Читать книгу Manon Lescaut: Romaani - Abbe Prevost - Страница 6

Sisällysluettelo

Minun tulee siirtää lukija siihen elämäni aikaan, jolloin ensi kerran kohtasin ritari des Grieux'n. Se tapahtui noin puoli vuotta ennen lähtöäni Espanjaan. Vaikka harvoin erosin yksinäisyydestäni, saattoi kuitenkin huolenpitoni tyttärestäni minut joskus pienille matkoille, joita mahdollisuuden mukaan lyhensin.

Olin kerran paluumatkalla Rouenista, jonne tyttäreni pyynnöstä olin lähtenyt Normandian parlamentissa valvomaan oikeusjuttua, mikä koski maa-omaisuutta, johon hänellä minun kauttani oli perintöoikeus äidinisäni puolelta. Olin paluumatkallani valinnut tien, joka kulkee Evreux'n kautta, mihin poikkesin ensimäiseksi yöksi, ja saavuin seuraavana päivänä päivällisaikaan Passy'hin, joka on siitä viiden tai kuuden peninkulman päässä. Hämmästyen näin saapuessani tähän kauppalaan sen asujanten levottomina häärivän. He syöksyivät ulos taloistaan, tulvien joukoittain kurjan ravintolan ovelle, jonka eteen kahdet katetut vaunut olivat pysähtyneet. Vielä valjaissa olevista hevosista, jotka näyttivät höyryävän väsymyksestä ja kuumuudesta, saattoi huomata, että nuo molemmat ajoneuvot juuri olivat saapuneet.

Pysähdyin hetkeksi ottamaan selkoa siitä, mistä tuo sekasorto aiheutui; mutta sain varsin vähän selvitystä uteliaalta kansajoukolta, joka ei kiinnittänyt mitään huomiota kysymyksiini, vaan suuren epäjärjestyksen vallitessa yhä tunki majataloa kohti.

Vihdoin ilmestyi ovelle eräs vartijasoturi, olalla kannatin ja muskettipyssy, ja minä viittasin häntä tulemaan luokseni ja kertomaan minulle tämän häiriötilan syyn.

— Se ei ole mitään erinomaista, hyvä herra, hän virkkoi minulle. — Täällä on ainoastaan tusina ilotyttöjä, joita minä toverieni kanssa saatan Havre-de-Grâceen, mistä lähetämme heidät laivalla Amerikkaan. Heidän joukossaan on muutamia sievännäköisiä, ja tämä ilmeisesti kiihoittaa noiden kunnon maalaisten uteliaisuutta.

Olisin jatkanut matkaani tämän selityksen saatuani, elleivät minua olisi pysäyttäneet erään vanhan naisen huudahdukset. Tämä astui ulos majatalosta lyöden yhteen käsiään ja huutaen, että se oli jotakin raakaa, jotakin, mikä herätti kauhua ja sääliä.

— Mistä siis on kysymys? minä sanoin.

— Voi, hyvä herra, menkääpä sisälle, hän vastasi, ja katsokaa, eikö tuo näky voi saattaa sydäntä pakahtumaan!

Uteliaana astuin alas hevoseni selästä, jonka jätin renkini huostaan. Ainoastaan vaivoin ja sysien väkijoukkoa pääsin sisälle majataloon ja näin jotain sangen liikuttavaa.

Noiden kahdentoista tytön joukossa, jotka vyötäisiltään olivat sidotut yhteen kuusittain, oli yksi, jonka katse ja kasvot niin vähän muistuttivat hänen tilaansa, että missä muissa oloissa tahansa olisin luullut häntä kaikkein ylhäisimpään säätyluokkaan kuuluvaksi henkilöksi. Hänen alakuloisuutensa, hänen likainen paitansa ja hameensa rumensivat häntä niin vähän, että minussa hänet nähdessäni heräsi kunnioitusta ja sääliä. Kuitenkin hän koetti kääntyä poispäin niin paljon kuin kahleensa sallivat, piiloittaakseen kasvonsa katsojien silmiltä. Hänen piiloittaumis-ponnistuksensa olivat niin luonnolliset, että ne näyttivät johtuvan kainoudentunteesta.

Kun tämän onnettoman joukon kuusi vartijaa niinikään oli huoneessa, vein johtajan syrjään ja pyysin häneltä muutamia tietoja tämän kauniin tytön kohtalosta. Hän saattoi tehdä sen ainoastaan hyvin ylimalkaisesti.

— Toimme hänet sairaala-vankilasta [Tämä sairaala oli Salpêtrière, johon irstaita naisia huonon elämän tähden vankeina suljettiin. Suom.], hän minulle virkkoi, — poliisipäällikön määräyksestä. Ei näytä siltä, kuin olisi hänet sinne suljettu kiitettävien tekojen vuoksi. Moneen kertaan matkan kuluessa olen kysellyt hänen olojaan; mutta itsepäisesti hän on pysynyt vaiti. Mutta, vaikka minua ei ole käsketty säästämään häntä enempää kuin muita, en kuitenkaan saata olla hänestä vähän huolehtimatta, hän kun minusta tuntuu olevan hiukan parempi kuin muut toverinsa. Tuossa näette nuoren miehen, — hän lisäsi — joka paremmin kuin minä voisi antaa teille tietoja tämän naisen onnettomuuden syystä. Tämä nuori mies on seurannut häntä Parisista asti, tuskin hetkeäkään herkeämättä kyyneliä vuodattamasta. Varmaankin hän on hänen veljensä tai rakastajansa. —

Käännyin sitä huoneen nurkkaa kohti, missä tuo nuori mies istui. Hän näytti vaipuneen syvään haaveilevaan mietiskelyyn: en ole ikinä nähnyt sen eloisampaa surun kuvaa. Hän oli hyvin yksinkertaisesti puettu, mutta heti ensi katseella huomasin miehen jalosukuiseksi ja sivistyneeksi. Lähestyin häntä, hän nousi, ja minä eroitin hänen silmissään, hänen piirteissään, kaikissa hänen liikkeissään jotain niin hienoa ja jaloa, että vaistomaisesti tunsin halua tehdä hänelle hyvää.

— En mitenkään tahtoisi teitä häiritä, — minä sanoin ja istuuduin hänen viereensä, — mutta suostuisitteko tyydyttämään uteliaisuuttani tuohon kauniiseen naiseen nähden, joka ei suinkaan näy olevan luotu sitä surkeata tilaa varten, missä hänet näen?

Hän vastasi minulle kohteliaasti, ettei voinut mainita tuon naisen nimeä itseänsä ilmaisematta, ja että hänellä oli painavat syynsä pysyä tuntemattomana.

— Saatan kuitenkin sanoa teille, minkä nuo heittiöt hyvin tietävät, — hän jatkoi osoittaen vartijasotureita — nimittäin, että tätä naista kohtaan tunnen niin rajun intohimoista rakkautta, että se tekee minut onnettomimmaksi ihmisistä. Olen Parisissa ponnistellut kaikki voimani hankkiakseni hänelle vapauden, mutta rukoukset, viekkaus ja väkivalta ovat olleet turhat. Olen siis päättänyt häntä seurata, vaikka hän menisi maailman ääriin. Aion astua laivaan hänen kanssaan, aion matkustaa Amerikkaan. Mutta ääretöntä julmuutta todistaa se, että nuo raukkamaiset konnat — näin hän lisäsi tarkoittaen vartijasotureita — eivät tahdo sallia minun lähestyä häntä. Tarkoitukseni oli julkisesti käydä heidän kimppuunsa muutaman peninkulman päässä Parisista. Tätä varten olin tehnyt sopimuksen neljän miehen kanssa, jotka melkoisesta summasta olivat luvanneet auttaa minua. Nämä petturit jättivät minut oman onneni nojaan ja menivät matkoihinsa, vieden minun rahani mukaansa. Mahdottomuus onnistua väkivaltaa käyttämällä saattoi minut luopumaan aseista. Ehdoitin vartijasotureille, että ainakin sallisivat minun seurata mukana, tarjoten heille siitä palkintoa. Ansion himo taivutti heidät siihen suostumaan. Mutta joka kerta ovat he vaatineet maksua, kun ovat sallineet minun puhua lemmittyni kanssa. Kukkaroni on lyhyessä ajassa tyhjentynyt, ja kun ei minulla ole jälellä ainoatakaan ropoa, he raa'asti sysäävät minut takaisin, milloin astun askeleenkin häntä kohti. Ainoastaan muutama hetki sitten, kun huolimatta heidän uhkauksistaan rohkenin häntä lähestyä, he olivat kyllin röyhkeät ojentamaan pyssyjensä piipunsuut minua kohti. Tyydyttääkseni heidän ahneuttaan ja voidakseni jalan jatkaa matkaani, on minun pakko täällä myödä hevoskaakkini, jota tähänasti olen käyttänyt ratsuna.

Vaikka hän näytti kertovan tätä jotenkin tyynesti, hän vuodatti kyyneliä lopettaessaan. Tämä seikkailu tuntui minusta mitä eriskummaisimmalta ja liikuttavimmalta.

— En kiusaa teitä — sanoin hänelle — ilmaisemaan salaisuuttanne; mutta jos saatan teitä jollakin tavoin hyödyttää, tarjoan teille halukkaasti palvelustani.

— Oi — hän jatkoi — en näe vähintäkään toivon välkettä. Minun on pakko alistua kohtaloni koko ankaruuteen. Lähden Amerikkaan. Siellä ainakin voin elää vapaasti sen henkilön kanssa, jota rakastan. Olen kirjoittanut eräälle ystävälleni, joka tulee lähettämään minulle hiukan rahaa Havre-de-Grâceen. Olen vaan pulassa, miten päästä sinne ja miten hankkia tälle olentoparalle — tällöin hän katsoi surullisesti lemmittyynsä — jotain huojennusta.

— No hyvä — minä sanoin. — Minäpä autan teidät pulastanne. Tässä on vähän rahaa ja pyydän teitä ottamaan sen vastaan. Mieltäni pahoittaa, etten muulla tavalla voi teitä auttaa.

Annoin hänelle neljä kultarahaa niin, etteivät vartijat sitä huomanneet. Sillä tiesin hyvin, että jos he olisivat tietäneet hänellä olevan tuon summan, he olisivat vaatineet auliudestaan suuremman maksun. Jopa mieleeni juolahti ryhtyä hieromaan kauppaa heidän kanssaan, hankkiakseni nuorelle rakastajalle oikeuden esteettömästi puhua lemmittynsä kanssa Havreen saakka. Viittasin johtajaa lähestymään ja esitin hänelle ehdoitukseni. Hän näytti häpeävän, huolimatta röyhkeydestään.

— Älkää luulko, hyvä herra — hän vastasi hämillään — että me kiellämme häntä puhumasta tämän tytön kanssa; mutta hän tahtoisi alinomaa olla hänen vierellään. Se on meille epämukavaa, ja on kohtuullista, että hän saa maksaa tästä aiheuttamastaan epämukavuudesta.

— No mitenkä paljon tarvitsisitte, jotta se ei teitä vaivaisi?

Hän oli kyllin julkea vaatimaan minulta kahta kultarahaa. Annoin ne hänelle heti.

— Mutta varokaa — sanoin hänelle — petkuttamasta, sillä aionpa jättää osoitteeni tälle nuorelle miehelle, niin että hän voi ilmoittaa minulle asian, ja olkaa varmat siitä, että minulla on keinoja teitä rangaista.

Tämä siis maksoi minulle kuusi kultarahaa.

Se kohteliaisuus ja vilpitön kiitollisuus, jota tuntematon nuori mies osoitti minua kiittäessään, vielä lisäksi vahvisti vakaumustani, että hän oli jalosukuinen ja ansaitsi anteliaisuuteni.

Lausuin muutaman sanan hänen lemmitylleen, ennenkuin lähdin. Tämä vastasi minulle niin viehkeän ja miellyttävän vaatimattomasti, etten poistuessani malttanut olla syvästi aprikoimatta naisen arvoituksellista luonnetta.

Palattuani yksinäisyyteeni, en saanut mitään tietoa tämän seikkailun myöhäisemmistä vaiheista. Kului lähes kaksi vuotta, jotka saattoivat minut kokonaan sen unohtamaan, kun sattuma tuotti minulle tilaisuuden perinpohjin tutustua kaikkiin sen yhteydessä oleviin asianhaaroihin.

Olin juuri saapunut Lontoosta Calais'hen oppilaani, markiisi —n seurassa. Poikkesimme, ellei muistini petä, "Kultaisen Leijonan" ravintolaan, missä erityiset seikat pakoittivat meidät viipymään koko päivän ja seuraavan yön. Kulkiessamme iltapäivällä kaupungilla, luulin näkeväni saman nuoren miehen, jonka olin kohdannut Passyssa. Hän oli kurjissa vaatteissa ja paljoa kalpeampi kuin nähdessäni hänet ensi kerran. Kädessä hänellä oli vanha matkalaukku, hän kun juuri oli saapunut kaupunkiin. Mutta hänen kasvonsa olivat tavattoman kauniit, niin että ne muisti helposti, ja minä tunsin hänet heti jälleen.

— Puhutelkaamme tuota nuorta miestä — sanoin markiisille.

Nuoren miehen ilo oli suurempi kuin mitä voin sanoin kuvata, kun hän puolestaan tunsi minut.

— Oi, hyvä herra — hän huudahti suudellen kättäni — minulla on siis vielä kerta tilaisuus ilmaista teille ainainen kiitollisuuteni!

Kysyin häneltä, mistä hän tuli. Hän vastasi saapuneensa meritietä

Havre-de-Grâcesta, minne vähää aikaisemmin oli palannut Amerikasta.

— Ettepä näy olevan erittäin rahoissanne, minä sanoin, menkää "Kultaisen Leijonan" ravintolaan, missä asun, tulen sinne hetken kuluttua teitä tapaamaan.

Palasinkin sinne levottoman uteliaana saada tietää hänen onnettoman kohtalonsa yksityiskohdat ja hänen Amerikan-matkansa eri vaiheet. Tuhlailin hänelle ystävyydenosoituksia ja määräsin, ettei häneltä saanut puuttua mitään.

Hän ei odottanut kehoitustani kertoa elämäntarinaansa.

— Te kohtelette minua niin jalomielisesti — hän virkkoi — että pitäisin itseäni halpamaisen kiittämättömänä, jos teiltä mitään salaisin. Tahdon sentähden kertoa teille sekä onnettomuuteni ja tuskani että hairahdukseni ja häpeällisimmät heikkouteni. Olen varma siitä, että minua tuomitessanne ette voi olla minua surkuttelematta.

Huomautan tässä, että kirjoitin hänen tarinansa melkein heti sen kuultuani, niin että lukija voi olla varma siitä, että tämä esitys on niin huolellinen ja totuudenmukainen kuin suinkin. Totuudenmukainen, sanon minä, niiden mietteiden ja tunteiden esittämistä myöten, jotka tuo nuori mies mitä hienoimmalla tavalla ilmilausui.

Tässä siis seuraa hänen kertomuksensa, johon en tule sekoittamaan mitään, mikä ei ole hänestä alkuisin.

* * * * *

Olin seitsemäntoista-vuotias ja suoritin paraikaa loppuun filosofianopintojani Amiensissa, minne minut olivat lähettäneet vanhempani, joiden perhe on P—n ensimäisiä. Vietin niin vakaata ja säännöllistä elämää, että opettajani asettivat minut esikuvaksi koulussa. Enpä erityisesti ponnistellut ansaitakseni tätä kiitosta; mutta olen luonnostani lempeä ja hiljainen: harrastin opintoja taipumuksesta, ja minulle luettiin hyveeksi minussa ilmenevää synnynnäistä paheen kammoksumista. Syntyperäni, menestykseni opinnoissa ja muutamat miellyttävät ulkonaiset ominaisuudet olivat hankkineet minulle kaikkien kaupungin kunnon ihmisten tuttavuuden ja kunnioituksen.

Suoritin julkisen tutkintoni, saaden osakseni niin yleistä kiitosta, että piispa, joka tutkintotilaisuudessa oli läsnä, kehoitti minua astumaan hengelliseen säätyyn, missä, sanoi hän, varmasti olin kunnostautuva enemmän kuin Maltalais-ritarikunnassa, jonka jäseneksi minun oli määrä vanhempieni päätöksen mukaan ruveta. Vanhempani antoivat minun jo kantaa tuon ritarikunnan ristiä ja ritari des Grieux'n nimeä. Loma-ajan tultua valmistauduin palaamaan isäni luo, joka oli luvannut pian lähettää minut akatemiaan.

Ainoa suruni lähtiessäni Amiensista oli, että sinne jätin ystävän, johon alati olin ollut sydämellisesti kiintynyt. Hän oli minua muutamaa vuotta vanhempi. Me olimme saaneet kasvatuksemme yhdessä; mutta kun hänen perheensä varat olivat ylen niukat, oli hänen pakko astua hengelliseen säätyyn ja jäädä Amiensiin minun jälkeeni, siellä harjoittaakseen tämän kutsumuksensa vaatimia opintoja. Hänellä oli lukemattomia oivallisia ominaisuuksia. Kertomukseni kuluessa tulette tutustumaan parhaisiin näistä ja varsinkin intoon ja jalomielisyyteen ystävyydessä, mitkä voittavat kuuluisimmatkin vanhanajan esikuvat. Jos silloin olisin noudattanut hänen neuvojaan, olisin aina ollut hyveinen ja onnellinen. Jos ainakin olisin ottanut varteen hänen soimauksensa, olisin jo vajottuani siihen kuiluun, mihin intohimoni ovat minut syösseet, pelastanut jotain omaisuuteni ja maineeni haaksirikosta. Mutta hän ei ole korjannut vaivoistaan muuta hedelmää kuin surun nähdä niiden tehottomuuden, sekä ajoittaisen huonon palkan kiittämättömän henkilön puolelta, joka niistä loukkautui ja joka niitä piti tungettelevaisuutena.

Olin määrännyt lähtöpäiväni Amiensista. Oi! miksi en asettanut sitä päivää aikaisemmaksi! Silloin olisin vielä vallan viattomana palannut isäni luo. Lähtöni edellisenä päivänä olimme kävelemässä ystäväni kanssa, jonka nimi oli Tiberge, ja näimme silloin kyytivaunujen saapuvan Arras'sta ja seurasimme niitä siihen majataloon, minne näillä oli tapana poiketa. Tämän tekomme ainoana vaikuttimena oli uteliaisuus. Vaunuista astui muutamia naisia, jotka heti poistuivat; mutta jälellä oli hyvin nuori nainen, joka jäi odottamaan pihalle, sillävälin kuin vanhanpuoleinen mies, joka näytti olevan hänen palvelijanaan, puuhaili matkatavaroiden purkamisessa ajoneuvoista. Tämä nuori nainen näytti minusta niin viehättävältä, että minä, joka en koskaan ollut ajatellut sukupuolten eroa enkä ollut katsellut naista tarkkaavaisesti, että minä, jonka vakavuutta ja pidättäytymistä kaikki olivat ihailleet, äkkiä olin haltioituneesti rakastunut. Luonteeni heikkouksia oli ääretön ujous ja herkkä hämille-joutuminen; mutta tämä heikkous ei nyt vähääkään minua pidättänyt, minä kun päinvastoin suoraan astuin sydämeni valtijattaren luo.

Vaikka hän oli vielä nuorempi kuin minä, hän vastaanotti kohteliaisuuteni näyttämättä hämmästyneeltä. Kysyin, mikä hänet toi Amiensiin ja oliko hänellä siellä tuttavia. Hän vastasi minulle avomielisesti, että vanhempansa olivat lähettäneet hänet sinne, jotta hän rupeaisi nunnaksi luostariin. Rakkaus oli jo tehnyt minut niin tarkkanäköiseksi, vaikka se vasta hetken oli asustanut sydämessäni, että pidin tuota aietta pyyteideni kuoliniskuna. Puhuin hänelle tavalla, joka saattoi hänet oivaltamaan minun tunteeni, hän kun oli minua paljoa kokeneempi. Vastoin tahtoaan hänet lähetettiin luostariin, epäilemättä sentähden, että tahdottiin tukahduttaa hänen halunsa huvituksiin, joka jo oli näyttäytynyt ja joka myöhemmin on aiheuttanut kaikki hänen ja minun onnettomuudet. Koetin todistaa vääräksi vanhempien julmaa päätöstä kaikilla niillä perusteilla, jotka heräävä rakkauteni ja skolastinen kaunopuheisuuteni johtivat mieleeni. Hän ei teeskennellyt ankaruutta eikä vastahakoisuutta. Hetken vaiettuaan hän sanoi minulle, että täysin aavistin hänen tulevan onnettomuutensa, mutta että se ilmeisesti oli taivaan tahto, tämä kun ei suonut hänelle mitään keinoa välttää kohtaloaan. Hänen lempeä katseensa, se viehättävä surumielisyys, millä hän nämä sanat lausui, tai oikeammin kohtaloni voima, joka minua syöksi tuhoani kohti, ei sallinut minun hetkeäkään epäröidä vastaukseeni nähden. Minä vakuutin hänelle uhraavani elämäni vapauttaakseni hänet hänen vanhempiensa tyranniudesta ja saattaakseni hänet onnelliseksi, jos hän jossakin määrin tahtoi luottaa minun kunniaani ja siihen äärettömään hellyyteen, jota hän jo minussa herätti. Tätä tuumiessani olen tuhat kertaa ihmetellyt, mistä silloin sain niin paljon uskallusta ilmaista ajatukseni ja kuinka minun oli helppo sitä tehdä, mutta eipä Amoria kohotettaisi jumalaksi, ellei hän usein tekisi ihmeitä.

Tuntematon kaunottareni tiesi hyvin, ettei minun iältäni olla pettureita; hän tunnusti, että jos minä löytäisin jonkun keinon hankkiakseni hänelle vapauden, hän olisi minulle kiitollinen enemmästä kuin elämästään. Vastasin hänelle, että olin valmis kaikkeen; mutta kun olin vailla riittävää kokemusta noin yhtäkkiä keksiäkseni keinoja häntä auttaakseni, niin turvauduin tähän ylimalkaiseen vakuutukseen, joka ei saattanut suuresti hyödyttää häntä eikä minua. Kun samassa hänen vanha vartija-palvelijansa oli tullut saapuville, olisivat minun toiveeni rauenneet, ellei hänellä olisi ollut kyllin älyä korvatakseen minun kekseliäisyyteni. Hämmästyin kun hän seuralaisensa saapuessa sanoi minua serkukseen ja olematta vähääkään hämillään virkkoi suuresti iloitsevansa tavatessaan minut täällä Amiensissa, minkä vuoksi hän tahtoi siirtää luostariin menonsa seuraavaan päivään, siten saadakseen huvin syödä illallista minun seurassani. Minä tajusin heti tämän juonen ja ehdoitin, että hän poikkeaisi asumaan majataloon, jonka isäntä, oltuaan kauan isäni ajurina, oli asettunut Amiensiin ja oli kokonaan käskettävänäni.

Saatoin itse hänet sinne, enkä välittänyt siitä, että vanha palvelija itsekseen hieman murisi, ja että ystäväni Tiberge, joka ei ollenkaan käsittänyt tätä kohtausta, seurasi minua sanaakaan virkkamatta. Hän ei ollut kuullut meidän keskusteluamme, hän kun oli jäänyt kävelemään pihalle, sillä aikaa kuin minä kauniille mielitietylleni puhuin rakkaudesta. Pelkäsin Tibergen älyävän asianlaidan ja sain hänet poistumaan, pyytämällä häntä toimittamaan minulle erään asian. Saapuessani tuohon majataloon pääsin siis ilokseni yksin keskustelemaan sydämeni valtijattaren kanssa.

Pian huomasin olevani paljoa kehittyneempi kuin olin luullutkaan. Sydämeni aukeni tuhansille mielihyväntunteille, joista minulla ei ollut ennen ollut aavistustakaan; suloinen lämpö levisi suoniini. Olin jonkunlaisessa haltioitumistilassa, joka hetkeksi herpaisi kieleni toiminnan, kuvastuen ainoastaan silmissäni.

Neiti Manon Lescaut — tämän hän sanoi olevan nimensä — näytti hyvin tyytyväiseltä tähän sulonsa aiheuttamaan vaikutukseen. Luulin huomaavani, että hän oli yhtä suuren mielenliikutuksen valloissa kuin minä; hän tunnusti pitävänsä minua rakastettavana ja että ihastunein mielin tuntisi kiitollisuutta minua kohtaan, jos hankkisin hänelle vapauden. Hän tahtoi tietää, kuka minä olin, ja tämä tieto näytti lisäävän hänen suopeuttaan, hän kun, ollen alhaista syntyperää, ylpeili siitä, että oli valloittanut minun säätyiseni rakastajan. Aloimme neuvotella keinoista kuinka voisimme omistaa toinen toisemme.

Paljon mietittyämme, huomasimme ainoaksi keinoksi paon. Täytyi välttää hänen matkalaisensa valppautta, tämä kun oli otettava huomioon, vaikka hän olikin ainoastaan palvelija. Sovimme, että minä yön aikana hankkisin kyytirattaat ja saapuisin tuohon majataloon varhain seuraavana aamuna, ennenkuin vanha palvelija oli noussut; lisäksi, että salaa lähtisimme pois ja matkustaisimme suoraa päätä Parisiin, missä heti saavuttuamme menisimme naimisiin. Minulla oli noin viisikymmentä hopeariksiä, jotka olivat pienten säästöjeni tulos; lemmitylläni oli jotenkin kaksi kertaa sama rahamäärä. Me kuvittelimme, kuin kokemattomat lapset ainakin, ettei tämä rahamäärä koskaan ollut loppuva, ja yhtä paljon luotimme muiden toimenpiteidemme onnistumiseen.

Syötyäni illallista suuremmalla mielihyvällä kuin koskaan ennen, lähdin tuumaamme toimeenpanemaan. Valmistukseni olivat sitä helpommat, kun tarkoitukseni oli ollut seuraavana päivänä palata isäni luo ja tavarani siis jo olivat koossa. Minun oli siis vallan helppo kulettaa matkalaukkuni ja varata matkarattaat kello viideksi seuraavana aamuna, johon aikaan kaupungin portit arvatenkin jo olivat auki. Mutta ilmaantui este, jota en ollenkaan ollut odottanut, ja joka oli vähällä kokonaan tehdä tyhjäksi tuumani.

Vaikka Tiberge oli minua ainoastaan kolmea vuotta vanhempi, oli hän älyltään kypsynyt ja elintavoiltaan hyvin säännöllinen; hän piti minusta tavattoman paljon. Kun Tiberge näki tuon sievän neiti Manonin, ja minun halukkaisuuteni seurata tätä naista, ja kun hän lisäksi oli huomannut intoni vapautua hänestä poistamalla hänet luotani, kaikesta tästä hän alkoi hieman aavistaa rakkauttani. Hän ei ollut uskaltanut palata majataloon, peläten loukkaavansa minua paluullaan; mutta hän oli mennyt odottamaan minua asuntooni, missä tapasin hänet palatessani sinne, huolimatta siitä, että kello jo oli kymmenen illalla. Hänen sielläolonsa minua suututti. Hän huomasi oitis, miten pakolliseen tilaan se minut saattoi.

— Olen varma siitä — hän peittelemättä virkkoi — että haudot mielessäsi jotain tuumaa, jonka tahdot minulta salata; näen sen ilmeestäsi.

Vastasin hänelle jotenkin jyrkästi, etten ollut velvollinen tekemään hänelle tiliä kaikista tuumistani.

— Eipä niin — hän vastasi; — mutta olet aina kohdellut minua ystävänä, ja tämän nojalla ansaitsen hieman luottamusta ja avomielisyyttä.

Hän kehoitti minua niin hartaasti ja kauan ilmaisemaan salaisuuttani, että minä, joka en koskaan ollut salannut häneltä mitään, täydelleen tunnustin rakastuneeni. Hän kuuli tunnustukseni kasvoissaan tyytymätön ilme, joka pani minut vapisemaan. Kaduin etenkin varomattomuuttani ilmaista hänelle pakotuumani. Hän sanoi olevansa niin vilpitön ystäväni, ettei saattanut olla tarmokkaasti vastustamatta aiettani, ja tahtovansa ensin esittää minulle kaikki järkisyyt, jotka olisivat omiaan kääntämään mieleni pois tuosta yrityksestä; mutta hän lisäsi ilmoittavansa asian henkilöille, jotka varmasti voisivat sen estää, ellen luopuisi tästä onnettomasta päätöksestä. Sitten hän piti minulle vakavan nuhdesaarnan, jota kesti neljännestunnin ja joka sekin päättyi uhkaukseen ilmiantaa minut, ellen lupautunut käyttäytymään viisaammin ja järkevämmin.

Olin epätoivoissani siitä, että näin turhanpäiten olin ilmaissut aikeeni. Mutta kun rakkaus parin kolmen tunnin kuluessa oli erinomaisesti avannut henkiset kykyni, panin merkille, etten ollut hänelle ilmaissut aikovani toteuttaa tuumani jo seuraavana aamuna, ja päätin pettää hänet verukkeen avulla.

— Tiberge, sanoin hänelle, olen tähänasti pitänyt sinua ystävänäni ja olen tahtonut koetella sinua tällä luottamuksella. On totta, että rakastan, siinä en ole sinua pettänyt; mutta mitä tulee pakooni, ei se ole yritys, johon sokeasti voi ryhtyä. Tule luokseni huomisaamuna kello yhdeksän; silloin saat, jos suinkin mahdollista, nähdä lemmittyni, ja silloin voit päättää, ansaitseeko hän, että ryhdyn tähän toimenpiteeseen hänen tähtensä.

Tiberge lähti luotani, moneen kertaan vakuuttaen ystävyyttään.

Käytin yön järjestääkseni asiani, ja lähdin päivän sarastaessa neiti Manonin majataloon, missä tapasin hänet minua odottamassa. Hän istui kadunpuoleisen ikkunan ääressä, niin että heti minut huomattuaan tuli itse avaamaan oven. Poistuimme melutta talosta. Hänellä ei ollut muita matkatavaroita kuin liinavaatteensa, jotka minä otin kantaakseni. Kääsit odottivat valmiina matkalle: poistuimme viipymättä kaupungista.

Myöhemmin kerron, miten Tiberge menetteli, huomattuaan, että minä olin hänet pettänyt. Hänen intonsa ei silti ollut vähemmin palava. Saatte nähdä, kuinka pitkälle hän siinä meni ja kuinka runsaasti minun pitäisi vuodattaa kyyneliä ajatellessani, minkä palkan hän siitä sai.

Meidän oli niin kova kiire päästä eteenpäin, että saavuimme Saint Denis'hin ennen yötä. Olin ratsain kiitänyt kääsien vieressä, minkä vuoksi emme olleet voineet keskustella muulloin kuin hevosia vaihtaessamme; mutta huomatessamme olevamme niin lähellä Parisia, nimittäin melkein turvassa, maltoimme nauttia virvokkeita, sillä emme olleet mitään syöneet Amiensista lähdettyämme. Vaikka minä olinkin kovin rakastunut Manoniin, hän vakuutti minulle olevansa minuun yhtä rakastunut. Saatoimme niin vähän hillitä hyväilyjämme, ettemme edes malttaneet odottaa, kunnes olisimme olleet yksin. Kyyditsijämme ja majatalon isännät katselivat meitä ihmetellen, ja huomasin heidän hämmästyksensä, kun näkivät kaksi meidänikäistä nuorta ihmistä, jotka tuntuivat rakastavan toisiansa raivoihin asti.

Unhoitimme aviotuumamme Saint Denis'ssa, loukkasimme kirkon oikeudet, ja huomaamattamme tuli meistä aviopari. Epäilemättä minä, joka luonteeltani olen hellä ja vakaa, olisin elinikäni ollut onnellinen, jos Manon olisi ollut minulle uskollinen. Kuta enemmän opin häntä tuntemaan, sitä enemmän uusia miellyttäviä ominaisuuksia huomasin hänessä. Hänen henkevyytensä, sydämensä, lempeytensä ja kauneutensa, muodostivat niin vahvan ja viehättävän siteen, että olisin pitänyt täydellisenä onnenani aina saada olla sen kahlehtimana. Kauhea vaihtuvaisuus! Se, mikä aiheuttaa epätoivoni, olisi voinut tuottaa minulle onneni. Minusta on tullut kaikkein onnettomin ihmisistä juuri sen järkähtämättömän vakavuuden vuoksi, josta minun oli oikeus odottaa kohtalaista suloisinta ja täydellisintä rakkaudenpalkkaa.

Vuokrasimme Parisissa kalustetun huoneen; se oli V:n kadun varrella ja onnettomuudekseni kuuluisan yleisvuokraajan, herra de B:n asunnon viereisessä talossa. Kului kolme viikkoa, joiden aikana intohimoni oli siihen määrin täyttänyt mieleni, että olin varsin vähän ajatellut perhettäni ja sitä surua, jota isäni varmaankin oli tuntenut poissaoloni johdosta. Mutta kun minun elintavoissani ei ollut ollenkaan irstaisuutta ja Manonkin käyttäytyi hyvin säädyllisesti, oli yhdessäolomme levollisuus omiaan vähitellen palauttamaan mieleeni velvollisuuden tunteen.

Päätin, jos suinkin mahdollista, tehdä sovinnon isäni kanssa. Rakastajattareni oli niin miellyttävä, etten ollenkaan epäillyt, että hän tekisi edullisen vaikutuksen isääni, jos minulle vaan olisi tarjoutunut tilaisuus näyttää isälleni, miten älykäs ja säädyllinen hän oli. Sanalla sanoen olin kyllin itserakas luulemaan, että isältäni olin saava luvan naida Manonin, huomattuani turhaksi naida hänet ilman isäni suostumusta. Ilmaisin Manonille tämän tuuman ja selitin hänelle, että paitsi rakkautta ja velvollisuutta, siihen saattoi olla pakkokin, varamme kun olivat melkoisesti kuivuneet kokoon ja minulle kun alkoi selvitä, että ne eivät olleet tyhjentymättömät.

Manon otti tämän ehdoituksen kylmästi vastaan. Mutta ne vaikeudet, jotka hän toi esiin, johtuivat yksistään hänen hellyydestään ja pelosta menettää minut siinä tapauksessa, ettei isäni olisi suostunut tuumaamme saatuaan tietää olopaikkamme, ja sentähden en vähääkään aavistanut sitä julmaa iskua, jota minulle valmistauduttiin antamaan. Huomauttaessani uhkaavasta taloudellisesta hädästä, hän vastasi, että meillä vielä riitti varoja muutaman viikon ajaksi, ja että hän sitten oli saava apua eräiltä maalla asuvilta ystävällisiltä sukulaisilta, joille aikoi kirjoittaa. Hän lievensi kieltoaan niin hellillä ja intohimoisilla hyväilyillä, että minä, jonka elämän hän kokonaan täytti, ja joka en vähääkään epäillyt hänen sydäntään, hyväksyin kaikki hänen vastaväitteensä ja päätöksensä.

Olin luovuttanut hänelle varojemme käyttöoikeuden ja antanut hänelle toimeksi maksaa tavalliset kulumme. Kohta huomasin, että pöytämme oli runsaammin varustettu ja että Manon oli hankkinut itselleen muutamia melkoisen kalliita koristeita. Hyvin tietäen, että meillä enää tuskin oli jälellä kymmenen tai viisitoista pistolia, huomautin hänelle ihmetteleväni tätä varallisuutemme ilmeistä lisääntymistä. Nauraen hän pyysi minua rauhoittumaan.

— Lupasinhan sinulle, — hän sanoi, — hankkia varoja.

Rakastin häntä liian vilpittömästi, voidakseni ensi kiireessä käydä levottomaksi.

Eräänä päivänä, lähdettyäni iltapäivällä kaupungille ja ilmoitettuani viipyväni poissa tavallista kauemmin, hämmästyin palatessani siitä, että minun täytyi odottaa oven takana pari kolme minuuttia. Meillä ei ollut muuta palvelusväkeä kuin nuori palvelijatar, joka oli melkein meidän ikäisemme. Kun hän tuli avaamaan, kysyin häneltä, miksi hän oli viipynyt niin kauan. Hän näytti hämmästyneeltä ja vastasi, ettei ollut kuullut minun kolkutustani. En ollut kolkuttanut muuta kuin kerran; sanoin hänelle:

— Mutta jos et kuullut minun kolkuttavan, miksi siis tulit avaamaan?

Tämä kysymys saattoi hänet niin hämilleen, että hän, jolla ei ollut tarpeeksi mielenmalttia vastatakseen, purskahti itkuun, vakuuttaen minulle, ettei se ollut hänen syynsä, vaan että rouva oli kieltänyt avaamasta ovea, ennenkuin herra de B. oli poistunut toisia, sänkykamarin puolella olevia rappuja myöten. Jouduin tästä siihen määrin pois suunniltani, ettei minulla ollut voimia astua sisään asuntooni. Päätin taas palata kadulle, sanoen syyksi jotain asiaa, ja käskin palvelustytön sanoa emännälleen, että olin palaava heti, mutta kielsin häntä mainitsemasta puhuneensa herra de B:stä.

Hämmennykseni oli niin raju, että vuodatin kyyneliä astuessani alas rappuja, vielä tietämättä, mistä tunteesta ne johtuivat. Poikkesin lähimpään kahvilaan, istuuduin pöydän ääreen ja nojasin pääni molempiin käsiin, saadakseni selville, mitä liikkui sydämessäni. En rohjennut muistella mitä juuri olin kuullut; tahdoin pitää sitä kuulohäiriönä, ja pari kolme kertaa olin vähällä lähteä takaisin asuntooni, ilmaisematta mitään huomanneeni. Minusta tuntui niin mahdottomalta, että Manon olisi minua pettänyt, että pelkäsin tekeväni hänelle vääryyttä epäluulollani. Jumaloin häntä, se oli päivän selvää; en ollut antanut hänelle enempiä rakkaudentodisteita kuin hän minulle — miksi siis syyttäisin häntä vähemmästä vilpittömyydestä ja uskollisuudesta? Mitä syytä hänellä olisi voinut olla minua pettää? Olihan siitä vaan kolme tuntia, kun hän viimeksi oli tuhlaillut minulle mitä hellimpiä hyväilyjään ja kun oli vastaanottanut niitä minulta mitä lämpimimmin; enhän tuntenut sen paremmin omaa sydäntäni kuin hänen sydäntään.

— Ei, ei, — minä virkoin itsekseni — ei ole mahdollista, että Manon minua pettäisi! Hän tietää varsin hyvin, että minä elän ainoastaan häntä varten, hän tietää liian hyvin, että häntä jumaloin! Siinä ei totisesti ole syytä minua vihata!

Kuitenkin herra de B:n käynti ja salainen poistuminen tuotti minulle päänvaivaa. Muistin lisäksi Manonin pienet ostokset, joihin mielestäni silloisten varojemme ei olisi pitänyt riittää. Tämä näytti viittaavan uuden rakastajan anteliaisuuteen ja tuo Manonin osoittama luottamus apulähteisiin, jotka olivat minulle tuntemattomat. Minun oli vaikea niin monelle arvoitukselle antaa niin suotuisaa selitystä, kuin sydämeni olisi halunnut.

Toiselta puolen tuskin ollenkaan olin menettänyt häntä näkyvistäni Parisissa ollessamme. Toimet, kävelyt, huvit olivat aina olleet meillä yhteiset; hyvä Jumala! hetkenkin ero oli kovasti meitä surettanut! Täytyihän meidän alinomaa vakuuttaa toisillemme, että rakastimme toisiamme. Muuten olisimme menehtyneet levottomuuteen. Vaivoin saatoin siis kuvitella ainoatakaan hetkeä, jolloin Manon olisi kääntänyt huomionsa toiseen kuin minuun.

Lopulta luulin löytäneeni tämän salaperäisen seikan selityksen. Herra de B. — näin ajattelin itsekseni — on mies, jolla on suuret liikeasiat ja laajat liikesuhteet; kaiketi Manonin sukulaiset ovat kääntyneet tämän miehen puoleen lähettääkseen Manonille hiukan rahoja. Ehkä Manon jo on saanut niitä häneltä; ehkä hän tänään tuli tuomaan niitä lisää. Epäilemättä Manon on huvikseen salannut asian minulta, valmistaakseen minulle miellyttävän yllätyksen. Kenties hän olisi puhunut minulle siitä, jos olisin mennyt sisälle niin kuin tavallisesti, sensijaan että tulin tänne kiusaamaan itseäni. Hän ei enää tule pitämään sitä salaisuutena, kun itse puhun hänelle siitä.

Tämä käsitys pääsi minussa siihen määrin vallalle, että se melkoisesti lievensi alakuloisuuttani. Palasin oitis asuntooni. Suutelin Manonia hellästi kuten tavallisesti. Hän vastaanotti minut erittäin hyvin. Alussa minua halutti ilmaista hänelle olettamukseni, joita pidin entistään varmempina; mutta pidättäydyin siitä toivoen, että hän kenties ennättäisi edelleni kertomalla minulle kaiken, mitä oli tapahtunut.

Illallinen oli valmis. Istuuduin pöytään ylen iloisena; mutta meidän välillämme olevan kynttilän valossa luulin huomaavani surullisuutta rakkaan lemmittyni kasvoissa ja silmissä. Tämä ajatus herätti minussa samanlaista mielialaa. Huomasin, että hän kohdisti katseensa minuun toisin kuin tavallisesti. En voinut eroittaa, oliko se rakkautta vai sääliä, vaikka se tuntui minusta lempeältä ja kaihonomaiselta tunteelta. Katselin häntä tarkkaavaisesti; ja ehkä hänen oli yhtä vaikea katseistani arvata sydämeni tilaa. Emme osanneet puhua emmekä syödä. Lopulta näin kyyneliä hänen kauneissa silmissään: petollisia kyyneliä!

— Oi Jumalani! — minä huudahdin — sinä itket, rakas Manonini; sinä olet huolissasi kyyneliin asti, etkä virka minulle sanaakaan huolistasi.

Hän vastasi minulle ainoastaan muutamin huokauksin, jotka lisäsivät levottomuuttani. Nousin vavisten; vannotin häntä rakkauden koko hartaudella ilmaisemaan kyyneltensä syyn: vuodatin niitä itsekin, pyyhkiessäni hänen kyyneliään; olin pikemmin kuollut kuin elävä. Raakalainen olisi heltynyt suruni ja ahdistukseni ilmauksista.