Читать книгу Talismani - Вальтер Скотт - Страница 4

Kenneth skotlantilainen ei tiennyt kuinka kauan hänen aistinsa olivat olleet syvään lepoon vaipuneina, kun hän heräsi siitä että tunsi painon rinnallaan, joka ensin hänessä synnytti sekavan unennäön taistelusta voimallisen vastustajan kanssa, vaan viimein sai hänen täydelle taidolleen. Hän oli juuri kysymäisillään kuka siellä, kun hän silmänsä avattuaan näki tuiman ja hurjannäköisen erakon seisovan vuoteensa vieressä, oikealla kädellään painaen hänen rinnalleen ja vasemmassa pitäen pientä hopeaista lamppua.

"Olkaa hiljaa", sanoi erakko, kun makaava ritari kummastellen katseli häntä; "minulla on teille jotain sanottavaa, jota tuo uskoton ei saa kuulla".

Nämät sanat hän lausui franskan kielellä, eikä lingua francalla, eli sillä itämaisten ja europalaisten kielten sekotuksella, jota he tähän saakka olivat keskensä käyttäneet.

"Nouse ylös", hän jatkoi; "ota viitta yllesi, älä puhu, astu hiljaa ja seuraa minua".

Sir Kenneth nousi ja otti miekkansa.

"Sitä ei tarvita", sanoi erakko kuiskaten; "me menemme sinne, missä hengen aseet mahtavat paljon, vaan lihalliset vain ovat kuin ruoto ja kuihtunut kurpitsa".

Ritari laski miekkansa alas vuoteen viereen entiselle paikalleen ja lähti seuraamaan salamielistä isäntäänsä ilman muuta asetta kun väkipuukkonsa, josta hän tässä vaarallisessa maassa ei koskaan luopunut.

Erakko nyt hitaasti kulki eteenpäin ja ritari astui hänen jälessään, vieläkin epäillen, josko ei tuo musta haahmo, joka tietä osottaen liikkui hänen edessään, itse teossa ollut sekavan unennäön luoma. Aivan kuin varjot he siirtyivät ulkomaiseen suojaan, pakanallista emiiriä häiritsemättä, joka yhä makasi uneen vaipuneena. Ristin edessä alttarilla paloi ulkohuoneessa toinen lamppu, käsikirja oli avattuna ja laattialla näkyi katumusvitsa eli hienosta rihmasta ja rautalangasta punottu ruoska, jonka siimoissa huomasi vasta vuodatetun veren pilkkuja, – epäilemätön todistus munkin ankarista katumuksenharjotuksista. Tässä Theodorik lankesi polvilleen ja viittasi ritarille laskeutumaan hänen viereensä niille teräville pikku kiville, jotka näyttivät siihen asetetun ainoastaan tehdäkseen asemaa rukoillessa niin epämukavaksi kuin suinkin; sitten hän luki useoita katolisen kirkon rukouksia ja veisasi matalalla, vaan totisimmalla äänellä kolme katumusvirttä. Laulaessaan hän huokaili, kyynelöi ja nyyhki katkerasti, joka osotti kuinka syvästi hän tunsi tuota lukemaansa jumalallista runoutta. Skotlantilainen ritari otti suurella hartaudella osaa näihin toimituksiin, ja hänen ajatukset isännästään alkoivat sillä välin siihen määrään muuttua, että hän epäili, jollei hänen tullut häntä pitää pyhimyksenä, hänen katuvaisuutensa ankaruuden ja hänen rukoustensa innollisuuden tähden; ja kun he laattialta nousivat pystöön, seisoi hän nöyristyneenä hänen edessään, niinkuin oppilas kunnioitetun mestarin edessä. Erakko puolestaan oli muutaman hetken äänettömänä ja ajatuksiinsa vaipuneena.

"Katso tuohon komeroon, poikani", hän sanoi viitaten cellin perimpään nurkkaan; "siitä löydät hunnun – tuo se tänne".

Ritari totteli ja löysi pyydetyn hunnun eräässä seinään hakatussa ja pajusta kudotulla ovella suljetussa syvennyksessä. Kun hän toi sen valkean valoon, havaitsi hän, että se oli rikkinäinen ja muutamissa paikoin tahrattu jollakin mustalla aineella. Erakko katseli sitä syvällä, vaan hillityllä liikutuksella ja hänen täytyi haikealla valituksella ilmaista tunteensa, ennenkuin hän saattoi skottilaista ritaria puhutella.

"Sinä kohta saat nähdä kalliimman aarteen, mitä mailmassa löytyy", sanoi hän viimein; "oi minua, että silmäni ovat kelvottomat sitä kohti kohoamaan! Ah, minä olen vain se halpa ja ylönkatsottu merkki, joka väsyneelle matkamiehelle osotan rauhan ja turvallisuuden satamaa, vaan jonka itse iäksi täytyy ovien ulkopuolelle jäädä. Turhaan olen paennut vuorten syvimpiin rotkoihin ja keskelle janoavaa erämaata. Viholliseni on ennättänyt minut sielläkin – juuri hän, jota olen kieltänyt, on seurannut minua varustuksilleni asti".

Hän vaikeni taas hetkeksi ja kääntyen skottilaiseen ritariin sanoi sitten vakavammalla äänellä: "te tuotte minulle tervehyksen Englannin Richardilta?"

"Minä olen lähetetty kristittyin ruhtinasten neuvoskunnalta", vastasi ritari; "koska Englannin kuningas on sairas, ei hänen Majesteetinsa ole minua käskyillänsä kunnioittanut".

"Teidän merkkinne?" kysyi erakko.

Sir Kennethiä arvelutti – entiset epäluulot ja ne mielenvian osotteet, jotka hän erakossa varemmin oli huomannut, johtuivat äkisti hänelle mieleen; vaan kuinka epäillä miestä, jonka tavat olivat niin pyhät? – "Tunnussanani", hän viimein sanoi, "on tämä: kuninkaat kerjäävät kerjäläiseltä".

"Se on oikein", sanoi erakko, kun toinen oli vaiti; "minä tunsin teidät kyllä; vaan vahtimies paikallaan – ja minun on tärkeä – tiedustelee niin ystävää kuin vihollista".

Hän tämän jälkeen lähti kulkemaan lampullaan, palaten takaisin samaan huoneeseen josta olivat tulleet. Saraceni makasi vuoteellaan, yhä sikeässä unessa. Erakko seisahtui hänen viereen ja katsoi alas hänen päällensä.

"Hän nukkuu pimeydessä, eikä häntä saa herättää", sanoi hän.

Emiirin asento synnytti todella käsityksen syvästä levosta. Toinen käsivarsi, jonka hän oli heittänyt poikkipuolin ruumistaan, maatessaan kasvot puoleksi seinään päin kääntyneinä, peitti pitkällä leveällä hihallaan suuren osan hänen kasvoistaan; vaan korkea otsa oli kuitenkin näkyvissä. Kasvojen jänteet, jotka hänen valveella ollessaan olivat niin tavattoman hilpeät, olivat nyt liikkumattomat, ikäänkuin kasvot olisivat olleet mustaan marmoriin hakatut ja pitkät, silkinhienoiset silmäripset peittivät hänen läpitunkevia haukansilmiänsä. Aukinainen hervoton käsi, ja syvä, säännöllinen ja hiljainen hengitys osottivat kaikki rauhallisinta lepoa. Omituisen ryhmän muodosti makaaja tuossa laattialla ja nuo kaksi pitkää miestä hänen edessään: erakko karvaisessa vuohennahkapuvussaan, pitäen lamppua kädessä, ja ritari ruumiinmukaisessa säämiskätakissaan; edellinen ulkonäössään ilmaisten asketisen synkkyyden ankaruutta, jälkimäinen huolestuneella uteliaisuudella selvästi kuvattuna miehuullisissa kasvoissaan.

"Hän nukkuu sikeästi", sanoi erakko entisellä matalalla äänellä, ja kertoi sitten äsken lausutut sanansa, vaikka muuttaen niiden merkityksen sanallisesta kuvannolliseksi: "hän nukkuu pimeydessä; vaan hänellekin kerran päivä on koittava. – Oi, Ilderim! sinun ajatuksesi, kun olet valveella, ovat vielä yhtä turhamaiset ja sekavat, kuin ne, jotta nyt hurjasti hyörivät uinahtaneissa aivoissasi; vaan torvi kerran kaikuu ja unennäkö haihtuu".

Näin sanoen ja viitaten ritarille seuraamaan häntä, erakko astui alttarin taakse ja painoi vieterille, joka ääntämättä auveten, paljasti pienen, luolan seinään niin sievästi taitetun rauta-oven, että ainoastaan tarkin tutkinto saattoi sen huomata. Ennenkuin erakko kuitenkaan uskalsi ovea kokonaan avata, kaatoi hän vähän öljyä lampusta saranoille; ja kaitaiset kallioon hakatut portaat tulivat näkyviin, kun rauta-ovi viimein oli aivan auki.

"Ota tämä huntu", sanoi erakko surullisella äänellä, "ja peitä sillä silmäni; sillä minä en saata katsella sitä aarretta, jonka heti saat nähdä, ilman synnittä ja julkeudetta".

Mitään vastaamatta, ritari kiiruusti sitaisi hunnun munkin pään ympäri, ja viimemainittu alkoi portaita nousta miehen tavalla, jota oli liian tiehen tottunut valoa tarvitakseen, vaikka hän samalla näytti lamppua skotlantilaiselle, joka hänen jälessään astui monet asteet noita kapeita portaita ylös. Viimein he joutuivat pieneen, epämukaiseen holviin, jonka yhteen nurkkaan rappuset päättyivät ja jonka vastapäisessä nurkassa toiset portaat näkyivät saattavan yhä ylemmä. Kolmannessa kulmassa oli götiläinen portti, karkeasti koristettu tavallisilla, yhteen ryhmitetyillä kolonneilla ja veistoksilla ja varustettu kovasti raudotetulla puoli-ovella. Tälle ovelle erakko käänsi askeleensa, jotka näyttivät horjahtelevan, kun hän sitä lähestyi.

"Riisu kengät jaloistasi", sanoi hän kumppalilleen; "sillä paikka, jolla seisot, on pyhä. Karkota sydämesi sisimmästä pohjasta kaikki maalliset ja lihalliset ajatukset; sillä niitten muisteleminen tällä paikalla olisi kuolemansynti."

Ritari pani käskyn mutaan kenkänsä syrjään, ja erakko sillä välin oli hetken aikaa ääneti ikäänkuin hänen sielunsa olisi hiljaiseen rukoukseen ollut vaipuneena, ja kun hän taas liikahti, hän käski ritarin kolmesti kolkuttaa tuolle puoli-ovelle. Hän teki niin. Ovi aukeni itsestään, ainakaan sir Kenneth ei nähnyt ketään, ja samassa kirkkain valo ja väkevä, miltei tukahuttava tuoksu ihanimmista haju-aineista virtasi häntä vastaan. Hän väistyi pari kolme askelta taaksepäin ja hetki kului, ennenkuin hän tointui tuon pimeästä valkeuteen äkkiä tapahtuneen muutoksen häikäisevistä ja hurmaavista vaikutuksista.

Kun hän astui sisään huoneeseen, mistä tämä valonvirta tulvasi, näki hän että valo lähti ryhmään asetetuista, puhtaimmalla ja paraimman hajuisella öljyllä täytetyistä hopealampuista, jotka hopeisista vitjoista riippuivat alas erään pienen götiläisen kappelin katosta, joka, samoin kuin suurin osa erakon eriskummaista asunnosta, oli kovaan kallioon hakattu. Vaan kun kaikissa muissa paikoin, mitkä sir Kenneth oli nähnyt, kallioon laskettu työ oli ollut koristelemattominta ja karkeinta laatua, oli sitä vastoin tässä kappelissa taitavimpain artitehtein kekseliäisyyttä ja taitoja käytetty. Suippukaarenmuotoon tehtyä kattoa kannatti kummallakin puolella kuusi harvinaisimmalla taiteellisuudella veistettyä pilaria; ja se tapa, jolla ontevain kaarten risteykset sievillä koristuksilla toisiinsa yhistyivät, soveltui rakennustaiteen ja aikakauden hienoimpaan kaunetuntoon. Pylväsriviä vastaavina oli molemmin puolin kuusi kauniilla veistoksilla koristettua komeroa, joista kukin sisälti yhden apostolin kuvan.

Kappelin ylä- ja itäpäässä seisoi alttari, ja sen takana kallis, kullalla runsaasti kirjailtu esirippu persialaisesta silkistä peitti muuriin tehtyä syvennystä, joka epäilemättä sisälsi jonku erittäin pyhän kuvan eli jäännöksen, jonka kunniaksi tämä eriskummainen rukouspaikka oli rakettu. Siinä vakuutuksessa että näin oli asianlaita, ritari astui kohti alttaria, ja langeten polvilleen sen eteen, kertoi tulisella innolla rukouksiaan, kun hänen hartautensa sen kautta häirittyi, että esirippu äkkiä nostettiin, eli oikeammin vedettiin syrjään, hänen näkemättä kuinka ja keneltä; vaan tällä tavoin paljastetussa komerossa hän havaitsi hopeasta ja ebenholtsista valmistetun kaapintapaisen kapineen kaksoisovilla, joka pienennetyssä muodossa kuvasi götiläistä kirkkoa.

Kun hän kiinteällä uteliaisuudella tuijotti tuota kapinetta kohti, kimmahtivat kaksoisovet auki, ja näyttivät katsojalle suuren puukappaleen, josta helotti sanat Vera Crux, ja samalla vaimonpuolinen kööri lauloi Gloria Patri. Kun laulu herkeni, sulkeusivat kaapin ovet, esirippu vedettiin taasen eteen, ja ritari, polvillaan alttarin edessä, saattoi nyt häiritsemättä jatkaa hartauttaan sen pyhän jäännöksen kunniaksi, jota juuri oli hänelle näytetty. Hän teki niin, sen henkilön syvällä tunnolla, joka omin silmin oli nähnyt pelättävän todistuksen uskontonsa totuudesta, ja melkoinen hetki kului, ennenkuin hän rukouksensa lopetettua nousi ylös ja katsoi ympärilleen erakon perään, joka hänen oli tähän pyhään, salaiseen huoneeseen saattanut. Hän havaitsi hänen, pää vielä huntuun käärittynä, rangaistun koiran tavalla makaavan kappelin kynnyksellä, jonka yli hän ei näyttänyt rohkeavan käydä. Hänen asemansa osotti pyhintä kunnioitusta, suurinta katumusta, niinkuin hänen sisällisten tunnettensa kuorma olisi häntä maahan asti painanut ja kokonaan musertanut. Skotlantilaisesta tuntui että ainoastaan syvimmän katumuksen, omantunnonvaivain ja nöyryyttämisen tunne oli saattanut masentaa noin väkevää ruumista ja noin ylpeää sielua.

Hän lähestyi erakkoa ikäänkuin häntä puhutellakseen; vaan tämä aavisti hänen aikomuksensa ja jupisi, pään ympäri kierretyn hunnun tähden tukehutetulla äänellä, joka kuului ikäänkuin käärinliinoihinsa hankitusta ruumiista tullen: "odota, odota onnellinen sinä, joka saat katsoa – näky ei vielä ole kaikki". Näin sanoen hän nousi ylös, peräytyi kynnykseltä, jolla hän tähän saakka oli maannut pitkänään, ja sulki kappelin oven, joka, heleästi kaikuvalla vieterillä sisäpuolelta mennen lukkoon, niin tarkasti liittyi muuhun kallioon, johon kappeli oli hakattu, että Kenneth tuskin huomasi missä aukeama oli ollut. Hän oli nyt yksin tuossa valaistussa kappelissa, joka sisälsi sen kuvan jota hän äskettäin oli palvellut, ilman muita aseita kuin puukkonsa tai muita seuralaisia kuin hurskaat ajatuksensa ja pelkäämätön rohkeutensa.

Epätietoisena siitä, mitä nyt tulisi tapahtumaan, vaan päättäen odottaa tapausten menoa, käveli sir Kenneth edestakaisin yksinäisessä kappelissa kukon ensimäiseen laulamaan asti. Tällä hiljaisella hetkellä, jolloin yö ja aamu toisiinsa sulaavat, kuuli hän, mutta mistä päin, sitä hän ei voinut erottaa, senlaisen pienen hopeakellon äänen, jota soitetaan ehtoollisleipää kohotettaissa messun menoissa eli uhrissa, kuten sitä kutsutaan. Aika ja paikka tekivät tämän soiton kammottavan juhlalliseksi, ja kuinka urhea ritari olikin, vetäytyi hän kumminkin kappelin etäisimpään, alttaria vastapäiseen nurkkaan, saadakseen häiritsemättä pitää tämän odottamattoman ilmotusmerkin seurauksia silmällä.

Kauan ei aikaa kulunut, ennenkuin silkkinen esirippu uudelleen vedettiin syrjään ja tuo pyhä kaapi taasen näkyi hänelle. Kun hän kunnioituksella lankesi polvilleen, kuuli hän vaimonpuolisen köörin laulavan Laudes-virttä eli katolisen kirkon varhaisinta jumalanpalvelusta. Ritari kohta huomasi, että laulajien äänet eivät kauvemmin kuuluneet etäältä yhdestä kohti, vaan lähenivät kappelia ja tulivat yhä kovemmiksi, kun ovi, joka suljettuna oli yhtä näkymätön kuin se, josta hän itse oli tullut sisään, aukeni holvin toisessa päässä ja antoi köörin sävelten vapaammin tulvailla kappelin suippukaarten alatse.

Tuskallisen pelon vallassa ritari loi silmänsä aukkoon päin, ja yhä edelleen pysyen polvillaan siinä hartaassa asemassa, jonka paikka ja tilaisuus vaativat, odotti näitten valmistusten päätöstä. Juhlakulku näytti nyt olevan tulossa ovesta sisään. Ensin neljä kaunista poikaa, joitten paljaat käsivarret, kaulat ja sääret osottivat itämaisen ihon vaskiväriä ja jyrkästi erkanivat heidän lumivalkoisesta kauhtanasta, astui parittain kappeliin. Ensimäinen pari kantoi suitsutusastioita, joita he edestakaisin heiluttelivat, siten yhä enentäen niitä hyviä hajuja, joista kappeli jo oli täytetty. Toinen pari nakkeli kukkaisia.

Näitä seurasi tarkassa ja juhlallisessa järjestyksessä ne vaimonpuolet, jotka kuuluivat kööriin; kuusi, jotka, heidän mustista messukasukoista ja mustista hunnuista valkoisten vaatteidensa päällä päättäen, olivat vihityitä nunnia Karmeliitain sisaruskunnasta, ja yhtä monta joitten valkeat viitat ilmaisi heitä noviseiksi eli luostarin satunnaisiksi asukkaiksi, jotka eivät vielä olleet lupauksen kautta luostari-elämään sitoutuneet. Edellisillä oli suuret rukousnauhat käsissä, kun sitä vastoin heitä seuraavat nuoremmat ja notkeammat naiset kantoivat punaisista ja valkoisista ruusuista sidotuita seppeleitä. He astuivat juhlasaatossa ympäri kappelia, eivätkä ollenkaan näyttäneet huomaavan Kennethiä, vaikka kulkivat häntä niin liki, että heidän helmuksensa milteivät häneen koskeneet; ja kun he lauluansa jatkoivat, ei ritari epäillyt olevansa yhdessä noista luostareista, joissa jalot kristityt neidot ennen muinoin julkisesti olivat pyhittäneet itsensä kirkonpalvelukseen. Suurin osa niistä oli hävitetty, sittekun mahomettiläiset olivat vallottaneet Palestinan, vaan useat, jotka lahjomisilla olivat itselleen hankkineet voittajain suosiollisuuden, taikka sääliväisyydestä eli ylenkatseesta sen saaneet, vielä hiljaisuudessa toimittivat niitä kirkonmenoja, joihin heidän lupauksensa heitä velvotti. Vaan vaikka Kenneth tiesi asianlaidan olevan näin, niin kumminkin paikan ja tiiman juhlallisuus, näiden pyhäin neitsyeiden äkkiarvaamaton ilmestyminen, ja se aaveen kaltainen tapa, jolla he kulkivat hänen sivu, vaikuttivat niin valtavasti hänen mielikuvitukseensa, että hän tuskin jaksoi käsittää, että tuo kaunis juhlasaatto, jonka hän näki, oli tämän maailman ihmisistä syntynyt; niin suuressa määrin tuo kööri näytti yliluonnollisilta olennoilta, jotka kantoivat ylistystänsä koko ihmiskunnan palveltavalle esineelle.

[Kuva: Leopartin ritari nunnain jumalanpalveluksen aikana] Tämä oli ritarin ensi aatos, kun saatto kulki hänen sivutsensa, liikkumatta enemmän kuin mitä häthätää vaadittiin eteenpäin pääsemistä varten, niin että he, siinä himmeässä valossa, jonka lamput levittivät huonetta pimittävien suitsutussavupilvien läpi, pikemmin näkyivät liukuvan kuin kävelevän eteenpäin.

Vaan kun he toisen kerran kappelia kiertäessään kulkivat sen paikan ohitse, jossa hän oli polvillaan, taittoi yksi noista valkoviittaisista neitosista, hänen sivutsensa siirtyessään, ruususilmikon siitä seppeleestä, jota hän kantoi, ja pudotti sen, ehkä tietämättä, sormistaan sir Kennethin jalkain eteen. Ritari säpsähti ikäänkuin puukon pistoksesta; sillä kun mieli kovin kiihkeästi jotakin tuntee taikka vartoo, virittää vähäpätöisin, arvaamaton tapaus sen sytytyslangan tuleen, jonka mielikuvitus jo on laskenut. Mutta hän hillitsi liikutuksensa, ajatellen kuinka helposti tuonlainen turhanpäiväinen seikka oli voinut tapahtua, ja että ainoastaan laulajien liikkumisen yksitoikkoisuus teki tämän tapahtuman ollenkaan huomattavaksi.

Kuitenki, kun juhlasaatto kolmannen kerran kierti kappelia, seurasivat Kennethin silmät ja ajatukset yksinomaisesti tuota yhtä novisia, joka ruususilmikon oli pudottanut. Hänen astuntansa, hänen kasvonsa, hänen vartalonsa, olivat niin täydellisesti samannäköiset kuin toisten köörilaulajien, että oli mahdoton hänessä havaita vähintäkään eriäväisyyttä, ja kuitenkin Kennethin sydän sykki kuni häkistään pyrkivä lintu, aivan kuin se tunnollisilla kehotuksillaan olisi tahtonut hänelle vakuuttaa, että tuo vaimonpuoli, joka kulki oikealla puolen novisein toisessa rivissä, oli hänelle kalliimpi ei ainoastaan kaikkia läsnäolioita, vaan myös koko naissukupuolta. Rakkauden romantillinen into, jota ritarillisuuden säännöt elähyttivät ja järjestelivät, soveltui hyvin yhtä romantillisiin uskonnollisiin tunteisiin, ja melkein saattoi sanoa, että ne enemmän kiihdyttivät kuin vastustivat toisiansa. Hehkuvalla mielellä, joka vivahti uskonnolliseen hartauteen, sir Kenneth, jonka tunteet värähtelivät sydämestä sormenpäihin asti, sentähden odotti uutta merkkiä sen henkilön läsnäolosta, jota hän lujasti luuli ensimmäisen antajaksi. Ehkä aika oli aivan lyhyt, jonka kuluessa juhlasaatto taas suoritti kierroksen kappelin ympäri, se tuntui ijankaikkisuudelta Kennethille. Vihdoin se neito, jota hän niin hartaalla huomiolla oli silmällä pitänyt, läheni – ei ollut mitään erotusta tämän hunnullaan peitetyn ja toisten välillä, joitten kanssa hän tasaisin askelin astui; vaan juuri kun hän kolmannen kerran kulki kumarruksissa olevan ristiretkeiliän ohitse, samalla pieni ja sievä muotoinen käsi, niin kaunis että se antoi korkeimman käsityksen sen ruumiin täydellisistä muodoista, johon se kuului, pisti hiukan esiin harsun linnikon poimuista, ikäänkuin kuutamonsäde kesäisen yön pilvihattaroista, ja taasen ruususilmikko putosi Leopartin ritarin jalkain eteen.

Tämä uudistettu merkki ei voinut olla satunnainen – yhtä vähän kuin tämän tuskin nähdyn, vaan ihanan naiskätösen yhtäläisyys sen kanssa, jota hänen huulensa kerran olivat suudelleet ja jonka armaalle omistajalle ne silloin olivat vannoneet ikuista uskollisuutta, saattoi olla paljas sattumus. Jos hän olisi useampia todistuksia tarvinnut, niin kimaltihan tuossa lumivalkoisessa sormessa se verraton rubinisormus, jonka määrätöntä arvoa Kenneth kuitenki olisi pitänyt halvempana kuin vähintäkään tuon sormen antamaa merkkiä – ja vaikka neito oli hunnun peitteessä, hän kuitenki, josko sattumalta, vai mielisuosiosta, sai nähdä yhden vallattoman kiharan noista mustista palmikoista, joitten jokainen hivus oli hänelle satoja kertoja kalliimpi kuin raskaat kultavitjat. Se oli hänen sydämensä lemmitty. Vaan että hän oli täällä – tässä jylhässä, yksinäisessä erämaassa – pyhäin naisten joukossa, jotka olivat sydänmaihin ja luoliin paenneet salaisuudessa viettääksensä näitä kristillisiä kirkonmenoja, joita he eivät julkisesti tohtineet toimittaa – että tämä todestaanki oli totta – se tuntui kovin mahdottomalta – sen täytyi olla unennäkö – mielikuvitteen pettävä harhaus. Kun nämät mietteet kiertelivät Kennethin mielessä, poistui juhlakulku samaa tietä jota se oli kappeliin tullut. Nuo nuoret kuoripojat, nuo mustat nunnat, katosivat vähitellen yksi toisensa perästä aukinaisen oven kautta – viimein tuli hänenkin vuoro, jolta Kenneth oli nuo kahdet merkit saanut – vaan ulosastuessaan hän käänti päätään, aivan vähäisen kyllä, mutta kumminkin huomattavasti sinnepäin, jossa ritari liikkumatonna kuin kuva, vielä makasi polvillaan. Hän näki hänen huntunsa vielä kerran liehahtavan – nyt se katosi – ja pimeys laskeusi ritarin sieluun, melkein yhtä synkkä kun se joka kohta sen jälkeen ympäröi hänen ulkonaiset aistinsa; sillä viimeinen veisaajista oli tuskin ennättänyt kynnyksen yli, kun ovi pamahti kiini ja samassa silmänräpäyksessä laulukunnan äänet vaikenivat, kappelin lamput yhtaikaa sammuivat ja sir Kenneth jäi yksin pilkkopimeään. Vaan Kennethistä yksinäisyys, pimeys ja hänen kummallisen tilansa epätietoisuus eivät olleet mitään – hän ei niitä ajatellut – ei niistä huolinut – ei huolinut mistään muusta maailmassa kuin tuosta katoovasta näystä, joka äsken oli hänen ohitsensa liihotellut, ja niistä suosion osotuksista, jotka hän oli saanut. Hän hapuili laattialta niitä ruususilmikoita, jotka neito oli pudottanut – likisti niitä vasten huuliansa – vasten rintaansa – nyt vuorotellen, nyt samalla kertaa – hän suuteli niitä kylmiä kiviä, joita tyttö, sen mukaan kuin hän saattoi arvata, oli juuri polkenut – hän teki kaikkea sitä hulluutta, johon tulinen rakkaus yllyttää ja oikeuttaa niitä, jotka sen valtaan ovat joutuneet; vaan tämmöisiä palavan lemmen osotuksia tavataan jokaisessa aikakaudessa. Omituista ritarillisuuden aikakaudelle oli kuitenki, että ritari hurjimmassa mielikiihkossaan ei vähintäkään ajatellut seurata eli vakoilla näin romantillisen rakkauden esinettä; että hän muisteli häntä ikäänkuin jumalatarta, joka, suvaittuaan hetkeksi nayttäytä nöyrälle palveliallensa, taasen oli vetäynyt pyhyytensä pimeyteen – eli kuni johtotähteä joka jollakin tärkeällä hetkellä heitettyään suosiollisen säteen, taasen kääriytyi pilvipeitteeseensä. Hänen sydämensä lemmityinen oli hänestä korkeampi olento, jonka liikkeitä ei saanut tiedustella eikä tarkastella, vaan joka häntä ilottaisi näöllään, tahi masentaisi poissa-olollaan, riemastuttaisi hyvyydellään eli saattaisi totuudellansa epätoivoon, aina oman mielensä mukaan, ja ilman mitään kiusaa tai muistutusta sankarinsa puolelta, joka vilpittömästi häntä sydämellä ja miekalla palvellen ei muuta pyytänyt kuin täyttää hänen käskyjänsä ja omien töittensä loistolla enentää hänen mainettansa.

Tämmöiset olivat ritarillisuuden lait ja rakkauden, joka oli niiden perusaate. Mutta Kennethin lemmen olivat toiset ja vielä kummallisemmat asianhaarat tehneet romantilliseksi. Hän ei koskaan ollut edes kuullut armahansa ääntä, vaikka hän usein ihastuneena oli katsellut hänen kauneuttansa. Neito kuului seurapiiriin, johon ritarin arvo kyllä salli hänen lähestyä, vaan ei yhtyä; ja kuinka suurta kunnioitusta hän nauttikin sotaisesta taidosta ja rohkeudesta, täytyi kuitenkin köyhän skottilaisen ritarin palvella jumalatartaan miltei yhtä pitkän matkan päässä, kuin se väli, joka erottaa persialaista jumaloitusta auringosta. Vaan milloin olisi naisen ylpeys ollut liian suuri ylenkatsoakseen jos kuinkaki halpa-arvoisen rakastajan innostunutta hartautta? Tuon ylhäisen ladyn silmä oli seurannut häntä turnauspelissä, hänen korvansa oli kuullut hänen kiitostansa jokapäiväisistä tappeluista kerrottaissa; ja vaikka kreivit, herttuat ja lordit kilvan pyysivät hänen suosiotansa, se liehui, alussa ehkä ehdottomasti eli tietämättäki, köyhän Leopartin ritarin puoleen, jolla tuskin oli muuta kuin miekka arvonsa kannattamiseksi. Katsellessaan ja kuunnellessaan, lady näki ja kuuli tarpeeksi vahvistuakseen siinä mieltymyksessä, joka ensin huomaamatta oli hänen vallannut. Ritarien persoonallista kauneutta kehuttaissa eivät siveimmätkään naiset Englannin sotaisessa hovissa epäilleet Kenneth skotlantilaiselle etusijan antamasta; ja huolimatta niistä suurista rikkauksista, joita ruhtinaat ja päärit lahjottivat kuleksiville laulajille eli ministreleille, sattui usein, että puolueeton ja itsenäinen henki vallotti runoilian ja kannel kaikui sankarin ylistykseksi, jolla ei ollut konkareita eikä kalliita vaatteuksia antaa hänelle omistetun kunnian palkinnoksi.

Ne hetket, jolloin hän kuunteli rakastajansa kiitosta, tulivat vähitellen yhä mieluisemmiksi korkeasukuiselle Edithille, koska ne olivat vaihetuksena niissä imarruksissa, joihin hänen korvansa oli kyllästynyt, ja antoivat hänelle aihetta salaisiin miettimisiin, joitten esineeksi ritari, yleisen ajatuksen mukaan, näytti paremmin ansaitsevan tulla, kuin ne jotka olivat häntä etevämmät arvossa ja rikkauksissa. Kun hänen huomionsa alituisesti, vaikka varovasti, kiintyi sir Kennethiin, vakaantui hän yhä enemmän ja enemmän ritarin persoonallisista tunteista häntä kohtaan, samoin kuin hän omassa mielessään yhä enemmän varmistui siitä, että hän Kenneth Skotlantilaisessa näki sen ritarin, jonka sallimus oli määrännyt onnen vaihteluissa – ja tulevaisuus näytti synkältä ja vaaralliselta – hänen kanssaan jakamaan sitä tulistuttavaa tunnetta, jonka valtaa aikakauden runoiliat kuvailivat niin yleiseksi, ja jota sen ajan tavat ja siveyskäsitteet asettivat miltei itse uskonnon rinnalle.

Mutta älkäämme salatko totuutta lukioiltamme. Kuinka ylevät Edithin mielipiteet olivatkin, niinkuin nuorelle, Englannin valta-istuinta likellä seisovalle neidolle sopi, ja niin tyydytetty kuin hänen ylpeytensä täytyi olla tuosta äännettömästä, lakkaamattomasta kunnioituksesta, jonka tuo suosittu ritari hänelle omisti, löytyi kumminkin hetkiä, jolloin rakastavan ja rakastetun naisen tunteet nurkuivat niitä rajotuksia vastaan, joilla hänen asemansa sekä hovimenot häntä ympäröivät, ja jolloin hän miltei moittinut rakastajansa arkuutta, joka näkyi päättäneen ei näitten rajojen ylitse pyrkiä. Sukuperän ja arvon etiketti – käyttääksemme nyky-aikaista puhepartta – oli hänen ympäri luonut loihtopiirin, jonka yli sir Kenneth kyllä saattoi kumartua ja heittää silmänsä, vaan jonka sisään hän yhtä vähän saattoi astua, kun ilmoihin manattu henki voipi kulkea niiden rajain yli, jotka mahtavan velhon noitasauva on määrännyt. Vasten tahtoaki tunkeusi se ajatus neidon mieleen, että hänen itsensä täytyi kulkea tuon säädetyn rajan ulkopuolelle, vaikkapa vain kauniin jalkansa äärimmäisellä päällä, antaakseen noin ujolle ja kainostelevalle rakastajalle tilaisuutta niin vähäisen suosionosotuksen saantiin, kuin hänen kenkänsä rihmojen suutelemiseen. Hänellä oli mainio esimerkki "Kuninkaan tyttäressä Unkarista", joka tällä tapaa jalomielisesti rohkaisi "halpasukuista aseenkantajaa"; ja Edith, vaikka kuninkaallista sukua, ei ollut enemmän mikään kuninkaan tytär, kuin hänen rakastajansa halpaa säätyä – kohtalo ei ollut heidän rakkaudellensa rakentanut niin ylipääsemätöntä estettä. Kumminkin neidon sydämessä oli jotakin – tuo kainosteleva ylevyys, joka kahlehtii itse rakkautta – joka huolimatta hänen säätynsä etevyydestä, kielsi häntä ensi askelta astumasta; hienotunteisuushan aina vaatii sitä rakastajalta. Sitäpaitsi sir Kenneth oli ritari niin kohtelias, niin jalo, niin täydellinen ja, ainakin hänen mielestään, niin tarkasti tunteva, mitä hän oli itsellensä ja neidolle velkapää, että, niin tylyltä ja kylmältä kuin tyttö näyttikin, hänen kunnioitustansa vastaanottaessaan ikäänkuin jumalankuva, jonka ei arvella tuntevan eikä huolivan rukoiliansa hartaudesta, hän kuitenkin pelkäsi kovin aikaisin astua kunnia-istuimeltaan alas, ettei siten alentaisi itseään ihastuneen rakastajansa silmissä.

Vaan todellisen epäjumalan hurskas palvelia voipi huomata suosion merkkejä marmorikuvanki kovissa, liikkumattomissa kasvoissa, eikä siis ole kumma, jos ritari luuli huomaavansa jotain yhtä suosiollisesti tulkittavaa loistavan rakastettavan Edithin kirkkaissa silmissä, kun hän, jonka kauneus enemmän esittyi katseen voimassa kuin säännöllisissä kasvoinjuonteissa ja heijastavassa ihon valkeudessa, loi silmänsä ritariin.

Niin isosti varovainen kuin neito oli ollutki, oli hän kuitenkin tullut näyttäneeksi pieniä todistuksia mieltymyksestänsä ritariin; sillä kuinka tämä muuten heti ja ilman epäyksettä olisi tuntenut tuon kauniin käden, josta tuskin kaksi sormea näkyi hunnun alta, eli kuinka hän olisi voinut olla niin täydesti vakuutettu siitä, että kaksi jälekkäin hänen eteensä pudotettua kukkaa oli aiottu tunnusmerkiksi hänen sydämensä haltiattarelta? Mutta me emme voi koettaa selittää, minkä vaarinottojen, minkä salaisten merkkien, silmäysten eli viittausten, tai minkä rakkauden vapaamuurarisuuden kautta tämä hyvä sopu oli syntynyt Edithin ja hänen rakastajansa välillä; sillä me olemme ijälliset, ja tuommoisia vähäisiä hellyydenosotteita, joita nuoremmat silmät helposti hoksaavat, ei meidän näkövoimamme pysty erottamaan. Siinä kyllin, että semmoinen sopu oli olemassa kahden hengen välillä, jotka eivät koskaan olleet puhutellut toisiaan, vaikka sitä Edithin puolelta hillitsi vakuutus niistä vaaroista ja vaikeuksista, jotka välttämättä seuraisivat kutakin heidän lempensä edistymistä, ja ritarin puolelta tuhannet epäilykset ja varomiset, että hän olisi liian paljon arvoa pannut niille vähäisille neidolta saaduille suosionosotuksille, joita tietysti keskeytti pitkät loma-ajat näennäistä kylmäkiskoisuutta, kun neito, osittain peljäten herättää toisten huomaavaisuutta ja siten saattaa rakastajansa vaaraan, osittain varoen hänen arvossaan alenevansa, jos näyttäisi liian myöntyväiseltä, katsoi velvollisuudekseen kohdella häntä välinpitämättömyydellä, aivan kuin hän ei olisi häntä huomannut.

Tämä kenties ikävä puheenpito, joka kuitenki on kertomuksellemme ollut tarpeellinen, selittäköön rakastajain välillä huomattavaa sopusointua, jos niin jyrkkää sanaa saamme käyttää, kun Edithin odottamaton ilmestyminen kappeliin niin väkevästi vaikutti ritarin tunteisiin.