Читать книгу Tiedot Suomen-suvun muinaisuudesta - Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen - Страница 5

Sisällysluettelo

Euroopan alku-väestöstä.

Olen edellisessä luvussa maininnut Suomen-suvun lähtöä vanhimmasta alku-pesästänsä sekä seurannut sen jälkiä Lounais-aasian muistomerkeissä. Mutta sivulla päin tätä sukumme muinaista uraa, leviää tutkimuksellemme toinen melkein yhtä merkillinen ala Euroopan ensimäisessä asutuksessa. Tosin ei meitä tässä kohtaa Niniven ja Persepolin loistavat rauniot kalliokirjoinensa. Kuitenkin on uuden aian tutkimus tässäkin tehnyt ihmeitänsä, herättäen vuosi-tuhansien haudoista Eurooppalaisen alku-väestön aseinensa tapoinensa, ja kielitutkimus, kulkien muinais-tarun viittaamaa tietä, saattaa tässäkin kiskoa salatut sanat Wipusen sisälmyksistä.

Koko tämä ala ei kuitenkaan ole vielä niin valmiiksi viljelty, että historioitsija voisi elomiehenä käydä aumoja tekemässä; ainoastaan harvassa havaitaan tuleentuneita tähkäpäitä, joista vaivoin käypi arvata vastaisen sadon laatua. Mutta näinkin ollessa, käypi jo mielestäni tehdä se todennäköinen päätös, että koko Eurooppa on ennen Arjalaisten tuloa ollut jonkun Turanilaisen alku-väestön hallussa. Tämän teko-asian saatamme järjestää tapausten jaksoon seuraavalla tavalla. Siihen aikaan kun Suomensuku ensin liikkeelle lähti, ottaen Iranin seudut haltuunsa, hajosi muita sen haaroja luoteesen ja länteen, kulkien joko Kaukason yli tai Kaspian meren pohjois-rannatse Euroopan läntisiin kulmiin saakka. Harvana ja enimmältään raakalaisena, ei tämä väestö ole jättänyt tuntuvia jälkiä Euroopan historiaan eikä myöskään voinut pelastaa kansallista olemustaan niitä parvia vastaan, jotka Arjan suka liikkeelle lähdettyään lykkäsi monessa eri jaksossa Eurooppaan. Niinkuin hillimätön vedenpaisumus levisi Keltat ja Kimrit, Italit ja Hellenit, Germanit, Slavit ja Littualaiset Turanilaisen alku-väestön päällitse ja tämän väestön kohtalo oli särkyä ja hajota taikka hämmentyä tuntumattomaksi voittajien sekaan. Mutta muutamat historiallisiin aikoihin asti säilyneet kansa-jäänökset, muutamat Arjalaisiin kieliin pystyneet Turanilaiset jäljet, sekä muinais-kalut, jotka kaivetaan ylös Helvetian järvien pohjista ja Skandinavian nevoista, tulevat luullakseni todistamaan Suomen-suvun muinaista isännyyttä Euroopassa.

Kaikki nämä todistus-kappaleet ovat kuitenkin, kuten sanoin, niin valmistumattomassa tilassa, että niiden koko todistus-voima näyttää kyllä epä-vakaiselta. Tämä erittäinkin käypi sanoa muinais-kalujen tutkimuksesta, joka tosin on tuonut ilmi useita tähdellisiä teko-asioita, mutta ei ainakaan kansa-tieteen alalla vie luotettaville perille. Yleensä koko läntisessä Euroopassa eroitetaan kolme aikakautta, jotka aseidensa aineesta nimitetään: kivi-kausi, pronssikausi ja rauta-kausi. Mutta että nämä aikakaudet aina merkitsisi eri kansallisuuksia, ja että samat aikakaudet eri seuduilla merkitsisi samoja kansallisuuksia, ei ole täydellisesti näytetty toteen. Skandinavian tutkijat ovat arvelleet kivi-kauden asukkaat Suomen-sukuisiksi.[35] Mutta ne yhtäläiset kalut, jotka löydetään muualta Euroopassa, esm. Somme-joen varsilta Ranskassa tai Sweitsin järvien hävinneistä paalu-kylistä,[36] ovatko nekin saman suvun omia olleet? Siihen tosin viittaa yhtäläisyys hautaus-tavoissa; sillä niin Skandinaviassa kuin Ranskassa, Sweitsissä ja muualla on kivikauden kansa asettanut ruumiit istualle kivisiin lepokammioihin, käsivarret ristiin rinnan yli ja polvet notkistaneiksi leuan alle, näin osoittaen että ihminen kuollessansa palasi samaan tilaan kuin ennen syntymistään.[37] Uusimmat löydöt Sweitsissä näyttävät, että tämä kansa, jonka varsinaiset elinkeinot olivat kalastus ja metsänkäynti, kumminkin etelässä tunsi maanviljelyksenkin ja maaksensa käytti ohraista ja rukihista leipää.[38] Mutta minkäänlaista metallia se ei tuntenut, kunnes toinen pronssi-aseilla varustettu kansakunta tuli idän puolelta valloittamaan Euroopan alaa. Tämä uusi kansa arvataan Etelä-euroopassa Keltalaiseksi. Mutta myöskin entinen väestö, joka ei suinkaan yht'äkkia kukistunut, omisti tämän keksinnön hyväksensä, ja mahdollista on, että Skandinavian pronssikausi on ainoastaan uuden sivistyksen mutta ei uuden maahan siirtyneen kansakunnan tuottama. Samaa käypi ylehensäkin arvata rauta-kaudesta, jonka Fokaialaiset Massiliassa alku-puolella 6:tta vuosis. e.Kr. näyttävät levittäneen Galliaan. Mutta aine tarvitsee kaikin puolin uutta avarampaa tutkimusta. Todennäköisin kohta koko tällä alalla on kivikauden kansan Suomen-sukuisuus, ja näin ollessa, herää meissä luonnollisesti kysymys, mihinkä muinaisuuteen tämän kansan isännyys Euroopassa ylöttyy. Mittaamalla ja vertaamalla Orbe-joen vesijätöt lähellä Yverdun'ia on Troyon arvannut sikeläisen paalu-kylän iäksi 2000 vuotta e.Kr.[39] Tämä siis olisi ensimäinen aian-määräys Euroopan historiassa, ja Svveitsin matalat paalu-kylät olisivat johdattaneet melkein yhtä kaukaiseen muinaisuuteen kuin Kaksois-virran komeat palatsit.

Paljoa ennen käin muinaiskalujen tutkimus alkoi ilmi saattaa Euroopan alku-väestön tavat ja elin-keinot, olivat kieli-tutkijat lausuneet ajatuksensa, että tämä alku-väestö on ollut Suomen-sukua. Sekä Thunmann että Cbr. Gottl. Arndt, Klaproth ja Bask luulivat keksivänsä Suomen-sukuisia jäänöksiä milloin Kaukason ja Pyreneiden nyky-aikaan asti säilyneissä kansa-lahoissa, milloin istu-tetuina Euroopan Arjalaisiin kieliin [39], ja tästäpä ei mikään päätös olisi luonnollisempi, kuin että näiden jäanösten synty on siitä alku-väestöstä, joka Arjalaisten tullessa osittain siirtyi vuorimaihin, osittain hämmentyi valloittajien sekaan. Että nykyinen Euskin kansa (Euskit, Vas-kit, Baskit, vanhan aian Iberit) Pyreneiden vuorimaissa on jäänöstä tästä alku-väestöstä, ei ole mielestäni ensinkään epäilemistä.[40] Tämä kansa nimittää muukalaisen takaa-tulijaksi, ikäänkuin osoittaakseen että se itse on tullut muita ennen, ja todella ovatkin W. von Humboldtin tutkimukset paikan-nimistä näyttäneet toteen, että Euskit ennen Keltalaisten tuloa ovat hallussansa pitäneet koko Espanjan saarennon ja ainakin eteläpuolen Ranskan maata sekä luultavasti jonkun osan Italiaakin.[41] Mutta että sen kieli tulee Suomen-Sukuun, ovat semmoiset tutkijat kuin Arndt, Bask ja Maury puolustaneet, eikä lie epäilemistäkään, että joku osa sana-varoista sekä useat seikat kieli-rakennuksessa siihen vivahtaa.[42] Tämäkin aine siis on niitä, jotka odottavat Ural-altaisen kieli-tutkimuksen ratkaisemistapa siihen liittyypi vielä muitakin kysymyksiä, joiden koko avaruutta ei vielä ole mahdollinen arvata. Sekä Italian että Kreikan kielissä on tahdottu keksiä Euskilaisia jälkiä.[43] Tällä alalla meitä nyt kohtaa kaksi ylen hämärää seikkaa, kysymys muinaisesta Etruskin kielestä ja kysymys Kreikan muinais-asukkaista, Pelasgeista. Kumpikin kohta on jo vanhoista aioista asti ollut outona kummana, johon uudempikin tutkimus turhaan on hakenut selitystä. Herodoton aikuisista Pelasgeista tiedämme, että hepä eivät puhuneet Kreikan kieltä;[44] mutta mitä se vieras kieli oli, jota he puhuivat, ja missä suhteessa seisoivat muinais-Pelasgeihin, on semmoinen "quaestio vexata", jossa ei ole päästy vaaksan vertaa entistä edemmäksi. Parempi toivo on saada selville Etruskien kansallisuus; sillä heidän kielestään on muistomerkeissä säilynyt melkoisia jäänöksiä, joiden kirjaimia osataan lukea, vaikka sanojen merkitys on kokonaan salassa. Tosin on muutamista päätteistä ja äänistä tahdottu päätellä, että tässä kielessä löytyy latinaankin vivahtavia aineita. Mutta muut aineet ovat silmin-nähtävästi vieraita, ja Romalais-aian kirjaniekat jo todistivat, että Etruskin kieli erisi kaikista muista tunnetuista kielistä. Tutkijain kentiesi liian mukava keino on ollut tässä arvata milloin yleensä Turanilaisuutta milloin nimenomaan Euskilaisuutta tai Suomen-sukuisuutta.[45] Todennäköisintä on, että kansa on pohjan puolelta Italiaan tullut, ja viettelevältä tuntuu liittää heidät Euroopan alku-asujaimiin, joista sillä tavoin edes yksi haara olisi kohonnut korkeammalle sivistyksen kannalle sekä tuntuvasti vaikuttanut historiallisiin kohtiin.

Mutta missä tämä Euroopan alku-väestö onkin jäljettömästi hävinnyt, hämmentyen jo hämärässä muinaisuudessa Arjalaisten kansojen sekaan, siinä kuitenkin sen kieli ei lie tykkönään vaiennut, vaan istuttanut muutamia selviä jos harvinaisiakin siemeniä Arjalaisten puheesen. Luonnollisesti nämä siemenet ovat helpoimmin havaittavat Keltaen puheessa, johon ne aikaisimmin ja vielä tuoreina kylvettiin. Mutta myöskin muissa Euroopan Arjalaisissa kielissä sopii odottaa yhtäläisiä jäänöksiä säilyneiksi, jotka saattavat todistusta antaa tuon hävinneen alku-väestön kansallisuudesta. Kun nyt ylehensä Euroopan kielissä tavataan Suomen-sukuisia aineita, joiden syntyä ei käy tydyttäväisesti selittää historiallisten aikakausien oloista ja suhteista, on tämä seikka mielestäni vahvimpia todistuksia siihen, että se väestä, joka jo ennen historian alkua riutui Euroopan alalta, oli Suomen-sukua. Asia ansaitsisi tulla tarkoin ja kaikissa erinäisyyksissään punnituksi uudemman kielitutkimuksen kannalta. Mutta tässä tilassa ei muuta voi tulla kysymykseen kuin pintapuolinen silmäys niihin Suomen-sukuisiin jälkiin, joita Euroopan kielet näyttävät sisältävän.

Nämä jäänökset ovat enimmästi yksityisiä sanoja, harvoin joku pääte tai joku kieliopillinen kohta; ainoastaan itsiöllisten asemoin (pronom. person.) liittyminen päätteiksi siasanojen (præpositionien) perään Keltalaisissä kielissä, esim. Walesissa, näyttää olevan Turanilaisuudelle vivahtava kohta.[46] Mitä sana-varoihin tulee, täytyy tosin muistaa, että sanoja löytyy, jotka nähtävästi ovat yhteistä perintöä kansa-sukujen yhteisestä alku-pesästä. Mutta nämätkin eroitettuamme, jääpi kuitenkin joku määrä sanan-juuria, jotka epäilemättä ovat lainaksi menneet toisesta kieli-suvusta toiseen. Tätä merkittävää kohtaa ovat useat oppineet osoittaneet milloin mihinkin Arjalaiseen kieleen ryhtymällä, ja verrattavaksi Suomen-suvun puolelta on tavallisesti otettu Suomen-kieli seka Wiron ja Lapin kielet, koska nämä ovat olleet paraiten tunnetut. Jo Thunmann osoitti semmoisia vertaus-kohtia sekä Littuan että Gōthin kielessä,[47] ja Germanilaisten kielten kannalta ylehensä on J. Grimm tehnyt yhtäläisiä havainnoitu. Niiden seassa, jotka Skandinavian kielissä ovat keksineet Snomen-sukuisia jäänöksiä, ovat mainittavimmat Ihre ja Rask.[48] Mutta myöskin omista maan-miehistämme ovat muutamat mainittavalla tavalla ryhtyneet tähän tutkimus-alaan. Jo loppu-puolella viime vuosi-sataa otti N. Idman verratakseen yht'-äänisiä sanoja Kreikan ja Suomen kielistä[49] ja myöhemmin on J. A. Lindström ko'onnut varsinkin Keltalaisia sanoja, jotka äänestä ja merkityksestä vastaavat Suomen-kielistä.[50] Lindströmin ajatus on, että kaikki ne Suomen sanat, jotka löydetään Keltalaisista kielistä taikka Latinasta ja Kreikasta, ovat lainana tulleet Keltalaisilta kansoilta Suomalaisille, ja samalla lailla hän arvelee kaikki nekin sanat Suomen kieleen ulkoa tulleiksi, jotka Germanilaisissa tai Slavilaisissa kielissä tavataan yhtäläisellä äänellä ja merkityksellä. Että hän tällä tavoin on asettunut ykspuoliselle kannalle, katson epäilemättömäksi. Tosin on mahdollista, että moni Suomen-sana tällä tiellä on ulkoa saatu, vieläpä on muutamia niinkin myöhään tulleita, että niiden syntyperä on helppo eroittaa.[51] Mutta muita sanoja löytyy, jotka selvästi kuuluvat Suomen-sukuun, vaikka ilmestyvät tuolla täällä Euroopan Arjalaisissakin kielissä. Semmoinen onkin sekä Rask'in että Grimmin käsitys asiasta, ja muutamat esimerkit mielestäni riittävät todistamaan sen oikeaksi. Mato, Vogul. madar, on nähtävästi samaa juurta kuin maa, Mordv. moda, ja kuin Suomen sanat matelee, matala, eikä ole siis epäilemisen siaa sanan Suomen-sukuisuudesta; mutta sen siirtymistä Arjalaisiin kieliin todistavat: Wales. mad, Muinais-Saks. mado, Gōth. matha. Samaa todistavat sanat: Venhe, Lap. vanas, Mordv. vensh, joka Keltalaisissa kielissä kuulnu ven, ben; — Lato, Mordv. lata, josta Ruotsiksi on tullut lada; — Suuri, Bashkir. sor, sur, Tatar. zur, Lap. stuorra, josta Ruotsin sana: stor. — Wielä merkittävämmät ovat mielestäni ne Suomen-sukuiset sanat, joilla nähtävästi on heimo-sanojaan Kreikan ja Latinan kielissä; sillä tässä kohden ei voi kysymykseen tulla, että Suomen-suku olisi ottajana ollut ja Arjan-suku antajana tuossa puheen-alaisessa sanan-vaihteessa. Luonnollisesti tässäkin tavataan sanoja, jotka näyttävät olevan kielten yhteistä perintöä.[52] Mutta muita sanoja on, jotka seisovat ikäänkuin yksityisinä ja vieraina Kreikassa tai Latinassa, mutta Suomen-sukuisissa kielissä näyttävät kodikkaina asuvan. Katson tarpeelliseksi ottaa joukosta muutamia esimerkkiä, myöntäen mielelläni, että varsinainen kielitutkija voisi ne paremmin valita.

Kreik. Lat. Suom.

άππα, άπφύς, (isä kulta) avus, aba, (isän-isä) Appi, Unk. ip,

Lap. vuoppa;

όρφανός, ορφός orbus Orpo, Unk. árva,

Lap. oaarbes; όγκος, όγκινος (koukku) uncus, Onki, Tsherem. änger, Ost. vynk; πέρας, περαίνω Perä, Unk. far Syrj. bär; άρχή Alku, Unk. alak (muoto); μέρος (määrä-osa) Määrä, Perm. mera, j.n.e. Unk. mér (mitata); σέλας, σέλαγέω (loisto), Selkeä, Sam. sel (walosa); παχνη (härmä) Pakka-nen, Unk. fagy, Lap. paiko; χιών (lumi), Kino-s; κύμα (aalto), Kymi, Votj. Kam, Tsherem. ko; άρκυς Werkko; κείρω, Keri-tsen, Mordv. keran, Syrj. kerala, Votj. korasko; αίσϑ-άνομαι Aisti, Votj. viz, Unk. esz, j.n.e. pono Panen, Ostj. ponem; cado Kaadun, Tshuv. chader, Lap. kattjet; series Sarja, Unk. sor (riwi, sarja); arca Arkku, Tshuv. arga; manes (manalaiset) Mana, Mannu; homo, homin- lhmi-nen, in-himi-nen, Vir. inemine, Vogul. hum, Mordv. loman.[53]

Näitä esimerkkiä olisi helppo monin kerroin lisätä, ja helppo olisi myöskin löytää muutami vertaus-kohtia päätteissä.[54] Mutta tarkoitukseni on ainoastaan osoitella ne kohdat, jotka näyttävät puolustavan Euroopan alkuväestön Suomen-sukuisuutta. Näitä kohtia löytyy pohjoisessa ja keskisessä Euroopassa monituisia myöskin muistomerkeissä ja muinais-taruissa. Etelässä sitä vastoin näyttää vanha viljelys jo aikoja sitten kyntäneen kaikki Turanilaiset jäljet umpeen, niin että ainoastaan kielissä muutamia siemeniä lie säilynyt. Mutta näiden siementen oikeata laatua voipi ainoastaan kielitieteellinen tutkimus arvostella, ja toivomista on, ett'ei Ural-altaiset tutkijat niitä heitä tarkastamatta.

Yleensä ei ole odottamista, että Euroopan tarullisissa muistoissa olisi paljon säilynyt selviä jälkiä Turanilaisesta alku-väestöstä. Eteläisessä ja keskisessäkin Euroopassa ovat monituiset aian-vaiheet hämmentäneet nämä vanhimmat muistot muihin muinais-seikkoihin; ainoastaan pohjasessa, varsinkin Skandinaviassa, missä aian tulva on tehnyt vähemmän mullistuksia, näyttää yhdys-side muinaisuuden ja nykyisyyden välillä pysyneen jotenkin katkaisematta. Täälläpä kohtaa meitä jo muinais-taruissa nimi Finn, se sama sana, jolla Euroopan kansat tänäkin päivänä nimittävät Suomen-suvun ja erittäinkin meitä Suomalaisia. Mutta tämä nimi näyttää lähettävän juuriansa vielä syvemmälle Arjalaisten muinaisuuteen, ja on luultavasti Keltaen antama sille Turanilaiselle väestölle, minkä he Eurooppaan tullessa tapasivat edellänsä.

Mitä Keltalaiset tarut tässä kohden antavat ilmi, ei tosin ole tarkoin ja täydellisesti selitetty. Mutta K. Meyer'in mukaan tahdon mainita uudemman tieteen ajatusta asiassa.[55] Hänestä nimi Fena Irlannin muinais-taruissa merkitsee sitä alku-väestöä, jonka samat tarut arvelevat sinne tulleen Afrikasta ja Espanjasta. Tämä väestö sitten näyttää sulaneen yhteen myöhemmin tulleiden Keltaen kanssa, niin että koko Irlannin kansa sitten runoissansa mainitaan tällä nimellä. Oikeastansa on Fena monikko sanasta: feon punalehtava, kaunis, ja Irlantilaisten suku-sankari kantaakin nimen Feon Mac Cumhail (Feon Cumhail'in poika), joka on sama knin Skotlantilaisten Feon Gall eli Finn Gall. Tarullinen sukujohto tekee hänen Bask'in (Euskin) poianpoiaksi: "Feon Mac Cumhail na Baiscne"; mutta sana basc itse on vanha Irlantilainen sana, merkiten niinkuin feon'kin: punalehtava, kaunis. Taru näyttää tarkoittavan, että nämä muinois-Fena ja Euskin kansa olivat yhtä sukua. Kuinka taru saapi tämän väestön tulleeksi Afrikasta, on mutka, jota en ota selittääkseni.[56] Mutta nimitys "punalehtava" ei ole ainakaan sopimaton Suomen-suvulle, jonka tunnus-merkkinä usein on pidetty punainen tukka ja siniset silmät; se johdattaa mieleen Venäjän tarujen "vaalea-silmäiset Tshudit", samatekkuin nimi "Fena", varsinkin muodossa: "Finn Gall", selvästi liittyy Skandinavian Finniläisiin.

Mutta itse Skandinavian alku-asujaimista on pitkällinen riita kestänyt oppineiden kesken. Jo mainio Leibnitz piti Lappalaiset koko Skandinavian alku-väestönä, ja Lappalaisten omatkin muinais-muistot tulivat puolustamaan oppineen Saksalaisen arvelua.[57] Myöhemmin ovat Ihre, Lagerbring, Porthan, sekä Rask ja Geijer pitäneet asian epäilemättömänä, nojaten sekä muinais-taruihin että kieli-seikkoihin. Sitä vastoin Suhm ja Hallenberg, vieläpä viimeisinä aikoina Keyser ja P. A. Munch ovat tahtoneet niin paljon kuin mahdollista supistaa Suomen-suvun siaa Skandinavian alku-historiassa. Asia rippuu isommalta osalta siitä, kuinka käsitetään Skandinavian satujen mainitsemat nimitykset: Jotun eli Jättiläinen, Thurs, Troll, Dverg eli kääpiö j.n.e. Ett'eivät paljastansa ole kuvituksen synnyttämiä sadullisia olentoja, vaan todellakin merkitsevät vanhoja asujaimia Skandinaviassa, näkyy selvästi Islannin historiallisista saduista. Mutta ei ainoastaan yhtä olemassa ollutta kansaa, vaan varmaankin kaksi eri kansakuntaa käypi näissä satujen mainitsemissa nimissä eroittaa. Tämä mielestäni ei ole paljas todennäköisyys, vaan täysi teko-asia, joka seisoo historiallisten todistusten nojassa. Tahdon vähäistä laveammin selittää nämä todistukset.

Ensiksi nähdään selvästi, että Jotunit eli Jättiläiset ovat olleet todellista kansaa, joka jo ennen Asaen tuloa on Skandinaviassa asunut, mutta sittenkin monta vuosisataa pysynyt näiden uusien tulijain keskellä ja rinnalla, milloin heidän vihollisinansa milloin ystävinänsä. Niinpä lausutaan Hervarar-sadun alussa: "Ennen Asaen tuloa Pohjan maihin, asui pohjaisilla seuduilla Jättiläisiä ja Puoli-jättiläisiä; tapahtuipa sitten (Asaen tultua) paljon sekaannusta kansain välillä, Jättiläiset naivat Mannheimista (Ruotsin Asa-kansasta) ja muutamat Jättiläiset naittivat myös sinne tyttäriänsä".[58] Erittäinkin jutellaan, etjä Njord, Odin'in seuraaja, otti Jotunilaisen naisen, nimeltä Skade, joka ei kuitenkaan sopinut hänen kanssansa, koska Nord tahtoi asua meren lähisyydessä, mutta Skade tuntureilla, missä oli tottunut hiihtämään ja metsästämään. Samaten Frey, Njord'in seuraaja, nai Jotunilais-tytön, ja myöhemmiltä aioilta mainitaan useita mahtavia miehiä, jotka isän tai äidin puolelta olivat jättiläis-sukuisia. Mutta painavin esimerkki on Harald Kaunotukan naiminen 9:nnellä vuosisadalla. Hänen aikanansa vielä oli eteläisessä Norjassa eräs Jotunilainen Svasi eli Svade; tämä kutsui kuningasta pitoihin joulu-aattona, jolloin Harald niin rakastui hänen tyttäreensä, että hän otti sen puolisokseen, ja sittemmin, kun se häneltä kuoli, unohti surusta koko valtakuntansa ja oli muuttua mielipuoleksi. Yleensä Jotunilais-neidet kuvataan valkea-verisiksi sulottariksi, sinisillä silmillä ja kullan-karvaisella (punaisella) tukalla.[59] Mutta ettei Jotunilaisten ja Skandinavilaisten väli aina ollut tätä rauhallista laatua, todistavat yltäkyllin jälkimäisten jumaluus-sadut, joissa Asaen taistelukset Jotunilaisia vastaan nähtävästi kuvailee maan valloitusta uusien tulijain kautta. Historiallisilta aioilta ei myöskään puutu todistuksia, että viha vallitsi Jotunilaisten ja Skandinavilaisten välillä. Islantilaiset kertomukset, jotka nimittävät tämän vihollis-kansan: Jättiläiset, Vuorilaiset, Thursit, Jotunit ja Trollit, kuvaavat heitä vihan väreillä, sanoen heidän asuvan vuoren luolissa, pukeutuvan raakoihin vuotiin, harjoittavan noitumista ja yöllisiä ryöstö-retkiä, eikä heillä olevan mitään muuta hyvää tapaa, kuin että lupauksissaan lujasti pysyivät. Eräs kertomus Adam bremeniläisen tykönä todistaa, että vielä 11:nnellä vuosisadalla tekivät vuori-seuduiltansa aiottaisin pelättäviä ryöstö-retkiä Ruotsin puolelle.[60]

Paljoa vähä-pätöisemmän sian Skandinavian taruissa pitävät Dvergit eli kääpiöt. Nämäkin asuvat vuorenluolissa, ovat taitavia noituria ja yhtyvät joskus naimisiinkin Skandinavilaisten kanssa. Mutta kun Jättiläiset kuvataan roteviksi ja voimakkaiksi, ovat kääpiöt sitä vastoin heikkoa ja pieniläntää väkeä, jonka ainoa mahti on viekkaus ja noituminen.[61] Tästä käypi arvata, että Skandinavilaisten tullessa Jotunit jo ovat vallitseva kansa, mutta Dvergit vanhempi ja halvempi väestö.

Näitä molempia, Jotunit ja Dvergit, ei siis käy yhdeksi kansaksi ymmärtää. Kuitenkin käytetään heistä yhteisesti nimet: Troll ja Finn, josta on arvaaminen että ovat yhtä sukua olleet. Jälkimäinen näistä nimistä liittää tarujen hämärät haahmot nykyisyyden tunnetuihin kohtiin; se on sama nimi, jonka Norjalaiset vielä meidän aikoina antavat Lappalaisille. Taruissa se alku-peräisesti näyttää olleen Dvergien oma, mutta myöskin Jättiläinen Tjasse (Tjazi) nimitetään Finniläis-hallitsija,[62] ja Svasi, joka naitti tyttärensä Harald Kaunotukalle, kutsutaan sekä Jotuniksi että Finniksi. Myöskin nimitys Troll lienee alku-peräisemmin merkinnyt Dvergien kansaa, mutta käytetään usein myös Jotuneista.[63] Tästä nimestä on nähtävästi sana: thräll, träl, orja; sillä luonnollista on, että voitetun vihollis-kansan nimi tuli orjuutta merkitsemään. Mutta paitsi sitä on itse sana troll tullut merkitsemään noitumista, ja niinkuin jo on mainittu, olikin taikaus Dvergien etevin mahti. Minun ei tarvitse muistuttaa, että Suomen-sukuisilla kansoilla ja Turanilaisilla yleensä loitsiminen aina on ollut ylen suuressa vallassa. Mutta erittäin on merkittävä, että se taikaus-laji, jota Odin osasi harjoittaa, ja joka pidettiin kaikkien voimallisimpana, kutsuttiin: veidr, ja tämä ei ole Skandinavilainen sana, vaan Lappalainen: seida, merkiten taikausta, taikakalua.[64]

Epäilemättömäksi nyt mielestäni saapi katsoa, että ne Finnit, joita muinais-tarut toisella nimellä kutsuvat Dvergeiksi, ovat samaa kuin nyky-aian Lappalaiset; sillä tässä kohden on säilynyt herkeämätön jakso, joka liittää muinaisuuden ja nykyisyyden yhteen. Niinkuin Rask on osoittanut, käypi paikan-nimissä yli koko Skandinavian, vieläpä Tanskassa asti, keksiä Lappalaisia jälkiä,[65] ja luultavaa on, että Lapin kansa on Skandinaviassa se alku-väestö, joka etelässä asuessaan vielä käytti kivisiä aseita.[66] Olen jo sanonut todennäköiseksi, että muun Euroopan alku-väestö on tälle likeistä heimoa, ja tällä tavoin saisimme arvata Lapin kansan ikää Euroopassa kentiesi pariksi tuhanneksi vuodeksi e.Kr. Mutta tästä kansasta täytyy kokonansa eroittaa ne Finnit, joita muinois-tarut tavallisesti nimittävät Jotuneiksi, Jättiläisiksi, Thurseiksi. Ett'ei pieniläntä Lappalainen ole voinut kuvituksessakaan muodostua Jättiläiseksi, on jo itsestään silmiin-astuva asia. Mutta muinais-tarukin näyttää tässä kohden säilyttäneen merkillisen todistuksen, joka väärin ymmärrettynä on synnyttänyt kyllä kummallisia hairahduksia Pohjan muinais-historiassa.

Tämä todistus on niinkutsuttu "Fundinn Noregr" eli juttu kuinka Norjanmaa sai asujaimensa ("Hversu Noregr bygdist"), joka tosin nykyisessä tilassan ei ole vanhempi 13:tta vuosisataa ja erinäisissä tiedoissaan on historiallista arvoa vailla, mutta kuitenkin yleisessä tarkoituksessansa näyttää sisältävän tärkeän teko-asian.[67] — "Nyt on kertominen kuinka Norja ensin asutettiin"; näillä alkusanoilla ilmoitetaan sadun tarkoitusta. Sitten seuraa tarullinen sukujohto: "Fornjotr oli kuninkaan nimi; hän vallitsi Jotlannissa, joka kutsutaan Finnlanniksi (Suomi) ja Qvenlanniksi (Kainunmaa); se on itä-puolella sitä meren-lahtea, joka menee Kantalahtea (eli Vienan merta) kohden ja jonka me nimitämme Helsingjabotn (Pohjanlahti.) Fornjotr'illa oli kolme poikaa; yhden nimi oli Hlerr, toisen Logi, kolmannen Kāri". — Kārista luetellaan seuraavat polvet: Jōkull eli Frosti, Snār ja Thorri, joka viimeinen mainitaan hallineen Jotlannissa,[68] Kvenlannissa ja Finnlannissa; Kvenit muka hänelle uhrasivat talvi-sydännä, saadaksensa lunta ja suksi-keliä. Thorrilla oli kaksi poikaa, Norr ja Gorr, ja yksi tytär, Goe. Goe katosi näkyvistä, ja veljekset lähtivät häntä etsimään, kumpikin eri tiellä. Gorr kulki mertä myöten eikä mitään löytänyt, mutta Norr ja hänen seuransa lähti suksilla hiihtämään, karkoitti Lappalaiset, jotka tahtoivat estää häntä menemästä Kiōl'in yli, ja valloitti sodalla kylät ja maat sen lahden ympäri, "joka nyt kutsutaan Thrandheimiksi." Etelä-norjassa hän vihdoin löysi sisarensa, vieläpä kohtasi veljensäkin, jonka kanssa nyt jakoi vallan niin, että Gorrille tuli saaret, mutta Norrille mannermaa. Sitten hän palasi siihen maahan, jonka oli valloittanut ja nimitti sen Norveg. Hänen jälkeisensä jakoivat maan keskenänsä pienempiin valtoihin.

Jokainen nyt helposti havaitsee, että koko tämä suknjohto sisältää olemattomia henkiä; muutamat niistä merkitsevät luonnon voimia, niinkuin Logi tuli ja Kāri tuuli, toiset taas, niinkuin Norr, ovat kyhätyt paikallisten nimien selitykseksi. Mutta sadun valta-ajatus kuitenkin on merkittävä, koska se johdattaa Norjan ensimäiset asujaimet "Jotlannista, joka kutsutaan Finnlanniksi ja Qvenlanniksi." Että tämä Jotland tässä on Jotunien maa, samaa kuin satujen tavallisempi nimi Jōtunheim, tulemme kohta tarkemmin näkemään. Tässä ensin on kysyminen, kutka ne asujamet olivat, jotka nyt Vienan ja Pohjanlahden väliltä tunkeusivat Kiōl'in yli Norjaan. Uudemmat Norjalaiset historioitsijat, esim. Rud Keyser ja P. A. Munch, ovat sitä tietä tahtoneet johdattaa Norjan Skandinavilaiset asukkaat sekä siihen sovittaa myöskin Fundinn-Noregr-tarun.[69] Mutta sadun oma sisällys viittaa selvästi Jotuneihin. Fornjotr, joka nähtävästi on ymmärrettävä Fornjōtun, s.o. Muinais-jättiläinen, mainitaan muutoinkin Jotunina; samate Frosti ja Snār. Täydellä syyllä siis muistuttaa Keyser'kin, että tarun yleisestä johdosta kävisi päättää, Norjan vallitsevan väestön olleen Kveniläistä (Suomalaista) syntyperää, vaikka hänestä semmoinen päätös on hullutusta.[70] Hän ei katso mahdolliseksi, että toinen vallitseva väestö olisi voinut ennen Norjalaisia asua Norjan maassa, ja että osa tästä väestöstä olisi voinut sekaantua myöhemmin tulleisin Skandinavilaisiin, jättäen heille perinnöksi jonkun määrän omia muinais-muistojaan. Mutta juuri semmoinen arvelu saapi kylläksi puolustusta tunnetuista historiallisista kohdista. Wielä 9:nnellä vuosisadalla, siis historiallisena aikana, mainitaan useat miehet, jotka olivat seka-sukua (Halftroll, Half-risar, Thussablendingar),[71] ja toisia Jotunilaisia jälkiä tavataan itse Skandinavilaisten jumaluus-opissa. Thor, ukkosen-ilman haltia, on alkuperäänsä nähtävästi Jotunilainen jumala, joka vasta myöhemmin on siirtynyt Asaen jumaluus-oppiin, kun osa entisistä asujaimista jo oli yhdistynyt vasta-tulleiden Skandinavilaisten kanssa.[72] Silläpä uskottuakin, että orjat kuoltuansa eivät tulleet Odin'in Valhallaan, vaan Thor'in luoksi, joka siis näytti olevan heidän omituinen jumalansa.[73] Mutta mahtavienkin miesten seassa mainitaan Thorin hartaimpina palvelijoina juuri ne, joiden oma sukuperä kehutaan jollakin lailla Jotunilaiseksi, esim. Hlade-jaarlit Norjassa. Merkittävä on, että juuri Norjanmaassa Thor enintä palveltiin, ja että sadut varsinkin Norjanmaassa viittaavat muinaiseen Jotunilais-väestöön. Sielläpä muka ennen oli Jättiläisiä asunut, kunnes kuolivat sukupuuttoon jott'ei jäänyt kuin kaksi Jättiläis-naista; sitten tuli maailman itä-seuduilta "ihmisellisiä miehiä" (Skandinavilaisia), jotka ensin kärsivät paljon pahaa Jättiläis-naisilta, kunnes alkoivat avuksensa huutaa "punapartaista" Thoria, joka vasarallansa tappoi Jättiläis-naiset.[74] Tämän mukaan eroitetaankin Thorissa kaksi eri muotoa. Vanha Thor on "Ǒku-Thor", Thor vaunuissa ajajana,[75] joka ukkosen-ilmassa kulkee Dvergiä hävittämässä. Semmoisena hän nähtävästi on Jotunilainen jumala, ja hänen nimensä on selvästi sama kuin Wirolaisten Tara ja Ostjakkien Tūrm eli Torom Ukko ylijumala. Mutta saatuaan siansa Odinin rinnalla "Asa-Thor'ina", on hän muuttunut "Jättiläisten surmaajaksi", joka "kukistaa Muinais-jotunilaisten jumalien alttarit."

Jos nyt, niinkuin näistä seikoista päätän, Jotunit ovat todellista kansaa, joka ennen Germanilaisten asujainten tuloa on pitänyt Skandinavian hallussansa, niin on kysyminen: mitä sukua on tämä vanhempi kansakunta ollut? Olen jo edellisessä osoittanut todennäköiseksi, ett'ei Lapin kansaa tässä ole arvaamista, vaan että Jotunit nähtävästi olivat maansa valloittaneet Lappalaiselta alku-väestöltä. Mutta että Jotunitkin yhtä-hyvin olivat Suomen-sukua, on mielestäni enemmän kuin todennäköistä. Ensiksi hekin mainitaan Finniläis-nimellä, ja nimitykset Jōtunheim ja Finnland ovat Islannin muinais-runoissa yhtä. Tämä Jōtunheim on ensinnä pohjois-puolella Asaen asuntoa, sitten itäpuolella merta nykyisessä Suomenmaassa, mutta siirtyy myöhemmissä saduissa yhä idemmäksi Pohjois-Venäjän seuduille, sitä myöten kuin tieto Suomen-sukuisista kansoista lavenee.[76] Että nyt kaikilla näillä seuduilla, mihin Jōtunheim milloinkin sioitetaan, ei ole muinaisuudessa muuta väkeä asunut kuin Suomen-sukuista, se mielestäni on toinen todistus Jotunien Sumnen-sukuisuudelle.

Tätä vastaan on muistutettu, että satujen Jotunit ja Finnit useinkin kantavat Skandinavilaisia nimiä, esim. Frosti ja Snār. Mutta Raskin vastaus on kyllä luonnollinen, että nämä nimet ovat käännöksiä alku-peräisistä Jotunilaisista; itse Frosti on siihen esimerkkinä, koska sen toisintona tavataan Jōkul, jonka juuri on Lapin jegn, Suom. jää, Unk. jég. Useat muut Jotunilais-nimet eivät olekkaan Skandinavian kielestä, vaan käyvät helposti johtaa Suomen-sukuisista, esim. Tjazi, Lapin tjatse, vesi, Svasi eli Svade, Suom. susi (Omanto suden), Raumr eli Raumi, Suom. rauma, salmi (josta Norjassa paikannimet: Raum-á, Raumsdalr, Raumelfi, Raumariki).[77] Itse Loki, tämä Jättiläinen, jolla on paholaisen virka Asa-opissa, on verrattava Syrjänin sanaan ljok, paha, häijy.[78] Rask on myöskin osoittanut, että useat Jotunilaiset nimet sittemmin ovat tulleet tavallisiksi Skandinavilaisten seassa; niinpä Finn vielä käytetään Islannissa, Samr (Lapin Same, Suomen Suomi) tavataan myöskin miehen nimenä,[79] ja lisäksi löytyy itse nimi Suomi niiden lähettiläisten joukossa, jotka Tanskan kuningas Hemming v. 811 pani rauhan-tekoon Eiderin tykönä.[80]

Näistä kaikista syistä katson epäilemättömäksi, että Skandinavian Jotunit ovat olleet Suomen-sukuista kansaa. Mutta paljoa vaikeampi on tarkoin määrätä, mika sia sille on annettava Suomen heimojen seassa. Jos kävisikin toteen näyttää, että nuo historiallisena aikana mainitut Kainulaiset eli Kvenit olisivat samaa kuin Jotunit muinaisuudessa, se ei sittenkään meitä paljon auttaisi; sillä Kvenien kansallisuus on yhtä hämärässä. Luonnollisesti tulee tässä eteemme se kysymys, kutka ovat alku-asujamina olleet tässä omassa Suomenmaassamme, joka, kuten jo mainitsin, myöskin Jōtunheimiksi nimitettiin. Että Lappalaisia on täällä muinoin asunut yli koko maan, on kylläkin todistettu asia; mutta nämä olen jo edellisessä eroittanut pois Jotuneista. Tosin nyt meidänkin muinais-tarut mainitsevat erästä Jättiläiskansaa, nimittäin Hiidet eli Hiiden väki. Kuitenkin ovat Suomen runojen Hiidet vielä enemmin tarullisia ja himmeitä olentoja kuin Skandinavian Jotunit. Lönnrot on todistanut, että Suomen sana hiisi on yhtä kuin Lapin sana seida, ja arvelee edellisen muodostuneen jälkimäisestä.[81] Että se koskaan olisi merkinnyt todellista kansaa, ei runot suinkaan ilmoita. Samaten Jättiläiset eli Metelin-jättiläiset, joista runot eivät mitään virka, saattavat tuskin johdattaa satujen maailmasta historian alalle. Parempi toivo olisi toimittaa Pohjolan kansalle jotakin historiallista arvoa, jos ei semmoinenkin yritys veisi liian kauas nykyisestä aineestamme. Ylipäänsä Suomen kansan muinais-muistot eivät ole aivan vanhoja; sillä itse kansa on tuhatta vuotta myöhemmin kuin Skandinavilaiset asettunut asuinsioillensa.

Mutta Suomenmaan paikan-nimissä näyttää meille ilmaantuvan todistuksia, että ennen Suomalaisten tuloa joku vanhempi väestö, paitsi Lappalaiset, on Suomenmaassa asunut. Jo Castrén muistutti, että nimi Jurva on Syrjäniläinen (sanoista jur pää ja va vesi), mutta näyttää ajatelleen, että Suomalaiset olivat tuoneet sen mukaansa itäisiltä seuduilta.[82] Nykyisin on D. E. D. Europæus osoittanut, että tämmöisiä vieraita nimiä löytyy varsin suuri paljous yli koko maan,[83] ja tämä seikka mielestäni todistaa täydellisesti, että niitä kansoja, joiden kielistä nimet johdetaan, on ennen asunut Suomenmaassa; sillä mahdotonta on ajatella, että Suomalaiset tänne siirtyessään olisivat antaneet vieras-kielisiä nimiä niille uusille paikoille, joihin tulivat. Nämä vieras-kieliset paikannimet ovat kahta laija: Ostjakkilaiset ja Syrjäniläiset. Näistä edelliset näyttävät olevan rajoitettuna pohjoisemmassa piirissä; sillä Saimaasta etelään päin ei niitä paljon tavata; Venäjän puolella ovat vahvimmassa ylisen Oniega-joen ja Suhhonan välillä. Syrjäniläiset nimet sitä vastoin ulottuvat yli koko Suomen ja ovat Venäjän puolella lukuisimmat eteläpuolella Valget-järveä. Tämä asia tosin tarvitsee ja ansaitsee avarampaa tutkimusta; mutta että siinä ylehensä perää on, ei ole epäilemistä, ja muutamat esimerkit ovat erittäin todistavia. Tuloma-joki Lapissa lähtee Nuottajärvestä Jäämereen; mutta itse Tuloma eli oikeastaan Tulova merkitsee: nuotta-vesi Syrjäniksi. Imandra kutsutaan Lapiksi Oaivjäyr, s.o. pää-järvi, mutta on itse Ostjakin kielinen, merkiten: emä-järvi (Vogulin kielessä: tor, järvi); samaten myöskin Imatra, joka oikeastansa lienee ollut Saimaan nimi. Merkittävä on nimi Lapua (Lap-va, Lapin-vesi), koska se näyttää todistavan samaa, kuin nimet Lapvesi, Lappajärvi todistavat Suomalaisten suhteen, nimittäin että Syrjäniläistenkin tullessa Lappalaiset jo olivat maan vanhemmat asukkaat. Tarpeellinen nyt olisi tämän viittauksen mukaan tutkia paikannimiä Ruotsinkin puolella; sillä hyvin todennäköistä on, että nämä muinaiset Syrjänit tai Ostjakit ovat Skandinavian satujen Jotunit. Olemme jo nähneet, että Thor on Ostjakien Tūrm eli Torom, että Loki kentiesi on Syrjänin sanasta ljok. Mutta yhtäläisiä vertauskohtia lienee paljoa isompi määrä mahdollinen vasta löytää.

Ovatko siis, kysyttäneen, Ostjakit ja Syrjänit Suomenmaasta palanneet takasin Ural-vuoren seuduille? Sitä meidän ei tarvitse välttämättömästi päättää; sillä ne Sytjänin- ja Ostjakin-heimoiset, jotka Suomessa lienevät olleet, ovat saattaneet osaksi hävitä sukupuuttoon, osaksi hämmentyä Suomalaisiin ja Lappalaisiin. Kuitenkin on meille säilynyt nykyisten Ostjakien seuduilta muutamia himmeitä taruja, jotka näyttävät osoittavan, että joku osa sen-puolisista kansoista on ennen asunut lännempänä. Strahlenberg'ille vakuuttivat Tomilaiset Ostjak-Samojedit, että olivat tulleet "Sauomis Sembla'sta", joka, Strahlenbergin arvata, on joko Suomen tai Lapin maa.[84] Stepanov samaten mainitsee Jenesein Ostjakeilla olleen jonkun muinais-muiston läntisemmästä asumisestaan, ja Schönström tapasi Woguleilla, Ostjakien lähimmillä sukulaisilla, yhtäläisen tarun. Nämä muinais-tarut pitää Castrén perättöminä, tai vähäpätöisistä seikoista syntyneinä.[85] Mutta edellä-mainittujen teko-asiain kanssa yhdessä ne kuitenkin jotain painanevat.

Lopuksi vielä on mainitseminen, että Pohjois-venäjässäkin kulkee taruja muinaisesta väestöstä, niinkntsutusta Tshud-kansasta, joka on maailmasta kadonnut, muuttaen maan alle kumpuihinsa eli kurganiinsa, missä nyt muka rauhassa elävät rikkauksineen. Heidän pää-asuntonsa kuuluu olleen Koillis-venäjän joki-varret: Mesen, Pjosa, Petshora, Ishma, Pishma, Tsylma, Jugrina, Vorotin j.m., missä asuivat harvassa ja mainitaan milloin siirteleviksi paimentolaisiksi milloin pysyväisiksi tilallisiksi. Heitä kiitetään kekseliäiksi ja varsinkin taiteisin pystyviksi. Samojedit nimittävät heitä: Siirtje, ja sanovat heidän olleen maakunnan alku-asujaimina, jotka Samojedien tullessa pakenivat maan alle.[86] Samate juttelevat Syrjänitkin, että nämä muinaiset Tshudit heitäkin pakenivat, lähtien Petshoran-jokea alas ja viimein joutuen Kalgujeff-saarelle, mihin kuolivat ja katosivat.[87] Castrén on osoittanut, että nämä "vaalea-silmäiset Tshudit" eivät olleet mitään Pohjois-venäjän nykyisiä kansakuntia, vaikka epäilemättä samaa Suomen-sukua kuin Permalaiset, Syrjänit, Karjalaiset j.m., jotka Venäläiset nytkin kutsuvat Tshud-nimellä, mutta kuitenkin aina eroittavat muinaisista todellisista Tshudeista. Myöskin Lappalaiset mainitsevat erästä "Tjude"-kansaa, heidän muinaista vihollistansa, jota vastaan muka sotia kävivät.[88] Tämä kaikki todistaapi varsin samaa, mitä Skandinavian muinais-tarut sekä paikan-nimet Suomenmaassa, että joku mahtava, mutta nykyänsä kadonnut kansakunta on ennen muinoin hallinnut Pobjois-euroopan alaa. Että kokonaisia kansakuntia voi kuolla ja sukupuuttoon kadota, on teko-asia, josta nyky-aikoina näemme esimerkin Amerikan Ruskea-nahoissa, vieläpä lähempänäkin Samojedin kansassa, joka hautaansa kallistuu, ei ainoastaan muuksi muuttumalla, vaan myöskin elonvoiman vaipumalla, koska syntyneiden luku vuosittain on vähempi kuin kuolleiden.[89] Se on mahdotonta kieltää, että kansakuntien iässä löytyy sama nuoruuden ja vanhuuden vaihe kuin yksityistenkin elämässä, ja että heitäkin voi kuolema kohdata, kun ovat tehtävänsä tehneet, ikänsä eläneet, aialta jääneet. Tämmöinen epäilemättä on ollut Muinais-Tshudien, muinaisten Finniläisten ja Jotunien kohtalo. Mitä kansaa nämä oikeastaan lienevät olleet, sitä ei tutkimus nykyisillä apu-neuvoillaan voi tarkkaan määrätä. Mutta toivottava on, että tähänkin seikkaan vielä kielitiede tulee valoa levittämään.

Eikä ole tämä ainoa seikka, joka tällä alalla odottaa kieli-tieteen valaisemista. Ala leviää läntiseen ja eteläiseen Eurooppaan, ja kysymys herää, missä suhteessa Jotunit ja Muinois-Tshudit toiselta puolen sekä Euroopan alku-väestö toiselta seisoivat toisihinsa. Sula turhuus olisi tähän yrittää vastausta, niinkauan kuin ei kumpikaan verrattava vielä ole paremmin tunnettu. Ainoastaan se on muistutettavaa, että samatekkuin Skandinaviassa kaksi Suomensukuista kansaa käypi eroittaa ennen Arjalais-väen tuloa, niin etelässäkin Turanilaisuus on saattanut ilmestyä useassa eri kerroksessa. Kysymys Euroopan alkuväestöstä on siis moni-haarainen ja kaikki jyrkkä päätös petollinen. Ja kun myöhemmin tulemme Kreikkalaisten ja Romalaisten antamissa tiedoissa keksimään Suomensukuisia kansoja, esim. Weikselin seuduilla, ei ole helppo sanoa, ovatko nämä särjetyitä kappaleita Euroopan alku-väestöstä, vai etu-joukkoja jossakussa uudessa Aasiasta tulleessa siirto-jaksossa.