Читать книгу Vanhanpojan moraali - William John Locke - Страница 5

Sisällysluettelo

Toukok. 24 p.

Jotakin on tapahtunut. Jotakin tarumaista, käsittämätöntä. Minä olen sellaisessa mielentilassa, ettei mikään hämmästyttäisi minua. Jos noita-akka tulisi ratsastaen luudalla avoimen ikkunani kautta ja pitäisi minulle esitelmän, olisi hänen käyntinsä minun mielestäni varsin luonnollinen tapahtuma.

Tuntikausia olen kulkenut edestakaisin täällä kirjastossani kysyen itseltäni, kumpi oli hullu, minä itsekö vai koko maailma. Toisinaan nauroin, sillä asia on suorastaan naurettava. Toisinaan kirosin ja sadattelin koko tapahtumaa. Kerran kompastuin muutamaan Muratorin kirjaan, joka oli lattialla, ja potkasin sen huoneen toiseen päähän. Sitten otin ylös sen ja itkin turmeltuneita kansia.

Nyt on kysymys: Mitä maailmassa minun pitää tehdä? Miksi Judith valitsi juuri tämän ajan sulkeakseen huoneistonsa ja mennäkseen hautautumaan Pariisiin? Miksi asianajajani määräsivät, että minun juuri tänä aamuna piti kirjottaa nimeni heidän typeriin papereihinsa? Miksi tulin sinne kolme tuntia liian myöhään? Miksi kävelin pitkin Thames joen rantaa? Ja miksi, oi miksi istuuduin puutarhapenkille Kansallis-vapaamielisen Klubin pengermän alapuolelle?

Eilinen päivä oli elämäni rauhallisimpia ja onnellisimpia päiviä. Kirjotin hyvällä tuulella kirjaani; puhelin Antoinetten kanssa, joka tuli sisään pyytämään lupaa, että saisi hankkia itselleen kissan.

"Minkälaisen kissan?" minä kysyin.

"Ehkä herra ei pidä kissoista?" kysyi hän levottomana.

"Vanhat egyptiläiset palvelivat kissaa jumalana", huomautin minä.

"Mutta tällä on vain yksi silmä", sanoi hän kiivaasti.

Antoinetten kanssa on turha keskustella.

Iltapäivällä kävelin Regent's Parkissa; siellä tapasin Mc Murrayn yhdeksänvuotisen pojan, joka oli uskottu sisäkön huostaan. Sisäköllä oli kavaljeerina pöllöpäinen henkilö, jolla oli päässä kova hattu. Vein pojan mukanani Zoologiseen puutarhaan. Tiellä hän riemuiten kertoi minulle, että hänen saksalaisella kotiopettajallaan oli kaula hyvin kipeänä, niin että hän oli vuoteen omana; ettei hänellä (pojalla) nyt ollut mitään oppitunteja; että pöllöpäinen kovahattuinen henkilö oli Millyn sulhanen, ja että saattoi voida aivan pahoin, kun katseli heitä. Kun poika oli syönyt kaiken, mikä vain oli syötävää, ja ratsastanut kaikella, minkä selässä vain saattoi ratsastaa, kyyditsin hänet kotiinsa ja jätin hänet vanhempiensa turviin. Olen mielelläni lapsen seurassa pari tuntia, kun lapsi on oikein tyytyväinen ja oikein kiltti. Ja nautintoa lisää kiitollisuus, jota tunnen siitä syystä, ettei lapsi ole minun, vaan jonkun toisen.

Illalla lueskelin ja mietin onnellista kohtaloani. Kouluvuosien orjuus oli jo niin kaukana menneisyydessä, että toisinaan ihmettelin, olinko minä todella ne elänyt. Minulla ei ollut ainoatakaan huolta, ei ainoatakaan toivomusta, jota en voinut täyttää. Ajattelin Judithia. Ajattelin Sebastian Pasqualea. Koetin huvikseni keksiä, minkä renessanssityypin kaltainen Pasquale oli. Tulin siihen päätökseen, että sellainen tyyppi oli nuori Olgiati, yksi Gian Galeazzo Sforzan murhaajista. Niistä sadoista englantilaisista nuorukaisista, joiden kanssa orjuuteni aikana tulin tekemisiin, on hän ainoa, joka mieheksi tultuaan on hakenut minun seuraani. Ja omituista kyllä me olimme yhdessä ainoastaan muutaman kuukauden ajan ensimäisenä opetusvuotenani, hän oli nimittäin kuudennella luokalla ja vain kolme neljä vuotta minua nuorempi. Hän oli koulun hulluin, omituisin, pirullisin ja vähitellen suosittu poika. Opettajakunta, joka tietysti ei voi ihailla mitään muuta kuin sitä, joka on sääntöjen mukaista, inhosi häntä. Minä yksin tunsin mieltymystä häneen. Luulen nyt, että se johtui omituisesta rakkaudestani Italian renessanssiaikaan. Mitä hänen ulkonaisiin olosuhteisiinsa tulee, on hän yhtä englantilainen kuin minäkin, englantilaisen äidin kasvattama kuten minäkin, mutta on olemassa tuhansia hindulaisia, jotka ovat enemmän englantilaisia kuin hän. Herra ja rouva Mc Murray kertoivat minulle kauheita hänestä tänä iltapäivänä. Hän oli ihastunut kovasydämiseen wieniläiseen tanssijattareen, houkutellut hänen kuskinsa juomaan itsensä täysihumalaan, pukeutunut kuskin vaatteisiin ja pimeässä näytännön jälkeen kyydinnyt kaunottaren jonnekin laitakaupungille. Mitä siellä oli tapahtunut, sitä ei herrasväki Mc Murray oikein tietänyt, mutta tietysti se oli synnyttänyt kauhean skandaalin Wienissä.

Ja kuitenkin: kuulkaapa vain, miten tämä epäjohdonmukainen elostelija menetteli minun omien silmieni edessä! Me kävelimme yhdessä pitkin Piccadillyä muutamana iltapäivänä vuonna 1894, tuona kylmänä talvena. Oli pureva, inhottava pakkanen. Kylmästä värisevä raukka kaupitteli meille tulitikkuja. Hänen kauheat punaiset varpaansa pistivät esiin saappaiden rei'istä. "Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" huudahti Pasquale. "Tätä minä en voi nähdä!" Sitten hän hypähti ohi menevän ajurin rattaisiin, veti nopeasti jalastaan omat kenkänsä, heitti ne hämmästyneelle kerjäläiselle ja ajoi kotiin sukkasillaan. Minä seisoin katukäytävällä ja katselin sekavin tuntein, miten mies, hartaan katselijajoukon ympäröimänä, mittaili pientä hienokuosista kengänanturaa isoon jalkaansa, virnistellen pisti kengät kainaloonsa ja läksi marssimaan lähimpään panttilainakonttoriin. Jos Pasquale olisi ollut yhtä sääliväinen englantilainen, olisi hän hiukan harkinnut asiaa ja heittänyt miehelle rahakolikon. Mutta hänellä ei koskaan ollut aikaa harkita asioita. Hän on kuudennentoista vuosisadan lapsi, Pasquale. Ja siksi minä pidän hänestä.

Olin siis eilen maata pannessani onnellisin kaikista luoduista olennoista. Kun heräsin tänä aamuna, ei omaatuntoani rasittanut mikään muu taakka kuin käynti asianajajani luona. Aurinko paistoi. Rastas lauloi iloisesti isossa jalavassa, joka oli vastapäätä makuuhuoneeni ikkunoita. Puu nauroi ja ravisteli oksiaan aivan kuin kiemaileva nainen ja sanoi: 'Kas, miten viheriäksi minä olen muuttunut sunnuntain sateen jälkeen!' Antoinetten silmäpuoli musta kissa (inhoittava otus) tuli minua vastaan arkihuoneessa, köyristi selkäänsä ja lausui minut rakastettavasti tervetulleeksi uuteen kotiinsa. Ja aamiaispöydällä oli yksi kappale Cristofore da Costan Elogi della Donne Illustri nimisen teoksen ensimäistä painosta. Olin aivan vaatimattomasti pyytänyt lordi Carnforthilta, jota en ollenkaan tunne, että saisin silmäillä tätä kirjaa hänen kirjastossaan, ja lordi Carnforth oli nyt — suurenmoisen kohteliaasti, kuten oppineiden on tapana — lähettänyt sen minulle vapaasti käytettäväkseni.

Täynnä rauhaa ja hyvää tahtoa koko ihmiskuntaa kohtaan, aivan kuin olennoitu joulu keskellä toukokuuta, minä tänä aamuna läksin asianajajani luo. Saavuin sinne noin kolmen aikaan — viivyteltyäni tiellä useissa kirjakaupoissa ja syötyäni sitä paitsi murkinan. Kirjotin nimeni heidän käsittämättömiin papereihinsa ja kävelin sitten Temple Gardensin läpi ja pitkin rantaa. Tultuani Hungerford Bridgen yli huomasin, että olin väsynyt ja että minulla oli kuuma, ja Victoria Embankment Gardens houkutteli minua lepäämään. Kävelin pitkin siimeksistä käytävää, joka on Kansallis-vapaamielisen Klubin pengermän alapuolella, ja istuuduin mukavalle penkille. Mustapukuinen nainen istui siinä jo ennestään. Koska mustapukuiset naiset eivät herätä minussa erikoista mielenkiintoa, en välittänyt sen enempää tämän naisen läsnäolosta ja vaivuin katselemaan sieviä kukkassaarekkeita, nurmikkoja, vihreitä puita, jotka estivät näkemästä joen rumaa Surrey-puolta, sekä Sir Bartle Freren kuvapatsasta, jonka näin takaapäin. Koska tämä viimeksimainittu ei ollut mikään erikoisen huvittava näky (kuvapatsas, joka on meihin selin, on ikävimpiä ilmiöitä, mitä voi ajatella), otin taskustani pienen ruskeisiin nahkakansiin sidotun kirjan, jonka omistajaksi olin päässyt maksamalla yhden pennyn: "Uskokien historia, Amsterdamissa 1705." Unohdetun kansan koko historia yhden pennyn hinnasta!

Istuin aivan syventyneenä lukemiseen, kun tunsin, että käsivarttani nykäistiin — suunnilleen kuin jos huomaamatta jäänyt koiranpentu raapii käpälällään — ja siten jouduin takaisin proosalliseen todellisuuteen. Käänsin kiivaasti päätäni ja kohtasin sulavien, ruskeiden, rukoilevien koiransilmien katseen, mutta ne silmät eivät olleet minkään koiranpenikan silmät, vaan mustapukuisen naisen, josta en ollut välittänyt.

"Tahdotteko olla hyvä, sir, ja sanoa minulle, mitä minun pitää tehdä!"

Minä katsoa tuijotin häneen. Hän ei ollut lainkaan sellainen kuin miksi hajamielinen katseeni hänet ensin oli arvioinut. Hän oli hyvin nuori ja hyvin kaunis. Heti ensi hetkellä huomasin hänen silmänsä, hänen runsaat ruskeat hiuksensa ja lapsellisen, sievän suun. Mutta hän oli resuisen, ränstyneen ja rappeutuneen näköinen. Se riippui luultavasti hänen surkeasta puvustaan. Hänen kätensä — hänellä ei ollut mitään hansikkaita — olivat pesemisen tarpeessa.

"Ainakin voin sanoa teille, mitä niin nuoren tytön kuin teidän ei pidä tehdä", minä sanoin. "Hänen ei pidä ruveta keskustelemaan herrojen kanssa julkisissa paikoissa."

"Silloin minun täytyy kuolla", sanoi hän toivottomasti ja siirtyi minusta jonkun verran loitommaksi.

Hänellä oli sangen pikantti ulkomaalainen ääntämistapa. Katselin häntä uudelleen tarkemmin ja huomasin, mikä se teki hänet niin kauhean näköiseksi. Hänellä oli yllään vanha musta puku, joka oli monin verroin liian iso hänelle. Siellä täällä — mitä mahdottomimmissa kohdin — se oli kiinnitetty nuppineuloilla, joten esimerkiksi koristeet — mustaa samettia ja pillihelmiä — olivat sykerretyt kokoon ihmeelliseksi sekasorroksi. Vaistomaisesti ymmärsin, että joku keski-ikäinen lihava juutalaisnainen aikoinaan oli prameillut sillä sunnuntaisin. Solakan tytönvartalon yllä se oli suorastaan hirvittävän näköinen. Hirvittävä oli myöskin hänen päähineensä, iso musta hattu, jossa oli kauhea musta taittunut sulka.

Hänen silmänsä katsoivat minuun soimaavasti ja sitten ne kääntyivät pois. Sitten hän kohautti olkapäitään ja minä kuulin pienen päristyksen. Äidilläni oli kerran sisäkkö, joka aina päristi noin, ennenkuin hän alkoi itkeä. Asemani oli pulmallinen. En voinut istua liikahtamatta tässä penkillä tuon omituisesti pyntätyn mamsselin itkiessä; enkä kuolemaksenikaan voinut nousta paikaltani ja mennä hänen luotaan. Hän katsoi minuun uudestaan. Nuo kyyneliset, rukoilevat silmät olivat tuskin kuin ihmisen silmät.

Minä antauduin!

"Älkää itkekö! Sanokaa, mitä minä voin tehdä puolestanne", sanoin minä.

Hän siirtyi pari tuumaa lähemmäs.

"Minä tahtoisin saada käsiini Harryn", hän sanoi. "Minä olen kadottanut hänet."

"Kuka Harry on?" minä luonnollisesti kysyin.

"Minun tuleva mieheni."

"Mikä muu nimi hänellä on kuin Harry?"

"Sen minä olen unohtanut", sanoi hän ja levitti kaikki sormensa haralleen.

"Ettekö tunne ketään muuta Lontoossa?" minä kysyin.

Hän pudisti surullisesti päätään. "Ja minun alkaa olla niin nälkä."

Minä huomautin, että Lontoossa on ravintoloita.

"Mutta minulla ei ole yhtään rahaa", lausui hän. "Ei yhtään rahaa eikä mitään muutakaan paitsi tämä." Hän osoitti pukuaan. "Eikö se ole ruma?"

"Kaunis se ei suinkaan ole", minä myönsin.

"No, mitä minun pitää tehdä? Sanokaa minulle se, niin minä teen sen.

Jos ette sano sitä, pitää minun kuolla."

Laskettuaan näin minun hartioilleni koko vastuun olemassaolostaan, hän tyynesti nojautui taaksepäin. En tiennyt, kumpaako minun eniten tuli ihailla, hänen erinomaista varmuuttaan vai sitä järkähtämätöntä tyyneyttä, millä hän odotti kuolemaansa.

"Voin antaa teille vähän rahoja, niin että tulette toimeen pari päivää", minä sanoin, "mutta miten voin saada käsiini Harryn tietämättä hänen nimeään, sitä —."

"En minä muuten juuri erikoisesti halua häntä löytääkään", sanoi hämmästyttävä nuori nainen. "Hän antoi minun olla hytissä koko ajan, kun olimme laivassa. Ensin minä olin iloinen siitä, sillä laiva kiikkui ylös ja alas ja toiselta puolelta toiselle, ja minä olin niin kipeä, että luulin kuolevani; mutta sitten aloin voida paremmin —"

"Mutta mistä te tulitte?" minä keskeytin.

"Alexandrettasta."

"Mitä te siellä teitte?"

"Minä istuin usein puussa ja tirkistelin muurin yli —"

"Minkä muurin?"

"Pihan muurin — kotona isäni luona. Hän ei ollut minun isäni, mutta hän meni naimisiin äitini kanssa. Minä olen englantilainen." Tämän hän ilmoitti jonkun verran ylpeästi.

"Todellako?" sanoin minä.

"Kyllä. Isä ja äiti — molemmat englantilaisia. Isä oli varakonsuli. Hän kuoli, ennenkuin minä synnyin. Silloin hänen ystävänsä Hamdi Efendi meni naimisiin äitini kanssa. Ymmärrättehän?"

Tunnustin, etten ymmärtänyt.

"Ja missä ja milloin Harry ilmestyy elämäänne?"

Hän katsoi minuun kummastellen. "Missä hän ilmestyy?"

Minä kysyin hiukan toisin sanoin.

"Ahaa", huudahti hän vilkkaammin. "Hän käveli usein muurin ohitse, ja minä puhelin hänen kanssaan, kun ei kukaan nähnyt. Hän oli niin kaunis — kauniimpi kuin te", lisäsi hän.

"Onko mahdollista?" sanoin minä pilkallisesti.

"On", vastasi hän vakavasti. "Hänellä oli viikset, mutta hän ei ollut niin pitkä kuin te."

"No? Te puhelitte Harryn kanssa? Entä sitten?"

Teeskentelemättömään tapaansa hän kertoi. Virkistävä kertomus, yhtä vanha kuin ristiretket; eurooppalainen valepuku, jonka tuo kallisarvoinen Harry oli ostanut jostakin romukaupasta, köysi, yöllinen pako, matkustajaliput englantilaiseen laivaan; ankkuri nostetaan; ja rakastavaiset ovat vapaina laivan rajotetulla alalla. Sangen virkistävä juttu! Minä rupesin yhtäkkiä ankaran näköiseksi ja ammuin häneen kysymyksen aivan kuin kuulan.

"Keksittekö koko tuon jutun — nuori nainen?"

Hän säpsähti aivan pelästyneen näköisenä.

"Te tarkotatte, että minä valehtelen? En suinkaan. Se on aivan totta.

Miksei se olisi totta? Miten minä muuten olisin tullut tänne?"

Kysymykseen oli mahdoton vastata. Hänen kertomuksensa oli yhtä kauhea kuin hänen pukunsakin.

Mutta se oli epäilemättä tosi. Katselin häntä kauan suuriin, viattomiin silmiin. Hän puhui totta. — Hetken ajan hän vielä jatkoi puheluaan. Ymmärsin, että hänen isäpuolensa, Hamdi Efendi, oli turkkilainen virkamies. Tyttö oli viettänyt koko elämänsä haaremissa, josta hän oli paennut kauniin nuoren englantilaisen kanssa.

— "Ja mitä minun nyt pitää tehdä?" kysyi hän toistamiseen.

Minä pyysin, että hän antaisi minun miettiä asiaa. Ei ole tavallista, että tapaa ryöstettyjä haaremikaunottaria Kansallis-vapaamielisen klubin terassin alapuolella. Tilanne oli todella pulmallinen. Katselin ympärilleni. Viimeisten kymmenen minuutin aikana ei näyttänyt tapahtuneen mitään. Kalpea nuorukainen, joka jo tullessani istui viereisellä penkillä, istui siinä yhä vieläkin lukien likaista vaaleanpunaista sanomalehteä. Kyyhkyset ja varpuset hyppelivät hilpeästi ympärillämme. Rattaillaan, jotka näkyivät lehvistön läpi, istuivat ajurit vaipuneina hajamieliseen toimettomuuteen.

Minkä ihmeen neuvon minä antaisin hänelle? Parasta olisi, jos voisimme saada käsiimme kirotun Harryn. Kysyin tytöltä, miten hän oli kadottanut Harryn näkyvistä. Sain selville, että Harry, joka koko matkan kestäessä tuskin oli välittänyt hänestä ollenkaan, oli vienyt hänet maihin Southamptonissa, asettanut hänet istumaan rautatievaunuun, antanut hänelle ankaran käskyn pysyä paikallaan, kunnes hän, Harry, tuli häntä noutamaan, ja sitten kadonnut avaruuteen.

"Antoiko hän teille lipun?"

"Ei."

"Millainen konna!" minä huudahdin.

"Niin, minä en ollenkaan pidä hänestä", sanoi hän.

Miten tytön oli onnistunut päästä pilettientarkastajasta suoriutumaan, sitä en oikein saanut selville. Epäilemättä hän uskottavalla tavallaan kertoi miehelle, että lippu oli Harryllä, ja kun mies ei löytänyt Harrya junasta ja takaisin tullessaan sanoi sen hänelle, hän varmaankin katseli kyynelisine, rukoilevine silmineen herkkämielistä nuorukaista, jonka sydän siitä pehmeni. Waterloon asemalla joku oli sanonut hänelle, että hänen piti nousta junasta — hän oli ollut yksin vaunussa — ja hän oli nöyrästi totellut. Sitten hän oli mennyt pois asemalta, kävellyt sillan yli ja tullut tänne puistoon. Sitten hän oli pyytänyt minua hankkimaan käsiini Harryn. Ja naurettavinta kaikesta oli, ettei hän tiennyt miehen sukunimeä.

"Nimestä puhuttaessa", sanoin minä, "mikä on teidän nimenne?"

"Carlotta."

"Carlotta mikä?" kysyin minä.

"Ei minulla ole mitään muuta nimeä."

"Oli kai isällänne — varakonsulilla — joku nimi?"

Hän rypisti otsaansa hyvin miettiväisen näköisenä.

"Ramsbotham", sanoi hän vihdoin voitonriemuisena.

"Kuulkaa nyt, neiti Ramsbotham — ei", keskeytin puheeni, "sellainen puhuttelu on mahdoton, suorastaan naurettava. Minä en voi käyttää sitä. Minun täytyy nimittää teitä Carlottaksi."

"Mutta minähän olen jo sanonut teille, että nimeni on Carlotta", hän sanoi viattomasti ja mitään käsittämättä.

"Ja minun nimeni on Sir Marcus Ordeyne. Kun minua puhutellaan, sanotaan

'Sir Marcus'."

"Seer Marcous", sanoi Carlotta. Paroonillinen arvonimeni nähtävästi ei tehnyt häneen mitään vaikutusta.

"Aivan niin", minä sanoin. "Nyt, Carlotta, on ensi tehtävämme etsiä käsiimme Harry. Hän on ehkä tullut liian myöhään junalle ja saapunut myöhemmässä junassa ja juoksentelee nyt ehkä sinne tänne Waterloon asemalla etsien teitä. Ellemme näe häntä siellä, ajan teidän kanssanne turkkilaiseen konsulinvirastoon, jätän teidät sinne, ja he saavat toimittaa teidät takaisin Alexandrettaan. Kunnon Hamdi Efendi on epäilemättä aivan suunniltaan ja ottaa teidät vastaan avosylin."