähtävästi niistä antimista, joita tämä maailma tarjoo. Sininen savu, joka kiemurteli hänen vaaleassa tukassaan, muistutti — sanoin sen hänelle tyytyväisen miehen veltosti mietiskeleväiseen tapaan — suitsutusta, joka kohoaa pyhimyksen sädekehän läpi. Hän kysyi muka levottomana, eivätkö henkilöt kykenisi mahdollisesti vuotamaan kuiviin veren mukana, jota tuli haavottuneesta sormestani. Ei, minä olen vakuutettu siitä, että se rauhallinen yksinäisyys, jonka Delphinen koti tarjoo, on onnellisin itsensäpettäminen, minkä alaiseksi Judith milloinkaan on antautunut. Olen iloinen, tavattoman iloinen. Hänen temperamenttinsa vaatii huvittelua ja iloa, eikä Lontoo sitä hänelle suo.

"Ja milloin sinä matkustat?"

"Huomenna."

"Huomenna?"

"Miksei? Minä sähkötin Delphinelle tänä aamuna. Minun täytyi mennä ulos ostamaan ruokaa aamiaiseksi (otaksumiseni oli siis oikea) ja silloin ajattelin, että oli parasta mennä raitiovaunulla Charing Crossiin lähettämään sähkösanoma."

"Mutta milloin aiot laittaa matkalaukkusi kuntoon?"

"Sen tein eilen illalla. Panin maata kello neljä tänä aamuna. Päätin matkustaa vasta sen jälkeen, kuin sinä olit mennyt", hän lisäsi arvaten, mikä seuraava kysymykseni olisi ollut.

Parasta on, ettemme ole naimisissa. Tuollaiset äkilliset päätökset saattaisivat elämäni kokonaan oikealta tolaltaan. Minun henkinen ryhtini olisi samanlainen kuin automobiilin tiellä seisovan kanan. Kun matkustan ulkomaille, tahdon ruveta ajattelemaan sitä ainakin pari viikkoa aikaisemmin. Täytyy sovittaa mielensä uusiin olosuhteisiin, tehdä suunnitelmia, miettiä iloja, jotka odottavat, totuttaa ajatuksensa siihen salaperäisyyteen, joka ympäröi kaikkea tuntematonta. Sellainen ihminen, joka muutamana kauniina aamuna herää huoneistossaan Lontoossa, raapii päätään ja sanoo: "Mitä minä tänään tekisin? Hemmetissä! Minä matkustan Timbuktuun!" on minun mielestäni selittämätön, käsittämätön olento. Häneltä puuttuu esteettinen tajunta.

En uskaltanut sanoa Judithille, että häneltä puuttui esteettistä tajuntaa. Aivan yhtä hyvin olisin voinut syyttää häntä hopealusikoiden varastamisesta. Sanoin, että olin kaipaava häntä (kuten epäilemättä olenkin tekevä) ja lupasin kirjoittaa hänelle kerran viikossa.

"Ja sinulla", minä sanoin, "on varmaankin hyvää aikaa kirjoittaa minulle: Yksinäisen ja mietteisiin vaipuneen sielun tarina — mutta menkäämme nyt jonnekin päivällistä syömään."

Kun tulin kotiin, löysin pöydältäni nimikortin. "Sebastian Pasquale."

Olen pahoillani, etten tavannut Pasqualea. En ole nähnyt häntä pariin kolmeen vuoteen. Hän on miellyttävä nuori mies, jota on mielenkiintoista tutkia. Minun pitää pian kutsua hänet tänne kotiin päivälliselle. Täällä on rauhallisempaa kuin klubissa.