Читать книгу Kevät ja takatalvi - Юхани Ахо - Страница 3
KEVÄT
Оглавление1.
Hän oli toverinsa kanssa myöhään illalla saapunut yöpaikkaan, läpimärkänä sateesta. Saatuaan vähän kuivaa ylleen he olivat heittäytyneet kumpikin vuoteelleen lämpimäin ryijyjen ja nahkasten alle ja nukkuneet kohta.
Kun hän aamulla hiljalleen heräsi, ei hän ensin tahtonut mitenkään saada muistiinsa palautetuksi, missä oli ja kuinka oli tänne tullut. Hänen silmäänsä tunki vähän päivänvaloa jostain katon rajasta, mutta alempana, missä hän lepäsi, oli vielä puolihämärä. Vähitellen selvisi hänelle, että hän makasi aitassa, jonka orsilla riippui peitteitä, hameita ja valkeita vaatteita monessa kerroksessa. Seinän rakoihin oli pistetty kukkivia pihlajan ja tuomen oksia, joiden tuoksun hän tunsi sitä suloisempana ja voimakkaampana, kuta enemmän valveutui. Ja vähitellen alkoi korva omistaa ääniä ulkoa. Hevosen kello kalkatti jossain, ja vasikka ynähti. Käki kukahti ylhäällä aivan seinän takana ja sai hänet täysin hereille.
Kuinka hän oli tänne tullut?—Kuka hän oli?—Mitä varten hän oli täällä? Hän oli nukkunut mielestään yön niin pitkän kuin olisi siirtynyt toisesta elämästä toiseen. Oli kuin olisi pannut maata pienessä lukukammiossaan Helsingissä, palattuaan sinne maisterinvihkiäis-tanssiaisista keväisenä yönä laakeriseppele päässään —ja vasta nyt siitä unesta herännyt.
Nyt kukkui niitä kaksi kilvan. Eilen oli satanut koko päivän. He olivat astelleet reput selässä karjateitä, rämpineet soita, eksyneet tieltä ja nähneet talon korkealla mäellä, jonne olivat nousseet läpi vettä valuvien lehtojen. Joku mies oli ollut vastassa, joku nainen oli kulkenut pihan yli ja sieltä takaisin, ja isäntä oli pyytänyt seuraamaan, ja sitten he olivat nukkuneet.
Sanomattoman suloinen tunne valtasi hänet, ja hän koetti uudelleen nukkua. Mutta paistaahan siellä päivä, eihän siellä siis sadakaan eikä tuule! Ja koska käki kukkuu ja vasikat tyytyväisinä ynisevät, niin onhan siis ilma kaunis ja lämmin!
Koko matkan Helsingistä pohjoiseen oli ollut kylmä takatalvi. Oli jo luntakin tuiskuttanut ja tuuli ollut koko ajan luoteessa. Järvetkin olivat vielä paikoitellen jäässä ja lunta korpipaikoissa. Mieliala oli ollut masentunut, minne tulivat. Edellinen vuosi oli ollut hallavuosi. Jos vielä tämäkin, niin on kaikki hukassa—se oli ollut pelko kaikkialla. Siirtyä sinne Helsingin juhlilta, nähdä nälkäistä karjaa ja kerjäläisiä tiepuolessa horjuvan! Ja kaikki vain odottavat etelätuulta ja sadetta ja paistetta. Ja yht'äkkiä oli tullut sade, ja nyt lupaa tulla paiste.
Suomi, jota hän vain vähän oli ennen nähnyt, oli ollut niin ruma, niin yksitoikkoinen. Missä oli se Savon kehuttu kauneus?
Hän hypähti alas ja aikoi herättää toverinsa. Vuoteesta peitteen alta näkyivät hänen pyöreät kasvonsa, joista nukkuessakin kuvastui tyytyväisyys ja varmuus.
Mutta ei, antaa hänen nukkua, ei hän kuitenkaan välitä luonnosta ja sen kauneudesta.
Hän raotti aitan ovea ja jäi siihen ihmeissään seisomaan. Aamun koi valaisi jo tuulimyllyn siipiä ja kimalteli pihanurmikon ja tuvan turvekaton kastehelmissä. Mutta alempana oleva maisema oli yhtenä ainoana sumumerenä niin pitkälle kuin silmä kantoi. Siellä täällä nousi sen pinnalta esiin joku metsäinen kukkula, ja jotkut mäen rinteellä olevat puut pistivät latvansa sen läpi kuin tulvan sisästä. Mutta taivas oli kirkas ja poutainen.
Voimatta pidättäytyä kääntyi hän toverinsa puoleen:
—Nouse ylös, Risto! Tule katsomaan!
—Anna minun nukkua, urahti toveri.
Hän hiipi hiljaa, varpaillaan käyden märällä nurmikolla, pirtin perään, jossa kasvoi kukkiva, tuuhea tuomi, imien voimaa alla olevasta ruispellosta. Talossa väki vielä nukkui, eikä tuvasta kuulunut luiskahdustakaan, mutta talon ympäristössä kiihtyi kiihtymistään kukunta ja yltyi yltymistään laulu. Koko tuo suuri sumumerikin tuntui soivan. Ikäänkuin sen pohjalta, sen läpi ja pitkin sen loivia laineita kohosi ja kuului satakielten viserryksiä, teerten kuherrusta, sorsan ääntelemistä, vihellystä, piipitystä ja jostain loitolta kosken kohinaa.
Yht'äkkiä haihtui sumu, kohosi kuin kansi vakkasesta, pullahti pilvimuodostumina ylös taivaalle ja paljasti kaiken, mikä oli alhaalla. Hän näki äärettömän avaran metsäisen alueen, niinkuin puolikattilan, jota reunustivat kaikilta tahoilta korkeat vaarat, ja vaarain välissä kimalteli vesijaksoja, suuria selkiä, kaitaisempia jokia ja vuoksia. Siellä täällä oli pykälä vaaran harjanteissa, oli joku asuttu pälvi, viherti joku pelto tai rusotti kaskia rinteillä. Vesistöjen varsilla viherteli lehtoja ja niittyjä kuin reunustimia metsäisissä vaipoissa, joita vedet erottivat toisistaan. Muutamalta ilmansuunnalta vaarain välitse aukeni suunnaton, silmänkantamaton suo, jossa petäjäinen kasvullisuus harveni harvenemistaan keskustaa kohti. Hänen silmänsä haki kirkkoa, mutta ei löytänyt sitä,—kirkkoa ja pappilaa…
Aamutuuli suhahti tuomessa hänen päänsä päällä, ja joku ovi avautui ja sulkeutui pirttirakennuksessa. Hän palasi takaisin aittaan ja huusi ovessa toverilleen:
—Nouse ylös katsomaan, Risto!
Mutta toveri vain murahti, toiselle kyljelleen kääntyen:
—Anna minun nukkua, Antero!
—Nukkua tällaisena aamuna! Mitä ihanimpana! Mitä suurenmoisimpana! Aurinko juuri nousee, ollaan korkealla mäellä, josta koko luvattu maa eteemme aukeaa. Ylös, unikeko!
Mutta kun toveri vain kiskaisi peitettä puoleensa, antoi hän hänen olla ja heittäytyi itsekin vuoteellensa nahkasten alle lämmintä hakeakseen. Eikä aikaakaan, kun hänkin taas nukkui.
Hän heräsi siihen, että lattiapalkit kolahtivat ja vuoteen vieressä seisoi nuori nainen puoleksi hänen ylitsensä kumartuneena.
—Herra olisi hyvä ja ottaisi kahvia.
Se oli tummansiniseen körttipukuun puettu, pitkäpalmikkoinen tyttö, joka katseli häntä suurilla, sinisillä silmillä, kasvot ystävällisessä ilmeessä.
Risto oli jo herännyt ja saanut kahvinsa.
—Onko tämä teidän aittanne? kysyi hän tytöltä pannessaan tyhjän kuppinsa tarjottimelle.
—Minun nimissänihän tämä on ollut, sanoi tyttö.
—Missäs olette itse nukkunut, kun me olemme vallanneet teidän aittanne?
—Ainahan sitä on sijaa…
—Mutta missä me nyt olemme? kysyi Risto.
—Korkealla mäellä, keskellä ihaninta erämaata, katso tuonne! huudahti
Antero.
—Ei! Mutta mikä on paikan nimi?
Samassa tuli isäntä tuoden heidän tupaan kuivamaan vietyjä vaatteitaan. Hänkin oli körttipuvussa, keski-ikäinen, lempeästi ja vakavasti katseleva mies.
—Nuoret herrat taisivat tuoda kesän tullessaan, sanoi hän. Kun pohjoinen rupesi Urvolta porottamaan, niin ei luullut loppua tulevankaan.
—Mutta sanokaahan meille, isäntä, missä me nyt oikeastaan olemme? Mikä on tämän talon nimi?
—Tämä on Rajavaara, toinen puoli tätä on Kontojärven pitäjää, toinen Korpivaaran kappelia. Raja kulkee tuolta tuon ison kiven kohdalta myllyn luona. Sieltä näkyy Kontojärven kirkkokin.
—Vai on tämä Rajavaara, virkkoi Risto saatuaan vaatteet ylleen.—Me siis kuitenkin osuimme oikeaan.
—Onko tästä pitkältä Kontojärven kirkolle? kysyi Antero vilkkaasti.
—Eihän tästä jos viisi neljännestä.
—Siis voimme olla jo tänä iltana siellä.
—Eihän nyt semmoista kiirettä.
—Hänellä on kiire sinne pappilaan, virkkoi Risto.—Vai niin, Rajavaara, niin, tämä on historiallisesti merkillinen paikka. Te mainitsitte jostain kivestä. Siitä olisi pitänyt ennen kulkea maakuntain raja. Minä olen niitä seikkoja tutkimassa.
—Minä olen keräämässä vanhoja runoja ja taruja, riensi Antero sanomaan.
Isäntä loi pitkän, tutkivan katseen Anteroon ja vastasi Ristolle:
—On kulkenut maakuntain raja ja uskojen, ja kulkee vieläkin.
—Se on tässä lähellä?
—Tuossahan se on ihan—
Se oli vähän matkaa aitasta mäkeä ylös sen korkeimmalla paikalla; lähellä sitä oli tuulimylly.
Sieltä oli näköala vielä avarampi kuin äsken pirtin perältä. Näkyi uusi maailma toiselta puolen Rajavaaran ja pitkin sen harjannetta. Se oli siltä puolen vielä suurempi, vielä mahtavampi.
—Tuolla näkyy kirkko, sanoi isäntä.
—Missä se on? huudahti Antero.
Mutta samassa hän erotti sen jyrkän katon ja tornin. Se näkyi metsäisen selänteen yli ja sen takaa, omituisena ilmiönä keskellä metsäistä maisemaa, niinkuin olisi siinä jotain väijynyt ja jotain vartioinut. Sen ympärillä oli siellä etäällä, mikäli voi erottaa, asutus tiheämpää.
—Harjan ja tornin voi tästä nähdä, mutta ikkunoitaan myöten se on metsän peitossa. Kun tuota myllyä tekivät, niin sanoivat katolle kimmeltäneen ikkunoidenkin.
—Näkyykö pappilakin?
—Pappilata ei näy, se on alempana Kontosuvannon kainalossa, mutta korkeain puutarhakoivujen latvoja näkyy vähäisen, jos osannette tarkastaa kirkon ja tapulin välitse.
—Koivut, puutarhakoivut, näkyvätkö ne … nyt ne erotan!—ja pienoinen puna levisi Anteron poskille… Hän oli puhunut niistä. Hän oli niiden alla istunut.
—Risto, katso, sieltä näkyy Kontojärven pappilan puutarhan koivut!
Mutta Risto ei välittänyt puista eikä kirkoista eikä näköaloista. Hän kierteli kiveä ja raaputteli sammalta sen kupeilta jotain etsien.
—Mutta voudin talo näkyy, jatkoi isäntä,—se on aivan lähellä pappilaa, se on tuo iso keltainen talo niemen nenässä.
—Näkyisi täältä vielä toinenkin kirkko, jos ei ihan pahimmoilleen sattuisi vaaran kärki eteen,—ja isäntä viittasi päinvastaiseen suuntaan, pohjoista kohti, osoittaen korkeata, pitkää vuorta, joka koillisilla ilmoilla kohosi, kaikkia muita selänteitä ylempänä.
—Se on Ristivaara, ja sanotaan sitä Panuvaaraksikin, ja kirkko on sen pohjoispäässä.
Antero etsi jotain muistostaan ja löysi sen: synkän korkean kallioseinän, joka loi kylmän varjonsa jäälle heleänä talviaamuna, kun hän istui äitinsä sylissä reessä ja hevosen kaviot iskeä karskahtelivat kovaan hankiaiseen.
—Sen sanotaan saaneen nimensä vanhasta noidasta, jonka olisi pitänyt siellä uhrejaan tehdä, entisen Kontolan papin olisi pitänyt polttaa paljaaksi vuori eikä sen enää sen koommin mitään kasvaneen. Tätä meidän mäkeä myöten olisi ollut maailma tuolla puolen pakanallista, mutta tästä kirkolle ristittyä. Sanovat vanhat kuulleensa, että tältä kiveltä oli noita käynyt kirkon kiroomassa. Kirkko olisi muka nurin noussut ilmaan seisomaan, vaan ei ollut mikään auttanut. Oli otettu velho kiinni ja poltettu,—jos lienee totta, mitä puhuvat—mikäpä ne tiennee. Kerrotaan niiden taistelleen ja sotiakin käyneen.
—Uskoistaan?
—Uskoistaan ja alueistaan.
—Vai niin, vai niin, virkkoi Risto, tullen esiin kiven takaa, ne ovat kai taruja kaikki, mutta se on hyvin luultavaa, että tässä on kulkenut vanha maakuntain raja—etsin täältä jotain merkkiä.
—Pitäisi siinä päivänpuoleisessa kyljessä olla merkki jonkunlainen, niinkuin ihmiskädellä tehty.
Isäntä laskeutui Riston luo etsimään kivestä rajamerkkiä.
Mutta Antero seisoi yhä kivellä, joka oli tasainen kuin pöytä. Isännän sanat olivat saaneet hänen mielikuvituksensa täyteen lentoon. Sotia ja taisteluita eri uskoista, pakanuudesta ja kristinuskosta! Noita, joka oli ehkä vanhan Väinämöisen jälkeläisiä! Tästä on kulkenut raja, tuolla pakanuus, täällä kristinusko, hän on seisonut tässä ja kironnut nurin kirkon, ja tuolla on ollut hänen uhrivuorensa … ja jo sukeutui runo hänen mielessään:
»Laella vuoren jylhän seisoin ja katseheni luotehesen loin.»
ja sitten jotain semmoista kuin:
»Ja kertomukset kuullakseni kummat taru toi!»
—Tässä se on, sanoi isäntä, siinä on kuin jotain vuosiluvun haamua,— mutta se oli niin kivettyneen sammaleen peitossa, ettei siitä voinut erottaa muuta kuin yhden numeron, joka voi olla seitonen, mutta yhtä hyvin yhdeksikkökin. Risto oli käynyt hyvin totiseksi ja miettiväksi, miltei juhlalliseksi,
—Täytyy raapia se esille jollain aseella, sanoi hän. Se voi olla erinomaisen tärkeä löytö. Maakuntaimme rajasuhteet ovat vielä vallan epäselvät.
Anterokin oli hypännyt alas kiveltä, omistaan innostuneena.
—Isäntä, kuulkaa, tiedättekö, onko täällä vielä ketään, joka taitaa vanhoja runoja laulaa?
Isäntä loi häneen epäilevän syrjäkatseen, ei vastannut ja virkkoi
Ristolle:
—Ase siinä täytyy olla, jos ollakseen.
Vasta kun Antero oli uudistanut kysymyksensä, vastasi hän:
—En tiedä, lieneekö.
—Kai täällä nyt sentään on joku vanha mies … ettekö te, isäntä, ole kuullut niitä laulettavan? Tai ehkä te itsekin osaatte jotain? Kuinka vähän tahansa—sama se—mutta se on pelastettava.
—En minä heitä…
—Minä kirjoittaisin niitä muistiin. Minä olen osaksi juuri sitä varten matkalla.
—Mitä niistä semmoisista muistiin. Eiköhän olisi paras olla muistelematta semmoisia.
—Semmoisiako? virkkoi Antero valmiina selittämään.
Mutta silloin tuli tyttö, joka oli tuonut kahvia, sanomaan jotain, ja isäntä virkkoi:
—Siellä kuuluisi olevan vaimoväellä … lähtekääpä, nuoret herrat, niin haukataan vähän aamutuimaan.
Heidän lähtiessään kiven luota, joka oli niin paljon ylempänä taloa, että huoneiden kattojen yli voi nähdä koko avaran maiseman, osoitti isäntä salmea kahden kaukaisen järven välissä ja virkkoi:
—Siinä se on Ukko Paavon talo.
—Kuka hän on? kysyi Antero hajamielisesti, mieli täynnä sitä, mitä hänellä itsellään olisi ollut sanottavana.
—Ei ole tainnut kuulua sinne Helsinkiin asti Paavo Ruotsalaisen maine.
On se siellä käynyt monet kerrat, ja oli se siellä tänäkin kevännä.
Olinhan tuolla minäkin toverinaan, kun lähtemään pyysi.
—Oletteko ollut Helsingissä?
Nuorten miesten silmät repesivät suuriksi, ja he pysähtyivät pihamaalle hänen eteensä.
—Viikko on siitä, kun palattiin.
—Mutta sittenhän näitte maisterinvihkiäiset, olitte niissä ehkä saapuvillakin!
—Ei me niitä paljon nähty.
He olivat tulleet tupaan, jossa pöytä oli katettu ja jossa talon väki heitä jo odotti asettuakseen aamiaiselle. Lyhyen ruokaluvun luettuaan isäntä istui pöydän päähän, ja vieraat asetettiin hänen viereensä toinen toiselle toinen toiselle puolelle.
—Vai ei isäntä todellakaan ollut katselemassa juhlallisuuksia. Se oli vahinko. Nämä olivat komeimmat ja suurimmat maisterinvihkiäiset, mitä ehkä milloinkaan on ollut. Meidätkin siellä seppelöitiin.
—Vai teidätkin, virkkoi isäntä kuivahkosti.
—Siellä oli koolla kaikki, mikä Suomessa on oppineinta, ylhäisintä, etevintä ja kauneinta. Oli vieraita Ruotsista, Pietarista ja muualtakin ulkomailta, jotka ilmaisivat ilonsa ja ihastuksensa siitä, mitä olivat nähneet. Juhlat olivat suurenmoiset ja mieltä ylentävät.
—Kai näitte kulkueet kadulla.
—Ei me nähty.
—Kirkossa kai ainakin olitte?
—Emme.
—Kanuunain laukaukset ainakin kuulitte? kysyi Risto.
—Mitä varten siellä kanuunoillakin ammuttiin? kysyi vanha emäntä toisesta päästä pöytää.
—Ammuttiin merkiksi siitä, että maisteri oli seppelöity.
—Maa tärisi ja ikkunat helisi niin, että luuli maailmanlopun tulevan, virkkoi isäntä ivan vivahdus äänessään.
Antero huomasi sen ja tahtoi puolustautua:
—Tottahan on, että tämmöisissä juhlissa ehkä on jonkun verran turhia menoja ja vanhaa joutavaa kiiltoa, mutta on niissä paljon myöskin sellaista sisältöä, joka kohottaa mieltä ja tempaa pois jokapäiväisyydestä, pitää vireillä isänmaallista mieltä ja lietsoilee sen hiillosta, antaen intoa, luottamusta ja uskoa—
—Uskoa?
Tämän sanoi isäntä, mutta se näytti tulevan kaikkien huulilta. He kohottivat päänsä ja keskeyttivät hetkeksi syöntinsä. Anteroa hipaisi epämääräinen tunne siitä, että hän ehkä oli puhunut jotain, joka oli tyhmää ja lapsellista ja tässä seurassa sopimatontakin. Hän olisi tahtonut kertoa näille vielä lisää juhlallisuuksista, selittää maisterinvihkiäisten isänmaallista merkitystä, vaikuttaa jotain sen aatteen hyväksi, josta oli niin paljon Helsingissä puhuttu, että kansakin olisi saatettava ymmärtämään sivistyneitten harrastuksia ja niille arvoa antamaan. Hän olisi tahtonut kertoa juhlapuheiden sisällöstä, joissa vähän väliä oli muistettu sitä kansaa, joka oli antanut meille Kalevalan ja Kantelettaren, joita Runeberg oli niin ihanasti kuvannut, mutta hänestä oli niinkuin olisi hänen päänsä yli painettu suuri huopahattu, jonka sisästä hän ei saanut ääntänsä kuuluville. Hän ei saanut sanotuksi muuta kuin:
—Ikävä, etten tavannut teitä, kyllä olisin teidät sittenkin vienyt sinne kuulemaan ja näkemään.
—Taisi olla meille Paavon kanssa hukka reissu, vastasi isäntä, ja taas näytti koko perhe ymmärtävästi säestävän hänen kätkettyä ivaansa. Mutta nyt kysyi Risto:
—Millä asioilla siellä kävitte? Oliko joku valituskirja vietävänä?
—Käytiin tapaamassa ystäviä, joilta oli kutsut tullut. Tunnetteko
Pekin ja Vorssin?
Backin ja Forssin! Hehän olivat asuneet samassa talossa, seinäkkäin heidän kanssaan. Ne olivat molemmat pietistejä, jotka lukivat ja veisasivat ja pitivät hartausseuroja, joista oli paljon puhuttu ja paljon ivaa tehty ylioppilaiden kesken. Koko vihkiäisten ajan he olivat istuneet kotonaan, ja jo varhain aamulla, kun Antero riensi kaupungille juhlavaatteissaan, oli hän kuullut veisuuta ulos kadulle heidän ikkunainsa kohdalta. Se oli sitä uutta uskoa, joka tuomitsi turhaksi kaiken ilon ja maallisen harrastuksen, yksin isänmaallisenkin. Se oli seurannut häntä päivän juhlissa ja kohtasi hänet valvotun yön jälkeen palatessa juhlatanssiaisista. Hän oli kerran väitellyt siitä heidän kanssaan, he olivat suuttuneet ja epäsovussa eronneet. Se on turmiollista oppia, joka vie Suomen kansan henkiseen kohmetukseen juuri kun se on heräämässä. Turhaa on sen herättäminen itsetietoisuuteen ja itsenäisyyteen, turhaan on Suomen kansan ikivanhat hengen aarteet kaivettu esiin, runot, laulut, sananlaskujen viisaus, joissa sen oikea henki asuu.
Mutta se on torjuttava se vaara! Tilaisuus, jota hän tällä matkalla oli odottanut, näytti tulleen. Hänen matkansa tarkoituksena, niinkuin hän oli sen suunnitellut, ei ollut ainoastaan kerätä vanhoja runoja, vaan myöskin tutustuttaa niihin kansaa, saada se niitä uudelleen rakastamaan. Kauan on Suomen kansa harhaillut loitolla henkensä alkuperäisiltä lähteiltä, nyt se on saatettava takaisin niiden ääreen! Se niitä vielä halveksii, koska se ei ole päässyt osallisuuteen niiden virkistävästä voimasta. Sen sivistyneelle nuorisolle oli tässä suuri, jalo tehtävä.
Oli noustu aterialta, jonka kestäessä isäntä ja Risto minkä mitäkin juttelivat. Antero otti matkalaukustaan kirjan, jota näytti isännälle.
—Onko isäntä tätä kirjaa nähnyt? Se on Kalevala, Suomen kansan vanhoja runoja, joissa kerrotaan niistä suurista sankareista, Väinämöisestä, Ilmarisesta ja Lemminkäisestä, ja jotka kätkevät Suomen kansan vanhan viisauden ja synnyt syvät.
—Vai semmoinen kirja, virkkoi isäntä. Onhan tuosta kuultu puhuttavan. Kävihän tuo täälläkin takavuosina se Kajaanin tohtori, joka niitä on keräillyt, mutta ei se täältä mitään saanut.
—Salliiko isäntä, että luen tästä jonkun paikan? Kun ei isäntä piippuaan sytyttäessään siihen mitään virkkanut, alkoi Antero lukea runoa Sammon ryöstöstä, kuinka se mereen hajosi ja kuinka tuuli muruja maihin kuljetti, kuinka tuosta oli
alku onnen ainiaisen,
tuosta kyntö, tuosta kylvö,
tuosta kasvu kaikenlainen,
tuosta kuu kumottamahan,
onnen päivä paistamahan
Suomen suurille tiloille,
Suomen maille mairehille.
———
Siinä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
»Anna, Luoja, suo, Jumala,
anna onni ollaksemme,
hyvin ain' eleäksemme,
kunnialla kuollaksemme
suloisessa Suomen maassa,
kaunihissa Karjalassa!
Varjele, vakainen Luoja, kaitse, kaunoinen Jumala, miesten mielijohtehista, akkojen ajatuksista! Kaa'a maalliset katehet, ve'eiliset velhot voita!
Ole puolla poikiesi, anna lastesi apuna, aina yöllisnä tukena, päivällisnä vartijana, vihoin päivän paistamatta, vihoin kuun kumottamatta, vihoin tuulen tuulematta, vihoin saamatta satehen, pakkasen palelematta, kovan ilman koskematta!
Aita rautainen rakenna, kivilinna liitättele ympäri minun eloni, kahen puolen kansoani, maasta paaen taivosehen, taivosesta maahan asti asukseni, ainokseni, tuekseni, turvakseni, jott'ei viha liioin löisi, vastus viljalti vetäisi sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana.»
—Semmoista se Väinämöinen kansalleen toivotteli, ja sen se sille osasi antaa. Sammon sai Suomi, vaikkakin pirstaleina, hänen kädestään, hengen sammon, kuun ja päivän hän sille pelasti ja sen kaiken ainoastaan sanansa voimalla! innosteli Antero.
Ei kukaan virkkanut mitään. Isäntä oli painautunut, pää käsien varassa, polviaan vastaan ja katsoi eteensä lattiaan.
—Mitäs isäntä siitä sanoo? kysyi Antero.—Eikö teistäkin vaka vanha Väinämöinen kelpaa meille esikuvaksi ja hänen oppinsa meidän ohjeeksemme!'
Isäntä oikaisihe vähän, pani sammuneen piippunsa ikkunalle ja virkkoi:
—Voi, herra kulta, pakanahan se oli Väinämöinen ja pakanallista sen oppi, pakanallisia sen virret. Ei niistä ole meille ristityille. Toinen sana se nyt meille on julistettu.
—Toinenpa toki toinen, tuiki toinen, säesti joku joukosta, niinkuin kaikkien puolesta.
—Jumalan sana, kuului vanhan emännän ääni karsinasta.
—Tietenkin, vastasi Antero. Mutta emmehän silti saa halveksia esi-isäimmekään neuvoja. Ne ovat jaloa ja ylevätä siveellistä tietoa, joka on kätketty Suomen kansan vanhoihin virsiin ja sananlaskuihin. »Kielsi vanha Väinämöinen kullalle kumartamasta, hopealle horjumasta»— ja monta muuta samanlaista neuvoa ja opetusta. Ei saa tuomita sitä, mikä on hyvää ja kaunista, vaikkei olisikaan aivan samaa ja vaikkei olisi samaa tietä tultu siihen. Pakanatkin etsivät totuutta ja siitä monta neuvoa löysivät.
—Ei niitä noita neuvoja enää nykykansa tarvitse. Sillä on nyt paremmat neuvot ja paremmat neuvojat, toinen tieto ja toiset tietäjät. Ei ole enää Väinämöisen virsistä meille. Toinen veisuu nyt jo täällä Savonkin saloilla kaikuu.
Isäntä sanoi sen tyynellä surumielisyydellä, niinkuin säälien eksynyttä ja erehtynyttä, mutta samalla sellaisella varmuudella ja vakaumuksella, jota ei näyttänyt voivan kumota.
Mutta Antero ei vielä tahtonut jättää asiataan.
—Onhan tietysti se sana, mikä meille on raamatussa ilmoitettu, puhtainta ja korkeinta—
Mutta hänet keskeytti karsinapuolelta tupaa virsi. Sen aloitti talon tytär, ja melkein kohta, kuin yhteisestä suostumuksesta, yhtyivät siihen muutkin tuvassa olijat.
Siitä muisti Antero yht'äkkiä, että oli sunnuntai, että oli kirkkoaika. Hän sulki kirjansa ja pisti sen takaisin reppuunsa ja jäi istumaan loitomma ikkunan luota, hiukan varjoon. Risto oli jo kohta syötyä mennyt ulos kivelle, josta hänen kalkutuksensa kuului veisuun lomassa.
Tarkastaessaan tupaa ja tuvassa olijoita esiintyivät ne vähitellen siinä Anterolle ikäänkuin jossain uudessa valossa. Ne olivat selvinneet ja suurenneet. Isäntä, joka yksin istui pöydän edessä olevalla penkillä, oli korkeine otsineen ja totisine ilmeineen niin arvokas ja itsetietoinen, että Anteroa ihmetytti, kuinka hän oli voinut hänelle tyrkyttää Kalevalaa ja Väinämöistä ja odottaa, että hän heti sen hyväksyisi, niinkuin nuoret ylioppilastoverit, jotka heti olivat innostuneet hänen uudesta aatteestaan ja sille hyvää huutaneet. Hän näytti siinä mietteisiinsä vaipuneena siltä, kuin hän jo olisi miettinyt kaiken, tiennyt kaiken ja käsittänyt kaiken. Seinustalla istui muita miehiä, joista muutamat olivat saapuneet aamiaisen aikana eivätkä kuuluneet talon väkeen. Karsinassa oli ryhmä naisia ja pöydän päässä ikkunan alla vanha emäntä, joka luisilla sormillaan puristi suurta virsikirjaa, niinkuin olisi joku tahtonut sitä häneltä riistää. Mutta pankon luona, suuren uunin kupeella, joka oli kuin alttari kotikirkossa, suuressa pirtissä, veisasi talon tytär, silmissä onnellinen innostunut ilme, niinkuin hän olisi nähnyt jotain, mitä eivät muut nähneet.
»Ei ole Väinämöisen virsistä meille, nyt osataan jo paremmat. Toinen veisuu kaikuu jo Savon saloilla.»
Näitäkö hän oli tahtonut opettaa, näillekö antaa uusia ihanteita.
Yht'äkkiä herätti virsi hänen erityistä huomiotaan. Hän tapasi sydämensä omituisesti sykertymästä, yllätti itsensä joutuneena selittämättömän liikutuksen valtaan. Siinä oli jotain tuttua, niinkuin jotain kaukaista muistoa: hän istuu pehmoisessa sylissä, nojaa päätänsä lämpimään poveen ja katselee niinkuin nytkin yli laajan, mustan lattian, johon auringonpaiste painaa ikkunan kuvan. Ympärillä on totisia kasvoja ja liikkumattomia olennoita, jotka katsovat suoraan eteensä ja joiden huomiota hän ei saa herätetyksi, vaikka jalallaan viputtaa sitä varten. Pöydän päässä on korkeaotsainen, ruskeasilmäinen mies, joka kyllä katsoo häneen, vaikkei oikeastaan katso… Hän jäi heistä pienenä, ei muista heistä muuta kuin tuon pehmeän poven suloisen tunteen ja tuon otsan ja nuo silmät,—niin, ja tuon sävelen…
Hän heltyy, silmä himmenee, hän tuntee itsensä yksinäiseksi, onnettomaksi, hänet valtaa ikävä ja kaipaus, hän tuntee tarvetta painaa päänsä johonkin hellään helmaan,—tuon tytön, joka tuossa veisaa niin heleästi, puhtaasti ja hartaasti ja jota kuullakseen toisetkin aina väliin vaikenevat—ei, ei hänen, vaan sen toisen, joka ojensi hänelle kätösensä ja joka sanoi: »Tervetuloa siis Kontojärven pappilaan!»—ja sitten pisti kätensä sen nuoren, kauniin miehen kainaloon… Ei, ei kukaan minusta välitä, minusta rumasta, punatukkaisesta.
Virsi oli tauonnut.
—Tuo oli minulle tuttu virsi, kuulin sitä usein lapsuudessani veisattavan.
—Sitä sanotaan meillä Haakmanni-vainaan virreksi. Meillä oli pappi sen niminen, joka sitä usein veisasi ja veisuutti.
—Se oli isäni.
—Oletteko te Haakmanni-vainaan poika? Antti poikako?
Iloisen hämmästyksen hyrähdys kävi läpi tuvan miehestä mieheen. Se epäluuloinen, kylmä ilme, joka oli heidän kasvojansa jäykistänyt, oli kadonnut ja ystävällinen liikutus ilmaantunut silmäkulmiin ja suupieliin.
—Täytyy ihan tulla uudelleen kättelemään,—ja isäntä antoi hänelle kättä ja sitten kaikki muut, vanha emäntä kädellä kummallakin ja leuka liikutuksesta vavisten; ja miehet jäivät lähemmä istumaan.
—No sattuupa somasti, että tulee ventovieraana taloon, ei tiedetä, kuka on ja mistä on, vanhan ystävän ainoa poika. Me oltiin toki niin hyvät tutut ja ystävät, ettei enää paremmat voi. Monet seurat kävi täällä pitämässä ja monet yöt nukkui tuossa samassa aitassa, missä tekin.
—Oli mammannekin usein mukana, virkkoi vanha emäntä. Istui silloinkin vähää ennen kuolemataan tuossa samalla rahilla, missä nyt Kaisa istuu. Te olitte hänen sylissään. Muistan sen päivän niinkuin eilisen. Se oli näin vähää ennen juhannusta.
Anteron täytyi heille kertoa elämästään vanhempainsa kuoleman jälkeen. Hän oli joutunut enonsa hoitoon, joka oli koulunopettaja Porvoossa ja joka oli kustantanut hänen koulunkäyntinsä.
—Ja nyt lähditte tänne sisartanne tapaamaan?
—En ole tavannut häntä kymmeneen vuoteen.
—Siellähän se on Korpivaarassa vanhempainsa entisessä kodissa, sanoi vanha emäntä,—on niin ahdistuksen alainen, kun on herätetty ihminen ja tahtoisi isänsä vanhain ystäväin kanssa seuraa pitää, mutta ei salli sitä pastori Handolin. Ei ole kellään meistä asiaa nykyiseen pappilaan.
—Entisessä oltiin kuin kotonamme, sanoi isäntä. Paljon se pappanne ennätti hyvää jälkeä tehdä, vaikka vähän aikaa sai vaikuttaa. Sen oli saarna niin sattuva ja ääni niin voimakas, että vapisemaan pani paatuneimmankin. Sen saattaa sanoa, että melkein oli mustaa pakana-maailmaa tämä kulmakunta ennen Haakmannin tuloa. Ei ollut täällä varkaus synti eikä mikään. Joka juhannusyö oli suuret vakituiset tappelut ja juomingit Kontolan sillalla. Murhia tehtiin monet vuodessa, juotiin ja mässättiin. Niin oli raakaa tämä kansa, ettei olisi luullut tulevan kysta helvetin tulessakaan. Mutta kun Haakmanni paahtoi ja pauhasi, niin pehmisivätpäs, eipäs jäänyt tervettä omaatuntoa. Niitä kaatui kuin lakoa laihoa synnintuntoon. Tulivat semmoiseen sielunhätään, että valitus ja vaikeroiminen kuului talosta taloon, kylästä kylään. Semmoinen oli isä teillä.
—Siltä se sai tämä ukkokin piston sydämeensä, virkkoi emäntä.
—Niin, oli mies siinä.
—Kirjoitti se meille sairasvuoteeltaan kirjankin.
—Lue se, niin saapi poikansakin kuulla.
Isäntä otti nurkkahyllyltä pöydän päästä ison raamatun ja asetti sen pöydälle sitä varten tehdylle telineelle. Sen kannessa oli sisäpuolella nahasta tehty taskunen ja siinä kulunut kirje, jota isäntä pöydän päähän asettuen alkoi lukea pyhällä hartaudella.
Se oli viimeinen tervehdys rakkaille, uskollisille ystäville Herrassa. Siinä oli lempeitä ja lämpimiä sanoja ja neuvoja, kuinka tämä maallinen vaellus on parhaiten Jumalan mielen mukaan loppuun saatettava. Siinä sanottiin, että usko yksin tekee autuaaksi ja että vain Jumala armonsa kautta saa vanhasta uuden. Hän tahtoi sentähden heidät uskoa Hänen huomaansa, jos niin olisi, ettei tältä vuoteelta enää nousisi, ja pyysi sanomaan rakkaita terveisiä kaikille tuttaville ja ystäville.
Kun kirje oli luettu—osaksi ulkomuistista, minkä Antero näki siitä, että isäntä lehteä kääntäessään luki keskeyttämättä edelleen—käänsi isäntä sen huolellisesti kokoon ja pisti takaisin raamatun taskuun. Samassa aloitti talon tytär taas virren, niinkuin saarnan luettuakin.
Anteron eteen oli äsken noussut kuva isästään suurena, ankarana, ryppykulmaisena kansan kurittajana, joka tuomitsi ja rankaisi. Nyt hän näki hänet lempeänä istuvan vuoteessaan, kirjoittamassa helliä, liikuttavia lohdutuksen sanoja näille ihmisille täällä kaukana. Hän muisti ilmeen hänen kasvoissaan, kun hän katseli häntä hänen kamarinsa kynnykseltä, uskaltamatta häntä häiritä; mutta sitten kuva himmeni, häipyi pois.
Nämä täällä olivat hänet kauan tunteneet, olivat olleet läheisissä suhteissa häneen, häntä ymmärtäneet ja häntä rakastaneet. Se, mitä hän heille kirjoitti, oli heille tuttua, kallista—hänelle se oli vierasta ja outoa eikä synnyttänyt mitään vastakaikua hänessä, kuinka hän koettikin sitä ymmärtää. Sanat hän käsitti, mutta ei sisältöä. Olisivatko he koskaan soveltuneet yhteen, jos isä olisi saanut elää? Kuinka olisi hänen käynyt, mikä hän nyt olisi, millaiseksi olisi hänen elämänsä ja kehityksensä muodostunut?
Hänen tuli kuin ikävä ja kaipaus jotakin, jota hänellä ei ollut, jotakin, josta ei oikein tiennyt, mitä se oli ja miksi sitä kaipaisi, ja taas soivat hänen mielessään isännän äskeiset sanat: »Meillä on jo toinen tieto—ja toiset tietäjät.»—Kuinka he olivat ihastuneet kuullessaan, että hän oli heidän entisen pappinsa poika! Kuinka heidän mielialansa häntä kohtaan oli muuttunut! Ne melkein lukivat hänet heihin itseensä kuuluvaksi. Virsi pyrki ikäänkuin häntä heihin kietomaan, mutta hän ei tahtonut antautua sen mielialan valtaan, joka pyrki ottamaan hänet haltuunsa. Hän tunsi ahdistusta ja painostusta ja tahtoi siitä vapautua. Ne heidän tietonsa ja aatteensa eivät voineet olla paremmat, sillä hänen aatteensa ja tarkoituksensa olivat niin suuret ja syvät. Hän tahtoi pitää omat ihanteensa.
Kun virsi oli päättynyt, lähti hän ulos ja meni kivelle. Risto siinä yhä vielä kalkutteli ja raaputteli, puhalsi aina pois sammalta ja jatkoi taas hiessä päin, mitään muuta näkemättä ja kuulematta. Hän oli onnellinen mies, niin selvillä kaikesta, hän ei antanut minkään häiritä tarkoituksiaan. Kohta kun hän oli suorittanut kandidaattitutkintonsa, oli hän ryhtynyt kokoomaan aineksia tohtorinväitöskirjaa varten Suomen maakuntain rajasuhteista tai jostain semmoisesta. Antero ei tiennyt, mihin ryhtyisi, mistä aloittaisi.
Olisiko tämä hänen viimeinenkin ihastuksensa, tämä hänen aikomuksensa herättää kansaa käsittämään muinaisuuttaan, antamaan arvoa vanhalle viisaudelleen, olisiko sekin ollut tyhjää touhua? Risto oli ainakin niin sanonut.
Täällähän olisi pitänyt olla vanha klassillinen maaperä, otollinen uudelleen kylvettäväksi. Mutta tästä alkoi heränneitten alue, tässä oli uskojen raja. Jos kerran kansa oli sellaista hengen jaloutta luonut ja synnyttänyt, pitäisihän sen sitä vieläkin voida ymmärtää ja rakastaa. Kristinusko oli sen oman kulttuurin syrjään tunkenut, saattanut sen sille itselleen epäluulon alaiseksi. Herännäisyys oli jatkanut hävitystyötä. Hänen oma isänsä oli ehkä aikoinaan ollut innokkaimpia siinä työssä.
Mutta ovatko ne, pitääkö niiden olla niin vastakkaisia, ovatko ne niin suuressa ristiriidassa keskenään? Yht'äkkiä leimahti hänen eteensä uusi aate kuin salamana taivaalta. Nyt hän sen tietää. Niin se on käyvä!
—Risto! huudahti hän.
Mutta Ristolla on omat harrastuksensa.
—Tules tänne, voitko sanoa, mikä tämä numero on?
—Seitonenhan tuo on.
—Siis se on kuitenkin seitonen. Asia on ratkaistu. Tässä on yksi kulmakivi, jota tähän saakka on turhaan etsitty. Minä olen löytänyt sen. Se oli merkillinen sattuma todellakin. Kuljemme sumussa ja sateessa tietämättä minne, ja onni johtaa meitä tärkeään historialliseen paikkaan. Pähkinäsaaren rauhanteon jälkeen toimitettu rajankäynti—
—Kuulehan! keskeytti Antero. Olen usein puhunut sinulle tuosta aatteestani, että Kalevala niinkuin Homeron runot, jotka synnyttivät Kreikan klassillisen…
—Niin, niin.
—Niin no, mutta yksin tälle meidän vanhalle pakanalliselle kulttuurille emme ehkä kuitenkaan voi rakentaa henkistä tulevaisuuttamme. Kansamme kalevalaisuus on sulatettava sen kristillisyyteen, niiden tulee toimia rinnan, hedelmöittää toisiaan, niinkuin renessanssi ja humanismi syntyivät uudelleen elpyneestä antiikista ja kristinuskosta. Ajattele, suomalainen renessanssi, suomalainen humanismi! Sen täytyy syntyä, me luomme sen! Raamattu ja Kalevala.
—Suo anteeksi, mutta en oikein ymmärrä aatteittesi huimaa lentoa.
—Ei sinun tarvitsekaan. Mutta ne kaksi, kalevalaisuus ja kristinusko ja herännäisyys eivät saa eivätkä voi olla eivätkä olekaan ristiriidassa. Ne ovat soinnutettavat yhteen suureksi suomalaiseksi kulttuuriksi, joka kerran maailmankin valloittaa. Sano sinä siitä, mitä sanot, naura vain, sano taas niinkuin ennen, että olen haaveilija—niin olenkin ja niin tahdon ollakin!
Risto hymähti:
—Ei Suomen kansan enemmän kuin minkään muunkaan kansan kulttuuria rakenneta Kalevalalle eikä muulle tarustolle, olkoot ne kuinka kauniita ja alkuperäisiä tahansa. Kulttuurin kulmakivi, sen oikea kivijalka, on kansan historia, se, minkä se todella tietää itsestään. Se on haettava esiin pala palalta, kivi kiveltä. Sitten, kun se on tehty, voidaan sen päälle ruveta itse rakennusta nostamaan. Kivi kiveltä, entisen päälle! Snellman sanoo…
—Tiedän, tiedän!
Hän katui, että oli taas puhunut miehelle, jolla ei ollut rahtustakaan mielikuvitusta, joka otti kaikki niin kuivasti ja järkevästi, jonka kanssa oli kulkenut luokalta luokalle, mutta jota kohtaan ei ollut tuntenut mitään sympatiaa. Monta kertaa oli toveri häntä kylmäissyt, saanut hänen siipensä paneutumaan suppuun, saanut hänet epäilemään omaa itseään. Mutta nyt hän oli varma itsestään, nyt hän oli niin selvillä, ettei mikään arvostelu eikä mikään iva saa häntä järkytetyksi.
Risto meni tupaan. Antero jäi vielä uuden aatteensa huumauksessa käyskentelemään. Maisema oli hänelle nyt kahta kertaa ihanampi ja suurenmoisempi. Oli kuin se ei olisi ollut todellisuutta, vaan jotain kaukaista, haaveellista satumaailmaa. Tuolla kivellä oli muinainen tietäjä kironnut kirkon, nostaen sen ylösalaisin maasta. Hänkin tahtoo nostaa sen maasta, ei ylösalaisin, vaan kohdalleen, ja panna sen alle uuden perustuksen. Hän nousee tälle kivelle tässä erämaassa, kutsuu kokoon kaiken kansan, selittää näille, että Suomen kansa on aina ollut kristillinen kansa, jo paljoa ennen kuin kristinusko maahan tuotiinkaan. Sentähden se niin helposti, ilman aseita ja taistelua uuden uskon omistikin, sillä joskin muoto oli uusi, oli siveellinen sisältö sama.
Risto heitteli jo hyvästiään tuvan rappusilla, jonne väki oli tullut.
—Tulkaa nyt sitten edes takaisin, milloin näitä maita kuljettekin, sanoi isäntä, turhaan koetettuaan heitä pidätellä.—Olisi niin hupaisaa vanhan ystävän pojan kanssa puhella vähän pitemmältäkin.
—Tulen, minä tulen ehkä piankin, ja silloin minä teille oikein juurta jaksain todistan, että se vanha pakanuus, se se vasta oikeata kristillisyyttä onkin.
Pettymyksen ilme kasvoillaan päästi isäntä hänen kätensä.
—Eihän toki!
Mutta kun he, saatuaan opastusta tiestä, jota heidän oli kuljettava Kontojärvelle tullakseen, olivat kadonneet aittojen taa, virkkoi vanha emäntä katkeransekaisesti:
—Semmoinen pilkkaajako tulikin siitä Haakmanni-vainaan pojasta.
—Ei tiedä, ehkä Herra vielä omansa korjaa, sanoi isäntä.
2.
Kun Kontojärven pappilassa odotettiin vieraita tuleviksi, kuulostettiin siellä aina toisella korvalla sillalle päin, joka johti etelästä tulevan maantien Kontokosken kuohujen yli. Kosken kohinasta huolimatta kuului kavioiden kopina ja rattaiden rytinä suvannon yli pappilaan, sillä sillan yli ajettiin aina täyttä karkua sen korvassa olevan jyrkän törmän antamasta vauhdista. Kun kopina alkoi kuulua, ehdittiin vielä, ikkunaan juosten, näkemään, kuinka ajopelit nytkähtävät sillalta alas maantien pehmeään hiekkaan, ja kääntyvätkö ne siitä pappilan koivukujalle, vai jatkavatko matkaansa suoraan kirkolle, jonka ohi maantie vie edelleen pohjoista kohti.
Ruustinnan korva oli, hänen kaiken päivää askaroidessaan, odotellut tuttua ääntä, ja tuon tuostakin hän oli ollut sen kuulevinaan ja rientänyt koskenpuoleiselle parvekkeelle. Mutta ajajat olivat aina olleet joitain muita; pappilan vaunut, jotka oli lähetetty tulijoita vastaan, viipyivät, vaikka talo oli jo täydessä juhlakunnossa heitä vastaanottamaan.
Talvikausi oli pappilassa valmistauduttu siihen kesäiseen juhlaan, joka nyt oli ovella. Kaikki arkityöt olivat saatavat suoritetuiksi siihen, kun pojat kevään tullen palaavat yliopistosta ja koulusta ja sukulaiset Helsingistä ja muualta, tuoden kaikki aina tuttavia tullessaan. Kutomiset, ompelukset, korjaukset olivat toimitettavat pois tieltä ja talo kivijalasta kattoon, venevalkamasta tallin taa, niin hyvään järjestykseen, ettei mikään estä kesäisen ohjelman suorittamista: huvittelua, seurustelua ja täydellistä antautumista vieraanvaraisuuden mieluisten velvollisuuksien täyttämiseen. Talvi oli ahkerasta toiminnasta huolimatta yksitoikkoista aikaa, jolloin ei mitään erityistä tapahtunut, ei mitään uutta ilmaantunut, jolloin elämällä ei ollut muuta sisältöä kuin minkä se sai siitä, mitä toivottiin kesän tuovan tullessaan. Talvella ei talossa käynyt muita kuin läheisimpiä naapureita, joilla ei ollut mitään uutta annettavana. Kesällä voivat rappujen eteen ajaa vaunut, täynnä ventovieraita, mutta sitä tervetulleempia, kaukomatkaisia, usein mainioita miehiä, korkeita herroja, kaikkein korkeimpiakin.—Kesä toi aina jotain uutta, uutisia maailmasta ja sen menosta, mutta erittäinkin yliopistosta, jonka oloja Kontojärven pappilassa seurattiin erityisellä innolla. Kesä toi uutta oppia ja uutta tietoa, uusia aatteita ja uusia mielipiteitä uusien aatteiden kera. Kesällä voi tapahtua odottamatonta ja äkkiarvaamatonta, käänteitä kohtalon kulussa, muutoksia ja mullistuksia. Tyttöjen elämässä oli »ensi kesä» aina toivetta, mutta »mennyt kesä» oli »muistoa vain»; talvi oli melkein aina tyhjä, valkea lehti elämän kirjassa, joka sitä selaillessa kääntyi huomaamatta muiden mukana. Kesä oli kuin ainaista pyhää, ja sentähden täytyi olla valmis ja varustautunut sitä viettämään.
Ja niin olivat nyt kankaat kudotut, kesävaatteet ommellut ja talvitamineet orsilleen asetetut, aitat, liiterit ja ullakot pestyt ja puhdistetut, huoneet uudelleen sisustetut,—yliskamarit asetetut kesäkuntoon, varavuoteet laitetut; pihat olivat lakaistut, käytävät ja tiet sekä rantaan että huvimetsään, sekä sillalle että kirkolle päin puhdistetut. Ja puutarha oli valmiiksi muokattu, kylvetty ja istutettu penkkeineen ja taimilavoineen, puutarha, tuo runsauden sarvi, josta kesäinen pöytä ammensi parhaat herkkunsa: herneet, rediisit, salaatit ja juurikkaat.
Näin uusittu pappila vihittiin aina kesäiseen juhla-asuunsa juhannuksena, jolloin kaikki vakinaiset kesävieraat jo tavallisesti olivat saapuneet.
Ruustinna käveli paikasta paikkaan sisällä ja ulkona, viimeistellen työtään niinkuin kuvanveistäjä, joka valmiiksi valettua teostaan vielä hiukan viilailee ja puhdistelee. Hän lähti ullakolta, jossa korkean taitekaton alla oli kaksi kamaria, toinen »suurten poikain», toinen »pienten», ja kahdenpuolen niitä säilytyshuoneita kaikenlaisille talontavaroille; hän tarkasti, olivatko vuoteet hyvästi kohennetut, tyynyt tarpeeksi täytetyt, ikkunaverhot oikeissa laskoksissa, kaapit ja laatikot sisustetut puhtailla papereilla. Sieltä laskeutui hän alikerran suureen eteiseen, josta ovi vei rovastin puolelle, toinen sitä vastapäätä oleva ruokasaliin ja kyökin puolelle ja kolmas suureen saliin. Kaikki ovet olivat auki, ja lämmin, tuoksuva kesäinen ilma huljui huoneesta huoneeseen. Ruokasalissa näkyi pöydällä hopeita ja juhlaposliineja, vasta pesusta tulleita pöytäliinoja, hienointa rälliä, kotikutoisia, joita yksi tyttäristä, lapsista vanhin ja äidin ainainen auttaja, sijoitteli suureen seinäkaappiin. Toinen, nuorempi, askarteli salissa asetellen vastapuhjenneita lahnankukkia maljoihin ja koristellen katossa riippuvaa kesäharson sisään käärittyä kynttiläkruunua hiirenkorvaisilla koivunoksilla.
—Kaarina!—sanoi ruustinna saliin.—Pistä niitä koivunoksia tänne eteisen seinänrakoihin, tuon leveän suuren seinän täytteeksi. Lauri sanoi viime kevännä kotiin tullessaan, että se oli niin hauska nähdä.
—Robertin pitää saada lehtikäytävänsä ylös erakkomajaansa, virkkoi tytär ruokasalista.
Robertin erakkomaja oli hänen yliskamarinsa ja käytävä sinne ullakon rappuset, joita sisaret olivat koko viime kesän vihreällä koristaneet.
—Nyt asetetaan siihen vaihteen vuoksi pihlajia ja tuomia—ei, vaan pajunoksia, niiden lehdet ovat vähän niinkuin laakerin lehtien näköisiä.
Ruustinna tuli niin liikutetuksi, että vettä kihahti silmässä:
—Ajatelkaa, Hanna ja Kaarina, että Robert siis tulee laakeri otsalla ja priimuksena ja että Laurilla on ylioppilaslakki päässä!
—Mutta mitä yllätystä keksimme Naimille?
—Hän taitaa itse tuoda yllätykset tullessaan, sanoi Kaarina.
—Mitä tiedät? Luuletko? kysyi äiti uteliaana.
—En tiedä mitään, aavistan vain jotain.
Ruustinna aikoi mennä rovastin puolelle ja luoda tarkastavan silmäyksen sinnekin, mutta kun hän kansliahuoneen ovelta huomasi apulaisen korkean otsan kirkonkirjain takaa, kääntyi hän takaisin saliin.
—Minkä vuoksi tuo Helander pitänee turhana ja pahana kaikkea sitä, mikä meistä on hauskaa, rakasta ja oikeaa? huokasi hän Kaarinalle.—Ei hän hyväksy mitään, mitä tässä talossa tehdään ja tapahtuu, viattomintakin iloa hän paheksuu eikä siedä soittoa eikä lauluakaan. Tuskinpa täällä uskaltaa enää klaveriakaan avata, ennenkuin hän on mennyt kotiinsa. Aina se moittiva, tuomitseva katse. En minä kohta ymmärrä mitään tämän maailman menosta. Kyllä siitä nyt taas tulee ikävyyksiä ja vaikeuksia, kun kaikki vieraat tulevat.
—Tarvitseeko mamman siitä välittää, virkkoi Kaarina.
—Tuomiokapitulin ei olisi pitänyt lähettää tänne tuota miestä. Vaikka kyllähän hän on ollut suurena apuna isälle; hoitaa melkein yksin koko kanslian.
Ruustinna oli tullut salin läpi puutarhan verannalle luomaan ties kuinka monennen kerran odottavaa silmäystä sillalle.
—Ei niitä vain vielä kuulu. Eikä niitä maistereitakaan, joista Robert kirjoitti.
—Ne kai tulevat koskia alas, jos kerran ovat aikoneet tulla Rajavaaran kautta.
Äidin hieno korva huomasi Kaarinan äänestä, että hän näitä nuoria maistereita, Robertin tovereita, joista tämä oli usein puhunut, erityisesti odotti.
—Kun ei heille vain olisi mitään tapahtunut; kosket ovat nyt niin kovin tulvillaan, sanoi ruustinna.—No, siellä tulee nyt pappa pikkupoikain kanssa verkkoja nostamasta. Mennään rantaan heitä vastaan. Hän pitää siitä niin, jos on saanut kaloja.
—Nyt laskee joku venhe sillan alitse! huudahti Kaarina,—Siinä on kaksi herraa keskellä venhettä. Ne ovat varmaan ne!—Herra varjelkoon, nyt se katosi!
Kaarina peitti silmänsä molemmilla käsillään, ja koko hänen ruumiinsa värähti.
—Ei niillä ole mitään hätää, tulivat alas, että hurahti, virkkoi renki, joka työskenteli puutarhassa käytäviä puhdistellen.
Mutta Kaarina oli aivan kalpea ja piteli kädellään sydänalaansa. Ruustinna oli vaipunut istumaan verannan tuolille. Sitten he nauroivat molemmat tätä säikähdystään,—kun oli nähty satoja kertoja sama tapaus ja mitä sitä nyt piti niin pelästyä?—ja riensivät rantaan tulijoita vastaan.
Ruustinna oli vielä punakka, verevä ihminen, vaikka hiukset, jakaukselle kammatut ja korvain päällitse kaareen kierretyt, olivatkin jo vaalenneet. Päälaella oli hänellä valkoinen pitsimyssy, leveillä, valkeilla nauhoilla leuan alle kiinnitetty. Piirteet olivat hienot ja »aateliset», silmistä loisti ainainen hyväntahtoisuus ja tyytyväisyys, ja ainoastaan silloin tällöin verhosi niitä ohikiitävä alakuloisuuden harso.
—On se sentään hauskaa, Kaarina, eikö ole?
Kaarina tiesi, mikä oli äidistä hauskaa: että oli taas kesä, että oli tulossa hänen sisarensa, professorska, että pojat ovat kohta kotona, että talo on täydessä kunnossa ja että mennään isää vastaan rantaan— niistä kaikista oli usein puhuttu ja usein edeltäpäin iloittu.
Mutta Kaarina itse oli totinen, ja hänen tummilla kasvoillaan, joita musta tukka reunusti, asui miettiväisyyden ja totisuuden varjo. Äiti tarkasti häntä syrjästä heidän laskeutuessaan puutarhan läpi niitylle ja siitä koivukäytävän kautta rantaan, ja hänen tuli taas niin sääli tätä tytärtään.
—Kaarina parka! Kun hän hymyilee tai ilostuu, on hänellä kyllä kaunis ilme; mutta miksi hän taas on pannut tuon sinisen nauhan palmikkoonsa? Punainen sopisi siihen paremmin. Mutta eihän sitä voi hänelle sanoa.
—Niitä ne ovat! huudahti Kaarina yht'äkkiä vilkkaasti ja yritti kiiruhtaa askeleitaan, mutta hiljensi taas.—Ne eivät voi olla ketään muita, koska kääntyvät tänne päin.
—Mitkä niiden nimet nyt olivatkaan?
—Antero Hagman ja Risto Tolonen.
Rovasti oli jo noussut maihin ja levitteli verkkojaan virepuille. Hän oli pitkä, roteva vanhus, vankkavartaloinen, ryhdikäs, liikkeet laajat, tummaverinen ja nenä pitkä; puettuna keskeltä vyötettyyn puseroon, jalassa lyhytvartiset lapikkaat ja päässä patalakki, jonka laitain alta pisti esiin harmaata tukkaa tuuheana pensaana. Hänen kasvonsa loistivat, ja silmät säteilivät saaliin runsautta. Veneen pohja oli valkeanaan lahnoja ja siikoja, mutta paras saalis oli padosta saatu suunnaton lohi, jonka pojat vaivoin saivat veneestä nostetuksi.
—Kaunis juhannuskala, vai mitä?
—Mutta kylläpä onkin!—huudahti ruustinna.
—Se on sinun onnellasi saatu, mamma!
—Sinä et huomaa vieraita, pappa.
Tulijat tervehtivät veneestään, joka juuri aikoi laskea nuottakodan kupeelle.
—Tänne, hyvät herrat!—Laske tänne, perämies!
Rovasti meni ketterästi heitä vastaan, kokasti veneen kahden kiven väliin, ojensi kätensä nuorille miehille ja tervehti heitä latinaksi:
—Salvos advenire vos gaudeo.
Nuoret miehet vastasivat, heti paikalla leikkiin yhtyen, hekin latinaksi:
—Salutem reddimus et gratias, reverendissime.
Rovasti oli märästä, suomuisesta verkko-ukosta muuttunut liikkeiltään ja käytökseltään kohteliaaksi maailmanmieheksi, ja kun hän esitti tulijoille ruustinnan, teki hän sen tässä rannalla nuottakotansa kupeella kuin salongissa, puoleksi totisen kaavamaisesti, puoleksi leikillisen tuttavallisesti.
Ruustinna otti heidät vastaan niin ystävällisen herttaisesti ja toivotti heidät tervetulleiksi niin sydämellisesti, että lämmin tunne täytti Anteron rinnan, melkein niinkuin äitiä kohtaan, omaa äitiään—ja Naimin. Hän huomasi heti, että heissä oli paljon yhtäläistä, tyttäressä ja äidissä, sama silmäin ilme, sama kasvojen väri, sama hymyily. Naimin äiti! Ja tuo oli hänen kotinsa tuolla, tuo taitekattoinen talo puutarhan puiden välissä. Ja tuolla nuo korkeat koivut! Semmoinenhan sen juuri piti olla—ja se oli hänelle kuin vanha tuttu paikka joiltakin kaukaisilta ajoilta—ja niinkuin hän olisi tullut jonnekin, jossa tulisi kauan viipymään ja hyvin viihtymään.
—Tyttäreni! esitti ruustinna ja näki salaiseksi ilokseen, että Kaarina ojensi herroille kätensä sillä kauniilla hymyllään, jota hän niin suuresti rakasti nähdä. Ja Kaarinan oli yht'äkkiä vallannut hilpeä tyytyväisyys ja turvallisuus siitä, että Antero, vaikka ilme hänen kasvoissaan oli kovin miellyttävä, oli ruma, punatukkainen ja kesakkoinen.
—Pojat, virittäkää nyt verkot ja päästäkää kalat! sanoi rovasti pikkupojille, jotka olivat olleet häntä soutamassa. Tässä on nouseva sukupolvi! Lyökää kättä sedille, munsjöörit!—Antakaapa tänne se lohenpoika!
—Eivät ole vielä tulleet Robert ja Lauri? kysyi Antero, ääni epävarmasti vavahtaen.
—Odotamme heitä joka hetki! vastasi ruustinna heidän alkaessaan nousta pihaan.—Tyttäreni Naimi, tapasitte kai hänetkin—
—Kyllä minä—kyllä me,—eikä Antero uskaltanut sitä sanoessaan katsoa ketään silmiin.
—Hän kirjoitti Kuopiosta, jonne lähetimme vaunut vastaan, että he aikoivat viipyä siellä muutamia päiviä tuttavien luona, ja kun Robertkin tahtoi tavata rehtori Snellmania ja tohtori Lönnrotia, jota sinne odotettiin Karjalasta päin … heillä on ollut hauska matka Helsingistä, suuri iloinen seurue nuoria ja vanhoja—sisareni ja hänen miehensä professori Hartman ja Anette ja Thure.
—Meidän serkkujamme, selitti Kaarina.
—Niin, ja he ovat vierailleet tuttavien luona matkan varrella ja pitäneet hyvin hauskaa, kirjoitti Naimi.
—Herrat tulevat Karjalan kautta, sanoi rovasti.
—Naimi kirjoitti siitäkin, ja me olemme odottaneet teitä jo viikon päivät.
—Vai kirjoitti hän!—Antero melkein huudahti.
—Eihän, Roberthan siitä kirjoitti, oikaisi Kaarina.
—Komea kala, sanoi Antero rovastille, enkö minä saa kantaa?
—Ei, ei, kyllä minä itse saaliini kannan. Nämä ovat niitä kuuluja Kontokosken lohia. Tämä suvanto on ikivanha kalapaikka, josta karjalaiset ja savolaiset ovat aikoinaan kovia taisteluita taistelleet ja käräjiä käyneet. Kontojärven kirkonkylä oli ennen muinoin suuri markkinapaikka. Vielä siihenkin aikaan, pari sataa vuotta sitten, kun yksi esi-isistäni, Martinus Olai—
Mutta Antero kuunteli vain toisella korvalla rovastin puhetta, ajatellen, miksei Naimi Martin ollut kirjoittanut heidän tulostaan, vaan Robert … että heitä oli ollut suuri iloinen seurue … ja hauska matka. Oliko hänkin ollut mukana, se nuori mies—kuka hän oli?— tulleeko hän tännekin.
—Näittekö sen suuren suoviljelyksen siellä jokivarrella? kuuli hän rovastin puhuvan Ristolle.—Ette? Mitäs nuoret Apollon pojat olisivat semmoisesta huvitetut! Tähtäävät katseensa tähtitarhojen taa, kohti aatteiden avaruuksia, mutta minä sanon herroille: yksi on tarpeellinen tässä maassa, yksi ennen kaikkea muuta; kansan aineellisen tilan parantaminen.
Puutarhan portilla jäivät Antero ja Kaarina muista vähän jälelle.
—Mitä pitää herra Hagman luonnosta täällä pohjolassa?
—Maisemat ovat suurenmoiset, varsinkin Rajavaaralta oli näköala aivan ihmeellinen, kerrassaan mahtava,
—Oletteko ennen koskia laskenut?
—En koskaan ennen.
Kaarina ei ollut Naimin näköinen. Ainoastaan vartalo ja suu hänessä muistuttivat sisaresta. Äänessäkin oli sama sointu, niinkuin veljilläkin, äidiltä peritty, omituisen miellyttävä ja tuntehikas.
Puutarhassa esitti ruustinna Hannan, joka oli siellä taimilavasta jotain kasviksia ottamassa. Hän oli jo keski-ikäinen ihminen, hiukan alakuloinen ilme säännöllisissä tyynissä kasvoissaan.
—Tämä on talon hyvä haltia, laski rovasti leikkiään, äidin tyttö, joka häntä kaikessa auttaa. Tämä Kaarina on minun tyttöni, toinen apulaiseni, auttaa minua, kirjoittaa ja lukee minulle. Jos hän olisi poika, olisi hänestä tullut maisteri, ja nyt olisi hänet ehkä seppelöity yhdessä herrain kanssa.
—Voin sanoa terveisiä sisareltanne, sanoi Hanna Anterolle.—Karoliina oli täällä helluntaipyhinä.
—Hän ei tiedä vielä tulostani, en ole tullut hänelle kirjoittaneeksi.
—Minä kirjoitin hänelle siitä, kun sain kuulla; hän tulee tänne ehkä ylihuomenna, jos vain pääsee.
Koko ajan tarkasti Hanna Anteroa. Tämä oli siis Karoliinan veli, hänen parhaan ystävänsä. Näytti totiseita ja vakavalta nuorelta mieheltä. Varmaan ilostuu Karoliina-parka hänet vihdoin tavatessaan, ainoan veljensä.
—Aiotte asettua kesäksi hänen luokseen?
—Niin, kyllä kai—tietysti, vastasi Antero epävarmasti.
Hän oli aluksi ihastunut kuultuaan sisarensa tulosta; mutta jos Karoliina tulisi, täytyisikö hänen ehkä lähteä sinne jo hänen kanssaan, heti, saamatta jäädä tänne?
* * * * *
Rovasti saattoi vieraansa pihan yli pieneen rakennukseen, joka oli melkein kätkeytynyt puiden ja pensaiden taa, painautunut osaksi maan sisään, niin että lattia oli alempana kuin maa. Sen katto oli pikimusta, mutta seinät olivat valkeiksi piilutut ja permanto matoilla peitetty. Pitkin seiniä kulki penkkejä, ja ovensuussa, vastapäätä vanhaa kiuas-uunia, oli kaksikerroksinen ryijyillä peitetty puusänky.
—Tätä sanotaan meillä katiskaksi. Olen saanut tästä monta kaunista kalaa. Arvatkaapas, kenenkä kerrankin sain? Näen aamulla ulos mennessäni sukset seinää vasten pystyssä. Menen katsomaan, ja mies makaa tuossa pankolla pieksut jalassa ja halko pään alla. Kun ovi paukahtaa kiinni, hyppää hän ketterästi alas, ja edessäni seisoo itse— Elias Lönnrot!
—Elias Lönnrot?
—Ipsissimus! Olemme aikoinamme olleet yhdessä perustamassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Muistan sen päivän kuin eilisen. Istuttiin Keckmanin vinttikamarissa, kun kuului kiireisiä askeleita ja kompastuksia pimeissä rapuissa ja Martti Lindfors, Kuopion nykyinen tohtori, mies vilkas ja elävä, syöksyy sisään ja huutaa: »Nyt tiedän sen!» ja samana iltana se perustettiin.—Lönnrot oli silloin runonkeruumatkallaan. Tuonkin pöydän päässä laulatti hän muuatta laukkulaista.—Eikö ole miestä kuvaavaa, ettei ainoastaan ole herättämättä vanhaa toveriaan, vaan ei edes asetu sänkyyn!—»Mikset mennyt sänkyyn, onhan siinä sänkyä?»—»Ka, mitäs minä sänkyyn, oli niin lämmin lieden kyljessä.»—Olisi se tarjennut sängyssäkin, kaksien nahkasten välissä, mutta semmoinen se on, Suomen suurin mies.
—Ja saammeko me asua tässä huoneessa, missä Lönnrot? kysyi Antero iki-ihastuneena.
—Vaikka koko kesän!
—Vaikka koko kesän?
—Tämä on muutenkin muistorikas paikka, tämä tupanen. Minun lasna ollessani—olen syntynyt täällä, isäni oli aikoinaan täällä rovastina— oli tässä vain pieni lasi-ikkuna, tuossa tuon pöydän päässä. Yksi esi-isistäni, Martinus Olai, piti täällä vangittuna velhoa, jonka hän oli vanginnut taikoja tekemästä itse kirkon lattian alta ja jonka sitten lähetti Turkuun tuomittavaksi ja poltettavaksi. Se kirkko ei ole enää olemassa, se poltettiin Isonvihan aikana, ja Martinus Olai vietiin vankina Venäjälle. Karjalaiset, jotka Martinus oli väkisin kastanut ja heidän uhrilehtonsa polttanut, olivat venäläisten oppaina ja apumiehinä, ja niiden sanotaan pistäneen tuleen kirkon.—Mutta mitä minä tässä nyt tarinoin. Vieraat saattavat tulla millä hetkellä tahansa, ja minä olen tällaisessa asussa. Lankoni, professori Hartman, on muotojen mies ja saattaisi panna pahakseen, jos minä ottaisin hänet vastaan mokomassa kostyymissä. Herrat ovat hyvät ja ovat kuin kotonaan ja sanovat minua tästä lähtien sedäksi.
—Mukava ukko!—Eikä ollut Antero mielestään koskaan tavannut niin hauskaa ja hilpeätä miestä. Sekä rovasti että ruustinna olivat hänestä kaikkein miellyttävimpiä ja kaikkein ihmeellisimpiä ihmisiä maailmassa. Ja samoin koko tämä pappila. Elämä yleensä oli kuin satua, kuin unta. Ihanalta Rajavaaralta he olivat laskeutuneet synkkään korpeen, kulkeneet kankaita ikuisten honkain pilaristoissa, kävelleet jalkain alla sihiseviä soita, joista kohosi suokanervain huumaava tuoksu, kuulleet kosken kohinan, saapuneet sen rannalle, saaneet mökistä perämiehen ja soutajan ja hetken kuluttua syöksyneet alas kuohujen keskeen, joista eivät luulleet ikinä enää elossa pääsevänsä. Sitten tyyntä suvantoa, jossa lohia ponnahteli ilmaan, jossa musta, tervankarvainen vesi suurina häränsilminä pyöriskeli, kuljettaen venettä tasaisesti, mutta nopeasti uusiin kuohuihin. Yht'äkkiä kohoo korkea silta virran käänteessä eteen. Sillan alus nielaisee heidät, hylkää heidät ulos, perämies saa tuiman ilmeen kasvoihinsa, ei näy rantoja, ei siltaa vaahtoisessa vedessä, vene hulahtaa vettä puolilleen, ja samassa kelluvat he tyynessä suvannossa ja soutavat kohti pappilaa ja kirkkoa, jotka kohoavat eteen kuin aaltojen alta.
—On se nyt sentään ihmeellistä, Risto! Ja täällä nyt ollaan, missä lietäneen! Ja tuossa on Lönnrot nukkunut, ajattele, Lönnrot!—Suomen Homeros!—tuossa on hän istunut ja kirjoittanut Kalevalaa, tämän pöydän päässä!—Siinä on kantele, hänen, ei, mitä siihen on kirjoitettu … Naimi Martin! Se on hänen, hän soittaa kannelta! Risto, hän soittaa kannelta!—Mikä mainio ukko se rovasti! Kuin joku Kalevalan sankari!
—Entinen teologian tohtori!
—Heitä vaan, heitä vaan sitä kylmää vettäsi … se ei minua niin vähääkään…
—Sinä sanoit sanan … kylmää vettä … meidän täytyy ruveta peseytymään ja puhdistautumaan.
Mutta sill'aikaa kun Risto peseytyi, ajoi partaansa ja puhdisteli vaatteitaan, istui Antero ikkunan alla pöydän päässä, kantele polvillaan, sitä näppäillen. Hän ei ollut kannelta soittanut, kuullut vain kerran karjalaisen runoniekan Helsingissä sen säestyksellä laulavan. Pian hän kuitenkin oli selvillä sen yksinkertaisista äänistä, hyräili, sovitteli, haparoi ja osasi lopuksi oikeaan. Nyt vasta hän luuli ymmärtävänsä, mitä on suomalaisen runon sisäinen henki ja mikä syvä tunne siinä piilee. Hän unohti kaiken muun, häipyi kauas pois, etäiseen muinaisuuteen, istui erämaiden keskessä, havumajoissa, nuotioilla, metsäpirteissä, noissa suomalaisen runottaren pyhätöissä, oli itse runoilija, laulaja, säveltäjä, siirtyi Kalevalan sanoista omiinsa, aatteet, tunteet omia teitään kulkien…
* * * * *
Yht'äkkiä kuului huutoja ja hälinää pihalta, rattaiden kolinaa ja läheneväin hevosten kavioiden töminää. Heräten haaveittensa unesta näki Antero pienestä ikkunasta pappilan molempien neitien heittäytyvän alas rappuja, kädet ylös nostettuina, ruustinnan kiiruhtavan perästä työesiliinaansa irti päästäen ja rovastin verannalla huutavan: »Avatkaa portti, avatkaa portti!» Samassa syöksyivät vaunut pihaan ja niiden perästä kahdet kärryt. Ennenkuin ne ehtivät pysähtyäkään, hyppäsi nuori nainen ketterästi alas kuskipukilta ja tempasi syliinsä ruustinnan, jota pyöritti iloisesti nauraen monta kertaa ympäri. Se oli Naimi, ja äidin sylistä heittihe hän sisarien syliin. Sitten hän juoksi ylös rappusille, mutta lensi taas takaisin telmimään koiran kanssa, joka ulisten hyppi hänen ympärillään. Kun vaunut oli saatu auki, astui niistä ulos vanha, hieno herra, jonka Antero tunsi professori Hartmaniksi, hänen rouvansa ja tyttärensä Anette, jotka Antero tunsi promotsionista. Kärryissä ajoivat Robert ja Lauri Martin ja Thure Hartman. Se nuori mies, jonka Antero oli pelännyt täällä tapaavansa, ei ollut mukana. Hän olisi voinut ilosta huudahtaa, sulkea syliinsä Riston saippuaposkineen, hänen teki mieli rientää paitahihasillaan pikkupoikain jälkeen, jotka repäistyään valjaat auki vaunuhevosilta olivat hypänneet niiden selkään ja ajoivat täyttä laukkaa tuvan ohitse hevoshakaan.
Hän kiiruhti nyt hänkin siistimään pukuansa, mutta huomasi alakuloisuudekseen, ettei hänen sortuuttinsa istunut, että hänen housunsa olivat kuluneet ja polvista laskoksissa, että hänen kaulahuivinsa oli vanha ja vaalennut, että hänen karkea, punainen tukkansa ei taipunut harjan tahdon mukaan—ei koskaan tule hänestä hienoa ja miellyttävää, kuinka koettaneekin,—ja nuo onnettomat tuuheat kulmakarvat ja harmaat pienet silmät—
Mutta silloin tuiskahtivat Robert ja Lauri sisään:
—No, täällähän se!—Kas semmoisia keikareita! Pois kaikki ja uimaan!— Huh, sitä pölyä!—ja tempasivat heidät tuulispäänä mukaansa, pihan poikki, alas rantaan, hyppien ja ilakoiden.
