Читать книгу Talismani - Вальтер Скотт - Страница 7

Lukuisa joukko Skotlantilaisia sotureita oli ristiretkiläisiin yhdistynyt ja tietysti asettunut englannin kuninkaan komentoon, koska he, kuten hänen omat joukotkin, olivat saksalaista ja normannilaista syntyperää ja puhuivat samaa kieltä, jonka ohessa usealla heistä oli Englannissaki maatiluksia ja muutamat olivat naimisen ja sukulaisuuden kautta englantilaisiin perhekuntiin sidotuita. Tähän aikaan ei viha molempain kansojen välillä ollutkaan niin yltynyt, kun sittemmin Edvard I: n hallitessa, jonka määrätön kunnianhimo antoi heidän sodalleen vimmatun, leppymättömän luonteen, kun englantilaiset sotivat Skotlantia vallottaakseen ja skotlantilaiset taistelivat itsenäisyytensä puolesta tuolla kovalla, kukistumattomalla järkähtämättömyydellä, joka aina on heidän kansansa tunnusmerkkinä ollut, käyttäen väkivaltaisimpia keinoja, kärsien kovimpia vastuksia ja osottaen suurinta uskaliaisuutta. Tähän saakka oli sotia molempain kansain välillä, vaikka ankaria ja lukuisia, kumminkin käyty jalomielisen vihollisuuden perusteilla ja niissä oli nähty noita lievittäviä varjopuolia, joilla kohteliaisuus ja julkisten vaan vilpittömäin vihollisten kunnioittaminen vähentää sodan kauhuja. Tämän seurauksena oli, että rauhanaikoina ja erittäinkin milloin molemmat, kuten nyt, olivat saapuneet sotakentällä yhteisen asian edestä, joka heidän uskonnon käsitteiden kautta oli kummallekin yhtä kallis, seikkailioita molemmasta maasta usein soti samassa rivissä, jolloin heidän kansallinen kilvotuksensa vain yllytti heitä pyrkimään toistensa edelle taistelussa yhteistä vihollista vastaan.

Richardin suora sotilasluonne, joka ei tehnyt muuta erotusta omiensa ja Skotlannin Vilhelmin alamaisten välillä, kuin mitä seurasi heidän käytöksestänsä taistelutantereella, soveltui suuressa määrässä sovittamaan molempain kansain sotureita. Mutta hänen sairautensa aikana ja siinä hankalassa tilassa, jossa ristiretkeläiset olivat, alkoi kansallisviha tulla ilmi niiden erinäisten joukkokuntain välillä, jotka ristiretkeiliäin armeijaan kuuluivat, ikäänkuin vanhat haavat ihmisruumiissa aukeavat, kun se joutuu sairauden eli heikkouden tilaan.

Skotlantilaiset ja Englantilaiset, yhtä kateelliset, ylevämieliset ja loukkauksille arat – edelliset sitä suuremmassa määrässä, kuin he olivat köyhempi ja vähempivoimainen kansa – rupesivat keskinäisillä kiistoilla täyttämään sitä aikaa, jolloin aselepo esti heitä kääntämästä yhdistynyttä kostoaan saraceneja vastaan. Niinkuin ennenmuinoin kilpailevat romalaiset kenraalit, eivät skotlantilaiset tahtoneet tunnustaa mitään yliherruutta eivätkä heidän eteläiset naapurinsa myöntää mitään tasa-arvoisuutta. Alati kuultiin molemminpuolisia syytöksiä ja vastakanteita, ja niin halpa sotamies, kuin hänen päällikkönsä ja johtajansa, jotka myötäkäymisessä olivat olleet hyviä kumppaleita, silmäilivät vihaisesti toisiaan vastakäymisessä, juuri kuin ei yksimielisyys silloin olisi ollut entistä tärkeämpi, niin hyvin yhteisen asian edistymiseksi, kuin heidän molemminpuoliseksi hyödyksi. Sama eripuraisuus oli alkanut ilmaantua Englantilaisten ja Franskalaisten, Italialaisten ja Saksalaisten, vieläpä Tanskalaisten ja Ruotsalaistenki välillä; mutta kertomuksemme oikeastaan vain tarkottaa kuvata eripuraisuutta niiden kahden kansan välillä, jotka olivat samalla saarella syntyneet, ja jotka juuri siitä syystä näyttivät enemmän ärtyneiltä toisillensa.

Kaikista englantilaisista ylimyksistä, jotka kuningastaan olivat Palestinaan seuranneet, oli de Vaux enin nurjamielinen skotlantilaisia vastaan; ne olivat hänen lähimpiä naapureitansa, joitten kanssa hän elinaikanansa oli joutunut niin yksityisiin kuin yleisiin riitoihin, ja joita hän oli suuresti vahingoittanut, samoin kuin hän itse puolestaan oli heiltä kärsinyt paljon. Hänen uskollisuutensa ja rakkautensa kuninkaaseen oli sen kiinteän hellyyden kaltainen, jota vanha englantilainen talonkoira herralleen omistaa; se teki hänen käytöksessään tylyksi ja kopeaksi kaikkia kohtaan, yksin niitäkin, joitten suhteen hän oli aivan välinpitämätön, sekä kiivaaksi ja vaaralliseksi jokaiselle jota kohtaan hän kantoi mitään ennakkoluuloa. De Vaux oli aina kateudella ja mielipahalla huomannut, että hänen kuninkaansa tätä häijyä, petollista ja villiä heimokuntaa kohtaan, joka asui toisella puolen pientä virtaa eli korpien ja sydänmaitten halki vedettyä linjaa, näytti mitään kohteliaisuuden eli suosion osotusta, ja hän kerrassaan epäili koko ristiretken menestystä, kun siinä oli sallittu heidänkin kantaa aseita, koska hän sydämensä pohjassa tuskin piti heitä parempana kuin saracenejä, joita vastaan hänki oli sotaan lähtenyt. Me voimme myöski lisätä että kun hän itse oli suora, rehellinen englantilainen, tottumaton niin mieltymystänsä kuin mielipahaansa salaamaan, niin se imarteleva kohteliaisuus, jonka skotlantilaiset joko olivat alituisilta liittolaisiltaan fransmanneilta oppineet, taikka joka oli syntynyt heidän omasta ylpeästä ja varovasta luonteestaan, hänen mielestään vain viekkaasti peitteli vaarallisimpia hankkeita heidän naapureitaan vastaan, joista hän tosi englantilaisella itserakkaudella uskoi, että he suoralla miehuudella eivät voisi mitään voittoa saada.

Mutta vaikka de Vaux ajatteli näin halvasti pohjoisista naapureistansa ja tuskin halvemmin niistä skotlantilaisista, jotka ristinpalvelukseen olivat antauneet, niin kumminkin kunnioitus kuningasta kohtaan ja tunne hänen velvollisuudestansa ristiretkeiliänä pidätti häntä mielipiteitään muulla tavoin näyttämästä, kuin siten että hän niin paljon kuin suinkin kartti kaikkea kanssakäymistä skotlantilaisten aseveljiensä kanssa ja yksitotisesti oli vaiti joskus sattuessaan heidän seuraan, sekä ylenkatseella heitä silmäili, kun he marsseilla eli leirissä kohtasivat toisiaan. Skotlantilaiset paronit ja ritarit eivät olleet henkilöitä, jotka kärsivät hänen ynseyttään huomaamatta tai siihen vastaamatta; ja niin sattui, että he pitivät häntä tiettynä ja tehokkaana vihollisena kansalle, jota hän oikeastaan vain ei rakastanut ja jossain määrin halveksi. Tarkat huomiontekiät olivat sitäpaitsi panneet mieleen, että joskin ei hänellä skotlantilaisia vastaan ollut se raamatun ihmisrakkaus, joka kärsii kauan ja tuomitsee laupiaasti, hän ei kuitenkaan millään muotoa ollut sitä vähempiarvoista ja rajotettua hyvettä vailla, joka lieventää ja kokee poistaa toisten tarpeita. Gilslandin Tuomas oli rikas ja saattoi siis runsaasti hankkia itselleen ruokavaroja ja lääkkeitä, ja osa näistä kulki aina salaisia teitä skotlantilaisten kortteliin, kun hänen tyly avuliaisuutensa toimi sen perusteen mukaan, että ystäviensä jälkeen ihmisellä ovat vihollisensa lähinnä, ja kaikki siinä välissä olevat asianhaarat hän jätti syrjään, pitäen niitä kovin mitättöminä edes ansaitaksensa ajatusta. Tämä selitys on tarpeen, että lukia voisi täydellisesti käsittää, mitä nyt tulemme kertomaan.

Thomas de Vaux ei ollut kulkenut monta askelta kuninkaallisesta teltasta, ennenkuin havaitsi mitä ministrelein taiteeseen ei suinkaan äkkinäisen englantilaisen hallitsian tarkka korva heti oli hoksannut, että nimittäin ne soittosäveleet, joita he olivat kuulleet, syntyivät saracenilaisista pilleistä, torvista ja vaskirummuista; ja sen leveän telttakadun päässä, joka lähti Richardin teltasta, hän saattoi nähdä joukon joutilaita sotamiehiä kokoontuneen sen paikan ympäri melkein keskellä leiriä, josta tuo musiiki kuului; ja suureksi kummakseen hän niiden monenmuotoisten kypärien seassa, joita eri kansain ristiretkeläiset kantoivat, myöskin huomasi valkoisia turbaneja ja pitkiä piikkejä, ilmottaen aseellisten saracenein läsnä-oloa, sekä useoita rumapäisiä kameleja ja dromedareja, jotka pitkien, epämuotoisten kaulainsa avulla saattoivat katsella väkijoukon yli.

Kummastuneena ja pahoillaan tuosta odottamattomasta ja oudosta näöstä – sillä tavallista oli, että vihollisten kanssa kaikki keskustelut aselevosta ynnä muusta tapahtuivat määrätyllä paikalla leirin ulkopuolella – katseli paroni tarkasti ympärilleen jonku perään, joka voisi tämän arveluttavan seikan syytä tietää.

Ensimmäistä henkilöä, jonka hän näki vastaansa tulevan, piti hän kohta, hänen ylpeästä, arvollisesta astunnasta päättäen, spanjalaisena eli skotlantilaisena; ja heti senjälkeen hän lausui itsekseen: "ja skotlantilainen se onki – tuo Leopartin ritari. – Olen nähnyt hänen sotivan oivallisesti kyllä, ollakseen siitä maasta."

Haluamatta edes sivumennen tehdä hänelle kysymystä, hän juuri aikoi kulkea sir Kennethin sivu synkällä, jörömäisellä tavallaan, joka ikäänkuin tahtoi sanoa: "minä tunnen sinun, vaan en tahdo saada mitään tekemistä kanssasi"; vaan tuo pohjanmaan ritari teki hänen aikeensa tyhjäksi, kun hän astui suoraan häntä kohti ja kylmällä kohteliaisuudella tervehtien, sanoi: "mylord de Vaux Gilslannista, minä haluaisin teitä puhutella."

"Haa!" vastasi englantilainen paroni, "minua? Mutta sanokaa sanottavanne, kunhan teette sen lyhyeen, sillä minä olen kuninkaan asialla".

"Se, mitä minulla on teille sanottavaa, koskee vielä enemmän kuningas Richardia", vastasi sir Kenneth. "Minä tuon toivoakseni terveyden hänelle myötäni."

Gilslannin lordi tarkasteli skotlantilaista epäilevillä silmillä ja vastasi: "sinä luullakseni et ole lääkäri, herra skotlantilainen – yhtä hyvin uskoisin teidän tuovan Englannin kuninkaalle rikkauksia".

Vaikka harmistuneena siitä tavasta, jolla paroni hänelle vastasi, jatkoi sir Kenneth tyynesti: "terveys Richardille on kunnia ja rikkaus kristikunnalle. – Mutta minulla on kiire; olkaa siis hyvä ja sanokaa, jos voin saada kuningasta puhutella."

"Ei, sitä ette voi, hyvä herrani," sanoi paroni, "ennenkuin selvemmin selitätte asianne. Ruhtinasten sairashuoneet eivät, niinkuin teidän pohjalaiset ravintolat, ole aukinaiset jokaiselle, joka ovelle kolkuttaa".

"Mylord", sanoi Kenneth, "risti, jota samoin kuin tekin kannan hartioillani, ja sanottavani tärkeys kehottavat minua tätä nykyä anteeksi antamaan käytöstä, jota en muutoin kärsisi. Suoraan sanoen siis minä tuon muassani maurilaisen tohtorin, joka ottaa kuningas Richardia parantaakseen hänen taudistansa".

"Maurilaisen tohtorin!" sanoi de Vaux; "ja ken tahtoo taata että hän ei tuo myrkkyä lääkkeitten sijasta?".

"Hänen oma henkensä, mylord – hänen päänsä, jonka hän takuuksi tarjoo".

"Minä olen tuntenut monta uskaliasta veijaria". sanoi de Vaux, "joka ei pitänyt henkeänsä suuremmassa arvossa kuin se olikaan, ja olisi hirsipuuhun hipsuttellut yhtä iloisena kuin jos telottaja olisi ollut hänen tanssikumppalinsa."

"Mutta niin on kuitenkin asia, mylord", skotlantilainen vastasi: "Saladin, jota ei kukaan tahtone kieltää jaloksi ja urhoolliseksi viholliseksi, on tänne lähettänyt tämän lääkärin lukuisella saatto- ja suojelusjoukolla, joka osottaa kuinka paljon arvoa sultani panee El Hakemiin, sekä samassa myöskin hedelmiä ja virvotuksia kuninkaan tarpeeksi ja semmoisen tervehyksen, jonka rehelliset viholliset voivat vaihtaa, toivoen hänen paranevan kuumeestansa niin että hän paremmin pystyisi vastaanottamaan sulttania, joka aikoo vieraaksi tulla paljastettu miekka kädessä ja joku satatuhatta ratsastajaa seurassansa. Suvaitsisitteko te, joka olette kuninkaan salaneuvoston jäsen, antaa käskyn, että kamelein kuormat puretaan ja oppinutta tohtoria soveliaalla tavalla otetaan vastaan?"

"Merkillistä!" sanoi de Vaux, ikäänkuin itsekseen puhuen. – "Ja kuka tahtoo Saladinin rehellisyydestä sitoutua vastaamaan tämmöisessä seikassa, kun petos iäksi pelastaisi hänen voimallisimmasta vihollisestaan?"

"Minä itse", vastasi sir Kenneth, "menen hänen edestä takuuseen, hengellä, kunnialla ja tavaralla".

"Kummaa!" lausui de Vaux toistamiseen; "Pohja takuuseen etelämaan – skottilainen turkkilaisen edestä! – Saanko luvan kysyä teiltä, herra ritari, kuinka te tähän seikkaan olette sekaantuneet?"

"Minä olen ollut poissa vaellusretkellä", sanoi sir Kenneth, "ja matkallani oli minulla sanoma saatettava Engaddin erakolle".

"Ettekö voi sitä minulle ilmottaa, sir Kenneth, ja niin ikään tuon pyhän miehen vastausta?"

"Se ei käy laatuun, mylord", vastasi skotlantilainen.

"Minä olen jäsen Englannin salaneuvostossa", sanoi englantilainen ylävästi.

"Jonka maan alamainen minä en ole", sanoi Kenneth. "Vaikka kyllä olen tässä sodassa vapaehtoisesti asettunut Englannin kuninkaan lipun alle, niin kuningasten, ruhtinasten ja siunatun ristin armeijan korkeimpain päällikköjen yhteinen neuvosto minun lähetti, ja heille ainoastaan teen lähetyksestäni tilin".

"Haa, niinkö arvelet?" sanoi kopea paroni. "Vaan tiedä sitten, sinä, joka lienet kuninkaitten ja ruhtinasten lähettiläs, ettei kukaan lääkäri saa lähestyä Englannin Richardin tautivuodetta ilman Gilslannin Tuomaan suostumuksetta; ja he varokoot itseään, jotka mielivät sinne pyrkiä ilman sitä".

Hän kääntyi ylpeästi pois, kun skotlantilainen astui häntä vielä likemmäksi ja asettuen suoraan hänen tiellensä, tyynellä äänellä, jossa kuitenkin värähti vissi määrä ylpeyttä, kysyi jos Gilslannin lordi piti häntä aatelismiehenä ja hyvänä ritarina.

"Kaikki skotlantilaiset ovat syntyperänsä puolesta aatelismiehiä", vastasi de Vaux hiukan ivallisesti, vaan havaiten oman vääryytensä, ja huomattuaan kuinka veri nousi Kennethille kasvoihin, hän lisäsi: "että te olette hyvä ritari, olisi ainakin sen synti kieltää, joka on nähnyt teidän hyvin ja urhokkaasti toimittavan velvollisuutenne".

"No hyvä", sanoi skotlantilainen ritari, viimeisen myönnytyksen suoruudesta hyvillänsä, "minä vannon teille, Thomas Gilslannista, että, niin totta kuin olen rehellinen skotlantilainen, jota pidän yhtä suurena etuoikeutena kun vanhaa aatelisuuttani, ja niin totta kun olen lyöty ritari ja tänne tullut saavuttamaan kunniaa ja mainetta tässä elämässä ja syntieni sovitusta tulevaisessa niin totta, ja sen siunatun ristin kautta, jota kannan, minä vakuutan teille, että ainoastaan tarkotan Richard Leijonasydämen parasta, kun pyydän hänen antaumaan mahomettiläisen lääkärin hoidettavaksi".

Tämä juhlallinen vakuutus teki vaikutuksen englantilaiseen, joka suuremmalla suopeudella, kuin hän tähän saakka oli osottanut, virkki: "olkoon – jota en itse puolestani epäile – herra Leopartin Ritari, että itse olet varma asiasta, niin sano, teenkö oikein, jos maassa, missä myrkytystaito on yhtä yleinen kuin keittotaide, annan tuon tuntemattoman lääkärin käyttää rohtojaan sairasta kohtaan, jonka henki on kristikunnalle niin kallis?"

"Mylord," skotlantilainen vastasi, "tähän voin ainoastaan vastata, että asekantajani, ainoa seuralaisistani, jonka sota ja taudit ovat minulle jälelle jättäneet, nyt on kovasti sairastanut samaa kuumetta, joka urhoollisen Richard kuninkaan persoonassa on halvannut pyhän yrityksemme etevimmän jäsenen. Tämä lääkäri, tämä El Hakim, on vain tuntikausi taapäin antanut hänelle lääkkeitään ja nyt hän jo on vaipunut virkistyttävään uneen. Että hän voipi parantaa tätä tautia, joka on niin vaarallinen, sitä en epäile; ja että hän tahtoo sitä tehdä, luulen siitä näkyvän, että kuninkaallinen sulttani, joka on niin vilpitön ja rehellinen, kuin sokaistu uskoton voipi olla, on hänen lähettänyt; ja muutoin minusta tuntuu, että varmuus palkinnosta, jos hän onnistuu, ja rangaistuksesta, jos hän tahallansa jää onnistumatta, on täydellinen takuu yrityksen mahdollisesta menestymisestä".

Englantilainen kuunteli häntä silmät maahan luotuina, ikäänkuin olisi epäillyt, mutta kernaasti halunnut tulla vakuutetuksi. Viimein hän katsoi ylös ja sanoi: "voinko saada nähdä sairasta asekantajaanne, sir?"