Читать книгу Kevät ja takatalvi - Юхани Ахо - Страница 5

ja osoitti maata ja vettä ja virkkoi:

—Siinä maasi, siinä kansas,

siinä kotosi korea,

siinä lehto lemmittysi,

siinä Suomesi sorea—

siinkin olkohon iäti!

———

Ja kaukana siintävät välkkyvät veet,

Ja rannat ja ahtehet, harjanteet.

———

Täällä taisteli isät suuret!

Tääll' on mun sydämeni juuret,

täällä löysin ma kansani, maani

———

Helkkyvi laulu, ja kannel soi…

Ja siihen nukkui Antero.

7.

Kun Antero aamulla heräsi ja alkoi pukeutua, kuuli hän hiiviskeleviä askeleita tuvan seinän takaa ja jotain rapinaa karsinalasin alta, ja ruutuun kohosi valkoinen pää ja sitten punakat pojankasvot pyöreine tutkivine silmineen. Yht'äkkiä pudottautui se alas, ja ikkunan alta kuului supatusta.

—Toinen on jo ylhäällä, mutta toinen vielä nukkuu.

—Kysy siltä, eikö se tule mukaan…

—En minä, kysy sinä.

Antero meni ikkunaan ja näki rovastin pienten poikain seisovan seinämällä.

—Kyllä minä tulen, kun vaan sanotte minne.

Mutta silloin puhalsivat pojat juoksuun ja ovelle mennen näki hän leiskuvia liinatukkia ja paljaita sääriä vilistävän pihan yli rantaan päin. Rovastin kamarin nurkkaan tultuaan painautuivat ne seinää vasten, hiipivät siinä hiljaa ikkunain alitse ja katosivat talon taa. Hän lähti jälkeen ja näki ikkunan ohi kulkien rovastin, otsa rypyssä ja hyvin huolestuneen näköisenä, istuvan pöytänsä ääressä paitahihasillaan kirjoittamassa.

Rantaan tultuaan hän tapasi pikkupojat työntämässä vesille suurinta venettä.

—Minne te menette?

—Juhannuskoivuja noutamaan, eikö setä tulisi mukaan?—Istukaa te vain perään, niin me kyllä soudamme.

Heitä oli viisi poikaa, kaksi kokkatuhdolla ja kaksi perätuhdolla ja pienin poika kokkakaarella käppyrässä. Soutajat kiskoivat puoleksi seisoaltaan isoja airoja niin että vesi kuohui.

—Elkäähän niin kauheasti, kyllä teistä tulee miehiä vähemmälläkin.

—Kyllä me jaksetaan.

Hän sai tietää heidän nimensä: suurin, joka souti kokassa oikealla airolla, oli Antti.

—Ka, Anttihan minäkin.

Se poikia nauratti.

Antin vierustoveri oli Matti, renkipoika—tuo, joka tuolla kokkakaarella kakotti, oli Ville, ja nämä tässä perätuhdolla—Kalle ja Nuutti. Ville oli Maija-Kaisa Kettusen ja Heikki Haveris-vainaan; sen äiti oli pappilassa työssä.

Joko ovat olleet koulussa?

Eivät ole, mutta Antti aikoo ensi syksynä mennä.

—Menevätkö Knuutti ja Villekin?

Eivät, he lukevat vielä kotona.

—Kenen johdolla?

—Setä Jaakon.—Kuka hän on?—Setä Jaakko se on.—Missä on setä Jaakko?—Valamossa se aina on kesällä.—Laatokanko?—Ei Laatokan, vaan Korpijärven.—Onko sielläkin Valamo? Mitä hän siellä tekee?—Ka, kalaa pyytää?—Eikö voisi täällä pyytää?—Parempi toki olisikin, jos täällä, mutta se ei rupea täällä olemaan!—Miksi ei?—Kuka hänen tietää, se on semmoinen. Elkää meloko, setä, uittakaa vain siimaa!

Antero uitti siimaa, asettui selkäkenoon ja nosti jalkansa veneen laidalle.—Sepä oli soma setä!…

—Jos minä tulisin teidän opettajaksi?

—Tulkaa vaan!

—Vaan jos tukistaisin?

—Tukistaa se Jaakko-setäkin!

—Vai tukistaa.—Mikä tuo talo on?

Oli soudettu suvannon yli ja jouduttu virtaan, joka sen jatkona vei niemen ohi toiseen suvantoon, pienoiseen järveen. Niemessä oli vanha kaunis talo, taitekattoinen niinkuin pappilakin, valkoiseksi maalattu, Suunnattoman suurten koivujen keskessä. Rakennuksen ja rannan välissä oli puutarha suorine käytävineen ja huvimajoineen.

—Kuka on tuo vanha herra tuolla?

—Se on setä Karppelaan. Se ei muuta tee kuin kesäkauden kukkiaan hoitaa.

—Kukka-Kalle.

—Ville!—Elkää siihen sillan arkkuun.

—Mikä sillan arkku siinä on?

—Vanhan sillan.

Vanhin pojista kertoi, että tässä ennen vanhaan oli ollut silta, jonka Ruotsin sotaväki oli hävittänyt, ettei venäläinen pääsisi yli; silloin niiden kenraali oli ajanut väkensä virtaan sillaksi, mutta niitä hukkui siihen tuhat miestä, eivätkä ne päässeet yli, vaan oli kaatunut itse kenraalikin, jonka kanuunankuula oli katkaissut keskeltä kahtia.

—Sen oli pappilan pihalla samana aamuna korppi kolmesti pään päällitse lentänyt.

Tultiin pienen saaren rantaan. Se oli matala suvantosaari, osaksi vielä kevättulvan alla, niin että vene voi laskea metsään puiden väliin. Koivut kaadettiin suoraan veneeseen, niitä pystytettiin kokkaan ja perään ja asetettiin keskelle venettä niin paljon kuin niitä siihen mahtui. Kun vene työntyi ulos saaresta, oli se niin täynnä, etteivät pojat mahtuneet siinä soutamaan, vaan Anteron täytyi yksin meloa sitä eteenpäin. Näytti siltä kuin olisi pala saarta irtautunut ja alkanut itsestään nousta vastavirtaan. Kotirantaan tultua otti kukin pojista koivunsa, Antero myös, ja nyt oli kuin olisivat puut omin jaloin pihaan nousseet.

—He-eerra! kuuli Antero Naimin äänen huudahtavan, ja kun hän heitti koivut olaitaan maahan, näki hän hänen käsiään yhteen lyöden seisovan edessään, yllään kotikutoinen pumpulihame, vyöllään valkoinen esiliina ja tukka kahtena pitkänä palmikkona.

—Pian, tehdään lehtimaja tähän, ennenkuin muut tulevat!—ja sill'aikaa kun Antero teki rautapikalla reikiä maahan, pystytti hän koivut niihin poikain kanssa, siitä yhtä innostuneena kuin hekin. Ja kohta oli lehtimaja keskellä pihaa valmis ja siihen kannettuna keinulauta. Ja sitten istuivat he siihen kaikki keinumaan ja ilakoimaan, ja kun ruustinna ilmaantui parvekkeelle, huudettiin hänelle:

—Katso, mamma, katso, mitä olemme tehneet!

—Millä ihmeellä te jo olette ehtineet?

—Maisteri Hagman haki poikain kanssa puut, ja me pystytimme ne yhdessä.

Muitakin ilmaantui siihen.

—Tänne eivät saa tulla istumaan muut kuin herra Hagman ja pikkupojat ja minä. Tämä on meidän! Te ette, unikeot, ole viitsineet auttaa! Pois!—Ajakaa pois, pojat!—Semmoisia kaupunkilaisherroja!—ja Naimi ja pikkupojat alkoivat taistella lehtolinnansa puolesta, jonka kimppuun toiset kävivät ja toiset sitä leikkiä nauraen parvekkeelta seurasivat. Mutta lopulta voittivat puolustajat ja Robert, Lauri ja Risto karkoitettiin, ja Naimi ja Antero pitivät linnan. Robert syytti silmälasiaan, Lauri piippuaan.

Kutsuttiin aamiaiselle; kaikki muut saapuivat paitsi rovasti.

—Eikö Olai tule? kysyi professorska.

—Pappa söi jo, hän valmistaa saarnaansa.

Kaikki tiesivät, että se oli tärkeä ja juhlallinen toimitus, kun ukko rovasti saarnaansa valmisti. Hän saarnasi harvoin, ainoastaan suurimpina juhlapyhinä, ja siirsi tämän tehtävänsä kernaasti apulaiselleen.

Hän oli vetänyt ovensa kiinni ja käveli edestakaisin kamarissa, josta kuului pitkiä, raskaita askelia. Joskus ne lakkasivat, ja silloin hän oli istuutunut pöytänsä ääreen, istui siinä liikkumatta, niinkuin saattoi ikkunasta nähdä, nousi taas pois, käveli ja pani piippuunsa, ilmaantui ikkunaan ja tuijotti eteensä jonnekin, pistihe joskus salissa tai teki hajamielisen kierroksen muihinkin huoneisiin, mutta ei puhutellut ketään ja palasi niin kamariinsa, vetäen oven kiinni, niinkuin ei koskaan enää tulisi sitä avaamaan. Ei kukaan saanut häntä häiritä, ei ketään asiamiehiä päästetty sisään, ulko-ovelta oli avain poissa, ja niinkuin olisi jotain tiennyt, makasi Musti käppyrässä rappujen edessä odottaen isäntäänsä ja katsahtaen ikkunaan aina, kun kuuli askeleita huoneesta, ja liikauttaen häntäänsä, kun näki kasvot ikkunassa. Kaikista merkeistä huomasi ruustinna, että saarnan sepittäminen oli tällä kertaa tavallista vaikeampaa, ja sulki ruokasalin ovet eteiseen ja saliin, ettei isä kuulisi puhelua ja astiain kilinää.

—Sitten kun Helander tuli tänne, on Olain ollut niin vaikea sepittää saarnojaan, uskoi ruustinna sisarelleen.—Hän pelkää hänen arvosteluaan.

Professori, jota oli odotettu, saapui aamukävelyltään, jonka hän teki säännöllisesti sillalle, sieltä kirkolle, kirkolta kerran vielä sillalle ja sieltä takaisin nopeassa, varmassa tahdissa. Oli hyvä tapa, melkein velvollisuus joka aamu tiedustella, kuinka hän oli nukkunut.

—Kiitos, käly, mainiosti, tiedänhän jo vanhastaan, ettei missään ole niin pehmeitä patjoja kuin Kontojärven pappilassa, ne ovat kautta maan kuulut, ja minulla on terveisiä veljeltäni senaattorilta, joka viime kesänä sai maata yönsä samassa vuoteessa eikä unohda sitä koskaan laittelemasta.

Ja professori oli niin hyvällä tuulella, että suvaitsi laskea leikkiäkin. Nuorten puoleen kääntyen virkkoi hän:

—Yöni oli erinomainen siitä huolimatta, että Snellman teki kaiken voitavansa häiritäkseen untani.

—Näkikö setä unta Snellmanista? huudahti Naimi ja vei kaikki mukana nauruunsa.

—Näin, ja hyvin pahaa.

—Mitä se oli?

—Hänestä oli tullut professori—eikä vain professori, vaan yliopiston rehtori, ja hän johti puhetta konsistorissa.

—Bravo! Bravo! Se oli mainiota!

—Erinomaista! Hän johti puhetta konsistorissa—ja venäjäksi.

—Se ei ole totta!—Setä narraa!—

—Setä ei nähnyt semmoista unta.—Kuinka se setä keksii!

Rovasti oli ilmaantunut oveen ja seisoi siinä hetkisen kasvot totisina ja silmät hajallaan muiden nauraessa.

—Tahdotko, että lähetän sinulle kahvia? kysyi ruustinna osaaottavasti.

—En, en tahdo,—sanoi rovasti ja meni.

Aamiaisen syötyä ehdotti ruustinna, että mentäisiin kaikki laittamaan kokkoa poikien avuksi ja juotaisiin siellä puolipäiväkahvit. Hän tahtoi saada talon tyhjäksi ja hiljaiseksi, että rovasti voisi rauhassa kirjoittaa saarnaansa.

Mutta kun he olivat lähdössä, tuli rovasti ulos kamarinsa ovesta olkihattu päässä ja keppi kädessä.

—Minnekä te kaikki—eikä minulle mitään—minä tulen mukaan.

—Entä saarnasi, lanko?

—Minä nyt saarnasta viisi—menköön kuin menee,—nyt käydään katsomaan minun suoviljelyksiäni.

Puolitiessä kirkolle tuli vastaan asiamies ja pyysi hattu kädessä syvään kumarrellen saada puhutella herra tohtoria ja ritaria.

—Menehän sinne odottamaan, minä tulen, kun joudun.

Rovastin äsken niin huolestuneet kasvot olivat kirkastuneet, ja hänen astuntansa oli nopsa kuin nuorukaisen. Hän otti heti kohta haltuunsa Anteron ja kiiruhti hänen kanssaan kulkuaan toisten jäädessä jälkeen. Kun ei ollut enää tarvis suojella rovastia häiritsijöiltä, kääntyivät ruustinna ja professorska takaisin.

Kirkon luona tuli vastaan jono körttipukuun puettuja miehiä kontit selässä ja naisia nyytyt käsissä, nähtävästi pitkän matkan täkäläisiä.

—Nyt on taas lähdetty kyliä juoksemaan, kuljetaan kirkolta kirkolle, pitäjästä toiseen. Pysyisivät kotonaan, kuuntelisivat pyhänä omia pappejaan ja muokkaisivat viikolla vainioitaan, puhui rovasti Anterolle.—Lähdetäänpäs parhaat miehet parhaimpana työaikana mieroa kiertämään ja sitten huudetaan hallaa ja katovuosia valitetaan. Se on suunnaton se tappio ja työpäiväin hukka, minkä se liike on tuottanut maan taloudelle. Mutta puhu sinä heille siitä! Se on »maallista asiaa» muka, josta »hengellisten» ei kannata huolehtia. Ne ovat muuten kieroa väkeä. Kuuluvat aikoneen valittaa minun ja sinun lankosi Handolinin päälle ensi piispankäräjissä Jumala tiesi mistä. Soisin, että sen tekisivät, niin saisin minäkin puhua. Olen rauhanmies enkä tahdo omasta puolestani riitaa rakentaa.

Noustiin harjulle, joka kasvoi pitkää juhlallista hongikkoa. Sen selällä oli aukea tasainen paikka, puita oli kaadettu pois, ja kannot olivat ympärillä istumasijoina. Muutamien kantojen päähän oli naulattu pyöreitä pöytiä. Keskellä aukeamaa oli ikivanha juhannuskokon paikka ja siinä pystyssä vielä viimevuotisesta kokosta jäänyt paksu riuku, jonka ympärille pappilan pojat muiden kylän poikain kanssa jo olivat risuja kasaamassa. Siitä oli näköala vielä laajempi kuin kirkonmäeltä. Paitsi etäisiä ja laajoja etelän vesiä näkyi pohjoisesta pitkä vesistö kaitaisia selkiä ja koukertelevia jokia. Rajavaara kohosi siellä alavan korpi- ja suomaiseman takaa kaikessa komeudessaan.

Etualalla, kohta harjun alla oli iso viljelys, korvesta lohkaistu laaja pelto lainehtivaa ruista ja sen takana yhtä iso palsta ojitettavana olevaa perkkiötä.

—Onpa siinä iso pelto, sanoi Antero.

—Peltoko? Ei se mikään pelto ole—se on nyt se suoviljelys, minun perkkaamani ja ylösottamani miltei vetelästä vedestä ja jäisestä korvesta. Mutta mennään sinne lähemmä,—minne ne jäivät?—olkoot, me mennään vaan!

Antero, joka näki Naimin ja muiden tulevan puolimäessä, olisi mieluummin jäänyt tähän, mutta rovasti vei hänet alas harjun rinnettä ja puheli mennessään:

—Se oli iänikuinen hallan pesä tämä kirkkoharjun suo. Se kun on tuossa pohjoisen puolella, niin ei päässyt routa sulamaan kesäkauteen, ja siitä uhkui hallaa joka vuosi ympäri kylää. Silloin minä päätin, että lähdet siitä, junkkari, ja mitä vain jyviä vähänkään hinkalosta liikeni, niin niillä kaivatin ja kaivatin.—»Sinne meni!» sanoivat ukot.—»Takaa tuulee, eteen koituu», sanoin minä ja lisän kanssa tuli voileipä lattialta. Katsos tätä ruista! Se on jo kolmas sato siltä sijalta. Mutta vaikka ne näkevät, eivät usko omia silmiään. Kaskea vain kaadetaan, halmetta tehdään, koetetaan kiivetä vaaroille hallaa pakoon, mutta halla on pitkä roikale, ottaa ylimmänkin vaaran laelta niinkuin omalta orreltaan. Hallalta ei ole katkaistava päätä, vaan jalat. Kun tulevat kurjuuttaan valittamaan: »Ei kasva enää halmeet, pouta panee, pakkanen vie, mikä tässä neuvoksi?»—niin sanon minä: »Menkää suolle!— Piirittäkää hallan pesä, ojittakaa ympäri, ajakaa ilkiö ulos omasta linnastaan, sitten saatte mäkirinteilläkin rauhan.»

—Se olisi ehkä todellakin oiva keino.

—Se on ainoa keino! Mutta maailmassa on aina niin, että juuri tuo ainoa keino jätetään koettamatta.—»Hyvähän on Kontolan rikkaan rovastin», sanovat, »ei ole meillä niitä varoja.» Mutta sitä kapitaalia, mikä siihen tarvitaan, makaa korkoa kantamatonna kuinka paljon tahansa joka tuvan pankolla, pitkin joka pirtin penkkejä Suomen suurilla saloilla. Olen puhunut siitä joka tilaisuudessa, kotona, pitäjällä, kinkereillä, jopa saarnastuolistakin, mutta sen sijaan, että tottelisivat ja tekisivät, niinkuin neuvon, haukkuvat minua »rimpirovastiksi», sanovat: »Taas se soistaan saarnaa.» Mutta sainpas Snellmaninkin samasta asiasta saarnaamaan—muuten erinomaisen älyävä ja monipuolinen mies, vaikkei näy olevan hyvä mennä sitä sanomaan langolleni ja muille Helsingin herroille. Puhuin siitä kerran hänelle poikia kouluun viedessäni, ja annapas, kun alkoi miettiä ja kirjoitti artikkelin Saimaan, pitkän ja perinpohjaisen. Hallituksen pitäisi antaa ojitusapua suurten soiden kuivattamiseksi, kirjoitti. Mutta mitäs meidän hallitus! Lankoni veli, senaattori Hartman, hänen kaikkitietäväisyytensä, oli sanonut: »Kaivaa valtion varoja Suomen pohjattomiin soihin—mikä säästölaatikko»! Mutta on se sekin finanssipolitiikkaa: kasata rahoja kirstujen pohjalle ruostumaan, kunnes tulee joku ja korjaa koko kassan! Minä panisin valtion varat, joka kopekan, maahan.—Katsos tätä ruokamultakerrosta!—Rovasti seisoi ojassa ja sai Anteronkin sinne hyppäämään.—Se on kuin tunkion pohjaa! Ja semmoisia soita on Suomessa yhtä paljon kuin järviä!

—Pappa hoi! huudettiin ylhäältä harjun rinteeltä.

—Hoi! hoi!

—Saadaanko kaataa tämä petäjä?

—Mikä petäjä?—Ei! ei! Vai se pienempi! Kaatakaa vain!

—Mennään tästä kautta!

Päästyään harjun laelle, jossa kokko oli yhä isontunut, jatkoi rovasti kannon päähän istuutuen:

—Jaa, jaa, nuoret miehet, hyvä on kaikki homma Suomen maan ja kansan hyväksi, mutta sen sanon minä, että siinä puuhassa aloitetaan väärästä päästä. Ei meidän tuleva onnemme ole rakennettava aatteiden pohjalle, ei filosofisten järjestelmäin ja sen semmoisten teoriain. Suomen kansan täytyy kaivaa maasta itselleen tulevaisuutensa: ojittaa itselleen onnensa pelto suosta ja korvesta—ei kohota kukkuloille, vaan laskeutua laaksoihin—enemmän käytännöllisyyttä, enemmän aineellista aherrusta! Suomen kansa on, jos mieli sen kansana pysyä ja suorittaa historiallinen tehtävänsä, saatava varalliseksi, rikkaaksi, taloudellisesti riippumattomaksi. Se voi tapahtua ainoastaan soita viljelemällä. Jos minä olisin keisari, niin käskisin minä … mutta kun en ole keisari enkä kuvernöörikään, niin—puhumme näistä asioista toiste!—minun täytyy taas mennä saarnaani kirjoittamaan.

—Se on komea tuo pappa, kun se noin puhuu ja innostuu, sanoi Robert, saapuen siihen risukimppua vetäen. Vahinko vain, ettei kansa enemmän kuin herratkaan tahdo ymmärtää hänen tuumiaan ja hyviä tarkoituksiaan.

—Ja vahinko, että sen suoviljelykset tuottavat vain tappiota, virkkoi syvä bassoääni Anteron takana.

—Otto!—Mistä sinä tulit?

—Tuottaa tappiota sillä tavalla kuin ukko sitä harjoittaa.

—Otto! Päivää!

—Ka! Päivää! Päivää!

Se oli Otto Martin, rovastin poika, maanviljelijä, iso, parrakas, karkeatekoinen nuori mies, ryhdiltään mahtava, mutta kasvoiltaan ja silmiltään ystävällisen lempeä ja hyväntahtoinen, ja nyt ilmeisesti mielissään siitä, että oli saanut heidät yllätetyksi, ennenkuin kukaan oli hänet huomannut. Nähdessään samassa pikkupoikain yhdessä Laurin kanssa vaivaloisesti kiskovan vasta kaatamaansa petäjää rinnettä ylös nakkasi hän kontin selästään ja laski pyssyn olaitaan puuta vasten, tarttui puuhun ja kantoi sen kohona ilmassa kokolle.

—No, nyt tässä kokko syntyy, kun Otto tuli! huusi Naimi Anterolle, ja pikkupojat ulvoivat riemusta ja hyppivät kuin vasikat Oton ympärillä.— Ette, te, maisterit, mihinkään kelpaa!

Ja siitä tuli semmoista vauhtia ja voimaa kaikkiin, että pian kohosi kokko, jommoista ei oltu ennen nähty edes suurista kokoistaan kuuluisalla Kontojärven pappilankaan kokkomäellä.

8.

Kohta illallisen syötyä juhannusaattoiltana oli pappilan herrasväellä tapana yhteisessä juhlasaattueessa lähteä kokkomäelle kulkemaan. Saattueen etunenään asettui vanhan tavan mukaan pelimanni, klarinetin puhaltaja ja vanha sotamies, päässä kulunut Savon jääkärien univormulakki ja kainalossa punaiseen huiviin kääritty soittokone— huivi ja kone heränneen kansan kauhuja. Soittajan perään pantiin pikkupojat, yhdellä kädessä vihreään koivunvirpaan kääritty lippu, toisella rumpu, kolmannella sytyttämätön päresoihtu, neljännellä ja viidennellä tulisia hiiliä höyryävä vanha pata, jota korennosta kantoivat. Sitten rovasti juomasarvea kantaen, professori, rouvat ja tytöt, ja nuoret herrat viimeiseksi, mikä heistä mitäkin kuljettaen: kahvineuvoja, punssimaljaa, aarakki-pulloa, millä lehmänkello, millä rautapelti. Otolla oli vanha kivääri olalla, Laurilla vanha rumpu, sota-ajoilta pappilassa perintönä kulkenut, Naimilla kannel, kaikilla käsissä tuoreita lehviä ja hatuissa vastapuhjenneita pihlajan ja tuomen kukkia.

Kun soittoniekka oli irroittanut koneen kapalosta ja sitä ruuvaillut ja siitä muutamia koeääniä ottanut, lähti saattue pyssyn pamahtaessa liikkeelle Porilaisten marssin soidessa ja rummun ja rautapellin sen tahtia merkitessä. Pihalta, huoneiden seinämiltä ja kirkolle vievän tien varrelta liittyi juhlakulkueeseen pitkä jono kirkkokansaa, ensin sen ohikulkua kummissaan katseltuaan.

Kun lähestyttiin kirkkoa, huomasi ruustinna siellä kiviaidan kupeella Helanderin ja hänen rouvansa istumassa heränneiden ryhmässä. Hän hätääntyi, hänen kasvonsa saivat aivan säikähtyneen ilmeen.

—Stop, lakatkaa!—Sanokaa sille, ettei se soittaisi kirkon kohdalla!—

Lauri, lakkaa!

—Mitä varten? Antaa soittaa!

—Ei, ei, etkö näe, siellä istuu heränneitä.

—Kaikkia tässä—ja Lauri löi vain yhä uhemmin.

—Niin, mutta—! Ei kirkon kohdalla! Voi, voi! Ne tulevat juuri iltakirkosta.

—Onko mammakin tullut pietistiksi?

—Eihän tässä nyt mitään sopimatonta, mitä vielä, sanoi professorska.

Mutta ruustinna etsi Hannaa—hän oikeastaan hänen tähtensä. Mutta Hanna ei ollutkaan mukana.

—Missä Hanna on? kysyi hän tytöiltä.

—Jäi vielä hakemaan jotain—sanoi tulevansa—mutta ruustinna tiesi nyt, ettei Hanna enää tule.

Heränneet seisoivat jäykkinä kirkon aitaa vasten nojaten, vähän matkaa maantiestä, toiset selin kulkueeseen, toiset siihen päin. He eivät liikahtaneetkaan siitä asennostaan, missä kukin oli; eivät päätään kääntäneet, eivät kasvoillaan mitään ilmaisseet, olivat niinkuin eivät olisi mitään nähneet, mitään kuulleet. Antero tunsi joukosta Rajavaaran isännän ja tyttären ja vanhan emännän.

—Tulkaa mukaan, körttikansa! kuuli hän jonkun nuoren miehen takanaan heille huutavan.

—Ole!—siellä on pappi!—torui toinen.

—Pappihan tuo on meilläkin!

Kirkon perästä käännyttiin nousemaan jyrkkää polkua ylös harjulle ja tultiin kahden ikihongan alitse, jotka kuin portteina seisoivat kahden puolen polkua, sen laella. Kirkolta oli liittynyt lisää väkeä mukaan, ja toisia oli jo harjulla odottamassa, sillä kautta pitäjän oli kuulu ja kumma tämä pappilan herrasväkien juhannuskokon poltto, jossa laulettiin ja tanssittiin ja jossa tarjottiin juomaa ja makeisia jokaiselle, joka vain tahtoi, ja lopulta saatiin tanssiakin.

Harjulle saavuttua kuljettiin muutamia kertoja kokon ympäri, tehtiin piiri ja vedettiin mukaan lähinnä seisovat pojat ja tytöt ja tanssittiin, kunnes mukana tuodut tavarat oli ehditty ottaa esille ja asettaa pöydille kantojen päihin. Tarjottiin kahvia suuresta suunnattomasta pannusta, kaatoi rovasti omakätisesti ryypyn viinaakin arvokkaimmille isäntämiehille. Tämä kaikki odotettaessa auringonlaskua. Sillä oli vanha tapa semmoinen, ettei kokkoa saanut sytyttää, ennenkuin aurinko oli sammunut, eikä sitä päästää sammumaan, ennenkuin aurinko taas oli aamulla syttynyt.

—Eikö saa jo, eikö jo saa? hätäilivät pikkupojat levottomina, toiset puhaltaen patahiiliin hehkua vireillä pitääkseen, toiset seisoen päreineen sen ympärillä.

—Nyt saa!—Ja silloin pamahti laukaus vanhasta ruotsinaikaisesta piilukosta, palavat päresoihdut syöstiin kokon sisään, olkikupo hulmahti, katajapehko räsähti tuleen, ja liekki lensi kuivan kokon tueksi asetetun kuusen latvaan, jossa tukko tervatappuroita otti sen vastaan ja hulmahutti ylös taivaalle.

—Hyvin tehty!

—Hurraa!

Oli vanha tapa pitäjässä, että vasta sitten, kun pappilan kokko oli tuleen pamahtanut, syttyivät muut.

—Laamannin kokko!—Saaren kokko!—Niemen kokko!—Tuulivaaran kokko!— Kolme, neljä—kuudes—kymmenes!—ja pian tuikki ja leimusi ja pamahteli kaikilta vaaroilta, kaikissa saarissa, niemissä.

Mutta Rajavaaralta ja koko siltä kulmalta ei näkynyt ainoankaan tulen tuiketta. Synkkänä, totisena ja jurona seisoi siellä mahtava vaara kelmeää, kirkasta taivasta vasten. Oli kuin olisi sielläpäin ollut toinen maailma kuin täällä ja tuolla etelässä, ja oli niinkuin olisi kirkko ja tämä kokko ollut rajana niiden välillä.

Ei ollut Antero mielestään milloinkaan nähnyt niin haavemaista, yliluonnollista ja selittämätöntä kuin oli tässä tämä hulmuava kokko sen ympärillä ilakoivine ja toisine vähän loitommalla seisovine totisine ihmisineen. Tuolla nuo etäiset tulet ja tyynet järvien pinnat ja toisaalla synkkä yhtämittainen alava korpi, josta yleni yksinäinen Rajavaara! Hänet valtasi siinä tunne, että hän ikäänkuin ei ole siinä, missä on, että hän astuu ulos omasta itsestään, ei saa vakuutetuksi itseään siitä, että hän on hän—tämä ei ole todellisuutta, mutta ei myöskään unta. Hänkö täällä? Kuka? Missä? Ketä kaikki nuo? Eikö hänen pitäisi olla jossain muualla? Mitä ovat nuo tulet tuolla? Rovasti, jonka edessä seisoo ukkoja? Professorska, joka istuu ja suojelee silmiään tulelta?—Naimi, joka heittelee risuja tuleen?—Tuleeko hänelle juuri nyt, juuri seuraavana hetkenä tapahtumaan jotain erikoista? Onko jo tapahtunut, onko tämä jatkoa siihen, mitä jo on tapahtunut?

Silloin hän näki kaksi miestä seisomassa porttihonkain alla kuin maasta nousseina ja tunsi heidät kohta kuvista, joita oli heistä nähnyt. Muut, jotka olivat joko poiskääntyneet tai joiden silmiä tuli häikäisi, eivät heitä huomanneet, ja hetken aikaa he seisoivat hymyillen ja odottaen. Samassa keksi heidät Naimi, heitti maahan risun, jota oli ollut tuleen työntämässä, löi kätensä yhteen ja huudahti:

—Pappa, katso!

Rovasti seisoi hänkin hetkisen aikaa kuin epäillen omia silmiään, levitti sitten kätensä ja riensi vastaan vieraitaan.

—Snellman—Lönnrot!—Taivaastako te siihen putositte?—Tulisissa vaunuissako te…?

—Eihän kuin rakkarirattailla, sanoi Lönnrot.

—No mutta—!—Voi minun päiviäni!

—Käykäähän toki!—Herrat tuntevat toisensa—professori Hartman, tohtori Lönnrot—rehtori Snellman.

—Har den äran,—ja professori kumarsi kohteliaan ivallisesti.

—Har den utomordentliga äran, vastasi Snellman samassa äänilajissa ja teki suuren kunnioittavan liikkeen lakillaan.

Heidät tuotiin esiin, ja Anterokin sai puristaa heidän käsiään. Naimin silmät säteilivät, Robertin poskille oli noussut hieno puna, Lauri ei saanut sanaa suustaan hämmästyksestä ja ihastuksesta, kuului kuiskauksia: »Snellman—Lönnrot!» eikä Antero voinut heistä pitkään aikaan silmiään riistää.

Lönnrot oli kuin hämäläinen talonpoikaisisäntä, kasvot karkeat ja punakat, mutta samalla miellyttävät, silmissä totisuutta ja samalla leikillisyyttä, joka etsi jotain, jolle hymyillä ja nyökäyttää päätään. Yllään oli hänellä sarkainen, samettikauluksinen sortuukki, päässä vihreä, topattu lippalakki ja jalassa pieksut. Snellman oli pienenläntä, tanakka, kasvot kuin kiveen hakatut, mutta vailla viimeistä siloitusta, otsa korkea, leuka pitkä ja järeä, silmäinluonti lempeä äkäisten ryppyjen alta, ääni äreä ja vähän änkyttävä. Hän oli puettu hienosti ja huolellisesti, melkein keikarimaisesti, ja puheli kohteliaasti ruustinnan, professorskan ja Naimin kanssa. Antero katseli heitä molempia kunnioittaen, ihaillen ja samalla hämmästyneenä. Nuoko ne ovat, nuo kaksi, ne pylväät, joiden varaan tulevaisuuden Suomi tulee rakennettavaksi! Ne ne ovat, juuri ne!—Ja hän koetti saada kuuloonsa joka sanan, minkä he lausuivat.

Snellman selitti siinä sitä, kuinka olivat tänne tulleet.

—Lönnrot saapuu reppu selässään, matkalla runonkeruilleen,—vaatii mukaansa, ainakin tänne Kontojärvelle—jalkaisin—ajatelkaa, jalkaisin, vaikkei aiokaan kerätä runoja tällä välillä, ei ennen kuin Venäjän Karjalassa.—»Kävele sinä, mutta ainakin minä aion ajaa.»—Sain suostumaan, mutta joka mäessä hän nousi alas—minusta hän olisi voinut säästää ainakin kenkiään, joskaan ei luullut tarvitsevansa säästää jalkojaan.

—Olkaa hyvä, setä Snellman!—niiasi Naimi hänen edessään teetä tarjoten.—Kuinka Saima jaksaa?

—Kiitos!—Kuinkako Saima jaksaa? Hänen terveytensä on turvattu. Ystäväni Helsingissä ovat siitä pitäneet hyvää huolta lähettämällä hänelle kotilääkärin, joka nyt kaikella mahdollisella huolella koettaa estää häntä ryhtymästä mihinkään, joka vain vähänkään voisi olla hänen terveydelleen vahingollista: kiivastumasta, iskemästä yli voimiensa, hän ottaa ulos ja antaa sisään—pyyhkii, lisää.—Kiitos kysymästä! Saima voi nyt maata rauhassa.

—Mutta hirveästipä se kuitenkin potkii ja peuhaa unissaankin, sanoi

Lönnrot, hörppien lautaselta teetä.

—Robert, kuiskasi ruustinna. Tehän saatte kvartetin—laulakaa nyt—se olisi niin sopivaa!—Hänkin oli poikainsa puolesta ihastuksissaan vieraiden tulosta, ja kohta kajahtikin ylioppilaslaulu neliäänisenä tervehdykseksi vieraille.

Laulujen aikana oli valmistunut punssimalja, laseja asetettu pöydälle ja vieraiden eteen kannettu rovastin suuri juomasarvi, jonka hän, erotessaan yliopistosta ja osakuntansa kuraattorin toimesta, oli saanut muistoksi osakunnaltaan.

—Suokaa anteeksi, hyvät herrat!—sanoi rovasti, kun laulu oli lakannut ja hän täyttänyt sarven ja asettanut sen taas takaisin pöydälle.— Suokaa anteeksi, sanoi hän hilpeästi hymyillen, mutta vanhana ylioppilaana minä en voi olla tarttumatta maljaan, joka on eteeni ilmaantunut. Ja kun minä maljaan tartun, niin minä en voi olla puhetta pitämättä. Ja kun minä kerran puhun, silloin kun on saapuvilla Elias Lönnrot ja Johan Vilhelm Snellman, niin en minä voi olla heille puhumatta.

—Hyvä! Hyvä!

—On talossani käynyt paljonkin suuria vieraita, täällä on käynyt melkein kaikki maamme mahtavimmat miehet, maaherroja, senaattoreja, kreivejä, paroneja—en sano sitä kehuakseni ylhäisillä tuttavuuksillani, yhtä vähän kuin kukaan muukaan kestikievarin isäntä voi sitä tehdä—

—Niin et saa sanoa.—

—Kaikki pappilat ovat kestikievareita—no min, mutta en koskaan ole tuntenut talolleni tapahtuneen sellaista kunniaa kuin nyt, kun yht'aikaa saapuu luokseni kaksi sellaista miestä kuin Snellman ja Lönnrot.

—Kuules isää!

—Sinä vanha gustaviaani, niitä on vielä siellä täällä! sanoi Snellman.

Ja hän oli todellakin hieno ja komea samalla, maalaispappi kokonaan kadoksissa.

—Veli Lönnrotin kanssa olemme vanhat tutut aina niiltä ajoilta, jolloin minullakin oli ilo ja kunnia, vaikka vain oikeastaan sattumalta, olla mukana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa perustamassa. Ei ole sitä miestä tässä maassa, lukuunottamatta ehkä meidän pietistejämme, jotka eivät olisi yhtä mieltä hänen elämäntyönsä suuruudesta. Hän on Suomen kansan perikuva, sen toteutunut ihanne omasta itsestään. Kai hän on kuullut sen monta kertaa, mutta hänen vaatimattomuudelleen tekee hyvää kuulla se kerran vieläkin. Kun hän astuu sisään, ja niinkuin hän astuu sisään, on kuin koko kansa tulisi taloon kunnioittaakseen sitä läsnäolollaan.

—Jopa nyt puhut puuta heinää, hyvä veli, virkkoi Lönnrot.—Mutta rovasti ei ollut sitä kuulevinaan, vaan jatkoi:

—Veli Snellmanin ansioista ja merkityksestä ovat mielipiteet erisuuntaiset,—eikö totta, arvoisa lankoni?

—Epäilemättä.

—Enkä minäkään, vaikka olenkin kanssasi yhtä mieltä niin monesta asiasta, tahdo kaikessa jurare in verba magistri. Minä en, suoraan sanoen, ymmärrä kaikkia niitä uusmuotisia kieli- ja kansallisuusteorioita valtiollisen kokonaisuuden ehtona, koskapa kerran on, niinkuin on, sekä erikielisiä kansoja että eri kansallisuuksia käsittäviä valtioita—ja sen minä myöskin tunnustan yhtä suoraan, että sinun filosofiasi, niinkuin filosofia yleensä, on minulle—sit venia verho—liiaksi ruotoinen pala; en ole milloinkaan saanut sitä menemään alas kurkustani, eikä myöskään meidän yliopistomme ole saanut—hm!— niin, anteeksi, lanko, jos kosken arkaan paikkaan.—Mutta sinun taloudelliset tuumasi minä nielaisen purematta.

Hilpeys oli kasvamistaan kasvanut, ja professorinkin täytyi vastoin tahtoaan vetää huulensa hymyyn.

—Leikittä puhuen, jatkoi rovasti, tiesin sinut viisaaksi, monipuoliseksi ja monenlaisia miettineeksi mieheksi, mutta en olisi koskaan luullut sinua, filosofia ja teoreetikkoa, niin perinpohjaisesti perehtyneeksi teollisuuteen, talouteen, maanviljelykseen, kauppaan ja elinkeinoihin kuin mitä olet osoittanut olevasi. Voisi luulla, ettet ole koskaan muuta tutkinut kuin näitä asioita. Että minä, nuoret miehet, tätä teidän kokonaan toisista syistä ihailemaanne Snellmania tältä kannalta kiittelen, saattaa teistä kyllä kuulua hyvinkin proosalliselta ja profaanilta, varsinkin näin luonnon helmassa ja juhannuskokon ääressä—mutta joka härillä kyntää, se häristä haastaa.— Ei hän, tämä arvoisa vieraamme, koskaan, ainakaan minun mielestäni, ole kirjoittanut kauniimpaa kuin nämä sanat Saiman viimeisessä numerossa: »Miksi ei suomalainen voisi toivoa kerran näkevänsä järviensä rannoilla loistavan ahkeroita kaupunkeja ja niiden ympärillä viljeltyjä vainioita, joissa eivät niityt ole jätetyt tuulen ja sateiden yksinomaiseen huostaan, joissa jokainen peltotilkku vihertää, näkevänsä pitkät juovat höyryhepojen savuja ja auringossa lepattelevia purjeita niiden kaameaa, yksitoikkoisuutta elähdyttämässä»—nämä sanat, joilla hän päättää artikkelinsa siitä, mihin ja millä tavalla meillä olisi käytännöllisellä alalla pyrittävä. Tekisi mieleni tästä asiasta paljonkin puhua, mutta jos alkaisin siitä tekstistä saarnata, pelkään, että vasta huomispäivän papinkellot minut siinä keskeyttäisivät. Ja kuinka kävisi silloin juhannussaarnani? Tahdon vain lyhyesti sanoa, että filosofeja ja teologeja ja muita tiedemiehiä ja oppineita on meillä yllin kyllin, mutta käytännöllisten aatteiden miehiä on meillä ani harvoja ja vielä vähemmän niiden aatteiden toteuttajia. Ja sentähden, veli Snellman—hän oli ollut tulemaisillaan totiseksi ja juhlalliseksi, mutta kääntyi taas leikilliseksi—sentähden on aivan tarpeetonta, että sinä pyrit yliopistoon——

—En sinne enää pyrikään.

—Ne ovat happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista, hymähti Lönnrot.

—Minulla on niin mainio tilaisuus toteuttaa aatteitani rehtorina

Kuopion yläalkeiskoulussa.

Mutta rovasti ei antanut häiritä itseänsä, vaan jatkoi:

—Yliopisto voi kyllä tulla toimeen ilman sinua, mutta maa ei sitä voi vahinkoa kärsimättä. Jos minä olisin kansleri, en sinua, veli Snellman, koskaan nimittäisi filosofian professoriksi. Mutta jos olisin keisari, niin asettaisin sinut sijalle, jossa maamme hyväksi pääsisit aatteitasi käytännössä toteuttamaan, tekisin sinusta—senaattorin! Maljasi! Kello on kaksitoista, on nimipäiväsi, hurraa, Johan Vilhelm Snellman!

Nuoret hurrasivat, olivat aivan innoissaan.—»Isä on mainio! Aivan mainio!»

—Maljanne, senaattori Snellman!

—Kiitos, herra professori, mutta niin helpolla eivät herrat minusta kuitenkaan pääse.

Snellmanin ja Lönnrotin malja juotiin rovastin suuresta sarvesta suureksi huviksi ja hämmästykseksi talonpojille, jotka sanaa puhumattomina katselivat ja kuuntelivat näitä menoja, puheita, lauluja, maljoja ja hurraahuutoja. Mieliala nousi nousemistaan. Kun taas oli laulettu ja laulu loppunut, astui Snellman esiin. Hän oli ilmeisesti hyvällä tuulella ja hilpeällä mielellä.

—Saan kiittää kunniasta! sanoi hän tokaisemalla—kiittää kunniasta. Olen kuullut väitettävän, että ihminen usein on enemmän mielissään kiitoksesta, jota hän ei ole ansainnut, kuin siitä, mitä hänelle annetaan jostain, jonka hän todella voi lukea omaksi ansiokseen. En nyt suinkaan tahdo omaksua itselleni kunniaa tulla nimitetyksi senaattorinvirkaan—virka, joka sivumennen sanoen muuten kyllä sangen usein lankeaa juuri ansiottomien osalle, niin että mitä siihen tulee— mutta en tahdo kuitenkaan kieltää, että ystävällinen suitsutus Saiman taloudellisista artikkeleista näin asianymmärtävältä taholta annettuna oli minulle niin suloinen, että sen huumaamana kernaasti jätän kaikki filosofiset teoriat kielestä ja kansallisuudesta lepäämään siihen, mihin arvoisa ystäväni suvaitsi ne jättää. En voi kuitenkaan kieltää, että minulla, vastarannan kiiski kun olen, olisi suuri halu pakottaa ruotoinen filosofianikin kurkustasi alas, sitä enemmän kun minulla tässä vaikeassa operatsionissa on assistenttina tämä ruustinnan ja hänen herttaisien tyttäriensä mainio booli—sillä, niinkuin tiedät, helpottaa ryyppy ihmeellisesti vaikeammankin palan alas solahtamista ja hivelee umpeen sen pahimmankin raapaisun. Saat ollakin varma, että se kerran tulee tapahtumaan, ellei ennen, niin ainakin Saiman ensi numerossa, jossa toivon voivani osoittaa, että juuri ruodisto, luuranko, pitää lihan koossa.

—Olen heti valmis opereerattavaksi.

—No, niin, kiitos joka tapauksessa ystävällisistä sanoistasi!

Snellman kumarsi kohteliaasti isännälle ja emännälle, ja vanhat herrat istuivat pöydän ääreen.

—Lisätkää risuja kokkoon, pojat! kehoitti rovasti.—Snellman ja Lönnrot!—Nyt täytyy meidän pitää oikein hauskaa. Se nyt oli oikein iloinen asia, että tulitte. En vieläkään voi oikein uskoa silmiäni, että olette siinä. Kas niin!—Lanko, istu tähän!

—Kiitos, minun on hyvä tässäkin.

—Isännät käykää tähän likemmä!—maistamaan tätä makeata viinaa. Näyttäkääpä, osaatteko te tästä sarvesta—päällenne pudottamatta, rinnoille riputtamatta, niinkuin Lönnrot sanoisi.—Tiedättekö, ketä ne on nämä vieraat?

—Kyllähän me toki tämä rohvessyöri tunnetaan.

—Ja tämä Kajaanin tohtori, joka on painattanut Kalevalan. Tämä kolmas on rehtori Snellman Kuopiosta, joka pitää kovasti Suomen miehen puolta ja toimittaa »Maamiehen Ystävää».

—Hyvääpä on, kiitoksia vaan!

—Suur' kiitosta!

Maistettuaan boolia isännät vetäytyivät syrjempään ja muodostivat oman ryhmänsä, jonne tytöt heille silloin tällöin kävivät jotain tarjoomassa.

—Jahah, sanoi rovasti istuttuaan vastapäätä Snellmania—mehän istumme nyt tässä kuin missä symposionissa, valmiina kuulemaan itseänsä Platoa —tuossa sininen taivas, tässä honkien pilaristo—tuolla Arkipelaagi, tässä istuu itse Orfeus, mutta missä on hänen kanteleensa?

—Tässä!—ja Naimi asetti sen Lönnrotin viereen penkille.

—No, Plato, demonstreeraapa siis se ruotoinen teoriasi.

—Niin, niin, sanoi Snellman, filosofiparat ovat aina saaneet olla Aristofanesten hampaissa, sekä sinun että muiden. Mutta jos minä kuitenkin saan sanoa sinulle erään karvaan totuuden, niin ei soitakaan kaiveta ilman käytäntöön pantuja teorioita, varsinkaan ei ilman kansallisuusteorioita. Syynä siihen, miksi nuo ukot, niinkuin usein olet valittanut, eivät käsitä sinun suoviljelyksiesi siunausta, joilla tahdot heitä autuuttaa ja auttaa, on heidän taipumuksensa vanhoillisuuteen ja vastenmielisyytensä yritteliäisyyteen. Mutta vanhoillisuus on suoranaisessa syysuhteessa tietämättömyyteen, joka taas on seuraus siitä, että kansa ei ole itsetietoinen omista tarkoituksistaan. Ollaksemme puhumatta oppineesti ja tieteellisesti, pyydän vain valaista tätä väitettäni erään elävän esimerkin avulla. Muutamia vuosia sitten seisoin eräässä maassa, sama se missä, kukkulalla, johon näkyi laaja tasanko ja tasangolla useita tuon maan kukoistavimpia kauppa- ja tehdaskaupunkeja, kaupunkeja, joiden tiesin sulkevan syliinsä yliopistoja, museoita, kirjastoja, s.o. teollisuutta, kirjallisuutta, taidetta. Kaupunkien välinen maaseutu oli yhtä ainoata peltoa ja puutarhaa, kun taas sen kukkulan, jonka laella seisoimme, peitti hyvin hoidettu metsä.—»Tässä maassa mahtaa olla erinomainen, alamaistensa onnesta erityisesti huolta pitävä hallitus, joka on pannut sen näin kukoistavaan kuntoon», sanoin minä tuttavalleni, joka oli seurannut minua kävelymatkallani.—»Hallituksemme ei ole sen parempi eikä pahempi kuin mitä hallitukset yleensä ovat», vastasi hän, »ja sen tietää meistä jokainen, mimmoisia ne ovat tätä nykyä Euroopassa; on ilmeinen ihme, että ne yhä vielä pysyvät pystyssä—minun luullakseni niiden päivät ovat pian luetut—mutta meidän hyvinvointimme salaisuus on siinä, että kansamme on älykästä, valistunutta ja tarkoitusperistään tietoista. Sitä ei hallita, vaan se hallitsee itse itseään. Kautta vuosisatojen on se taistellut olemisensa puolesta ja samalla kehittänyt kieltään, viljellyt kirjallisuuttaan, rakentanut kulttuuriaan ja levittänyt sitä alaspäin, kansan kaikkiin kerroksiin, tehden sen niille rakkaaksi ja kallisarvoiseksi. Kielen ja kulttuurin yhteys on liittänyt sen yhä likemmin omaan itseensä, siinä on syntynyt voimakas tunne jostain sille erikoisesta ja ominaisesta, se on luonut itselleen sen mukaiset toimintansa muodot ja kehittänyt tarmoaan varmoihin sille soveltuviin tarkoitusperiin, luonteensa, maansa ja luonnon sille viittaamiin ja valmistamiin tehtäviin—myöskin taloudellisella alalla. Tulokset kaikesta tästä kansallisesta kulttuurista näette te, hyvä herra, tuossa edessänne. Ja ne ovat saavutetut huolimatta siitä, että hallitus, jota eivät sido kansaan muut siteet kuin valloittajan ja verottajan, ei ole ainoastaan ollut tätä edistystä tukematta, vaan sitä myöskin vaikeuttanut ja vastustanut.» Ja minä tunsin edessäni olevan maan historiasta, että hän puhui totta. Se oli, hyvä veli, siis kuitenkin kansallishenki, herännyt, hyvin hoidettu ja kehittynyt teoria kansallisesta yhteydestä, joka ystäväni mielestä oli saanut kaiken tuon aikaan, siinä oli, niin sanoakseni, pykälä Hegelin filosofiaa käytäntöön sovitettuna.

—Ellei nyt kuitenkin ollut niin, että käytäntö oli luonut filosofisen teorian eikä päinvastoin?

—Kernaasti minun puolestani, herra professori, sillä jos niinkin olisi, niin sehän vain todistaisi, että teoria ei häily ilmassa, vaan työntää lapionsa yksin pellon ojaankin.

—Jaa, jaa—sanoi rovasti miettien.

—Ja ehdottomasti tulin minä silloin ajatelleeksi toista maata, toisia tasankoja ja laaksoja, joissa asuu kansa, jolla koskaan ei ole mitään ominaista kulttuuria ollut ja joka ei edes aineellisessakaan viljelyksessä ole kohonnut kovinkaan paljon raakalaiskansan metsästäjä- ja paimentolaisasemaa ylemmäksi—hyvän ja viisaan hallituksen isällisestä huolenpidosta huolimatta. Ja miksi näin? Miksi on maamme näin vähän muokattu alalla melkein millä hyvänsä? Miksi köyhyys ja kurjuus ovat ne epiteetit, joita useimmin annamme itsellemme?

—Eiköhän se nyt sittenkin ole karu maaperä, joka on estänyt meitä lentämästä korkeammalle kuin siivet kantavat, virkkoi professori sellaisella äänellä ja kasvojen liikkeellä, kuin olisi asia ollut niin selvä, ettei siitä oikeastaan maksanut vaivaa väitellä.

—Karu maaperä ja kova ilmanala ei ole estänyt hollantilaisia pääsemästä aineelliseen hyvinvointiin ja saamasta luoduksi maastaan paratiisia, vaikka tuo maa oli heidän valloitettava merestä, sen sijaan että meri on antanut ja yhä antaa meille maata ilmaiseksi.

—Maljasi, veli, se oli hyvin sanottu!

—Olen kiitollinen herra professorille siitä, että saan vedota juuri Hollannin esimerkkiin. Vastukset, elleivät ne käy aivan yli kansan voimain, ovat juuri omiansa kiihoittamaan niiden voittamiseen ja siten kehittämään kansassa tarmoa ja yritteliäisyyttä. Toisessakin suhteessa on Hollannin esimerkki opettava. Meiltä puuttuu juuri se, mikä hollantilaisia on kaikissa heidän taisteluissaan sekä ulkonaisia vihollisia että sisällisiä vaikeuksia vastaan ylläpitänyt, puuttuu se kansallisen yhteyden tunne, joka kokoo ja keskittää yhteisiin voimanponnistuksiin erilaiset edut ja hajanaiset harrastukset. Se on se puute, joka estää meitä, turvautumatta hallituksen apuun ja viranomaisten johtoon, liittymästä yhteen niinkin pienten tehtäväin suorittamiseksi kuin on yhteisen viemäriojan kaivaminen tai järvenlaskun tekeminen.

—Totta, totta—tulkaapa tänne, ukot, kuulemaan!—Ainoa, missä meidän kansamme osaa yhtä köyttä vetää, on unien vetäminen uuninpankolla.

Mutta isännät istuivat omissa tarinoissaan, ja rovasti kääntyi taas kuulemaan vierastaan, jonka ympärille kaikki olivat uteliaina ryhmittyneet, Robert, Lauri ja Antero vähän väliä vaihdellen ymmärtäviä ja ihastuneita silmäyksiä.

—Suomi on oikeastaan luonnon puolesta rikas maa, ja meillä on kyllä kaikki edellytykset aineelliseen vaurastumiseen. Maamme luonnolliset apulähteet eivät ole ollenkaan niukemmat kuin monen muun maan.—

—No, kas niin, sitä juuri minäkin olen väittänyt.

—Mutta mitä on Suomen maanviljelys, silloin kun se ollenkaan sitä nimeä ansaitsee—eikö se ole vain metsänhaaskausta kaskenpolton kautta? Pieni pellon tilkka korven keskessä. Kauppa? Ryhmä pikkukaupunkeja, jotka kilpailevat keskenään siitä, kuka voisi parhaiten pettää ylimaan ukkoa ja saada hänet elinkautiseksi klientikseen, mutta joilla ei vielä ole aavistustakaan yhteisten etujen valvonnan voimasta! Teollisuus? Joukko ammattikuntia, joilla ei ole muuta yhteistä kuin keskinäinen kateus. Elämme vielä monessa suhteessa keskiaikaisissa oloissa. Kukin harrastaa omaansa, kukin viljelee omaa tilkkaansa ja ihailee omaa työtään. Jokainen elää, kituu tai kukoistaa omassa kolossaan, omassa kylässään, omassa virassaan. Sen edemmä eivät isänmaan rajat ulotu kaikkein suurimmalla osalla Suomen kansaa. Suomen maata kokonaisuudessaan, suomalaista yhteiskuntaa, suomalaista isänmaata ei ole olemassa, vaikka yliopisto kyllä luulee olevansa Suomen sydän, virkamiehistö sen jäsenistö, papisto sen omatunto, n.s. sivistynyt sääty sen selkäydin. Oikeasta Suomesta, varsinaisesta Suomen kansasta ja sen tarpeista ja eduista ei vielä tiedetä eikä välitetä tai ei ainakaan ymmärretä niiden hyväksi toimia. Joissakin yksityisissä elävä harrastus ei mahda mitään, niin kauan kuin tämä tieto puuttuu eikä saa koko kansaa etujansa valvomaan ja tarpeitaan tyydyttämään, ja niin kauan kuin näin on, ei synny mitään käytännöllistä ja aineellista harrastusta yli pienten päivänhuolien ja kitsaan kirstunpohjalle kasaamisen.—No niin, jatkoi hän olkapäitään kohauttaen—onhan niitä, jotka ajattelevat, että kaikki on, niinkuin olla pitääkin. Yhtämittaa kuulemmekin erinomaisuutemme tuutilaulua laulettavan, ja joka sitä häiritsee, hän on rauhanrikkoja.

—On helppo maalata mustaa mustan päälle—on helppo olla tyytymätön— niin synkkää, kuin mitä herra rehtori kuvailee, ei meidän elämämme ja olomme, Jumalan kiitos, toki kuitenkaan liene.

Snellman ei vastannut heti professorille, sillä hänen sikarinsa oli sammunut. Sen sytytettyään ja puhaltaen savuja ilmaan puhui hän harvakseen:

—Herra professori on ehkä osaksi oikeassa. Elkäämme olko yksipuolisia, onhan meillä paljonkin, josta meidän tulee ylpeillä. Eikö meillä yleensä syödä hyvin, silloin kun ei syödä pettua. Meillä juodaankin hyvin, paljonkin—onhan kansalla vakituinen viinansa läpi vuoden. Ja ruuan ja juoman päälle meillä nukutaan hyvin juuri sitä varten olemassa olevina talviöinä ihanan, lämpimän uunin kyljessä ja nähdään unia kaiken omamme täydellisyydestä. Ne kaikki ovat ihanteellisia oloja, joista monet kansat meitä varmaankin kadehtisivat. Ikävä vain, että emme voi untamme eksporteerata ja onnellistuttaa muuta maailmaa tällä luonnontuotteella. Mutta viedäänhän täältä sen sijaan hiukan tervaa ja valmistetaanhan meillä makkaroita ja saippuaa ja juoksevia, käryäviä talikynttilöitä ja Rauman pitsejä ja Viipurin rinkeleitä! Ja eikö meillä paineta ja osteta kirjoja? Ja julkaista sanomalehtiä? Ja jos saippuaa ja sanomalehtiä ja kirjoja käytetäänkin vähemmän, niin käytetäänhän sitä ahkerammin kortteja. Onhan suuria kansoja ja rikkaita maita, joiden täytyy tyytyä sivistyksensä välittäjänä yhteen ainoaan kieleen, kun niitä meillä on kaksi ja kolmaskin jo tarjoo meille palveluksiaan. Was willst du noch mehr?

Vastaukseksi kohautti professori vain olkapäitään.

—Leikki sijansa saakoon, sanoi rovasti—mutta koska tässä nyt oli kysymys noista minun soistani—niin apropoo, kieli—mitä on sillä ja sen yhtenäisyydellä tekemistä—?

—Henkinen kulttuuri on aineellisen kulttuurin ehto, eikö niin? kysyi

Snellman tiukasti.

—On, on—

—No niin, matta kansan samoin kuin yksilönkin sanat, ajatukset, koko olemus elää kielessä, ilmaisekse ainoastaan siinä ja ainoastaan sen avulla. Missä on nähty kansan kansaksi kehittyvän ilman omaa kieltä ja sitä viljelemättä? Missä on kansallista kulttuuria ilman kieltä? Mutta mitä on meillä tehty kansan kielen hyväksi? Mitä kirjallisuuden hyväksi, muutamia mainioita poikkeuksia lukuunottamatta? Mitä on maan intelligenssi, sen valistunut ja korkeasti oppinut luokka tehnyt? Ei ole yhtäkään miestä koulussa ja yliopistossa, jolla olisi ollut sen verran rakkautta suomalaiseen kansaan, että olisi näitä kieroja oloja koettanut muuttaa. Missä ovat suomalaiset sanomalehdet, kuka on täällä koettanutkaan luoda suomalaista sivistystä? Se vähä, mikä meillä sitä on, on kansan, rahvaan omaa luomaa. Mutta tälle klassilliselle pohjalle ei kukaan rakenna.

Hän oli yhä enemmän lämmennyt, sanat tulivat kyllä yhä takomalla suusta, vähän vaivaloisesti ja välistä änkyttäen, mutta koko ajan varmoina suunnastaan ja maalistaan, sisällisen voiman sysääminä. Olihan Antero kuullut toveriensa näitä aatteita juhlapuheissa esittävän, olihan hän itsekin niitä käyttänyt, mutta hän ei ollut niitä niin koskaan omistanut. Ne olivat hänelle nyt elävää sanaa. Vaikuttavimmissa paikoissa katsahtivat häneen milloin Robert, milloin Naimi, ikäänkuin hakien hänen hyväksymistään, ikäänkuin kehumalla osoittaen: »Kuuletko! Sanoimmehan me!» Lauri seisoi hänen vieressään, vuoroin kalveten, vuoroin veret poskilla leimuten, jalkaa tuon tuostakin muuttaen, koko ajan pitäen silmällä professoria.

—Se on mainiota! mutisi hän ja kuiskasi toisin vuoroin Anterolle kouransa takaa:—Katso professoria! Katso professoria!—Nyt sai!— Katsos ilmettä hänen kasvoillaan.

—Herra rehtori puhuu niinkuin meillä ei olisi mitään sivistystä, ei skandinavialaista kulttuuriamme, ei mitään historiaa … niinkuin … niinkuin kaikki ne vuosisadat, jotka olemme eläneet kunniakkaassa yhteydessä emämaan kanssa … niinkuin olisimme olleet ja yhä olisimme raakalaisia!

—Sitä en ole sanonut enkä suinkaan tahdo riistää Ruotsilta kunniaa sen hyvistä töistä Suomea kohtaan, yhtä vähän kuin Suomelta kunniaa sen uhrauksista ja kärsimyksistä Ruotsin vallan aikana, kaksi asiaa, jotka jotenkin korvannevat toisensa, vastasi Snellman koettaen pysyä tyynenä ja kohteliaalla äänellä laimentaa sanainsa kärkeä.—Mutta niin suuri ja kallis pääoma kuin tämä skandinavialainen tai oikeammin germanilainen sivistys—puhuakseni nyt vain siitä—meille onkin, niin on se kuitenkin vain laina, laina, josta sivumennen sanoen olemme saaneet maksaa korkoa ainakin viisikymmentä sadalta. Mutta kuinka tahansa, kaiken sen kulttuurin henki, joka meille on lainaksi annettu, on kokonaan erilainen kuin se, joka on ominainen Suomen rahvaan tavalle ajatella ja tuntea. Sen kirjallisuus ei ole koskaan ollut Suomen kansan kirjallisuutta eikä se koskaan voi siksi tulla eikä korvata omakielisen kirjallisuuden puutetta. Ruotsalaisella kirjallisuudella ei ole Suomessa menneisyyttä eikä sillä ole oleva tulevaisuuttakaan.

Professori oli noussut ylös, ja käyttäen tilaisuutta, joka hänelle tarjoutui, kun tarjottiin teetä, poistui hän pöydän luota. Snellman jatkoi:

—Sanotaan, että suomenkieli ei muka kykene täyttämään sitä kulttuuritehtävää, johon se tahdotaan asettaa, ja ettei se ole vielä kyllin kehittynyt opetus- ja virkakieleksi; että syntyisi pysähdystä kulttuurin kulussa, oikeusvaaroja, että sivistyspinta laskisi j.n.e.

—Eiköhän niin todella kävisikin? virkkoi professorska lähtemässä hänkin.

—Rouva professorska sallinee myöskin minun tehdä pienen kysymyksen, vastasi Snellman hänelle kumartaen.—Suomenkieltä on jo vuosisatoja käytetty uskonnon opetukseen, ja se on tietääkseni voinut tapahtua ilman vaaraa uskonnolle ja siveydelle, jopa täytynee voida väittää, että uskonnollisuuden ja siveyden taso on kohoamistaan kohonnut sen jälkeen, kun vieras kieli, latina, vaihdettiin suomenkieleen. Lieneekö nyt jumalansana helpommin ja tajuttavammin tulkittavissa suomenkielellä kuin lain sana?

—»Kyllä se kuulee suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen», sanoi

Agricolakin aikanaan, virkkoi siihen Lönnrot.

—Mutta jos siis suomenkieltä on voitu käyttää kirkossa, puhelussa kaikkein korkeimman kanssa kaikkein korkeimmista ja kaikkein syvimmistä asioista, miksei se kelpaisi käytettäväksi lakituvissa ja virastoissa, mikseivät sen varat riittäisi opettamaan kansalle yhteenlaskua ja kertomataulua ja selittämään meille päätöslaskua ja Eukliideen alkeita?

—Se on totta se, sanoi rovasti, ja nuorten hyväksyvä hymähdys säesti häntä. Professorska istui punaisena eikä virkkanut mitään.

—Ja eikö paina kansankielen hyväksi vaa'assa mitään se vaara, joka syntyy siitä, että syytetty tutkitaan ja tuomitaan kielellä, josta hän ei sanaakaan ymmärrä?

Nuorten innostus ei enää voinut olla puhkeamatta ilmoille.

—Hyvä! huudahtivat Robert ja Antero melkein yhteen ääneen, ja Lauri teki kiukkuisen liikkeen kädellään ja pyörähti ympäri.

—Kuinka tahansa, jatkoi Snellman ja nousi,—niin on vain ajan kysymys, milloin tämä nykyinen asiaintila on muuttuva, ja se muuttunee hyvinkin pian. On niin ihanaa välistä olla optimisti—ainakin näin kesän kauneimmillaan ollessa, jolloin on melkein mahdoton muistaa mennyttä talvea ja tulevaa syksyä. Teidän silmänne, nuoret, tulevat sen ehkä jo näkemään. Kehitys käy usein etanan kulkua, mutta yhtä usein se voi harpata vuosissa vuosikymmenien, jopa satojenkin matkat—ja aina silloin juuri suurimpien epäkohtien ja vaikeimpien vastusten yli.

—Toisin sanoen: vallankumouksen avulla! sanoi professori, joka kierrettyään kokon ei ollut malttanut olla takaisin tulematta, samassa taas pyörähtäen pois ja mennen alas.

—Jaa, jos Lönnrot on tehnyt vallankumouksen paiskatessaan meille yht'äkkiä pöytään Kalevalan, niin silloin nimitettäköön myöskin hänen kumoukselleen rakentajia kernaasti vallankumoojiksi.

—Mitäpä nyt, veli pyhä, sekoitat minua näin suuriin asioihin.

—Se ei ole oleva vallankumousta, vaan se on oleva vapaata keväistä kehitystä pitkän talven jälkeen! Sillä ainakin minä uskon, epäilkööt muut sitä kuinka tahansa, että tämä kirjallisuus on syntyvä ja tämä kieli pääsevä oikeuksiinsa ennenkuin sitä aavistammekaan. Aika kantaa niitä kumpaakin kohdussaan, ja mitä aika tahtoo luoda, sitä ei mikään mahti maailmassa voi estää tapahtumasta. Hän tuossa—osoittaen Lönnrotia—on tehnyt jo esityöt, perustuksen laskenut, ei ainoastaan suomalaiselle runoudelle, vaan myöskin proosalle. Herrojen opettajain ja virkamiesten tarvitsisi vain kääntyä hänen puoleensa saadakseen tarpeelliset terminsä, nota bene, jos muuten taitavat suomen kieltä, mikä on heidän velvollisuutensa. Samalla kunnioituksella, millä tätä nykyä muistetaan raamatun suomentajia, tullaan vuosisatain kuluttua muistelemaan niitä, jotka ovat jälkimaailmalle pelastaneet suomalaisen kansanrunouden, jotka ovat selvittäneet sen kielen lait, lahjoittaneet Suomen kansalliskirjallisuudelle sen ensimmäiset alkuperäiset teokset.

—Maljasi, Lönnrot!

—Ka, ihanko tässä nyt ruvettiin minulle juhlapuheita pitämään!

—Minä vain tahdoin näiltä nuorilta, sinua osoittaen, kun siinä nyt satut istumaan, kysyä, tietävätkö he ehkä, missä ovat ne miehet, jotka tulevat sinun työtäsi jatkamaan? Ehkä on niitä heidän joukossaan, ehkä heidän toveriensa. Mutta missä he lienevätkin ja mistä tullevatkin, yksi on varma: ainoastaan uusi polvi, joka kasvaa kansallishengen vaikutuksen alaisena ja sen elähyttämänä, kykenee luomaan kotimaista kirjallisuutta, uusi suomenkielinen ja, jos niin saan sanoa, suomenmielinen polvi, joka paitsi rakkautta suomalaiseen nimeen ja suomenkieleen on hankkinut itselleen kykyä sen käyttämiseen—ja jos minä saan sanoa teille mielipiteeni, nuoret miehet, niin se on se, että jokainen ruotsin sana, käytittepä sitä puheessa tai kirjallisuudessa, on kuin onkin hukkaan mennyttä vaivaa suomalaisen kirjallisuuden ja teidän oman kunnianne hyväksi. Ainoastaan suomalainen äidinkielenne on antava teille ja teoksillenne ja kaikelle työllenne—sanon sen peittelemättä—millä alalla tahansa pysyvän paikan kansamme muistossa. Ei teidän suinkaan tarvitse neroja olla, ei suurtöitä suorittaa tai haaveksia, tulos ja tarkoitus on saavutettavissa keinolla niin yksinkertaisella, että se muistuttaa Kolumbuksen munaa: pukekaa suomenkieliseen muotoon—te, jotka sitä taidatte—sekä kirjoituksessa että puheessa kaikki se, minkä esittämiseksi tähän saakka olette ruotsinkieltä käyttäneet. Tulevaisuus on pitävä mestariteoksista huolen; ja on ehkä pitävä niistä huolen tavalla, joka saa maailman hämmästymään. Ehkäpä ovat mitä ihanimmat nidokset valmistuneet jo ennen sen päivän iltaa, jonka aamuna kansa heräsi ja herätettiin tietoisuuteen omasta itsestään.

Hän oli innostunut sanoistaan, mutta vielä enemmän muut.

—Tarttukaa, pojat, palkeisiin, toiset vasaroihin, vetäkää ahjosta se rauta, jonka hän, toinen Ilmarinen, tuo taitava seppä, on siihen kuumenemaan ja kiehumaan pannut, ja takokaa niin, että säkenet Suomen tulevan sammon työstä taivaalle säihkyvät ja että kalke kuuluu kautta maan! Riippukoon kunkin yksilöllisestä taipumuksesta, minkä aseen hän valmistaa, auranko, lapionko, kirveenkö vaiko—muurinmurtajan. Tätäkin asetta tarvitaan, toistaiseksi ehkä enemmän kuin muita, sillä joka taholla, minne pyrimmekin suomalaisen työn vainiolla, kohtaa meitä sitä ympäröivä ennakkoluulojen murrettava muuri. Mutta ei mikään muuri ole niin luja, ei mikään vallitus niin vahva, ettei se kaatuisi, kun siihen päin isketään, kun sen kimppuun käydään järjen, älyn ja henkisen tarmon avulla ja sotahuutona suuren aatteen nimi!

Hänen kasvonsa muhoilivat. Hänen silmänsä olivat saaneet leikkisän ilmeen. Hän katsoi kulmainsa alta, silmät hymyten.

—Minä luulen, että tästä tuli kuin tulikin nuorison malja! Olkoon menneeksi! Ettei minua turhaan huudettaisi nuorison yllyttäjäksi, niin sallinet, hyvä veli, että minä sen sijaan, että joisin isännän maljan näiden puheiden päälle, juon tuossa takanasi seisovan ja sinua ympäröivän nuorisosi maljan—naiset siihen luettuina! Nuorison malja siis!—mutta että nuoretkin saisivat hurrata, niin samalla Lönnrotin, joka on nuorista nuorin ja ripeistä ripein!

Nuoret alkoivat, toisilleen merkkejä tehden, käydä käsiksi Lönnrotiin häntä ylös nostaakseen, mutta hänellä oli Naimin kannel polvellaan, ja hän virkkoi sävyisällä, tyynellä äänellään:

—Niin, no, jos nyt sitten soitettaisiin vanha virsi niiden hyväin puheiden päälle, koska nyt Naimi niin tahtoo—ja samassa helähti ilman läpi heikko, surumielinen sävel kanteleesta hänen polvellaan.

Kuinka kaikki yht'äkkiä oli muuttunut Lönnrotin istuessa kivellä hongan alla ja vanhaa runovirttä kanteleella säestäessä! Äsken oli kokko hulmunnut ja valaissut tuon järeän toimen miehen järeitä kasvoja. Äsken olisi Antero ollut valmis ryntäämään, käymään kimppuun, tuntenut tarvetta tehdä jotain heti kohta!—nyt oli kaikki kuin lumottua, huntuun kiedottua, ääni tuli kuin metsän sisästä kuiskaten, sävel kuin maan alta hongan juurien peitosta, kokkotulen riutuessa ja ikäänkuin senkin kuunnellessa yhdessä tyynen taivaan ja liikkumattomien puiden ja niiden alle satunnaisiin asentoihin pysähtyneiden ihmisten kanssa. Oliko se vanhaa Kalevalan säveltä, vai oliko se virttä? Eikö tuolta jostain kuulunut hänen isänsä virsi, eikö kannel juuri sitä säestänyt nyt, kun laulu vaikeni, mutta soitto jatkui? Eivätkö muutkin sitä kuulleet?—Oliko Snellman sanonut sen hänen aatteensa, että oli rakennettava kansan klassilliselle pohjalle?—Mitä Lönnrot nyt soitti? —Ei, hän lakkasi juuri, laski kanteleensa pois, ojensi Naimille ja sanoi jotain—mitä?—»En minä, setä hyvä»—ja Naimi pudisti päätään ja hymyili surullisesti. Miksi olivat kaikki käyneet niin totisiksi? Snellmankin.—Nyt ne liikahtivat kaikki—joku oli virkkanut jotain— kuka? Snellmanko?—Mitä hän sanoi?—»Kaikki muuttuu meillä lopulta lauluksi ja tunnelmaksi», kuiskasi Kaarina Anterolle.

Nyt nousi Snellman ylös ja virkkoi Lönnrotille:

—Ehkä tuo sinun kanteleesi ja nuo vanhat laulusi, veli, sittenkin ovat Suomen kansan tunteiden ei vain parhaat, vaan myös ainoat oikeat tulkit—ja ehkä riitakukon ainainen kiekuminen on rauhassaan onnellisesti nukkuvien turhaa häiritsemistä.

Ei osattu päättää, oliko se leikkiä vai totta.

—Anna sinä vaan kukon kiekua, hymähti Lönnrot, se ennustaa aamun tuloa. Hyviä ne ovat nuo puheesi ja paikallaan, puhuitpa missä hyvänsä ja kuinka useasti, et ikinä ylen useasti.

—Sen sanan päälle tahdon minä vain sanoa—heittäkää risuja kokkoon, pojat!—tahdon vain sanoa: »Arvon mekin ansaitsemme, Suomen maassa suuressa!» sanoi rovasti ja aloitti laulun, kepillään tahtia lyöden— johon samassa kaikki muut yhtyivät sydämensä kaikella innolla—ja laulettiin se loppuun kokon uudelleen tuleen huimailtaessa.

9.

—Mitä te ajattelette? Sanokaa! Eikö se ollut mainiota? puhui Naimi hypähtäen kiinni Anteron, heidän palatessaan kokolle takaisin pappilasta, jonne olivat vanhoja saattaneet. He tahtoivat valvoa koko yön, aamuun saakka, innostua yhdessä, vaihtaa vaikutelmia ja tulkita toisilleen tunteitaan.

Robert vastasi, ilmaisten sen, mitä he kaikki ajattelivat ja tunsivat:

—On aivan ihmeellistä, kuinka voimakkaasti vaikuttaa kaikki se, mitä hän sanoo: jokainen sana on uutta ja kuitenkin on niinkuin olisi sen ennen tiennyt tai ainakin pitänyt tietää.

—Juuri niin, juuri niin oli minunkin! sanoivat Antero ja Naimi melkein yhteen ääneen, samalla kuin he siitä huomiostaan ilostuivat molemmat.

—On sitä tietysti tietänyt ja usein ajatellut, että on isänmaa ja että kuuluu tähän kansaan, joka on eri kansa ja jolla on toivonut ja uskonutkin olevan tulevaisuutta ja tehtävää, mutta en minä sittenkään koskaan ole nähnyt näin selvästi edessäni, mitä se oikeastaan on, kuinka sitä on palveltava ja mitkä ovat kunkin velvollisuudet sitä kohtaan.

—Että me todellakin olemme kansa … oma erityinen yksilö, jolla on ja voi olla erityinen tehtävänsä maailman historiassa! huudahti Antero.

—Kansa, joka kenties vielä tulee jotain tekemään ja jotain merkitsemään … että meilläkin voi olla tulevaisuutta … suurta…!

—Suurta tai pientä, sama se, kunhan on jotain…

—Jonka voimme itse voittaa itsellemme, ilman muiden apua, ajatelkaa!

—Ja millä keinoilla!

—Ainoastaan olemalla oma itsemme, olemalla sitä, mitä jo olemme,— tekemällä vain sitä, mitä jo osaamme!

—Tekemällä omaa työtä, suomalaista työtä, kehittämällä sitä, mitä meillä jo entuudestaan on!

He puhuivat toistensa kilvalla, toistensa suuhun, koettaen kukin ehtiä sanomaan, mitä tunsivat. Naimin kasvoilta oli kadonnut niiden tavallinen iloinen ilme, hän oli melkein kuin huolestunut jostain, otsa pyrkien ryppyihin ja suu supussa ja huulet liikkuen niinkuin lapsella, joka opettelee kirjoittamaan … ja hän oli nyt Anterosta viehättävämpi kuin koskaan.

—Tässä olemme olleet ja eläneet ja kulkeneet, jatkoi Robert heidän kokkomäelle tultuaan, ja meitä on pidetty sankareina ja seppelöity ja meille on tulevaisuuden teitä viitottu, mutta kyllä se oikeastaan on ollut ilman mitään tarkoitusta … minä olen tuntenut sen, vaikken ole ennen osannut sitä itselleni oikein selvittää. En ole uskonut itseeni enkä muihin. Suomi on hukassa, on sanottu, mutta se puhe on valetta, se on valetta! Minä en vielä tiedä, mitä teen, mutta sen minä tiedän, että minä jotain teen!

—Me teemme, me teemme kaikki!

—Tehkää! Voi, voi, jos minäkin jotain voisin! huoahti Naimi.

—Kuka voi meitä vastustaa! Suurta, jaloa, oikeata aatetta ei kukaan voi vastustaa! Pitää olla vain jalo aate!

—Mutta meillähän on!

—Meillä se on!

—Silloin eivät maailman mahtavimmatkaan meille mitään mahda, vaikka kuinka tahtoisivatkin.

—Miksi ne sitä tahtoisivatkaan! Ei ainakaan kukaan suomalainen … voisiko todellakin…? Luuletteko, että voisi olla ketään semmoista? Kun on kysymys Suomen tulevaisuudesta, isänmaan onnesta?

—Vastuksetta, taistelutta se ei mene, mutta onhan ihanaa taistella aatteen puolesta, on ihanaa kaatua ja kuoliakin, jos tarvitaan, sanoi Robert tyynesti ja varmasti.

—Mutta sano, Robert, sano, kuka nyt voisi tahtoa ja mistä syystä? tiukkasivat tytöt yhä.

—Niitä on, jotka suorastaan vihaavat Snellmania! kuohahti Lauri.— Kuulithan itse Kuopiossa. Ja minä näin itse, ei kauan sitten, erään korkean herran silmistä…

—Lauri, elä nyt … hss!

—Mutta me muserramme! Me muserramme!

—Kenenkä te muserratte? kysyi Anette viattomasti ja sointuvasti, saavutettuaan toiset. Hänen äänessään oli suloa ja halua ottaa osaa ja yhtyä, ja hän nojautui Laurin eteen, joka turhaan koetti vastustaa hänen viehättävän olentonsa vaikutusta.

—Summa se: me emme tästä päivästä puhu yhtä ainoata ruotsin sanaa, emme kirjoita riviäkään … pois ruotsi, pois ensin meistä ja sitten koko maasta!