Читать книгу Nuorta verta - Wuori Martti - Страница 6

Sisällysluettelo

— Kuka se herra oli, joka tuli minua vastaan? — kysyi Toini riisuen päällystakkinsa eteiseen, Tertun seisoessa salin oven kynnyksellä.

— Uusi vuokralaisemme, — maisteri Honkasalo. Muistaakseni olen joskus sinulle kertonut, että tunnemme hänet jo Hangon ajoilta, — vastasi Terttu selitellen.

— Muistan, muistan, — vai hän se oli?! — sanoi Toini, tarttuen

Tertun käteen. Ja käsi kädessä astuivat ystävättäret yhdessä saliin.

— Nyt tuli Toinikin, — jatkoi Terttu, kääntyen äitinsä huoneeseen päin.

— Kuulin, kuulin, — kuului sieltä jälleen rouva Alanteen ääni.

— Päivää, täti! Kuinka täti tänään voi? — sanoi Toini, jättäen Tertun käden ja kadoten sisään rouva Alanteen huoneeseen.

Toini oli keskikokoinen, hieman laiha ja, samoin kuin Terttu, kahdenkymmenen korvissa oleva neiti. Mitään erikoisemmin huomattavaa ei hänen ulkomuodossaan ollut; päinvastoin teki kaikki, voisi sanoa, harmaan vaikutuksen. Hänen silmänsä olivat sinisen harmaat, mutta niiden katse oli oli niin sanomattoman sukoileva, että tuntui kuin se olisi levännyt sen henkilön silmissä, jota hän kulloinkin puhutteli, sillä hän katsoi aina puhuteltavaansa suoraan silmiin. Samoin oli hänen äänensäkin niin rauhallinen, niin leppeä ja tyynnyttävä, että oli varma siitä, ettei hän koskaan voinut kiivastua, ei koskaan sanoa mitään toisen mieltä pahoittavaa. Ja kun hän oli puettu sairaanhoitajattaren pukuun, joka häntä tavattomasti somisti, niin tuntui kun hän olisi ollut henkilöittynyt hyvyys; koko hänen olennostaan silloin oikein uhkui nöyryys ja alttiiksiantavaisuus. Elämän tarkoitus Toinista olikin tosikristillinen työ kärsivän ihmiskunnan hyväksi ja siksi hän olikin toimialakseen valinnut sairaiden hoidon, jossa toimessa hän löysikin sydämelleen täydellisen tyydytyksen.

Sen oli Terttukin nähnyt, sen oli hänen äitinsä täysin määrin kokenut siitä saakka kuin Toini oli häntä vaalimassa. Kuinka leppoisan hyväilevänä helähtelikään Toinin sointuva ääni nytkin äidin huoneesta! Äiti aina oikein virkistyi, kun Toini istui hänen vuoteensa vieressä ja auttoi häntä milloin missäkin asiassa.

Toinin mentyä äidin luo Terttu hengähti hetken ja oivalsi sitte yht'äkkiä, mitä kaikkia oli tapahtunutkin vasta kuluneen puolen tunnin aikana. Olikohan Hilma palannut, — oli ensimäinen ajatus, joka juolahti hänen mieleensä. Hän meni ja painoi sähkökellon nappulaa, joka oli salista eteiseen vievän oven pielessä.

Hilma, verevä, sinisilmäinen, vaaleatukkainen ja korkearintainen tyttö, joka heillä oli yksinäisenä palvelijana, tuli kiireesti ruokasaliin ja Terttu riensi häntä vastaan.

— Hilma siis vei kirjeeni laatikkoon? — oli Tertun ensimäinen kysymys.

— Kyllä, neiti, vaikka sen takia täytyi vielä takaisin juosta, kun niin oli kiire maitomyymälään, etteivät ehtisi sitä sulkea ennen yhtätoista, ja minä kun siinä hötäkässä olin unhottanut kirjeen keittiön pöydälle, — selitteli Hilma avomielisesti.

— Se oli siis niin sallittu, — sanoi siihen Terttu melkein ajatuksissaan. Nyt hän miltei toivoi, että kirje todellakin olisi jäänyt keittiön pöydälle ja että hän olisi saanut sen takaisin. Mutta se olikin myöhäistä. Se oli siis niin sallittu.

— Kaipa se niin oli, — sanoi Hilma, katsoen Terttuun pitkään ja ymmärtämättä hänen sanojensa sisällistä merkitystä.

— Hilman poissa ollessa on saatu vuokralainen, — sanoi Terttu, mieltään rohkaisten. Pitää viedä sinne herran huoneeseen pesuvettä. Hän tulee ehkä jo puolen tunnin kuluttua. Tässä on kaksi pyyhettä, — lisäsi Terttu vielä, — valikoiden liinavaatekaapista ne, jotka piti parhaimpina.

Hän jäi siihen kotvaksi mietteisiin. Tuntui todellakin omituiselta kohtalon määräykseltä tuo kirjeen kirjoittaminen juuri vähää ennen Lauri Honkasalon saapumista. Sallimus siis varmaankin tahtoi, että hänen olisi lähdettävä, kun toinen tuli, — että heidän joka tapauksessa olisi erottava…

Terttu survasi laatikon kiinni ja sulki kaapin. Sitte hän suuntasi taas askeleensa saliin, jonne kuului viereisestä huoneesta Toinin sointuva puhelu äidin kanssa. Toini kertoili äidille hauskasti päivän tapahtumia, mitkä tiesi äitiä huvittavan. "Mutta, herranen aika, eihän se vielä merkitse mitään, että sen kirjeen olen lähettänyt", — pyörivät ajatukset Tertun päässä, — "saahan toisella kirjeellä kaikki peruutetuksi, jos kirkkoherran päätös todellakin lankeaa minun osalleni, joka myöskin vielä on tietymätöntä. Turhaanhan minä nyt sitä ajattelen, jos niiksi tulisi."

Jos niiksi tulisi!

Hän istuutui sohvan nurkkaan ja ajatukset veivät hänet Hankoon, jossa hän toissa kesänä oli tutustunut Lauri Honkasaloon.