Читать книгу Manon Lescaut: Romaani - Abbe Prevost - Страница 4

Ranskankielestä suomentanut

Jalmari Hahl

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1916.

Antoine-François Prévost.

Elämäkerrallinen luonnos.

Harvasta kirjailijasta ovat aikalaiset ja jälkimaailma muodostaneet niin räikeän irvikuvan, kuin "Manon Lescaut'n" kuuluisasta tekijästä.

Hän oli muka hillitön irstailija, petkuttaja, väärentäjä, luopio. Jopa kerrottiin hänen vihan ja raakuuden puuskauksessa lyöneen kuoliaaksi oman isänsä. Vasta kuluneen vuosisadan loppuvuosina suoritettu elämäkerrallinen tutkimus haihdutti sen parjauslegendan, joka niin kauan oli himmentänyt suuren kirjailijan muistoa.

Tämä tutkimus on osoittanut, ettei Prévost tosin ollut mikään lujaluonteisuuden ja pidättyväisyyden esikuva, että hän päinvastoin oli häälyväinen ja levoton sielu, mutta että hän vihasi vilppiä ja ulkokultaisuutta ja että hänen luonteessaan oli useita hyviä ja miellyttäviä puolia.

Antoine-François Prévost — yleisemmin tunnettu nimellä abotti Prévost — syntyi Artois'n maakunnassa sijaitsevassa pikkukaupungissa, Hesdinissä, huhtikuun 1 päivänä 1697. Myöhemmin Prévost sukunimeensä liitti lisän d'Exilés, jonka syntyä ja tarkoitusta on koetettu selittää eri tavoin. Perustelultaan uskottavin on se olettamus, että hän tuolla lisänimellä viittasi maanpakolaisuuteensa.

Tiedot Prévost'n vanhemmista ja hänen suhteestaan heihin ovat hyvin niukat. Hänen isänsä, Liévin Prévost, oli asianajaja ja sen lisäksi yleinen syyttäjä Hesdinin tuomiokunnassa. Prévost'n aikalaisen, munkki Grenier'n tiedonannon mukaan, Liévin Prévost oli kiivas ja ankara mies. Kun hänen poikansa teki luostarilupauksensa, uhkasi isä ampua hänet kuoliaaksi, jos hän joskus rikkoi nämä lupauksensa. Hesdinin kunnallisarkistossa on asiapaperi, jossa mainitaan Prévost'n isoisän, jolla niinikään oli ristimänimi Liévin, parjanneen erästä virkamiestä varkaaksi ja sanoneen tahtovansa antaa selkäsaunan koko hänen virkakunnalleen. Isoisä ja isä tuntuvat siis olleen tuittupäisiä miehiä.

Tämä panee ajattelemaan, että kirjailija muisti isäänsä kuvatessaan "Manon Lescaut" romaanin sankarin, ritari des Grieux'n jäykkää ja taipumatonta isää. Liévin Prévost nuoremmasta, kirjailijan isästä, mainitaan kuitenkin, että hän huolellisesti valvoi ja seurasi lastensa kasvatusta.

Kirjailijan äiti, Marie Clay eli Duclay, oli lähellä Hesdiniä asuvan varakkaan maanviljelijän tytär.

Ensimäisen opetuksensa Prévost sai kotikaupungissaan jesuiittakoulussa. Tämä muuten ahdasmielinen tietopuolinen kasvatus herätti pojassa elinajaksi harrastuksen opintoihin ja kirjallisuuteen. Kuusitoista-vuotiaana hän noviisina liittyi mainittujen luostariveljien munkkikuntaan. Mutta jo 1716 hän jätti jesuiitat ja värväytyi sotilaaksi, kysymättä edes omaistensa mielipidettä. Seuraavana vuonna solmittiin rauha. Prévost joko kyllästyi sotilaselämään tai katsoi ylennystä silloin vallitsevissa oloissa epävarmaksi tai hitaaksi, ja 1719 hän riisui univormun ja pyrki takaisin jesuiittain pariin. Mutta nämä kieltäytyivät häntä vastaanottamasta. Nyt hän toistamiseen rupesi sotilaaksi. Prévost'n aikuisessa kronikassa selitetään tämä paluu sotilasuralle seuraavaan tapaan. Hyvin suruissaan tuosta epäyksestä Prévost lähti Roomaan saadakseen jesuiittain kenraalilta luvan uudelleen ruveta noviisiksi. Matkalla hän sairastui ja otettiin sairaalaan, missä muudan sotilaslääkäri häntä hoiti sillä ehdolla, että hän parannuttuaan värväytyisi armeijaan. Näin tekikin Prévost, mutta pakeni lyhyen ajan kuluttua Hollantiin. —

Siitä, millainen hänen olonsa tässä maassa oli, ei tiedetä mitään varmaa. Pian hän sieltä katuvaisena palasi isän taloon. Tähän aikaan arvelee Harrisse, yksi Prévost'n luotettavimpia elämänkertojia, sen lemmenseikkailun sattuneen, joka on tarjonnut aiheen romaaniin "Manon Lescaut". Tästä teoksesta sanoo Palinot, niinikään Prévost'n elämänkertojia: "Hän kuvasi sitä intohimojen tulvaa, jonka valtaa oli kokenut. Hänen värinsä olivat kahta vaikuttavammat, ne kun olivat todet ja noudetut omasta sydämestä."

Mainittu lemmenseikkailu ei kuitenkaan päättynyt samoin kuin romaanissa kerrotaan. Prévost ei todellisuudessa seurannut Manonia Ameriikkaan, vaan uupui matkalla satamakaupunkiin pyörtyneenä tien viereen, ja hänen tajuttomana ollessaan rattaat kuljettivat pois hänen epäjumalansa, jota hän ei enää koskaan senjälkeen nähnyt. Tultuaan jälleen tajuihinsa, hän näki kaukana valon, joka tuikki pimeässä. Se oli Saint-Wandrillen luostarin yölamppu. Vaivoin laahasi epätoivoinen matkamies itsensä tähän tyyssijaan, joka aukaisi hänelle vieraanvaraiset ovensa. Nyt pääsi Prévost benediktiini-munkkikunnan alokkaaksi, ja 1721 hän julkisesti teki munkkilupauksensa.

Hän ei kuitenkaan näy palanneen luostariin vakaumuksesta, vaan sentähden, että tarvitsi lepoa ja lohdutusta. Tämä selviää seuraavista kirjeen kohdista: "Liian hellän suhteen onneton päättyminen johdatti minut lopulta hautaan. Tämän nimen annan sille kunnianarvoisalle munkkikunnalle, jonka helmaan hautauduin ja jossa piilin jonkun aikaa kuin kuollut ainakin, niin etteivät vanhempani ja ystäväni tietäneet, minne olin joutunut." — — "Taivas tuntee sydämeni perinpohjin, ja se riittää minua rauhoittamaan. Jospa ihmiset tietäisivät yhtä hyvin, että tukalat olot ovat saattaneet minut alokkaana turvautumaan luostariin, että nuo samat olot eivät sallineet minun luopua tästä asemasta niin pian kuin olisin halunnut ja että ainoastaan välttämättömyyden pakoittamana tein luostarilupaukseni, asettaen salaa itsekseni kaikki ne rajoittavat ehdot, jotka aiheuttivat minut rikkomaan nuo lupaukset."

Nyt seurasi vuosia, joiden kuluessa Prévost benediktiini-munkkina oleskeli eri luostareissa, harjoittaen tieteellistä tutkimusta, kaunokirjallista tuotantoa ja saarnaajan tointa. Viimeksi hän asettui Saint-Germain-des-Prés'n luostariin. Kirjallinen työ miellytti häntä suuresti ja oli kaiketi melkoisena syynä siihen, että tämä levoton henki niin kauan malttoi pysyä luostarissa. Hänen kertojalahjansa tulivat ennen pitkää tunnetuiksi luostariveljien keskuudessa, ja usein hän iltaisin huvitti heitä tarinoillaan, joita he ihastuneina kuuntelivat myöhäiseen yöhön. Heistä erottuaan Prévost yksinäisessä kopissaan tarttui kynään, ja monasti aamuhämärä yllätti hänet kirjoituspöydän ääressä. Blancs-Manteaux'n ja Saint-Germain-des-Prés'n luostareissa hän kirjoitti alkupuolen romaaniaan "Mémoires d'un homme de qualité". Tämä laaja romaani, joka valmistui 1731, käsitti lopulta seitsemän nidettä ja oli jaettu kahteentoista kirjaan. Viimeinen nide oli omistettu ritari des Grieux'n ja Manonin lemmentarinalle, ja tämä romaani ilmestyi ensi kerran erityisenä teoksena vuonna 1733.

Niin etevä arvostelija kuin Sainte-Beuve oli ylen mieltynyt romaaniin "Mémoires d'un homme de qualité". Nykyaikaisista lukijoista se kuitenkin tuntuu vanhentuneelta seikkailija-romaanilta, jonka ainoastaan tutkija hakee esiin kirjaston tomusta, muodostaakseen itselleen kokonaiskuvan "Manon Lescaut"'n tekijästä.

Vaikkakin rauhallinen luostarielämä tarjosi Prévost'lle tilaisuutta hänen lempitoimeensa, kirjalliseen työhön, oli tuossa elämässä sentään hänestä paljo ikävystyttävää ja vieroittavaakin. Munkit tuntuvat yleensä olleen Prevost'ta lahjattomammat, ja hän on antanut heistä sattuvia kuvauksia, jotka eivät ole kaikille edullisia ja joista ei puutu ivaa. Lisäksi luostarien ahdasoppisuus oli hänen vapautta rakastavalle hengelleen vastenmielinen rajoitus. Ystävien kehoituksesta hän 1728 pyysi Roomasta lupaa siirtyä säännöiltään lempeämpään benediktiini-luostariin. Tämä lupa hänelle myönnettiin, mutta malttamatta odottaa, kunnes Amiensin piispa olisi julaissut lupakirjeen, lähti Prévost priorin luvatta luostarista. Vihastuneet luostarinesimiehet ilmoittivat asian poliisille, ja välttääkseen joutumasta sen rankaiseviin käsiin, Prévost pakeni Englantiin.

Se vapaus valtiollisissa ja uskonnollisissa kysymyksissä, jonka Prévost tässä maassa tapasi, teki häneen syvän vaikutuksen; selviä jälkiä siitä huomaamme useissa paikoin hänen romaanejaan.

Tästä Prévost'n ensimäisestä oleskelusta Englannissa tiedetään varsin vähän, ja tämäkin perustuu etupäässä ritari de Ravannen tiedonantoihin. Tuo salaniminen henkilö, joka muistelmissaan pahasti parjasi Prevost'ta, oli hyvin juonikas ja epäluotettava. Hän kertoo, että Prévost Englannissa paljon elosteli naisten kanssa ja että pieni lemmenseikkailu pakoitti hänet luopumaan kotiopettajan paikasta, joka oli tuottanut hänelle toimeentulon. Ja tämän jälkeen hän oli matkustanut pois Englannista ja lähtenyt Hollantiin. —

Prévost vastaa myöhemmin siihen ritari de Ravannen väitteeseen, että hänen muka oli ollut pakko poistua Englannista, seuraavasti:

"Niin vähän oli minun pakko lähteä Lontoosta ja siirtyä Hollantiin, että päinvastoin poistuin sieltä eväinäni runsaat lahjat, suosionosoitukset ja hyväilyt. Suurta tyydytystä tuotti minulle se, että kaksikymmentä ylhäistä herraa, jotka olivat kunnioittaneet minua suosiollaan, tunsivat lähdettyäni kaihoa. Minua kaihosivat niinikään lukemattomat kunnon ihmiset, jotka olivat suoneet minulle kunnioituksensa ja ystävyytensä."

Haagin kaupungissa oli Prévost'lla lemmenseikkailu erään naisen kanssa, jonka nimi toisten mukaan oli Lenki, toisten d'Eccard. Sen johdosta hän sai osakseen paljon moitetta ja parjausta. Myöhemmin hän julkisesti puolusti kyseessä olevaa naista, mutta menetteli siinä liian ritarillisesti. Tuo nainen näyttää todellisuudessa olleen mitä sydämettömin juonittelija. Hänestä mainitaan, että hän armotta oli kuluttanut edellisten rakastajiensa varat ja epäilemättä samalla tavoin käytti hyväkseen suhdettaan Prévost'hon, jonka näyttää joksikin aikaa täydelleen saaneen valtaansa.

Hollannissa ilmestyi 1731 "Manon Lescaut", Prévost'n mestariteos ja se hänen tuotteistaan, joka on vienyt hänen nimensä jälkimaailmaan. Samana vuonna hän alkoi julkaista toistakin romaania, nimittäin "Cleveland'ia", joka valmistui vasta 1738 ja silloin oli kahdeksan niteen laajuinen. Sen sankari on Cromwellin äpäräpoika.

Vuonna 1733 tapaamme Prévost'in taas Englannissa. Täällä hän joutui suureen rahapulaan, ja hänen parjaajansa syyttivät häntä arvopaperien väärentämisestä. Prévost puolustautui mitä pontevimmin tätä syytöstä vastaan, ja myöhäisemmät elämänkertojat ovat kaikki sitä mieltä, että syytös oli väärä. Vuonna 1734 Prévost palasi Ranskaan ja sai paavi Clemens XII:nnelta lähetyskirjeen, joka myönsi hänelle anteeksiannon hänen hairahduksistaan. Katumukseksi määrättiin hänelle vuoden noviisiaika, joka kuitenkin oli sangen lievää laatua. Seuraavana vuonna alkoi ilmestyä uusi romaani, "Le doyen de Killerine", jota Prévost piti etevimpänä romaaninaan. Siinä kuitenkin moralisoiva sävy häiritsee taiteellisuutta enemmän kuin missään muussa hänen kaunokirjallisessa teoksessaan. Pari vuotta paluunsa jälkeen Ranskaan Prévost sai prinssi Contin luona hovisaarnaajan toimen. Hän sai asua prinssin palatsissa, ja tämä asema lisäsi tosin sitä arvoa ja mainetta, jonka hänelle jo oli tuottanut kirjallinen toimintansa, mutta hänen uusi virkansa oli palkaton, ja rahapula näyttää yhä jatkuneen. Epäkäytännöllisyys ja erinomainen aulius auttamaan tarvitsevaisia olivat epäilemättä pääasialliset syyt hänen alinomaiseen taloudelliseen ahdinkotilaansa.

Vuosi 1740 tuotti uuden romaanin nimeltä "Histoire d'une Grecque moderne". Se kertoo erään ranskalaisen lähettilään rakkaudesta kreikkalaissyntyiseen haareminaiseen. Tämä soma kertomus on "Manon Lescaut'n" jälkeen Prévost'n paras kaunokirjallinen teos.

Vielä kerta, nimittäin vuonna 1741, oli Prévost'n pakko lähteä maanpakoon. Tähän saattoi hänet niinikään hänen hyväsydämisyytensä, hän kun oli mitään pahaa aavistamatta ja tarkoittamatta korjannut erään entisen koulutoverinsa kirjoituksen, joka sanomalehdessä julkaistuna herätti vallanpitäjien paheksumisen, niin että julkaisija teljettiin Bastiljiin. Muka kanssasyyllisenä Prévost tuomittiin maanpakoon. Prinssi Conti antoi hänelle matkarahat. Oleskeltuaan Brysselissä ja Frankfurtissa hän jo seuraavana vuonna sai palata synnyinmaahansa, jossa asui kuolemaansa asti. Vuonna 1746 hän muutti asumaan pieneen Chaillot'ssa olevaan maataloon. Hänen seuranaan siellä olivat muutamat valitut ystävät, joihin kuului Rousseau. Kirjeessään eräälle tuttavalleen hän tästä olopaikastaan antaa seuraavan kuvauksen: "Talo on soma, vaikka sen rakennustyyli ja huonekalut eivät ole komeita. Näköala on viehättävä, ja puutarhat juuri sellaiset, joista pidän: sanalla sanoen, olen täällä kaikkein tyytyväisin ihmisistä. Viisi tai kuusi ystävää, joiden lukua toivon teidän lisäävän palattuanne, tulevat tänne joskus minun kanssani nauramaan ihmissukukunnan mielettömälle hyörinälle. Oveni on suljettu koko muulta maailmalta. — —"

Tämän jälkeen sai Prévost'n tuotantokin rauhallisemman luonteen. Muun muassa hän käänsi englantilaisen Richardsonin romaaneja, ollen tehokkaimpia Englannin kirjallisuuden tutustuttajia Ranskassa, oli jonkun aikaa "Journal Etranger" lehden toimittaja ja kirjoitti viidentoista niteen vahvuisen teoksen nimeltä "Histoire générale des Voyages". Vuonna 1754 antoi paavi Benedictus XIV hänelle Saint-Georges de Gesnen priorikunnan.

Prévost kuoli äkkiä 25 päivänä marraskuuta 1763 lähellä Chantilly'ta olevalla maatilallaan. Hänen kuolemastaan, niinkuin useasta hänen elämänsä tapahtumasta, oli kauan liikkeellä kauhea tarina. Hänet oli muka tavattu tajuttomana metsässä, ja eräs kyläpuoskari oli muka ryhtynyt hänen ruumistaan leikkaamaan, jolloin hän heräsi ja päästi kauhunhuudon ennenkuin heitti henkensä. — Tämän tarun on kritiikki osoittanut vääräksi. Prévost kuoli valtasuonen revähtämiseen tai halvaukseen.

Abotti Prévost'n tuotanto oli hyvin runsas. Harrisse mainitsee hänen teostensa luvun nousevan sataankahteentoista niteeseen, joista kuusikymmentäviisi sisälsi hänen alkuperäisiä teoksiaan, loput käännöksiä. On kuitenkin otettava huomioon, että monet näistä niteistä ovat pientä kokoa ja painetut isolla kirjakkeella. Mutta joka tapauksessa oli hänen kynänsä tuotteiden määrä melkoinen, ja se todistaa suurta kirjallista harrastusta ja henkistä työkykyä. Kuten jo on mainittu, on ainoastaan yhdellä hänen teoksistaan pysyvä arvo, nimittäin romaanilla "Manon Lescaut". "Onnellisena päivänä", sanoo Sainte-Beuve — "loi Prévost tietämättään mestariteoksen". Hänen muilla romaaneillaan on meidän aikanamme etupäässä kulttuurihistoriallinen merkityksensä, ja ne tarjoavat lisäksi ainesta hänen aatteittensa ja romaanitekniikkansa tutkijalle.

* * * * *

Abotti Prévost'n ulkomuodon ovat benediktiini-munkit ilmiannossaan poliisille kuvanneet seuraavasti: "Hän on keskikokoa, hänellä on vaalea tukka, suuret avoimet sinisilmät, iho punoittava ja kasvot täyteläät."

Se kokonaiskuva, jonka hänen aikalaistensa arvostelujen ja hänen omien mielipiteittensä perustuksella saamme hänen sisäisestä ihmisestään, on hänelle erittäin edullinen.

Sekä Ranskassa että ulkomailla Prévost paljon seurusteli ylhäisimmissä piireissä. Joka seurassa häntä nähtiin kernaasti, hänellä kun oli miellyttävät seurustelutavat, huomattavat tiedot eri aloilla, kehittynyt arvostelukyky ja erinomainen helppous lausua ajatuksensa. Tähän tuli lisäksi ystävällinen ja vaatimaton käyttäytyminen, taito mukautua eri tilanteisiin ja osanotto toisten harrastuksiin ja vastoinkäymisiin.

Ei ole syytä epäillä näiden sanojen vilpittömyyttä, jotka hän Haagista kirjoitti eräälle vastustajalleen: "Olenhan maanpakolainen, eroitettu ystävistäni ja omaisistani, useimpien hylkäämä; kuka siis uskoisi, että viha on minulle jotain tuntematonta ja että voin pidättäytyä levittämästä vihamielisiä lausuntoja kirjoituksiini. — — Tunnen, etten vihaa ketään ihmistä. Taivas on siinä todistajani. Ja miksi vihaisinkaan ihmisiä. Olisinhan kiittämätön. Enhän koko elämäni aikana ole saanut muuta kuin kunnioituksen ja ystävyyden todisteita tuntemiltani ihmisiltä, enkä ole voinut käsittää niiden johtuneen muusta kuin heidän hyvyydestään, kun täysin tunnen, miten vähäarvoinen olen. Mitä syytä minulla siis olisi heitä vihata. Ei, olen ihmissuvun ystävä. Olen ylpeä siitä, etten vihaa ketään ja ettei minulla ole vihamiehiä." Eräs Prévost'n aikalainen, Charles Jordan, joka muuten aina oli valmis hänestä levittämään parjaavia juoruja, antaa Prevost'sta, tavattuaan hänet Lontoossa, seuraavan arvostelun: "Hän on teräväpäinen mies, joka tuntee yhtä hyvin kirjallisuutta kuin teologiaa, historiaa ja filosofiaa. Hänellä on äärettömän paljon henkevyyttä… Keskusteluni Prévost'n kanssa oli hyvin miellyttävä, päivä päivältä hän kävi rakastettavammaksi, oppineemmaksi ja henkevämmäksi."

Voltaire antaa hänestä seuraavan lausunnon: "En ole koskaan puhunut mitään epäedullista abotti Prevost'sta, olen vaan valittanut, että hänellä on keritty päälaki, että häntä kahlehtivat munkin siteet, jotka ovat häpeälliset ihmiskunnalle, ja että hän on vailla omaisuutta. Teen melkoisesti eroa hänen ja abotti Desfontaines'in välillä; jälkimäinen ei voi puhua muusta kuin kirjoista, hän on pelkkä kirjailija, mutta edellinen on ihminen. Heidän teoksistaan näkee heidän sydämiensä eron… Jos täältä kaukaisesta olinpaikastani voisin tehdä jotain abotti Prévost'n hyväksi, tekisin sen mielihyvällä…" Prévost'lle itselleen Voltaire kirjoittaa myöhemmin: "Ei mikään tuottaisi minulle suurempaa tyydytystä ja kunniaa kuin se, että voisin hyödyttää sitä kirjailijoistamme, jota enimmin kunnioitan."

Rousseau sanoo puhuessaan Mussard'in valioystävistä: "Etumaiseksi heidän joukossaan asetan abotti Prévost'n, joka on hyvin rakastettava ja teeskentelemätön mies ja jonka sydän on elähyttänyt hänen teoksensa."

Benediktiini-munkki Dupuis, Prévost'n aikalainen ja elämänkertoja, todistaa, että "hänen inhimillisyytensä avasi hänen sydämensä ja kukkaronsa kaikille onnettomille; kun hänen ystävänsä kehoittamalla kehoittivat häntä hyväkseen käyttämään saavuttamaansa ylhäisten henkilöiden suosiota, hankkiakseen itselleen aineellista etua, hän vastasi, että puutarha, lehmä ja pari kanaa hänelle riittäisivät." Brunetière kiinnittää erityistä huomiota tähän piirteeseen: Prévost on ensimäisiä, jotka, yksinomaan eläen kynästään, suuria kärsimyksiä kestäen ja uhrauksia tehden ovat vapauttaneet kirjailijan veronkantajan, ylhäisen herran, ruhtinaan suojeluksen riippuvaisuudesta.

Delisle de Sales antaa puhuessaan aikansa kirjailijoista Prévost'lle tämän tunnustuksen:… "hän ei koskaan tuntenut ylemmyyden salaisuutta, ja ollen heikkouteen asti omasta edustaan välittämättä, ei hän koskaan ajatellut maineen hankkimista."

Prévost'n parjaajat väittivät, että hän muka oli tavaton irstailija. Tämä väite on väärä. Hänen sydämensä oli ylen altis hellille tunteille. Huolimatta luostarilupauksestaan hän rakasti intohimoisesti ja sai osakseen vastarakkautta. Mutta tätä hän ei peitellyt eikä kieltänyt. Sen hän tunnusti suoraan ja sitä todistavat hänen romaaninsa, joista eletty todellisuus selvästi pilkoittaa esiin.

* * * * *

Prévost'n kaunokirjallisessa tuotannossa ilmenee aatteellinen eheyden leima. Tämä on seuraus siitä, että yksi johtava aate sitä hallitsee, joskin muunneltuna ja eri puolilta katsottuna eri romaaneissa. Tämä aate on lyhyesti sanottuna seuraava: Ihmisen intohimo on tuhoa tuottava, järki osoittaa hänelle tämän uhkaavan tuhon, mutta on voimaton estämään häntä joutumasta sen alaiseksi. —

Huomaamme, että tämä aate sisältää jansenilaisten opin turmeltuneesta ihmisluonnosta ja ihmisen kykenemättömyydestä omin voimin siitä vapautumaan.

Mutta Prévost ei sokeasti eikä orjallisesti liittynyt tähän oppiin. Uskonnollisissa vakaumuksissa, samoin kuin taiteilijana, hän oli ajastaan edellä. Se, että hän hyväksyi jansenilaisten opin intohimojen ylivallasta, järjen heikommuudesta, ei ollut mitään satunnaista eikä suinkaan pelkkä abstraktisen ajatuksen tulos. Se perustui elävään kokemukseen. Sillä eroottinen tunne — rakkaus — oli hänessä harvinaisen voimakas ja intohimoinen.

Neiti Lespinasse, jonka salongeissa kuuluisimmat ensyklopedistit seurustelivat, on sattuvasti sanonut, että "Prévost on tuntenut kaikkea sitä, mikä rakkaudessa on suloisinta, mutta että hän on tuntenut kaikkea sitäkin, mikä siinä on hirvittävintä".

Lukiessamme Prévost'n romaaneja, huomaamme, että useimmat niiden sankareista ja sankarittarista ovat tavattoman intohimoisen rakkauden valtaamat.

Tässä suhteessa Prévost kirjallisena ilmiönä muodostaa käänteen. Ennen häntä rakkautta yleisesti esitetään heikompana, värittömämpänä. — Jokunen poikkeus on olemassa kuten esim. Racine. — Siirrytään rakkauden eri kehitysasteiden läpi, kuvataan oikkuja, epäilyjä, rakkauden salaisia piilopaikkoja, sievistellään, sirkkilöidään. Prévost kuvaa rakkautta valmiina, suurena ja kaikkivaltiaana intohimona ja on vaikuttavin silloin kun hän esittää tämän intohimon traagillisia puolia. Mutta ihminen, dogmeista vapaa, syvästi tunteva ihminen ilmenee sen ohella. Katolilainen uskonto tuomitsee intohimon ja vaatii sitä polkemaan. Prévost katsoo syvemmälle. Hänestä rakkaus on jotain kohtalollista, se on luonnonvoima, ja sentähden ihmisessä oikeutettu. Hän on lausunut tämän vakaumuksensa selvin sanoin seuraavasti: "Asiaa vilpittömästi punnittuani minusta tuntui, että kun luonnon oikeudet ovat ensimäiset kaikista, ei mikään ole kyllin voimakasta niitä tukahduttamaan, — että rakkaus on noista oikeuksista kaikkein pyhin, se kun on ikäänkuin kaiken olevaisen sielu, ja että siis kaikki, minkä järki ja olevat olot voivat tehdä sitä vastustaakseen, supistuu siihen, että ehkäistään muutamat sen vaikutuksista, koskaan voimatta tuomita itse sen lähdettä kuivumaan."

Tämä inhimillinen käsitys rakkaudesta ja välitön, omaan rikkaaseen kokemukseen perustuva kuvaus rakkauden tuottamista iloista ja kärsimyksistä oli jotain uutta, joka valtasi hänen aikalaisensa. Ja tämä syvä yleisinhimillinen ja samalla persoonallinen piirre, joka on painanut kirkkaimman leimansa romaaniin "Manon Lescaut", selittää, miksi tämä romaani on säilyttänyt viehätysvoimansa ja miksi jälkimaailma lukee sitä liikutetuin tuntein.

Kiintyessään rakkauden tuottamiin vaikutuksiin Prévost siis liittyy jansenilaisuuteen. Mutta hän ei pysähdy siihen. Hänen vakaumuksensa on, että ne hairahdukset, joihin voimakas rakkaus saattaa ihmisen, eivät ole anteeksiantamattomia. Hän näkee ne päinvastoin sovinnollisessa valossa. Rakkauden aiheuttamat kärsimykset ja hairahdukset eivät hänen mielestään ole muuta kuin koettelemuksia, jotka lopulta puhdistavat ihmisen ja saattavat hänet jalostumaan.

Niinpä lopulta tuossa huikentelevassa, pintapuolisessa ja uskottomassa

Manonissakin tapahtuu mielenmuutos. Hän on, samoin kuin ritari des

Grieux, käynyt kärsimysten karkaisevan kiirastulen läpi, ja hänestä on

senjälkeen tullut hyvä ja jalo ihminen.

Perustuiko tämä viimemainittu vakaumus niinikään Prévost'n omaan elämänkokemukseen, vai oliko se vaan teoreettinen johtopäätös, henkinen edistysaskel jansenilaisten ahtaasta ja tuomitsevasta dogmasta — sitä on vaikea ratkaista. Tosin esim. "Manon Lescaut"'n loppupuoli, jossa tuollainen mielenmuutos kuvataan, tekee edellä kerrottuun verrattuna vähemmän vakuuttavan vaikutuksen. Mutta on huomioon otettava, että tämän kirjan loppupuoli oli Prévost'n omaa kuvittelua, hän kun ei siinä suorastaan ammenna omasta eletystä kokemuksestaan. Joka tapauksessa tuo sovinnollinen piirre osoittaa kaunista luonteen puolta ja todistaa, että Prévost hylkäsi aikansa yksipuolisen dogmaattisen kannan, kohoten vapaampaan aatepiiriin.

* * * * *

Romaani "Manon Lescaut" sisältää seikkailuja, yllätyksiä, murhia, naisenryöstöjä, petkutuksia, vangitsemisia y.m. hirmuisuuksia. Nämä ovat sovinnaisia romaani-motiiveja ja saattavat oudoksuttaa nykyaikaista lukijaa. Mutta meidän on muistaminen, että Prévost eli Ludvik XV:nnen aikakaudella, jolloin tuollaiset tapaukset olivat yleisiä. Eikä saata kieltää, että hän usein esittää nuo vaikuttimet dramaattisen jännittävästi.

Juonen sommittelu ja valmistelu on Prévost'lla monessa kohdin taitava. Kieli on tosin paikoittain pateettista, mutta kuitenkin vähemmin juhlallista, retoorillista ja jäykkää kuin monella muulla sen ajan proosakirjailijalla.

Tyyli on harvinaisen korutonta ja luontevaa. Tuntuu siltä kuin tekijä ei ollenkaan olisi ajatellut sanontamuotoaan, vaan kuin olisi hänelle ollut tärkeintä, että se, mikä hänellä oli sydämellään, niin pian ja niin teeskentelemättä kuin suinkin tuli lausutuksi. Se, mitä sanotaan miljöö-kuvaukseksi, ja jolla romaanissa tavallisesti on huomattava sijansa, puuttuu melkein kokonaan kyseessä olevasta romaanista. Etusijalle astuu sielunelämän ja luonteiden kuvaus, tunteiden ja sieluntilojen erittely.

Siinä Prévost on mestari, ja romaanilla "Manon Lescaut" on tässä suhteessa uraauurtava merkitys. Hänen raivaamistyönsä jälkiä voisi seurata aina uusimpiin aikoihin asti.

Luonteenkuvaus on Prévost'lla mestarillinen. Mikä ihailtava karakterisoimis-taito ilmeneekään Manonin ja ritari des Grieux'n luonteenkuvissa. Kuinka täynnä värähtelevää elämää ne ovat. Guy de Maupassant on sanonut Manonista, että hän on tyypillinen nainen. Hänen sanansa kuuluvat näin: "Manon on nainen täydelleen sellainen kuin tämä on, aina on ollut ja aina tulee olemaan." Tätä mielipidettä vastustaen huomauttaa Gauthier-Ferrières: "Manon ei edusta naista yleensä, hän on kurtisaani, ilonainen, sellainen kuin tämä on ja aina tulee olemaan."

Manonin persoonallisuuden on Prévost muuten taiteellisesti syventänyt saattaen mielenkiintoiseksi tämän naisen, jolla on niin paljo epämiellyttäviä ja paheksuttavia ominaisuuksia. Des Grieux uskoo, ettei Manon tahallisesti tee syntiä, meneepä niinkin pitkälle, että pitää häntä viattomana. Osoittaen hienoa taiteellista vaistoa on Prévost hänen luonteenkuvaukseensa liittänyt rakastettaviakin piirteitä.

Päähenkilö tässä romaanissa on ritari des Grieux. Paras todiste tämän henkilökuvauksen psykologisesta ja taiteellisesta eheydestä on, että se ikäänkuin ilmielävänä liikkuu edessämme, pakoittaen meidät uskomaan kaikkein hellimpiin ja rajuimpiin tunteenpurkauksiinsa. Mutta eipä tekijän ollut tarvinnut mennä kauas etsimään mallia tälle kuvalleen. Tämä malli oli hän itse, ja tuntuu siltä, kuin olisi hän monasti kastanut siveltimensä sydänvereensä.

Sivuhenkilötkin ovat oivallisesti kaavaillut. Muistelkaamme ainoastaan Manonin veljeä, Lescaut'ta, joka on tarkasti havaittu ja taitavasti kuvattu Ludvik XV:nnen aikuinen elostelijatyyppi, ja lisäksi ritari des Grieux'n isää, joka personifioi tuota vanhempien ja lasten väleissä usein esiintyvää ymmärryksen puuttumista ja ristiriitaa.

Yksi ainoa romaanin henkilöistä on poikkeus, nimittäin Tiberge, des Grieux'n ystävä. Hän on kovin abstraktinen ja paikoittain väsyttävä pitkine rippisaarnoineen.

Prévost tahtoi kaiketi tämän henkilön muodossa kuvata des Grieux'n "parempaa minää" eli omaatuntoa, tai ihanteellista ystävää, tai oli hänen tarkoituksensa moralisoida, asettamalla intohimonsa valtaan antauneen nuorukaisen vastakohdaksi viattomana pysyneen nuoren miehen. Tiberge vaikuttaa kieltämättä keinotekoiselta ja symbolistiselta — jos saa käyttää näin uudenaikaista sanaa, kun on kysymys todellisuuskuvausta uhkuvasta klassillisesta romaanista.

Mutta mitä puutteellisuuksia arvostelija hakeneekin Prévost'n kuuluisasta romaanista, ja mitä eteviä puolia hän siitä koettaneekin poimia esille, kaikki tämä hälvenee sen vastustamattoman vaikutelman rinnalla, jonka tämän kuolemattoman teoksen lukeminen herättää.

Jalmari Hahl.