Читать книгу Nuorta verta - Wuori Martti - Страница 4

Sisällysluettelo

— Terttu, oletko siellä?

— Olen äiti.

— Mitä sinä teet?

— Katselen vain sanomalehteä.

— Entä Hilma? Missä hän on?

— Hän meni vähän ulos… asialle.

— Mille asialle?

— Minun asialleni… Tarvitsetko jotakin, äiti?

— En. Ihmettelin vain, että kaikki on niin hiljaa talossa.

Leskirouva Emmi Alanne puheli näin tyttärensä kanssa viereisestä huoneesta, jossa hän jo viikkokausia vaikean sydäntaudin takia oli vuoteeseensa kytketty.

— Miksi puhelet taas turhaan, äiti? — vastasi Terttu äitinsä viimeisiin sanoihin, istuen yhä salissa pienen kirjoituspöytänsä ääressä. — Tiedäthän, että hiljaisuus on välttämätön sinulle ja sinun tähtesi meille.

Terttu kuuli sitte äitinsä huoneesta vain hiljaisen huokauksen ja siihen heidän vuoropuheensa päättyi.

Tuskin kuuluva huokaus pääsi Tertunkin rinnasta. Vasen käsi otsalla, oikea oikealla poskella ja molemmat kyynärpäät pöydällä istui hän ja alkoi tuijottaa ulos ikkunasta, johon näkyi kuin puitteissa Sörnäisten puoleinen osa Helsingin pohjoissatamaa kirkkaan, kuulakkaan syyspäivän valaistuksessa. Puut läheisillä saarilla koreilivat kirjavan kauniissa syyspuvuissaan, veneitä lipui pitkin tyyntä merenpintaa, moottoripursia kiiti äänekkäästi potkutellen ankkuriin asettuneiden suurien höyryjen ja sotalaivojen lomitse mikä mihinkin suuntaan ja sunnuntai-yleisöä kuljeskeli Siltasaaren ja Sörnäisten rantakaduilla. Taivas oli sininen ja näytti kohonneen tavallista korkeammalle. Ainoastaan yksi hyvin vaalea pilvi oli kuin eksynyt tuonne etäälle taivaan rantaan, missä se yhtyi maahan ja metsään.

Terttu katsoa tuijotti sinne, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Hänen silmänsä kyllä näkivät tuon kuvan, mutta eivät sitä tarkanneet. Hänen korvansa myöskin kyllä kuulivat rannassa, omien ikkunoiden kohdalla, kisailevien poikasten huudon, mutta eivät kuitenkaan sanoja tarkanneet. Kaikki hänen ajatuksensa pyörivät sillä hetkellä vain niissä kahdessa sanomalehti-ilmoituksessa, jotka olivat hänen edessään pöydällä. Tuntui kuin hän kyynäspäillään olisi tahtonut painaa sanomalehteä lujasti pöytään, ettei se pääsisi luisumaan maahan tahi ettei kukaan saisi temmata sitä pois hänen edestään.

Kuinka ne olivatkin, ne ilmoitukset, sattuneet samaan numeroon!

Toinen: "Vuokrattavana kalustettu huone Kruununhaassa Maurinkadun varrella n:o 18. Rouva E. Alanne."

Se oli heidän neljäs huoneensa, hänen isävainajansa huone, eteisestä oikealle. Keskellä oli sali, toisella puolella äidin huone, ja eteisen toisella puolella ruokasali ja keittiö. Kalustus vaatimatonta, mutta siistiä. Isän kuoltua, — oi, se oli ollut niin raskas, tuo onneton tapaus, kun isä aivan selittämättömästä syystä itse oli päättänyt päivänsä! — olivat he jääneet sinne asumaan ja yhden vuoden ajan jo antaneet vuokralle sen neljännen huoneen, kun äidin pienestä eläkkeestä muuten ei olisi voinut niin suurta vuokraa maksaa. Mutta, sittenkin alkoi elämä jo käydä yhä vaikeammaksi, kun äiti näin sairasteli ja lääkäri ei enää antanut paljon toiveita hänen parantumisestaan. Oikeammin sanoen tohtori Aulanko kyllä aina rohkaisi äitiä ja, — niinkuin lääkärien on tapana ja ehkä pitääkin, varsinkin sydäntautisille, — uskotteli, ettei nyt niin kovin tarvinnut huolissaan olla, mutta Tertulle hän, olletikin viime aikoina, usein oli huomauttanut, että rouva Alanteen tila oli hyvinkin vakava ja että saattoi odottaa pahinta millä hetkellä tahansa. Sen vuoksi hän olikin hankkinut rouva Alanteelle sairaanhoitajattaren ja sattui niin onnellisesti, että tämä oli Toini Syväri, Tertun entinen koulutoveri jatko-opistosta. Neiti Syväri oli ensin vain tullut Terttua tervehtimään kuin entistä ystävätärtään, mutta taitavasti asiaansa ajaen oli tohtori Aulanko saanut rouva Alanteen suostumaan siihen, että neiti Syväri jäi Terttua auttamaan määrättyinä tunteina vuorokaudessa, sillä tohtori oli huomannut Tertun viime viikkoina liiaksi rasittuneen ja välttämättä tarvitsevan apua ja seuraa. Tämäkin lääkärin toimenpide oli saanut Tertun vakuutetuksi siitä, että äidin päivät eivät enää voineet kauan kestää.

Äiti raukka! Hän oli kuitenkin niin elämänhaluinen. Elää hän olisi vain tahtonut iloitakseen ja nauttiakseen elämästä. Ja se elämänhalu hänellä varmaan oli jo perintönä veressään. Hänen äitinsä oli ollut etelämaalainen, — Romaniasta kotoisin, — ja jo aivan nuorena oli hän joutunut naimisiin suomalaisen sotilaan kanssa. Tätä Tertun äidin etelämaalaista syntyperää todistivat hänen tummanruskeat silmänsä, jotka niin vilkkaina paloivat hänen leveiden, kaarevien silmäkulmiensa alla, ja paksuhko käyrä nenänsä. Mutta varsinkin ilmeni hänen vieras kansallisuutensa, kun valkoisella päänalasella näki hänen kasvonsa, hiukset hajallaan, ilman tavallista hiuslaitetta, ja kun tauti oli karkoittanut punan hänen poskiltaan. Nyt, hänen ollessaan vasta puolivälissä viidettäkymmentä, näytti kalman säälimätön käsi jo kolkuttavan hänen elämänsä ovelle, — nyt, kun hän vielä olisi tahtonut elää iloitakseen ja nauttiakseen elämästä.

Tertun elämänkatsomus oli monessa suhteessa melkein päinvastainen kuin hänen äitinsä. Sen hän varmaan oli perinyt isävainajaltaan, joka oli ollut hyvin vakavaluontoinen. Äidiltään hän ulkomuodossakin oli perinyt vain kauniit ruskeat silmänsä ja tumman etelämaalaisen hipiänsä, mutta muuten oli hän kovin isänsä näköinen: korkeahko, hieman pyöreä otsa, pitkänlainen suippo nenä ja päättäväinen huulien ilme, jossa välistä kuvastui ankaruuttakin, vaikka kasvojen piirteet kokonaisuudessaan kuvastivatkin hyvää, rehtiä, rakastavaa ja luottoisaa luonnetta. Terttu oli kasvultaan pitempi kuin äitinsä ja kun rouva Alanteen olennossa pääpiirteenä oli viehkeä sulous, oli Tertun käytöksessä jotakin komean kaunista, joka enemmän veti puoleensa vakavalla ylevyydellään. Tuntui kuin Terttua olisi enemmän ollut ihailtava jonkun matkan päästä, kun taas hänen äitinsä ikäänkuin lumoten veti lähemmäksi itseään. Senpä tähden monikin mies pikemmin kallistui äidin kuin tyttären puoleen, edellinen kun luonteeltaan oli avoimempi, jälkimäinen taas, — nuoruutensakin takia, — sulkeutuneempi.

Niin, Terttu ei aina äidilleenkään ensi hädässä ilmaissut, mitä hänen povessaan piili. Hänellä oli usein oma tahtonsa ja hän pani sen täytäntöönkin, milloin niin hyväksi näki. Usein saattoi hän kauan harkita ennenkuin johonkin ryhtyi, mutta toisinaan teki hän päätöksensä miltei yht'äkkiä, aivankuin vaistomaisesti. Niin oli nytkin ollut laita, kun hän siinä istui miettiväisenä kirjoituspöytänsä ääressä. Oli tullut tehdyksi teko aivan kuin ukkosen iskemänä. Hän oli lähettänyt heidän palvelijansa Hilman viemään kirjeen postilaatikkoon, — kirjeen, jonka hän oli kirjoittanut melkein ajattelematta, kun oli lukenut sen päivän lehdestä seuraavan ilmoituksen:

"Kotiopettajatarta halutaan kahdelle 6 ja 8 vuoden vanhalle lapselle, jotka äskettäin ovat jääneet äidittömiksi. Vastaus henkilötietoineen lähetettävä mahdollisimman pian lähempää kirjeenvaihtoa varten T—ven pappilaan, kirkkoherra A. Vaaraselle."

Kun Terttu oli lukenut tämän ilmoituksen, oli todellakin salamana leimahtanut hänen päähänsä ajatus, että hänen äitinsä voi kuolla minä päivänä tahansa, elämään oli ruvettava tavalla tahi toisella, ja parasta oli tarttua siihen toimeen, joka tuossa ilmoituksessa tarjottiin ja johon hänellä entisenä jatko-opistolaisena, vaikka oppijaksoa ei ollut tullut päätetyksikään, oli tarpeelliset edellytyksetkin. Terttu melkein tunsi kutsumustakin sydämessään tuohon toimeen. Koti, hiljainen rauhallinen koti ja tarkoituksenmukainen perhe-elämä kangasti aina hänen mielessään. Eikä Helsinki häntä liioin vetänyt puoleensa: siinä juuri oli usein tuommoista tarkoituksetonta touhua, siinä ei saanut sitä ehjää elämänkuvaa, jonka hän luuli löytävänsä maaseudulla, ehkäpä juuri sen vuoksi, että hän oli kaupungin lapsi ja kesällä oli nuoruutensa kauniimmat päivät viettänyt maalla. Senpä vuoksi hänen sielunsa silmien eteen nyt nousi runollisen kauniina hiljainen maalaispappila tuolla kaukana Karjalan mailla, puhtoisten, valkeain luminietosten peitossa, siellä leskeksi jäänyt sureva kirkkoherra kahden pienen lapsensa kanssa, räiskyvä takkavalkea pitkinä iltapuhteina, puhtaus ja rauha kodikkaissa, vanhanaikuisilla huonekaluilla kalustetuissa tilavissa huoneissa, ehkäpä vanhanaikuinen mahognypianokin salissa, jossa kotikutoiset matot ovat lattialla ovesta oveen, mutta pääasiallisesti sielun rauha ja tyytyväisyys ja onni…

Onni! Elämän onni! Mikä se on? Missä se on? Mistä sen löytää?

Niin usein se kangastaa sielun silmien edessä, niin usein sitä ihminen tavoittelee, kurottaa kätensä, kun luulee sen löytäneensä, mutta pettyneenä vaipuu hän sitä ongelmaa ajattelemaan, kun se harhakuvana, tuulentupana katoaa, haihtuu olemattomaksi. Mutta silti hän tavoittelee sitä aina ja tavoittaa pitää — elääksensä.

Siksi oli Terttukin kirjeensä kirjoittanut tuon ilmoituksen johdosta, — kirjeen, jonka hän oli lähettänyt Hilman viemään postilaatikkoon. Juuri sille asialle, jota hän ei tahtonut äsken äidilleen ilmaista, oli hän Hilman lähettänyt. Ja sitä tekoaan hän siinä nyt mietti, vasen käsi otsalla, oikea oikealla poskella, tuijottaessaan ulos ikkunasta, mietti, ei katunut, että oli sen tehnyt, vaan oli varma, että oli tehnyt oikein, koska se oli tullut tehdyksi niin odottamatta, niin päättävästi, kuin salliman määräyksestä ikään.

Eteisen kello helähti ja herätti samalla Tertun hänen ajatuksistaan.