Читать книгу Talismani - Вальтер Скотт - Страница 3

Sotilaat nousivat ylös paikalta missä olivat hetken levähystä ja kohtuullista virvotusta nauttineet, ja auttoivat kohteliaasti toisiaan satulusten sijalleen sovittamisessa, joista vähäksi aikaa olivat uskollisia ratsujansa vapauttaneet. Kumpiki näytti tottuneelta tuohon työhön, joka siihen aikaan oli tarpeellinen ja todella välttämätön osa ratsumiehen velvollisuuksista. Siinä määrässä kuin erotus luontokappaleen ja järjellisen ihmisen välillä sen salli, näytti molemmalla myöski olevan häntä matkustuksilla ja sotaretkillä aina seuraavan hevosensa luottamus ja rakkaus. Saracenilaisella tämä ystävällisyys oli seuraus lapsuuden tavoista; sillä Itämaan sotaisten heimokuntien teltoissa on sotilaan hevosella arvonsa lähinnä jälkeen tai melkein samalla asteelta kuin vaimo ja perhe; ja europalaiselle sotilaalle asianhaarat ja itse täytymys tekivät hänen sotaratsunsa tuskin halvemmaksi kuin aseveljekseksi. Hevoset sentähden mieluisasti luopuivat syöttöpaikastaan ja vapaudestansa, ja hirnuivat ja korskuivat iloisesti isännillensä, kun nämät paikoilleen panivat heidän satulavarustuksiansa pitempää matkustusta ja lisättyä rasitusta varten. Ja samalla kuin kumpikin sotilas toimitti työtään tai kohteliaasti toveriaan auttoi, hän tarkalla uteliaisuudella silmäili matkakumppaninsa asua ja huomautti erittäin, jos se tapa, jolla toinen järjesti ratsasneuvojansa, häntä kummastutti.

Ennenkuin taasen nousivat ratsuilleen matkaa jatkaaksensa, kristitty ritari vielä kerran kostutti huuliaan ja kasteli käsiään tuohon raittiiseen lähteeseen ja sanoi pakanalliselle kumppanilleen: "tekisi mieleni tietää tämän suloisen lähteen nimeä, jotta sitä säilyttäisin kiitollisessa muistossa; sillä vesi ei konsanaan ole suloisemmin sammuttanut kovempaa janoa kuin minä tänään olen saanut kokea".

"Sitä kutsutaan arapian kielellä", vastasi saraceni, "nimellä joka merkitsee Erämaan Timantti".

"Ja oikein sitä silloin nimitetään", kristitty sanoi: "Minun kotiseutuni laaksossa löytyy tuhatmäärä lähtehiä; vaan en yhtäkään niistä tule tästälähin niin hartaasti muistelemaan, kuin tätä yksinäistä lähdettä, joka tarjoo liriseviä aarteitansa paikalla missä ne eivät ole ainoastaan suloiset, vaan melkein välttämättömän tarpeelliset."

"Te puhutte totta", saraceni sanoi: "sillä kirous vielä painaa tuota kuoleman merta, eikä ihminen eikä eläin juo sen aalloista yhtä vähän kuin tuosta virrasta, joka siihen laskee vetensä jaksamatta sitä täyttää, niin pitkältä kuin tätä tylyä erämaata kestää".

He nousivat hevosilleen ja jatkoivat kulkuansa santaisen aavikon poikki. Sydänpäivän helle oli jo ohitse ja vieno tuulenpuuska lievitti hieman erämaan kauheutta, vaikka myötänsä tuoden hienoa hietaa, joka ei saracenia isosti rasittanut, vaan niin kovin kiusasi hänen raskaasti varustettua kumppaniansa, jotta hän satulaansa ripusti rautakypärinsä ja vaihtoi sen keveään ratsulakkiin, jota aikakauden kielellä kutsuttiin mortier, sen yhtäläisyyden tähden mikä sillä oli tavallisen morttelin eli huuhmaren kanssa. Hetken he ratsastivat äänettöminä toistensa sivulla, jolloin saraceni hoiti velvollisuuttansa matkan johtajana ja oppaana, tarkasti tähdystellen ja tuntomerkikseen ottaen muutamia etäisiä kallioita eräällä vuoriharjulla, jota he vähitellen lähenivät. Vähäksi aikaa hän näkyi kokonaan kiinnittäneen ajatuksensa tuohon toimeen ikäänkuin luotsi, joka ohjaa laivaa vaarallisen kulkupaikan läpi; vaan he olivat tuskin puoli (engl.) peninkulmaa kulkeneet, niin hän näkyi matkan suunnasta varmistuneen ja haluavan ruveta haastelemaan suuremmalla avomielisyydellä kuin hänen kansakunnallensa on tavallista.

"Te olette", hän sanoi, "minulta kysyneet äänettömän lähteen nimeä, joka kyllä näennäisesti, vaan ei todellisesti ole elävä kappale. Sallikaa minun kysyä sen kumppalin nimeä, jota tänään olen kohdannut sekä vaarassa että levossa, ja jonka nimeä en voi ajatella tuntemattomaksi edes täällä Palestinan erämaissa".

"Se ei vielä ansaitse mainita", sanoi kristitty. "Tiedä kumminkin, että Ristin sotilaitten kesken minua nimitetään Kenneth – Lepäävän Leopartin ritari; kotimaassani minulla on muita arvonimiä, vaan ne kuuluisivat karkeoilta itämaalaisen korvaan. Urhea saraceni, sallikaa minun kysyä mikä arapian heimokunnista vaatii sukuanne omaksensa ja millä nimellä teidät tunnetaan?"

"Sir Kenneth", sanoi mahomettilainen, "minua ilahuttaa kun nimenne on semmoinen, että huuleni helposti sen voivat ääntää. Mitä minuun tulee, en ole arapialainen, vaikka johdan syntyperäni yhtä villistä ja sodanhimoisesta suvusta. Tiedä herra Leopartin ritari, että olen Shirkohf, Vuoren Leijona, ja että Kurdistan, josta olen syntyisin, ei pidä yhtäkään perhekuntaa jalompana kuin Seldshukein".

"Olen kuullut", kristitty vastasi, "että teidän suuri sulttaninne lukee sukuperänsä samasta lähteestä?"

"Ylistetty olkoon profeeta, joka on vuorillemme osottanut sen kunnian, että niitten helmasta lähetti hänen, jonka sana on voitto", vastasi pakana. "Egyptin ja Syrian kuninkaan edessä olen ainoastaan mato, vaan kuitenkin nimeni omassa maassani jotaki merkitsee. – Muukalainen, kuinka suurella miehistöllä lähdit tähän sotaan?"

"Totta puhuen", Sir Kenneth sanoi, "ystävien ja sukulaisten avulla jaksoin töin tuskin saada matkaan kymmenen hyvää keihästä, ja lisäksi noin viisikymmentä joutsimiestä, passarit siihen luettuina. Muutamat ovat onnettomasta lipustani luopuneet – muutamat taistelussa kaatuneet – useat tauteihin kuolleet – ja yksi uskollinen asekantaja, jonka hengen pelastukseksi nyt olen tällä pyhällä matkalla, on sairasvuoteen oma".

"Kristitty", sanoi Shirkohf, "tässä minulla on viinessäni viisi nuolta, kukin kotkan höyhenellä sulitettu. Yhden niistä jos lähetän teltoilleni, tuhat sotilasta nousee hevosen selkään – jos lähetän toisen, niin sama voima on jalkeella – näillä viidellä voin komentaa viittätuhatta miestä; ja jouseni jos lähetän, niin kymmenentuhatta ratsastajaa tärisyttää erämaata. Ja viidelläkymmenellä ratsumiehelläsi sinä olet tullut maata vallottamaan, jossa minä olen halvimpia!"

"Pyhän ristin kautta saraceni", sanoi länsimainen sotilas, "ennenkuin kerskaat, tulisi sinun tietää, että yksi teräshansikka voipi kuoliaaksi likistää ampiaisia koko kourallisen".

"Kyllä, vaan ensin sen täytyy saada ne kouraan", sanoi saraceni hymyllä, joka ehkä olisi voinut heidän vastatehdylle liitolleen käydä vaaralliseksi, ellei hän keskustelu-ainetta olisi vaihtanut, lisäten: "ja onko urhoollisuus kristittyjen ruhtinasten kesken niin suuresti arvossa pidetty, jotta sinä, varoista ja sotamiehistä noin köyhä, voit, kuten äsken teit, tarjoutua suojeliakseni ja turvakseni veljestesi leirissä?"

"Tiedä, saraceni", sanoi kristitty, "että ritarin nimi ja aatelisveri oikeuttaa omistajaansa asettumaan ensiluokkaistenki hallitsiain rinnalle kaikessa, mikä ei koske kuninkaallista mahtia ja valtaa. Jos itse Englannin Richardi sattuisi loukkaamaan niin köyhän ritarin kunniaa, kuin minä olen, hän ei ritariston lakien jälkeen voisi kieltäytyä kanssani taistelemasta".

"Olisipa mielestäni hauska katsella niin outoa näytelmää", sanoi emiiri, "jossa nahkavyö ja kannukset kohottavat vähäarvoisimmankin mahtavimman veroiseksi".

"Teidän täytyy lisätä: vapaa syntyperä ja pelkäämätöin sydän", kristitty sanoi: "sitten ehkä ette ole aivan väärin puhuneet ritariarvosta".

"Ja seurusteletteko te yhtä vapaasti päällikköjenne ja johtajainne naisten kanssa?" kysyi saraceni.

"Jumala varjelkoon", sanoi Leopartin ritari, "ettei jokaisella köyhimmälläkin kristikunnan ritarilla olisi vapaus kaikessa kunniallisessa palveluksessa omistaa kätensä ja miekkansa, sankaritöittensä maineen ja koko sydämensä hartauden ihanimmalle ruhtinattarelle, joka koskaan on kruunua otsallaan kantanut".

"Vasta ikään", sanoi saraceni, "selitit rakkautta sydämmen kalliimmaksi aarteeksi – epäilemättä sinä olet omasi omistanut ylhäiselle ja jalolle henkilölle?"

"Vieras", vastasi kristitty, kovasti punastuen puhuessaan, "me emme ajattelemattomasti ilmota, mihin olemme kalliimmat aarteemme kätkeneet – kyllin olkoon sinulle siinä että, niinkuin sanoit, rakkauteni esine on ylhäinen ja jalo henkilö – hyvin ylhäinen – hyvin jalo; vaan jos rakkaudesta ja taitetuista keihäistä haluat kuulla, niin mene uhallasi, kuten sanoit, ristiretkeläisten leiriin, ja siellä olet saava harjotusta korvillesi ja, jos haluat, myöskin käsillesi".

Itämainen sotilas, kohoten jalustimissa ja keihästään ilmassa heilutellen, vastasi: "epäilenpä suuresti löytäväni ketään, ristinmerkki hartioillaan, joka kanssani haluaisi ruveta dsherridin heittoon".

"Sitä en takaa", ritari vastasi, "vaikka leirissämme löytyy espanjalaisia, jotka ovat hyvin harjaantuneita teidän itämaiseen keihäänheittotapaan".

"Koirat ja koirain penikat!" huudahti saraceni. "Millä oikeudella nuo espanjalaiset tulevat taistelemaan oikeauskoisia vastaan, jotka heidän omassa maassa ovat heidän herrojansa ja kurittajiansa? Heidän kanssa en tahdo kilvotella missään sotaisessa huvissa".

"Älkää antako Leonin ja Asturian ritarien kuulla tuommoista puhetta heistä", sanoi Leopartin ritari; "vaan" lisäsi hän hymyten aamupäivän tappelua muistellessaan, "jos keihään sijasta tahdotte sotanuijan iskua vastustaa, niin kyllä siihen halullisia länsimaan sotureita löytyy".

"Isäni parran kautta", sanoi saraceni puoleksi naurahtaen, "se leikki on kovin kova ainoastaan huvikseen leikiteltäväksi. Taistelussa en koskaan nuijia pelkää, vaan pääni" – tässä hän kohotti kätensä otsalleen – "ei vielä ajaksi salli minun leikillä vain niitä hakea".

"Soisin teidän näkevänne Richard kuninkaan nuijan", vastasi länsimainen soturi, "jonka suhteen tämä satulassani riippuva on keveä kuin höyhen".

"Paljon olemme tuosta saarikuninkaasta kuulleet", saraceni sanoi; "oletko sinä hänen alamaisiansa?"

"Hänen seuralaisiaan tällä sotaretkellä olen", ritari vastasi, "ja pidän sen kunniana; vaan hänen alamaisiaan en ole, vaikka kyllä syntyperäinen asukas sillä saarella, jolla hän hallitsee".

"Mitä tarkotatte?" sanoi itämaalainen: "onko teillä siis kaksi kuningasta yhdellä ainoalla saariraukalla?"

"Niin on", vastasi skotlantilainen; sillä semmoinen Sir Kenneth oli syntyään2 – "niin juuri on; ja vaikka kumpaisen pään asukkaat usein käyvät sotaa keskenään, voipi maa kuitenkin, niinkuin näet, varustaa sotavoiman, joka voinee pelastaa Zionin kaupungit siitä jumalattomasta ikeestä, jonka teidän herranne on heidän päälle laskenut".

"Saladinin parran kautta, nazareni, ellei se olisi ajattelematoin, lapsellinen hulluus, voisi nauraa suuren sulttaninne yksinkertaisuudelle, hän kun tulee tänne vallottamaan kallioita ja erämaita sekä niiden omistusoikeudesta riitelemään niiden kanssa, jotka voivat asettaa kymmenkertaisen väkijoukon, ja sillä välin jättää osan siitä pienestä saaresta, jonka hallitsiaksi hän syntyi, toisen valtikan haltuun. Todella sir Kenneth, teidän ja toisten urhoollisten kansalaistenne olisi pitänyt antautua tuon Richard kuninkaan vallan alle, ennenkuin tälle kaukaiselle sotaretkelle lähditte rauhattomasta maastanne".

Kennethin vastaus oli pikainen ja ylpeä. "Ei, taivahan kirkkaan loiston kautta! Jos ei englannin kuningas ennen olisi ristiretkelle lähtenyt, kuin Skotlannin hallitsiaksi olisi päässyt, niin puolikuu, mitä minuun ja jokaiseen uskolliseen skotlantilaiseen tulee, ijäti olisi Zionin muurilla saanut kiiltää".

Tuskin hän oli tämän sanonut, ennenkuin hän äkkiä mieltänsä hilliten itsekseen jupisi: "mea culpa, mea culpa! Mitä minun, yhden ristinsotilaan, tulee muistella kiistoja kristittyjen kansain välillä".

Tämä äkillinen mielikiihkon ilmaus, jonka velvollisuuden tunne heti tukehutti, ei jäänyt mahomettiläiseltä huomaamatta, joka, joskin hän ei aivan ymmärtänyt kaikkea mitä se sisälti, kuitenki näki kyllin tullakseen siihen vakuutukseen, että kristityillä, samoin kuin mahomettiläisillä oli yksityisen vihan tunteita ja kansallisia riitoja, joita ei voitu kokonansa sovittaa. Vaan saracenit olivat heimokunta, sivistynyt ehkä suurimpaan määrään, mitä heidän uskontonsa salli, ja erittäin taipuvaiset pitämään kohteliaisuutta ja hienoutta suuressa arvossa; ja nämä mielipiteet estivät häntä erityistä vaaria ottamasta siitä riitaisuudesta, jota sir Kenneth skotlantilaisena ja ristiretkeläisenä osotti tunteissaan.

Sen mukaan kuin he kulkivat eteenpäin, alkoi sillä välin seutu heidän ympärillään vähitellen muuttua. He kääntyivät nyt itää kohti ja olivat ehtineet sille jyrkälle ja alastomalle vuoriharjanteelle, joka tälle ilmansuunnalle rajottaa autiota tasankoa ja maanpinnalle antaa vaihtelevamman muodon, kuitenkaan sen hedelmätöntä luonnetta muuttamatta. Terävähuippuisia kalliokukkuloita alkoi kohota heidän ympärillänsä ja ennen pitkää jyrkät myötä- ja vastamäet, niin hyvin korkeutensa puolesta hirvittävät kuin polun kaitaisuuden tähden vaaralliset, tarjosivat matkustajille toisenlaatuisia esteitä kuin ne, joitten kanssa he nykyään olivat taistelleet. Pimeöitä rotkoja ja kuiluja kallioiden välissä, näitä luolia, joihin raamattu niin usein viittaa, ammotti pelottavasti tien kumpaisellaki puolella heitä vastaan, ja emiri ilmotti skotlantilaiselle ritarille, että metsänpedot näissä usein etsivät turvapaikkaa, vaan joskus vielä julmemmat ihmiset, jotka, epätoivoon joutuneina noista alituisista sodista ja siitä rasituksesta, jota niin Ristin kuin Puolikuun sotaväestöltä kärsivät, olivat rosvoiksi ruvenneet eivätkä ryöstöretkillään säästäneet arvoa eikä uskontoa, ei ikää eikä sukupuolta.

Skotlantilainen ritari kuunteli huoletonna kertomuksia noista hävityksistä, joita pedot ja häijyt ihmiset olivat harjottaneet, koska hänen urhoollisuutensa ja ruumiin väkevyys karkotti hänestä kaikki pelon tunteet; vaan salainen kammo valloitti hänen kun hän muisteli nyt olevansa siinä kauheassa erämaassa, jossa Herra paastosi neljäkymmentä päivää ja jossa Pahanhengen sallittiin kiusata Ihmisen poikaa. Hän herkesi vähitellen kuuntelemasta rinnallansa ratsastavan pakanallisen sotilaan kevytmielistä, maailmallista puhetta, ja niin suotuisaksi kumppaliksi kuin tämän iloinen ja kohtelias rohkeamielisyys olisivatki hänen tehneet kaikkialla muualla, tuntui sir Kennethin mielestä ikäänkuin näissä erämaissa – näillä kuivilla ja autioilla paikoilla, missä pahat henget asuskelivat poisajettuina kuolevaisista, joitten muotoinen haamu heillä oli – avojalkainen munkki olisi ollut parempi seurakumppani kuin tuo iloinen, vaan uskoton pakana.

Nämä tunteet vaivasivat häntä sitä enemmän kuin saracenin iloisuus näkyi enenevän matkan mukaan ja koska, kuta syvemmäs he tunkivat vuorten hämäriin rotkoihin, sitä kevytmielisemmäksi hänen puheensa muuttui, ja sitä kovemmaksi hänen laulunsa yltyi, kun hän huomasi puheeseen ei vastattavan. Sir Kenneth osasi kyllin itämaan kieliä, varmaan huomatakseen, että saraceni lauloi lemmen lauluja, sisältäen kaikkea sitä kauneuden tulista ylistystä, jonka suhteen itämaan runoiliat niin ylen määrin rakastavat liiottelemista ja joka siis oli varsin sopimaton niille yksitotisille, hurskaille ajatuksille, jotka Kiusauksen korpi oli omansa herättämään. Huikentelevasti kyllä saraceni myöskin lauleli viinin, tuon Persialaisten runoniekkain "juoksevan rubiinin," ylistystä ja hänen iloisuutensa viimein kävi niin vastolliseksi kristityn ritarin ajatusjuoksulle, että sir Kenneth, ellei kahdenpuolisesti tehty ystävyyden lupaus olisi esteenä ollut, luultavasti olisi ryhtynyt keinoihin saadakseen kumppalia muuttamaan nuottiansa. Ristiretkeiliästä tuntui, ikäänkuin hänellä olisi rinnallansa ollut joku iloinen, rietas paholainen, joka pauloihinsa yritti hänen sieluaan kietoa ja saattaa hänen ijankaikkista autuutansa vaaraan, synnyttämällä hänessä irstaita ajatuksia maailman hekumasta, ja niin hänen hartauttansa saastuttamalla tilaisuudessa, jolloin hänen kristitty uskonsa ja pyhissä vaeltajan lupauksensa häneltä vaativat vakaista ja katuvaista mieli-alaa. Hän oli siis isosti hämillään eikä tietänyt kuinka käyttää itseänsä; ja hänen äänensä osotti tuskallista suuttumusta, kun hän viimein vaiti-olostaan luopuen, keskeytti tuon mainion Rudpikin laulun, jossa tämä kehuu pisamia armahansa rinnoilla kauniimmiksi kuin Bokharan ja Samarkandin aarteet.

"Saraceni", sanoi ristiretkeiliä, "kuinka sokaistu oletkin ja vaikka elät väärän uskon erhetyksissä, sinun tulisi kuitenkin ymmärtää että löytyy paikkoja, jotka ovat toisia pyhemmät ja myöski senlaisia, joissa paholaisilla on tavallista suurempi voima syntisten kuolevaisten ylitse. En huoli sinulle selittää mistä kauheasta syystä tätä seutua – näitä kallioita – näitä luolia synkillä kaarillansa, jotka näyttävät saattavan sisimpään syvyyteen – pidetään saatanan ja hänen enkeleinsä varsinaisena asuinsijana. Siinä on tyllin, että viisaat ja pyhät miehet, jotka hyvin tuntevat tämän jumalattoman seudun omaisuudet, ovat aikoja varottanut minua tämän paikan suhteen. Hillitse sentähden, saraceni, hullupäisen ja sopimattoman kevytmielisyytesi ja kiinnitä ajatuksesi aineisiin, tälle paikalle paremmin sopiviin; vaikka valitettavasti sinun hartaimmat rukouksesi vain ovat niinkuin synti ja soimaus".

Saraceni kuunteli häntä hiukan kummastuneena, ja vastasi sitten niin iloisesti ja leikillisesti, kuin hän kohteliaisuutta loukkaamatta saattoi: "Hyvä sir Kenneth, minusta tuntuu että te ilman syyttä nuhtelette matkatoverianne, taikka muuten länsimaisissa kansakunnissa aivan vähän opitaan säädyllisyyttä. Minä en ollenkaan pannut pahakseni, kun näin teidän ahmivan sianlihaa ja juovan viiniä, ja sallin teidän atriaa nauttia, jota kutsuitte kristilliseksi vapaudeksenne, sydämmessäni vain surkutellen ilkeää maistoanne. – Miksi sinä sitte pahastut, jos minä kykyni mukaan koetan iloisella laulelmalla ilahuttaa ikävää matkaa? Kuinkas runoniekka sanoo: – "Laulu on kuin taivahan kaste erämaan hiekalle; se vilpastuttaa matkustajan tietä".

"Ystävä saraceni", sanoi kristitty, "minä en moiti mieltymystä runouteen ja "ilostuttavaan tieteeseen", vaikka kyllä suomme niille ehkä liikanaisen sijan ajatuksissamme, kun näiden pitäisi parempiin aineisiin olla kiintyneinä. Vaan rukoukset ja pyhät virret ovat lemmen ja viinin ylistyslauluja soveliaammat, kun vaelletaan tässä Kuolemanvarjon laaksossa, täynnänsä piruja ja pahoja henkiä, jotka pyhäin miesten rukoukset ovat ihmisten olinpaikoilta karkoittaneet tänne yhtä kirotuille seuduille kuin he itse".

"Kristitty, älä puhu noin haltioista", saraceni vastasi: "sillä tiedä, että puhut miehelle, jonka suku ja kansakunta johtaa syntyperänsä siitä kuolemattomasta heimosta, jota teidän lahkolaisenne pelkäävät ja sadattavat".

"Olen kyllä uskonut", ristiretkeiliä vastasi, "että teidän sokaistulla kansalla on alkunsa itse pahasta hengestä, jonka avutta ette konsanaan olisi tätä siunattua Palestinanmaata voineet puollustaa niin lukuisia ja väkeviä Jumalan sotureita vastaan. En puhu erityisesti sinusta, saraceni, vaan ylimalkain kansastasi ja uskonnostasi. Kummallista minusta kumminkin on, ei, että sinä olet paholaisesta alkusi saanut, vaan että siitä kerskaat".

"Kenestä urhoollisimmat kerskailisivat juurtavansa alkuperänsä, jollei hänestä, joka on urhoollisin?" sanoi saraceni; "kenestä ylpeimmät johtaisivat sukunsa niin hyvin kuin pimeyden ruhtinaasta, joka kernaammin halusi voiman edessä kerrassaan kukistua kuin polvensa notkistaa hänen tahtonsa mukaan? Muukalainen, Eblistä vihattakoon, vaan peljätä häntä täytyy; ja samanlaiset kuin Eblis ovat hänen jälkeisensä Kurdistanissa."

Kertomukset velhoista ja loihtimisesta kuuluivat aikakauden uskonoppiin ja sir Kenneth kuunteli kumppalinsa tunnustusta manalaisesta syntyperästään ilman epäuskoa ja tuskin kummastellen; kuitenkin hän salaisella kammolla ajatteli tällä kauhealla paikalla olevansa miehen seurassa, joka julkisesti ilmotti tämmöiseen sukuun kuuluvansa. Vaan luonnostaan pelkäämätön, hän teki ristinmerkin ja pyysi hämmästymättä saracenia kertomaan tuosta sukupuusta, josta hän niin ylpeili. Jälkimäinen suostui kernaasti siihen.

"Tiedä sitten urhea muukalainen", sanoi hän, "että kun julma Zohauk, yksi Dshemshidin jälkeläisistä, hallitsi Persian valta-istuimella, hän teki liiton Pimeyden Valtojen kanssa, Istakharin salaisissa holveissa, jotka alkuhenkien kädet olivat kovaan kallioon hakanneet jo ammoin aikaa ennen Aatamin syntymistä. Täällä hän jokapäiväisellä ihmisveren vuodattamisella elätti kahta nälkäistä käärmettä, jotka, runoniekkain selitysten mukaan, olivat muuttuneet osaksi hänestä itsestään ja joitten ylläpidoksi hän verona nosti jokapäiväistä ihmisuhria, kunnes hänen alamaistensa loppunut kärsivällisyys yllytti muutamia heistä tarttumaan kapinanmiekkaan, – niitten joukossa väkevä Rautio ja voitollinen Feridun, jotka viimein syöksivät tyrannin valta-istuimelta ja iäksi vangitsivat hänen Demavendin vuoren kauheoihin luoliin. Vaan ennenkuin tämä vapauttaminen oli tapahtunut ja kun verenhimoisen tyrannin mahtavuus oli ylimmällään, oli rosvoava orjajoukko, jonka hän oli lähettänyt ihmisiä hankkimaan jokapäiväisiksi uhriksensa, tuonut Istakharin palatsin holveihin seitsemän sisarta, niin ihmeen ihanata, että näyttivät seitsemältä paratiisin sulottarelta. Nämä seitsemän neitoa olivat erään viisaan miehen tyttäriä, jolla ei ollut muita aarteita kuin nuo kaunottaret ja viisautensa. Viimeinen ei riittänyt onnettomuutta ennustamaan ja edelliset eivät pystyneet sitä estämään. Vanhin ei ollut kahdettakymmentä vuottaan täyttänyt ja nuorin oli tuskin ennättänyt kolmannelletoista; ja he olivat siihen määrään toistensa näköiset, ettei heitä voinut muusta erottaa kuin pituudesta, joka eneni aina ijän jälkeen, jotta he olivat niiden asteiden kaltaiset, jotka saattavat paratiisin porteille. Niin viehättäviä olivat nuo seitsemän sisarta, kun he seisoivat synkässä holvissa, ilman mitään muuta pukua kuin valkosilkkiset levättinsä, että heidän sulonsa liikutti kuolemattomien sydämmiä. Ukkonen jyrisi, maa vapisi, holvin seinä halkesi ja halkeamasta ilmestyi metsästäjäksi puettu mies, jousi ja vasamat kädessä, jota kuusi hänen veljestänsä seurasi. He olivat kookkaita miehiä ja vaikka tumma-ihosia, kuitenkin kauniit katsella; vaan heidän silmillänsä oli pikemmin kuolleitten kuumotus kuin se valo, joka eläväin silmäluomien alta loistaa. "Zeineb", sanoi joukon johtaja – ja puhuessaan hän tarttui vanhimman sisaren käteen, ja äänensä oli hellä, hiljainen ja alakuloinen – "minä olen Cothrob, manalaisen maailman kuningas ja Dshinnistanin ylin herra. Minä ja veljeni olemme niitä olentoja, jotka, puhtaasta alkutulesta luotuina, emme edes Kaikkivaltiaan käskystä huolineet kunniaa osottaa multapaakulle, jota kutsuttiin Ihmiseksi. Sinä olet ehkä kuullut meitä sanottavan julmiksi, armahtamattomiksi ja häijyiksi. Se on väärin. Me olemme luonnosta siivoja ja jalomielisiä; ainoastaan silloin kostonhimoisia kuin meitä loukataan, ja julmia kuin meitä solvataan. Me olemme niille uskolliset, jotka meihin luottavat; ja me olemme kuulleet isäsi, viisaan Mithraspin huudot, hän joka taitavasti palvelee ei ainoastaan Hyvyyden alkuperää, vaan myöskin sitä jota nimitetään Pahan lähteeksi. Te ja teidän sisarenne olette kuoleman kynnyksellä; vaan antakaa jokainen meille hivuksen soreoista palmikoistanne uskollisuuden merkiksi, ja me viemme teidät täältä monen peninkuorman päähän turvalliseen paikkaan missä voitte uhitella Zohaukia ja hänen palvelioitansa!" Uhkaavan kuoleman pelko, sanoo runoilia, on kuni profeeta Aaronin sauva, joka kaikki muut sauvat nieli, kuin ne kuningas Pharaon edessä käärmeeksi muuttuivat; ja persialaisen viisaan tyttäret pelkäsivät vähemmän kuin muut haltiain kosimista. He antoivat ne alamaisuuden merkit, jotka Cothrob oli vaatinut, ja silmänräpäyksessä sisaret kuljetettiin lumottuun linnaan Tugrut vuorilla Kurdistanissa eikä kenenkään kuolevaisen silmä heitä sen kovemmin ole nähnyt. Vaan aikojen kuluessa henkien linnan läheisyydessä nähtiin seitsemän nuorukaista, jotka kunnostivat itsensä metsästyksessä ja tappeluissa. He olivat iholtansa tummempia sekä pitempiä, uljaampia ja rohkeampia kuin toiset Kurdistanin laaksoissa asuvaiset; ja he ottivat itselleen vaimoja ja tulivat esi-isiksi Kurdilaisten seitsemälle heimokunnalle, joitten urhoollisuus on tunnettu yli mailman".

Kummastuksella kuunteli kristitty ritari tuota outoa kertomusta, josta vielä löytyy jälkiä Kurdistanissa, ja vastasi hetken mietittyään: "todellakin, saraceni, te olette puhuneet oikein – syntyperäänne peljättäköön ja vihattakoon, vaan ylenkatsoa sitä ei voida. Nyt en enää kummastele jäykkää pysymystänne väärässä uskossa, kun se epäilemättä kuuluu siihen pirulliseen mielenlaatuun minkä olette perineet esi-isiltänne, noilta manalaisilta metsästäjiltä, jommoisiksi heitä olette kuvailleet, ja joka pakottaa enemmän valhetta kuin totuutta rakastamaan; enkä enää ihmettele, että mielenne kiihtyi ja riemastui, ja puhkesi ilmi lauluihin ja säveliin, kun lähenitte paikkoja, missä pahat henget olostavat, sillä siitä täytyi teissä herätä yhtä iloisia tunteita, kuin muut tuntevat, lähestyessään maallisten esi-isäinsä kotiseutuja".

"Isäni parran kautta, luulenpa sinun olevan oikeassa", sanoi saraceni enemmän mielissään kuin harmistuneena siitä avosydämisyydestä, millä kristitty oli mietteitään lausunut; "sillä vaikka profeeta – siunattu olkoon hänen nimensä! – meihin on kylvänyt paremman uskon siemenen kuin minkä esi-isämme oppivat Tugrutin lumotuissa linnasaleissa, emme kuitenkaan, toisten mahomettiläisten tavalla, ole kerkeät kiroomaan niitä ylhäistä ja mahtavia alkuhenkiä, joista johdamme syntyperämme. Nämät haltiat, toivomme ja uskomme jälkeen, eivät ole kotonaan kadotettuja, vaan ovat yhä koettelemuksen tiellä ja voivat vielä saada rangaistusta taikka palkintoa. Vaan jättäkäämme nämät molloille ja imameille. Siinä on kyllin, että mitä olemme koranista oppineet, ei meissä ole kokonaan hävittänyt kunnioitusta näitä henkiä kohtaan ja moni meistä vielä, esivanhempaimme muinoisen uskon muistoksi, laulelee runoja semmoista kuin tämä".

Näin sanoen hän alkoi laulaa runoa, jonka kieli ja runomitta olivat vallan vanhanaikaiset, ja jonka muutamat ovat luulleet sepitetyksi joiltakuilta Ahrimanin, pahuuden synnyn, palvelioilta.

Nämä värssyt olivat ehkä hilpeä kyhäelmä joltakin puoleksi-valistuneelta filosofilta, joka tuossa kuvailtussa Ahrimanin jumaluudessa vain tunnusti siveellisen ja luontoperäisen pahuuden voiton; vaan sir Kennethin, Leopartin ritarin, mieleen ne tekivät ihan toisen vaikutuksen; ja laulettuina henkilöltä, joka vastikään kerskailemalla oli maininnut syntyperäänsä haltioista, ne soivat hänen korvissaan itse paholaisen ylistysvirreltä. Tuonlaista sadatusta kuullessaan juuri samassa korvessa, jossa saatana oli saanut kuritusta kärsiä, kun vaati kunnioitusta, mietti ritari mielessään, josko äkillinen eroaminen saracenista riittäisi osottamaan hänen inhotustansa, taikka jos ei hänen ristiretkeiliävalansa pikemmin pakottanut häntä paikalla vaatimaan pakanata taisteloon ja jättämään uskottoman ruumiin erämaan eläinten ruuaksi, kun odottamaton ilmestys äkkiä käänsi hänen huomion puoleensa.

Ilta oli jo tulemaisillaan, vaan hämärä kuitenki vielä salli ritarin huomata, etteivät he kauvemmin saracenin kanssa kulkeneet yksinään vuoristossa, vaan että heitä tarkkaan seurasi eräs tavallista pitempi ja varsin laiha olento, joka hyppeli kallioiden ja pensikkoiden yli niin vikkelästi, että hän hurjan ja viluisen ulkomuotonsa ohessa ritarin mieleen johdatti niitä fauneja ja metsänhaltioita, joitten kuvia tämä oli vanhoissa Roman templeissä nähnyt. Kun skotlantilainen sydämensä yksinkertaisuudessa ei koskaan hetkeksikään ollut epäillyt, että nämä muinaisten Romalaisten jumalat olivat olleet todellisia perkeleitä, niin hän nytkin vakaasti uskoi, että saracenin jumalaton laulu oli kutsunut jonku manalan hengen esiin.

"Vaan mitä se minuun kuuluu?" sanoi rohkea sir Kenneth itsekseen; "kukistukoon paholainen palvelioineen!"

Hän ei kuitenkaan pitänyt tarpeellisena samalla tavoin suoraan vaatia kahta vihollista taisteluun kuin hän arvelematta olisi yhdelle tehnyt. Hänen kätensä oli tarttunut sotanuijaan ja lähellä oli, että pahaa aavistamaton saraceni, palkaksi persialaisesta runostaan, olisi saanut aivonsa maahan lennätetyksi, mitään syytä siihen kuulematta; vaan skotlantilainen ritari pelastui tekemästä jotain, joka olisi ollut musta pilkku hänen vaakunakilvessään. Tuo haahmo, jota hän hetken aikaa oli silmällä pitänyt, oli ensin näyttänyt urkkivan heidän tietänsä piilotellen itseään kallioiden ja pensaitten taa ja hyvin taitavasti hyväkseen käyttäen koleikkoa maata, jonka poikki hän hämmästyttävällä notkeudella kulki. Viimein juuri kuin saraceni hetkeksi vaikeni, tuo olento joka osotti olevansa pitkä, vuohennahkoihin puettu mies, hypähti keskelle polkua, tarttui molemmin käsin saracenin suitsiin ja työnnälti jaloa ratsua niin kovasti taaksepäin, jotta hevonen jaksamatta kärsiä sitä tapaa, jolla tuo äkillinen ryntäjää painoi pitkävartisia kuolaimia ja poskivitjoja, jotka itämaiseen tapaan olivat paksuja rautarenkaita, karkasi pystyyn ja viimein kaatui seljälleen isäntänsä päälle, joka kuitenki heittäymällä syrjään pelasti itsensä musertumasta.

Nyt päällekarkaaja siirti kouransa hevosen suitsista ratsastajan kurkkuun, heittäysi poikivan saracenin päälle ja vaikka tämä oli nuorempi ja ketterämpi, piti häntä allaan, kietoen pitkät käsivartensa vankinsa ympäri, joka puoleksi naurahtaen puoleksi vihastuneena huusi: "Hamako – huppana – päästä irti – näin pitkälle ei oikeutes riitä – päästä irti, eli käytän puukkoani".

"Puukkoasi – uskoton koira!" sanoi vuohennahkainen olento; "pidä se luonasi jos voit!" ja samassa hän väänsi aseen saracenin kädestä ja heilutteli sitä hänen päänsä yli.

"Auta nazareni!" Shirkohf huusi, nyt todella peljästyneenä; "auta, muutoin Hamako minut murhaa!"

"Murhaa sinut?" vastasi erämaan asukas; "niin, kuoleman kyllä olisit ansainnut, kun jumalattomina kiitosvirsillä ylistelet, ei väärää profeetaa ainoastaan, joka on paholaisen edellusmies, maan myöskin itse pahuuden syntyperää."

Kristitty ritari oli tähän saakka hämmästyksestä jähmistyneenä katsellut tätä ottelua, joka tapahtui ja päättyi niin isosti vastoin kaikkia hänen arveluitansa. Kuitenkin hän viimein hoksasi, että hänen kunniansa vaati häntä astumaan kaadetun kumppaninsa hyväksi väliin, ja hän puhutteli sentähden vuohennahkoihin puettua voittajaa seuraavalla tavalla:

"Kuku lienetki, joko hyvä vai paha, niin tiedä että minä tätä nykyä olen vannonut ollakseni uskollinen kumppani saracenille, jota allasi pitelet, ja sentähen kehotan sinua päästämään häntä ylös jaloilleen, taikka minun täytyy hänen puolesta sinun kanssa taistella".

"Ja sovelias tappelu se olisi", vastasi Hamako, "kun ristiretkeiliä ryhtyisi ristimättömän koiran puolesta taistelemaan oman pyhän uskonsa tunnustajan kanssa! Oletko tullut erämaahan Puolikuun puolesta sotimaan Ristiä vastaan? Kyllä olet kelpo Jumalan sotilas, kun kuuntelet niitä, jotka veisaavat saatanan ylistystä!"

Näin puhuessaan hän kumminkin nousi ylös, ja antaen myös saraceninin nousta, jätti tälle takaisin handsharin eli väkipuukon.

"Sinä näet kuinka suureen vaaraan uhkarohkeutesi on sinun saattanut," jatkoi vuohennahka nyt kääntyen Shirkohfiin, "ja kuinka heikkoin välikappalten kautta harjaantunut taitavuutesi ja kiitetty sukkeluutesi voipi tyhjäksi rauveta, kun taivas niin tahtoo. Varo siis itseäsi, oi Ilderim; sillä tiedä että, ellei syntymätähdessäsi olisi tuota välkähystä, joka Jumalalle otolliseen aikaan sinusta lupaa jotain hyvää ja armollista, emme ennen olisi toisistamme eronneet, kuin olisin rikkirepinyt sen kurkun, joka äsken lauleli herjauksia".

"Hamako", sanoi saraceni, vähintäkään suuttumusta osottamatta tuosta kiivaasta puheesta ja vielä kiivaammasta päällekarkauksesta, jota hän äsken oli saanut kokea, "minä pyydän sinua, hyvä Hamako, vasta varovaisemmin pysymään oikeusrajojasi rikkomatta; sillä vaikka hyvänä mahomettiläisenä pidän arvossa niitä, joilta Jumala on tavallisen ihmisjärjen ottanut pois lahjottaaksensa heille profeetallisen hengen, en sentään suvaitse kenenkään kättä hevoseni ohjaksissa entä itseni päällä. Haastele siis halusi mukaan, minulta sinun ei tarvitse mitään peljätä; vaan kokoa kumminkin kyllin järkeä ymmärtääksesi, että jos vielä kerran minua kohtaan väkivaltaa käytät, niin hakkaan karvaisen pääkallosi laihoilta hartioiltasi. Ja sinulle, ystävä Kenneth", hän lisäsi, hevosensa selkään nousten, "täytyy minun sanoa, että kumppalina erämaassa kernaammin odotan ystävällisiä töitä kun kauniita sanoja. Jälkimäisiä olet minulle kyllin antanut; vaan parempi olisi ollut, jos joutusammin olisit minua auttanut taistelussani tuon Hamakon kanssa, jota hulluudessaan miltei ollut henkeäni viedä".

"Kunniani kautta", sanoi ritari, "minussa tosiaan on vika – olin vähän hidas avuksesi heti joutumaan, vaan tuon päälleryntääjän eriskummallinen ulkomuoto, kohtauksen äkillisyys – minusta tuntui ikään kuin hurja, jumalaton laulusi olisi eteemme manannut jonku haltian – ja hämmästykseni oli niin suuri, että pari kolme minuutia kului ennenkuin saatoin tarttua aseisiini".

"Sinä olet tovin kylmäkiskoinen ja varova ystävä", saraceni sanoi; "ja jos Hamako olisi ollut hiukkaakaan hullumpi, niin kumppalisi olisi ikuiseksi häpeäksesi murhattu rinnallasi, ilman että olisit sormeakaan liikuttanut hänen edestään, vaikka hevosen seljässä ja täydessä asussa olit vieressä".

"Kunniasanani kautta, saraceni", sanoi kristitty, "jos tahdot kuulla suoran tunnustukseni, niin luulin tuota outoa olentoa itse paholaiseksi; ja kun hän on sukulaisiasi, en voinut tietää mitä salaisia perheseikkoja teillä saattoi olla toisillenne juteltavia, kun niin ystävällisesti vyöryitte yksissä tuossa kentällä".

"Pilkkapuheesi ei ole mikään vastaus, veli Kenneth", sanoi saraceni; "sillä jos vastustajani olisikin ollut itse Pimeyden ruhtinas, sinun velvollisuutesi kuitenkin olisi sinua käskenyt kumppanisi edestä häntä vastaan sotimaan. Tiedä myös, että oli tässä Hamakossa mitä saastaista ja pirullista tahansa, hän enemmän kuuluu sinun sukuusi kuin minun, koska tämä Hamako juuri on sama erakko, jota olet tullut tapaamaan".

"Tämä!" sanoi sir Kenneth tarkastellen jättiläisentapaista, vaan tuiki laihtunutta olentoa edessänsä "tämä! – sinä lasket leikkiä, saraceni – tämä ei voi olla kunnianarvoisa Theodorik!"

"Kysy häneltä itseltään, ellet uskone minua", vastasi Shirkohf; ja ennenkuin sanat olivat hänen huuliltaan ennättäneet, todisti erakko itse itsestään.

"Minä olen Engaddin Theodorik", hän sanoi "olen vaeltaja erämaassa – minä olen ristin ystävä ja kaikkein uskottomain, heretikkojen ja perkeleenpalveliain vitsaus. Väistykää, väistykää! – Kadotusta Mahometille, Termagauntille ja koko heidän lahkokunnallensa!" – Näin sanoen hän karvaisen pukunsa alta vetäisi esiin varstan tapaisen aseen eli raudotetun ja saranoilla varustetun nuijan, jota hän erinomaisen taitavasti heilutteli päänsä ympäri.

"Siinä näet pyhimyksesi", saraceni sanoi, nyt ensikerran nauraen sille määrättömälle kummastukselle millä sir Kenneth tarkasteli Theodorikin hullumaista käytöstä ja kuunteli hänen sekasortoista höpisemistään. Kun erakko oli nuijaansa jos johonkin suuntaan heilutellut, nähtävästi aivan huolimatta koskiko se jommankumman hänen kumppalinsa päähän, antoi hän viimein näytteen omasta voimastaan ja aseensa kelvollisuudesta iskemällä ison lähellä olevan kiven pirstaleiksi.

"Tuo on mielipuoli", sanoi sir Kenneth.

"Vaan yhtä hyvä pyhimys siltä", vastasi mahomettiläinen, tuon itämaisen hyvin tunnetun luulon mukaan, että mielipuolet ovat välittömän jumalallisen innostuksen alaisia. "Tiedä kristitty, että kun yhdeltä silmältä näkövoima sammuu, niin toinen tulee terävämmäksi – kun toinen käsi on leikattu pois, tulee toinen sitä vahvemmaksi; niinpä kun järkemme maallisissa aineissa on sekava eli kokonaan puuttuu, tulee katseemme taivasta kohti tarkemmaksi ja täydellisemmäksi."

Tässä saracenin ääni sortui erakon ääneen, joka vimmatulla, messuntapaisella nuotilla rupesi huutelemaan: "minä olen Engaddin Theodorik – olen erämaan kekäle – olen uskottomain vitsaus. Leijona ja Leoparti tulevat kumppanikseni ja lähtevät komerooni suojaa etsimään; vaan kili ei heidän kynsiään pelkää. – Minä olen kekäle ja tulisoitto – Kyrie Eleison!"

Laulunsa lopetettua, hän kiireesti juoksi kappaleen eteen päin ja hypähti senjälkeen kolme kertaa tavalla, joka voimistelu-akatemiassa olisi ansainnut suurta kiitosta, vaan niin vähän sopi hänen erakkomaisuudellensa, että skotlantilainen ritari joutui aivan kummiinsa ja hämilleen.

Saraceni näytti erakkoa paremmin ymmärtävän. "Te näette", hän sanoi, "että hän odottaa meitä seuraamaan häntä celliinsä, ja se onkin ainoa suojapaikka, minkä yöksi voimme saada. Te olette Leoparti, kilpenne kuvan mukaan – minä olen Leijona, nimeni johdosta – ja kilillä hän, viitaten vuohennahkaiseen pukuunsa, tarkottaa itseänsä. Meidän kuitenkin täytyy häntä pitää näkymissä; sillä hän on nopea kuin dromedari".

Se ei tosiaan ollutkaan mikään helppo asia, vaikka arvoisa opas aina väliin pysähtyi ja viittoi heille kädellään, ikäänkuin kehottaakseen heitä kulkemaan eteenpäin; sillä perehtynyt kun hän oli kaikkiin erämaan mutkallisiin syvänteisiin ja soliin, ja lahjotettuna erinomaisella ketteryydellä, jota ehkä hänen sekava mielentilansa piti alituisessa harjotuksessa, hän vei ritareita vuorenrotkojen läpi ja pitkin polkuja, joilla keveästi asustettu saracenikin oppineella arapialaisella ratsullaan oli suuressa vaarassa, ja joilla rautaan puettu europalainen ja hänen raskaasti kuormitettu hevosensa olivat niin arveluttavassa pulassa, jotta ratsastaja mielellään olisi sen vaihtanut yleisen tappelun vaaroihin. Hän siis suuresti ilostui nähdessään viimein tämän hurjan ratsastamisen perästä heidän pyhän oppaansa seisovan erään luolan aukolla, suuri tuli-soitto kädessä, joka oli kastettu maapihkaan ja joka levitti loimoavan valon sekä kovan tulikiven hajun.

Tästä tukehuttavasta höyrystä peljästymättä, ritari nakkausi alas hevoseltaan ja meni luolan sisustaan, joka ei juuri näyttänyt erityistä mukavuutta tarjoavan. Se oli jaettu kahteen osaan, joista etumaisessa oli kivi-alttari ja ruovoista tehty ristiinnaulitun kuva: Tämä oli erakon kappeli. Yhdelle syrjälle tässä ulkopuolisessa luolassa ritari, vaikka vähän arvelemalla, koska ympärillä olevat esineet hänessä herättivät hurskasta kunnioitusta, sitoi hevosensa kiini, ja valmisti sille yösijan, saracenin esimerkin mukaan, joka kertoi, että tämä oli talon tapa. Erakko sillaikaa järjesteli sisempää suojaa vieraitansa varten, jotka kohta kävivätkin sinne. Etumaisen luolan perällä pieni, höyläämättömistä laudoista tehdyllä ovella suljettu aukko saattoi erakon makuukammioon, joka näytti mukavammalta. Laattian oli isännän työ saanut karkean sileäksi ja sen päälle oli siroteltu valkeaa hiekkaa, jota hän joka päivä kasteli muutaman pienen lähteen vedellä, joka kumpusi esiin yhdestä kallion nurkasta, virkistäen tässä tukalassa ilman-alassa yhtä paljon korvaa kuin makua. Kaisloista kudotut matot olivat asetetut seinäin vierustalle; seinät olivat kuten laattiakin karkeasti tasotetut ja erilaisia kasveja ja kukkia oli niihin ripustettu yltympäriinsä. Kaksi vahasoittoa, jotka erakko sytytti, antoivat tälle viileytensä ja hyvän hajunsa kautta miellyttävälle paikalle ilahuttavan ulkonäön.

Yhdessä huoneen nurkassa näkyi muutamia työkaluja, toisessa oli komero karkeasti veistetylle pyhän neitsyen kuvalle. Pöytä ja kaksi tuolia ilmaisivat Itämaisista talouskaluista erkanevan muotonsa kautta, että olivat erakon omaa käsi-alaa. Pöydälle oli Theodorik tuonut ei ainoastaan ruoko- ja palkokasveja, vaan myöskin kuivattua lihaa, jotka hän toimeliaasti järjesteli siihen tapaan, että se herättäisi hänen vierastensa ruokahalua. Tämä kohteliaisuudentapaisuus, vaikka äänetön ja ainoastaan ruumiin liikunnoilla osotettu, oli sir Kennethistä aivan mahdoton sovittaa yhteen hänen entisen hurjan ja väkivaltaisen menettelemisensä kanssa. Erakon käytös oli nyt muuttunut vakaiseksi, ja nähtävästi ainoastaan uskonnollisen nöyryyden tunne esti hänen kasvojansa, jotka alituisesta paastoamisesta olivat kovin laihtuneet, näyttämästä yleviltä ja jaloilta. Hän polki cellinsä permantoa miehen tavalla, joka on syntynyt ihmisiä hallitsemaan, vaan on vallastaan luopunut ruvetakseen taivahan palveliaksi. Sittenkin on myönnettävä, että hänen suunnatoin suuruutensa, hänen leikkaamattomain hivustensa ja partansa pituus sekä hänen syväkuoppaisen ja tuiman silmänsä tuli paremmin sopivat sotilaalle kuin eräkkäälle.

Itse saracenikin näytti jollakin kunnioituksella katselevan paikan isäntää, kun tämä näitä askareitaan toimitteli, ja hän kuiskasi hiljaa sir Kennethille: "Hamako on nyt paremmalla tuulellansa, vaan hän ei rupea puhumaan ennenkuin olemme atrioineet – tämmöisen lupauksen hän on tehnyt".

Sanaa virkkamatta Theodorik siis viittasi skotlantilaiselle istumaan alas toiselle matalalle tuolille, samalla kuin Shirkohf kansansa tavan mukaan asettui mattoläjälle. Erakko kohotti nyt molemmat kätensä, ikäänkuin siunatakseen niitä virvotusaineita jotka hän oli asettanut vierastensa eteen, ja nämä ryhtyivät syömään yhtä äänettöminä kuin hän itse. Saracenille tämä yksivakaisuus oli luonnollinen, ja kristitty noudatti hänen hiljaisuuttaan, mielessään ajatellen tilansa omituisuutta ja kuinka isosti eriäväinen se kaino, totinen ja miellyttävä toimeliaisuus, jolla Theodorik nyt täytti isännyyden velvollisuutta, oli niistä hulluista, raivokkaista liikenteistä, niistä kimeöistä huudoista ja väkivaltaisista töistä, joita hän osotti, kun he ensin hänen kohtasivat.

Kun heidän atriansa oli päättynyt, korjasi erakko, joka ei itse ollut palaakaan maistanut, ruuantähteet pöydältä, ja pannen saracenin eteen sorbetkruukun osotti skotlantilaiselle viinipulloa.

"Juokaat, lapseni", hän sanoi – nämät oli ensimäiset sanat, mitkä hän oli lausunut – "Jumalan antimia tulee nauttia, kun Antajaa muistellaan".

Tämän sanottuaan hän meni etumaisten luolaan, arvattavasti rukouksen pitoon, jättäen vieraansa kahdenkesken sisempään suojaan; jolloin sir Kenneth useoilla kyselmillä koki tiedustella mitä Shirkohf heidän isännästänsä tiesi. Paljas uteliaisuus ei kehottanut häntä näihin kyselemisiin. Niin vaikea kuin oli sovittaa munkin ensimäistä loukkaavaa menetystä hänen nykyiseen nöyrään ja hiljaiseen käytökseensä, vielä mahdottomammalta näytti sen yhdistäminen siihen suureen kunnioitukseen, jota, sir Kennethin tiedon mukaan, erakko nautti kristityn mailman valistuneimmilta pappismiehiltä. Theodorik, Engaddin erakko, oli tässä omaisuudessaan vaihellut kirjeitä paavien ja kirkolliskokouksien kanssa ja kirjeensä, täynnä kaunopuheellista innostusta, olivat kuvailleet sitä sortoa, jota latinalaiset kristityt uskottomilta kärsivät Pyhällä maalla, tuskin heikommilla väreillä, kuin mitä Erakko Pietari käytti Clermontin konsiliossa, ensimäistä ristiretkeä saarnatessaan. Näin kunnioitettavassa ja isosti kunnioitetussa henkilössä tavatessaan mielipuolen fakirin hullut käytöstavat joutui kristitty ritari kahden vaiheelle, josko hänen pitäisi hänelle ilmottaa eräitä tärkeitä asioita, joita muutamat ristiretken pääjohtajat olivat hänelle uskoneet.

Näitten ilmotusten anto oli ollut sir Kennethin näin kummallista tietä kulkevan pyhän matkan päätarkotus; vaan se, mitä hän tänä iltana oli nähnyt, pakotti häntä viivähtämään ja arvelemaan, ennenkuin hän ryhtyi asiansa suorittamiseen. Emiriltä hän ei paljon tietoja saanut, mutta niiden pääsisältö oli seuraava: – sen mukaan, mitä hän oli kuullut, oli erakko ennen ollut uljas ja voimallinen sotilas, viisas neuvotteluissa sekä voittoisa tappeluissa, jota jälkimäistä hänestä kyllä saattoi uskoa sen suuren väkevyyden ja notkeuden tähden, josta emiiri usein oli näytteitä nähnyt; – että hän oli Jerusalemiin tullut ei pyhissä vaeltajana, vaan miehenä, joka elinajakseen aikoi pyhään maahan jäädä. Vähän myöhemmin sen jälkeen hän oli asettunut keskelle niitä hävityksen paikkoja missä he nyt olivat hänen tavanneet, kunnioituksen esineenä latinalaisilla kovista katumusharjotuksistansa ja turkki- ja arapialaisilla niiden mielenvian merkkien tähden, joita hän osotti ja joita he pitivät yliluonnollisen voiman vaikuttamana. Heiltä hän oli saanut nimen Hamako, joka turkin kielessä merkitsee mielipuolta. Shirkohf itse ei oikein tiennyt, mitä heidän isännästä ajatella. Hän oli ollut, hän sanoi, viisas mies ja saattoi usein monet tiimat pääksytysten pitää luentoja siveellisyydestä ja viisaudesta, ilman vähintäkään nähtävää järjenhämmennystä. Toisin ajoin hän oli hurjapäinen ja väkivaltainen, vaan ei koskaan ennen hän ollut häntä nähnyt niin vimmattuna kuin hän tänä päivänä oli näyttänyt olevan. Varsinkin hän hurjistui, jos hänen uskontoaan herjattiin, ja huhu kertoi muutamista kuljeksivista arapialaisista, jotka olivat hänen jumalanpalvelusta pilkanneet ja hänen alttarinsa häväisseet, ja joitten kimppuun hän sentähden oli karannut sekä lyönyt heidät kuoliaiksi lyhyellä nuijallaan, jota hän kuljetti muassaan kaikkein muitten aseitten asemesta. Tämä tapaus oli herättänyt suurta huomiota ja pelko erakon rautanuijaa yhtä paljon kuin hänen kunnioittamisensa Hamakona kehotti rosvoavia heimokuntia jättämään hänen asuntoansa ja kappeliansa rauhaan. Hänen maineensa oli niin laajalle levinnyt, että Saladin oli antanut erityiset käskyt hänen turvakseen ja suojeluksekseen. Saladin itse ja muut mahomettiläiset ylimykset olivat monta kertaa käyneet hänen luonaan, osittain uteliaisuudesta, osittain kuin toivoivat niin oppineelta mieheltä, kuin kristityltä Hamakolta, saavansa tietoa tulevaisuuden salatuista tapahtumista. "Hänellä oli", jatkoi saraceni, "korkea Rashid eli tähtitorni, rakettu taivaantappalten ja etenkin kiertotähtien tarkastamista varten; joitten liikunnot ja vaikutukset, niinkuin sekä kristityt että mahomettilaiset uskoivat, määräsivät maallisten tapausten menoa ja niitä ennustivat".

Tämä oli emiiri Shirkohfin ilmotusten pääsisältö, ja se jätti sir Kennethin kahden vaiheelle siitä, oliko tuo mielipuolisuus syntynyt satunnaisesta, liiallisesta uskonhartaudesta, taikka jollei kaikkityyni ollut paljasta teeskentelemistä ja vain siitä seuraavain etujen tähden tavaksi otettua. Kumminkin uskottomat näyttivät ulottavan kohteliaisuuttaan häntä kohtaan tavattoman suureen määrään, Mahometin seuralaisten uskonvimmaan katsoen, joitten keskellä hän eleli, vaikka heidän uskontonsa julkisena vihollisena. Sir Kenneth ajatteli myöski että erakko ja saraceni olivat likemmin tuttuja kuin mitä jälkimäisen sanoista saattoi päättää, eikä häneltä ollut jäänyt huomaamatta, että edellinen oli jälkimäistä puhutellut toisella nimellä kuin minkä tämä oli hänelle ilmaissut. Kaikki nämä asianhaarat kehottivat varovaisuuteen, jollei epäluuloon. Hän päätti tarkkaan pitää isäntäänsä silmällä eikä liiaksi kiiruhtaa sen tärkeän asian ilmottamisella, joka hänelle oli uskottu.

"Kuulepas saraceni", hän sanoi; "minusta isäntämme mielikuvitus häälyy yhtä paljon nimien kuin muitten aineitten suhteen. Sinun nimesi on Shirkohf ja vastikään hän sinua mainitsi toisella nimellä".

"Kun vielä oleskelin isäni teltassa", vastasi kurdilainen, "oli nimeni Ilderim, ja moni minua vieläkin niin nimittelee. Sotakentällä ja sotilasten kesken olen tunnettu Vuoren Leijonaksi, koska hyvä miekkani on sen minulle hankkinut. – Vaan, hiljaa! Hamako tulee – hän käskee meitä levolle menemään – minä tunnen hänen tapansa – kukaan ei saa häntä nähdä hänen öillisissä hartaudenharjoituksissa".

Erakko astuikin sisään ja pannen kätensä rinnalleen ristiin, kun hän seisoi heidän edessään, sanoi juhlallisella äänellä: "siunattu olkoon Hänen nimensä, joka on hiljaisen yön säätänyt seuraamaan toimellisia päivää, ja levollisen unen virvottamaan väsyneitä raajoja ja vaivattua henkeä rauhottamaan".

Molemmat soturit vastasivat "amen!" ja nousten pöydästä valmistausivat menemään vuoteillensa, jotka heidän isäntänsä käden viittauksella heille osotti, kun hän kummalleki kumarrettuaan lähti huoneesta pois.

Leopartin ritari riisui nyt raskaan rauta-asunsa yltään, jolloin hänen saracenilainen kumppalinsa ystävällisesti häntä auttoi päästämään solkia ja hakasia auki, kunnes hänen päälleen vain jäi säämiskänahkainen ihokas, jota ritarein ja asekantajain oli tapa pitää harniskan alla. Jos saraceni oli vastustajansa voimaa ihastellut, kun hän oli teräkseen puettuna, ei hän nyt vähemmin kummastellut hänen jäntevän ja voimattaan vartalonsa kaunista yhdenmukaisuutta; ja kun ritari puolestaan, kohteliaisuutta kostaaksensa, auttoi saracenia hänen päällyspukunsa riisumisessa, että hän voisi maata mukavammin, oli hänen taas vaikea käsittää kuinka noin hennot jäsenet ja tuo hoikka ruumis saattoivat sisältää sitä väkevyyttä, jota hän heidän kaksintaistelussa oli osottanut.

Kumpikin sotilas rukoili, ennenkuin asettui leposijallensa. Mahomettilainen kääntyi päin keblaa, eli sitä kohtaa, jonne kunkin profetan uskolaisen tulee rukouksensa suunnata, ja jupisi pakanallisia rukouksiansa, kun sitä vastoin kristitty, vetäytyen ulommaksi uskottoman saastaisista läheisyydestä, asetti suuren, ristikahvaisen miekkansa pystyyn ja notkistaen polvensa tämän pelastuksen merkin edessä luki rukousnauhansa hartaudella, joka yhä yltyi, kun hän muisteli niitä seutuja, joitten läpi hän oli kulkenut, ja vaaroja, joista hän päivän kuluessa oli pelastunut. Matkan vaivoista väsyneinä molemmat sotilaat kohta nukkuivat sikeästi, kumpikin erityisellä vuoteellaan.