Читать книгу Lastuja I-III - Aho Juhani - Страница 11

ENSIMMÄINEN KOKOELMA
KURJALAN RANNALLA

Оглавление

Matala, liejupohjainen sydänmaan järvi, johon soilta valuu mustat, mutaiset vedet. Rannoilla kasvaa paksu ruokkoamaton kaislikko niinkuin suuri siivoton parta ja jättää ainoastaan keskelle silmäkkeen selvempää vettä.

Sataa tuhuttaa harmaalta, likaiselta syystaivaalta. Luhtaniitty on metsän reunaan saakka vesillä. Metsä on aukomatonta korpea, kaikki puut ovat yhtä korkeita, piipottavia, ohdakkeisia kuusia. Metsän niemekkeessä on lato ja harmaa heinäpieles. Ladon nurkalla kasvaa yksinäinen, karsittu petäjä, ja sen kyljessä on pyöreäkitainen telkänpesä.

Kaukaa korven yli häämöttää sateen sisästä harjanne, ja harjanteen selällä on haamuja talosta, jonka torppa lienee tämä asumus tässä vähän kuivemmalla ylänteellä, mihin toi minut tuo likainen karjapolku korven sisästä.

Tuossa ovat talli ja navetta ja aitta ja maan sisään painumaisillaan oleva pirtti. Katot ovat tuohesta ja turpeesta, ja ikkunassa on toinen puoli pärettä, reikä rievulla tukittu.

Ruispelto on sängellä, liinamaalla on korvo kumollaan, ja aidalla riippuu hallan panemia perunanvarsia. Ei näy ketään, missä lienevät asukkaat, ovi on ulkoapäin pönkitetty.

Vetelä tie vie rantaan, jossa on haiseva liinaliko liejukossa, pesurahi sääret sojoina ilmassa, vanteeton kiulu ja vanha vene, puolillaan vettä, jossa uiskentelee ongenvapa ja hiiltynyt tervashalko.

Rannalla liikkuu harmaanpunainen olento: kurja, takkuinen juoksukoira. Näkee oudon miehen seisomassa veräjän suulla ja säikähtää. Ei haukahda, vaan loikkii häntä koipien välissä pakoon ja retuuttaa mädännyttä kalanruumista hampaissaan. Varis on istunut aidan seipäässä, se kadehtii koiran saalista, lähtee lentää kahnuttamaan jälestä ja päätyy tuulen kantamana tuohon karsittuun petäjään ladon nurkkauksessa.

Ilta alkaa jo hämärtää, vielä on kierrettävänä järvi, ja taloon tuonne mäelle on kaksi neljännestä korpea kuljettavana. Vaatteeni ovat likomärät, kengistä tirskaa ilmivesi, ja käsiä palelee. Rätkii jo räntää kasvoihin, tuuli ravistelee puoleksi lahonnutta pisteaitaa ja soittaa surkeasti valittaen pyssyni piipun suuta korvani juuressa.

Tuvan seinämällä tahdon panna tupakan. Taskusta sattuu käteeni palanen vanhaa sanomalehteä. Päivämäärä on poissa, mutta siinä on alku uutiseen: »Surkeat ovat ajat tätä nykyä Suomessa. Alakuloisuus täyttää mielet ja…» Jatkoa ei ole, eikä sitä tarvitakaan.

Lastuja I-III

Подняться наверх