Читать книгу Lastuja I-III - Aho Juhani - Страница 15

Me istuimme, kaksi nuorta aviomiestä, kesähuvilamme verannalla. Olimme nukkuneet ruokalepomme ja nautimme nyt kahvia, tupakoiden ja katsellen järvelle, jossa puhalteli tasainen, mutta täyteläinen etelätuuli, ja jonka pinta oli väkevän sininen.

–Nyt on hyvä tuuli, sanoi ystäväni, ja minä myönsin olevani samaa mieltä.

Mutta me itse emme olleet hyvällä tuulella. Me istuimme syrjittäin toisiimme ja vaikenimme. Katselimmehan vain happamina selän toiselle puolelle, josta häämötti pienen kaupungin valkoinen rantaravintola, ja palasimme sieltä tuijottamaan purjevenhettämme, joka keikaili aallokossa lähellä rantaa ja kiskoskeli levotonna ankkuriköyttään. Se oli meidän yhteistä omaisuuttamme, me olimme sen yhdessä rakennuttaneet, itse sen maalanneet ja itse purjeilla varustaneet. Se oli ollut viime talvemme hupaisin tehtävä, iltakaudet olimme siitä lasiemme ääressä puhuneet ja koko kevään sen kanssa puuhanneet. Emmekä nyt koko kesänä ajatelleet muuta kuin sopivia tuulia. Ja sitä me nyt taaskin ajattelimme.

Mutta samalla ajattelimme myöskin, että me onnettomuudeksemme olimme naimisissa molemmat, että meillä oli nuoret kauniit rouvat, jotka meitä »äärettömästi» rakastivat, mutta jotka eivät rakastaneet purttamme. Joka tilaisuudessa koettivat he häntä halventaa ja alkoivat haukotella, kun me puhuimme purjehtimisesta. Ja jos me emme heti kohta lakanneet, niin tulivat he pisteliäiksi ja ivallisiksi ja tekivät viittauksia miesten pienistä passioneista. Me kun emme olleet ymmärtävinämme, niin he loukkaantuivat ja menivät metsään, kumpikin tahollensa. Me heitä lepyttämään, mutta silloin syyttivät he meitä siitä, ettemme heistä välittäneet, että heitä tahallamme laiminlöimme, että meillä oli ikävä heidän seurassaan, että miksi sitten olimme menneet naimisiin, kun emme heitä kuitenkaan rakastaneet.

–Mutta elä nyt ole lapsellinen, sydänkäpyseni…

–Elä! Anna minun olla yksin … mene nyt sitten purjehtimaan … enhän minä tahdo sinua estää… Ka, mene nyt, ystäväsi jo on levoton…

–Enhän minä tahdo, jos et sinä…

–Mutta minä tahdon, että menet purjehtimaan … muuten menee taas hyvä tuuli hukkaan…

–Mutta tule sinä mukaan!

–En! näenhän minä silmistäsi ja kuulen ihan selvään äänestäsi, että teillä on hauskempi purjehtia kahden … me teitä vain häiritsemme.

Enkä minä saanut mitenkään vaimoani vakuutetuksi siitä, että voinhan silti rakastaa häntä, jos rakastan purjehtimistakin. Minun täytyi vannoa ja suuteloilla selittää, että minä en vähääkään välitä koko purjehtimisesta. Ainoastaan silloin kai minun täytyy mennä, jos ystäväni minua välttämättömästi vaatii mukaan.

Ystäväni lienee antanut saman lupauksen kuin minäkin, sillä emme olleet koko viikolla yhtään kertaa ulkona. Me olimme käyneet joka päivä marjassa rouviemme kanssa, olimme tehneet kahviretkiä pellon aidan taa, istuneet huvimajassa ja lukeneet heille ääneen.

He olivat onnellisia, he loistivat tyytyväisyydestä ja he laittoivat meille makeita ruokia. Mutta me tulimme yhä synkkämielisemmiksi, me tunsimme itsemme syyttömästi kärsiviksi, meillä oli ikävä, ja sentähden istuimme nyt alakuloisina ja äänettöminä, sanaakaan vaihtamatta.

Tuuli oli niin mainio ja tasainen, venhe niin viehättävä ja menonhaluinen. Mutta me emme uskaltaneet ajatellakaan purjehtimista. Joskus kenties, kaukaisessa tulevaisuudessa, kun meitä ei enää niin »äärettömästi» rakasteta, me kenties saamme vapautemme takaisin. Tänä kesänä ei muuten kuin ehkä vain sattuman avulla, salaa, silloin kun he ovat poissa jossain…

Palvelija kulki ohitsemme, ja minussa oli syntymäisillään raivoisa päätös tilata konjakkia kahvin mauksi ja juoda itseni juovuksiin ja sanoa heille totuus. Olisi kai sitä siellä karahvin pohjassa siksi tähdettä. Mutta silloin kysyi ystäväni äreällä äänellä:

–Missä ovat rouvat?

–Rouvat menivät marjaan ja käskivät sanoa, että kyllä he sieltä pian tulevat.

–Kuinka pian?

–Ei ne muuta sanoneet kuin että pian.

–Saat korjata pois kahvin.

Ja minäkin jätin nyt aikomukseni vaatia konjakkia. Minä olin luullut, että he istuivat huvimajassa ja odottivat meitä—lukemaan.

–Et sinä ole kuivattanut purjeita tämänaamuisen sateen jälkeen? arveli ystäväni yht'äkkiä hiukan epämääräisellä äänellä.

–En ole.

–Onko sinulla kenties mitään erityistä toimitettavaa tänään?

–Ei minulla ole mitään erityistä. Kuinka niin?

–Niin, minä vain muuten ajattelin, että ehkä voisimme samalla tehdä pienoisen kierroksen järvelle.

Hän oli siis ehdottanut ensiksi. Minä voisin aina sanoa, että kun hän oli tahtonut minua mukaansa, niin minun täytyi lähteä.

–Sama se jos teemmekin.

–Jos sinua omasta puolestasi huvittaa?

–Kyllä, hyvin mielelläni…

Se veijari. Nyt oli hänenkin pakoretkensä turvattu: hän tulee sanomaan, että minuakin oli huvittanut.

–Niin no, jos mennään, niin mennään pian…

–Minä olen heti paikalla valmis.

Me vältimme koskettaa kysymystä, jota kuitenkin kumpainenkin ajattelimme. Mutta sen teki piika, joka näki valmistuksemme: ystäväni haali taskuunsa useampia laatikkoja tulitikkuja, minun taskuni olivat paperossipuntteja pullollaan, ja kummallakin oli meillä palttoo käsivarrella. Hän näet huusi jälkeemme keittiön ovelta:

–Viipyykö herrat kauan vesillä, jos rouvat kysyy?

–Sano rouville, että tänä aamuna on satanut ja että meidän täytyi mennä purjeita kuivaamaan.

Jos olisimme itseltämme iljenneet, olisimme menneet juoksujalassa rantaan. Nuolena lensi soutuvenhe teloiltaan vesille, ja yhdellä työntäisyllä oli se purren kupeella.

Millä nautinnolla minä päästelin auki purjeita, ja mikä suloinen soitto oli minulle rissain narina! Miten intohimoisesti hän heitti vettä venheestä ja miten nopeasti hän suki purjenuorat reikiin! Ja meiltä kummaltakin oli jäädä henki vetämättä siitä ilosta, että nyt vihdoinkin oli päästy. Minä olin kerran horjahtaa järveen, ja hänen kätensä vapisi, kun hän sovitti peräsimen vartta paikoilleen.

Jos he nyt vain eivät tulisi kotiin, ennenkuin me olemme rannasta irti! Mutta jos ne nyt tulisivatkin, niin sanoisimme, ettemme olleet heitä huomanneet. Ja jos ne huutaisivat pihasta—rantaan ne eivät ehdi tulla, ennenkuin olemme valmiit—niin puolustautuisimme sillä, että kun aallot kohisivat kiviä vasten, niin oli mahdoton mitään kuulla…

Mutta ei kukaan tule eikä kukaan huuda. Me saamme purjeet auki ja ankkurin ylös ja puskemme vapautettuina ulapalle, kokka suoraan kaupunkia kohti.

Tunnissa olemme siellä ja kahdessa tunnissa takaisin, jos tunnin viivymme perillä.

Ei kumpikaan sitä ehdota, mutta kun vuorotellen olemme perässä, niin ei muuta suuntaa toinen eikä toinenkaan.

Sieltä kuuluu rantaravintolasta jo soittoa. Tuolla takana on huvilamme pienenä ja epämääräisenä.

Purjeet ovat aikoja sitten kuivuneet—jos ne olivat olleetkaan märät, jota emme lähdön kiireessä joutaneet katsomaan.

Huomaamme yht'äkkiä, että matka on jo yli puolen. Me olemme taas kerran, pitkien aikojen perästä, nuoria naimattomia miehiä jälleen. Me olemme unohtaneet rouvamme, haihtuneet huolistamme. Ja arvelematta laskemme me jo sanattoman sopimuksen mukaan suoraan rantaravintolaa kohti, käännymme kauniisti sillan sivuun … ja kuivaamme siellä purjeitamme seuraavaan aamuun, jolloin päivän koittaessa alamme paluumatkamme—soutamalla.