Читать книгу Kansalaisemme - Ahrenberg Jacob, Jacob Ahrenberg - Страница 2

Eräänä sunnuntaina iltapuolella elokuun lopussa saapui Karl Aleksander väsyneenä matkastaan pienestä venäläisestä maakaupungista kenraali Olbersin kanssa Pietariin. Kenraali Olbersille oli koko toimi Karl Aleksanderin hyväksi, johon hän niin kevytmielisesti oli ryhtynyt ruumiillisen hyvinvoinnin puuskassa, jo aikaa sitten muuttunut työlääksi. Päästäkseen jälleen vapaaksi ja niin pian kuin mahdollista saadakseen palata takaisin maalle oli hän jo edeltäpäin sopinut lääkärin, johtajan, maaherran ja vahtimestarin kanssa siinä ylhäisessä sotilaskoulussa, johon Karl Aleksander oli otettu, että poika jo vuorokautta ennemmin kuin asetukset sääsivät pääsisi laitokseen.

"Laitoksessa," niin kutsuttiin jokapäiväisessä puheessa muinaisten Maltalaisritarien palatsia, joka keisari Paavalin kuoleman jälkeen oli luovutettu paassien asunnoksi, otti Karl Aleksanderin ystävällisesti vastaan vanha, monilla rahoilla ja kunniamerkeillä koristettu sotilasvanhus. Vanha puhelijas mies kantoi Karl Aleksanderin vähät kapineet yhteen niistä suurista makuusaleista, joissa ilma kesäkorjausten jälkeen haisi kalkilta ja vernissalta. Karl Aleksander ei ymmärtänyt monta sanaa siitä, mitä vanhus puhui, mutta oli kumminkin hyvin kiitollinen ystävällisestä äänenpainosta. Pelolla ajatteli hän, että hän vanhuksen mentyä jäisi yksin, aivan yksin tähän autioon asuntoon. Ja kun sotilasvanhus oli poistunut, heittäytyi hän hillitsemättä yhdelle noista monista vuoteista ja itki niin, ettei hän moniin vuosiin ollut siten itkenyt. Hän itki ikävästä viheriöiviin metsiin, virralle loistavine heijastuksineen, mahtavine kohinoineen, joka kiihoitti päivällä ja vaivutti lepoon illalla, itki ikävästä tuohon matalaan, köyhään kotiin, jossa hän oli saanut osakseen niin paljon rakkautta ja huolenpitoa. Hän itki pelosta. Elämä kauhistutti häntä. Hän tunsi itsensä turvattomaksi tuon kammottavan jonkun edessä, tuon tulevaisuuden edessä äärettömine vaatimuksineen ja suurine edesvastuineen. Lopuksi itki hän itsensä nukuksiin.

Hän ei tietänyt kuinka kauan hän oli nukkunut, kun hän äkkiä heräsi ankarasta räjähdyksestä, joka tärisytti koko rakennusta. Unen huumauksissa nousi hän ylös vuoteellaan ja katseli suurien verhottomien akkunain läpi, voimatta ensin käsittää, missä oli. Ulkona oli pimeä, synkät pilvet kulkivat taivaalla. Jalavat palatsin puutarhassa puistivat kiukkuisesti oksiaan. Ukkosen jyrinä ja pauhina kaduilla täytti mahtavalla kohinallaan pitkät käytävät ja kaikui tyhjissä saleissa. Lasit isoissa akkunoissa rämisivät, ikäänkuin huoneen hampaat olisivat tärisseet pelosta. Yksinään, säikähtyneenä, kauhistuneena seisoi Karl Aleksander ja kuunteli, mitä hän koskaan ennen ei ollut kuullut, kuinka sade räiskyi rautalevyjä vasten, kuinka ukkonen jyrisi korkeain, kummallakin puolella maailmankaupungin katuja olevain muurien välissä, ja vavisten painoi hän kätensä silmilleen, jotta ei näkisi, ei huikaistuisi salaman valosta. Hänet, joka ukkosen ilmalla oli istunut veneessä, maannut niittyladoissa, kuljeksinut metsissä tuntematta pelkoa, hänet valtasi täällä kun hän tunsi itsensä sisään suljetuksi, sanomaton kauhu, ja kun se oli hänelle melkein uusi tunne, pelkäsi hän lopuksi itse pelkoakin. Äkkiä herätti hänen huomionsa syvä huokaus, joka keskellä luonnon raivoa kuului jostain hänen läheisyydestään. Hän katseli ympärilleen hämyisessä huoneessa, voimatta kumminkaan eroittaa mitään, ja nyt kohosi hänen pelkonsa korkeimmilleen. Hän oli juuri valmis kauhun valtaamana juoksemaan ulos huoneesta, kun hän salaman valossa näki itsensä ikäisen pojan seisovan kolmannessa ikkunassa hänestä päin. Hän hengitti helpotuksesta, hän ei ollutkaan yksin, hyljättynä tässä kirotussa huoneessa. Hänen levottomuutensa tyyntyi jonkun verran, epäillen meni hän toista vastaan, joka puolestaan tuli häntä kohden.

Vieras puhutteli häntä jollain ihmeellisellä kurkkukielellä. Kun Karl Aleksander ei vastannut mitään, sanoi hän hiljaisella äänellä: "Ja bajuss" (minä pelkään), ja nuot kaksi yksinäistä lasta istuivat liki toisiaan ja katselivat vavisten taivasta, jossa synkät pilvet ajelivat toisiaan. Ja kun joku ratiseva salama viilsi taivaan kahteen puoliskoon, painautuivat he toisiaan vastaan ja odottivat sykkivin sydämin jyrisevää räjähdystä. Hyljättyinä, unhotettuina etsivät he turvaa toisistaan ja vielä kauan sittenkin, kuin sade oli lakannut ja salamat sammuneet, istuivat he äänettöminä kylki kyljessä.

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi toinen murteellisella venäjän kielellä.

"Karl Aleksander Segerberg! – Ja sinun?"

"Dodo Davidovitsch Sasdanadsche, Abchasian ja Psamenikin ruhtinas.

"Minä kutsun sinua Karl Aleksandrovitschiksi, se toinen nimi on niin vaikea," sanoi kaukaasialainen ja katseli tummilla elävillä silmillään toveria. Ja siitä päivästä oli Karlella lisänimi Aleksandrovitsch niin kauan kuin hän eli.

Niinä pelon ja levottomuuden hetkinä liittyivät molemmat pojat toisiinsa ja siitä ukkosenilmaillasta lukivat he ystävyytensä alun. Dodo selvitti, kuinka hänet oli lähetetty Kaukaasiasta laitokseen ja kuinka hän kaikille ja kaikkeen outona oli saanut luvan samana iltana asua makuuhuoneessa, vaikka koulu ei ollut vielä alkanut.

Ja nämät edustajat, toinen siitä kansanheimosta, jonka Venäjä ensiksi oli kukistanut, toinen Kaukaasian vasta hiljakkoin rauhoitetuista maista, nämät muodostettaisiin täällä niiksi välikappaleiksi, jotka sitkeinä vaikka nuorteina, voimakkaina vaikka taipuvina pitävät koossa tuota monien ei ainoastaan eri kansojen, vaan myös eri kansanrotujen asumaa valtakuntaa. Kaikilla, mitä keisarikunnassa on ylhäistä ja hienoa, kaikilla, mitä siinä on aatelia, rotua ja arvoa, ja niilläkin ainoastaan, jos ovat saavuttaneet korkeimpia arvoja sotajoukossa tai siviiliuralla, on oikeus koettaa saada pojilleen pääsöä tähän malliakatemiaan. Täällä sivistettäisiin ja kasvatettaisiin sinisemmän veren, le double extrait, valtaistuimen ja alttarin puollustajiksi, vapaana ajan kansanvaltaisuudesta, sosialismista ja nihilismistä. Täällä oli nuorukaisia, joilla oli Ruotsin vanhimpia aatelisnimiä, nimiä, joita ristiretkien aikoina olivat kantaneet saksalaisen ritarikunnan suurmestarit, Puolan ja Liettuan paanit, Orenburgin hallitsijakaanit ja Kaukaasian klaanipäälliköt. Ne olivat kalliin ja harvinaisen kasvin taimia, jotka olivat reväistyt kotoisesta maaperästään, viedyt pois, kauas pois vieraan maan ansariin, että he sitten, kaiken tuon yhdenmukaisen kasvatuksen, ystävyyden siteiden, virkapuvun loiston ja tuon yhteistunteen avulla, joka on ominaista beati possidentes'eille muodostaisivat yhdenmukaisen, täysin sopivan joukon seisomaan asemillaan milloin ja missä tarvittaisiin. Ne olivat ikäänkuin ääniä suurissa uruissa, ne antoivat sen säveleen ja soinnun, jota tuon mahtavan soittokoneen soittaja piti soinnullisimpana.

Ja ilta kului ja yö tuli. Kukaan ei näyttänyt huolehtivan molemmista pojista. Se vahtimestari, joka oli luvannut pitää huolta heistä, oli unhottanut heidät. Ja siellä saivat he istua yksinäisinä ja nälkäisinä. Puutteellisella kielellään puhelivat he toisensa kanssa rakkaimmista muistoistaan, ja kun he nyt olivat pakoitetut mitä tarkimmin muistelemaan noita vieraskielisiä sanoja, joita he vasta hiljakkoin olivat oppineet, ihmettelivät he kumpikin, kuinka paljon tuosta vieraasta kielestä oli kumminkin tarttunut heidän päähänsä. Kun Dodo Davidovitsch kertoi fasaanin pyynnistä Psamenekin vuorilaaksoissa ja vuorikauriin ajosta pyökkimetsissä, sotaretkistä persialaisia ja kurdilaisia vastaan, silloin loistivat hänen mustat silmänsä, ja hänen pyöreisiin, lihaviin kasvoihinsa ilmestyi vilkkautta. Hänen pehmeissä, hennoissa piirteissään oli enemmän ilmettä kuin tavallisesti huomaa nuorissa itämaalaisissa, ja kaunismuotoinen suu tummanpunaisine huulineen hymyili viehättävän lapsellisesti. Karl Aleksander taas kertoi metsänotkoista, elämästä virralla, jäänlähdön loistosta ja kauneudesta. Kielen yksinkertaisimmilla sanoilla, tapaillen kertoivat he ikävästään noille rakkaille seuduille ja tulevaisuuden pelostaan.

Poikien kesken puhutaan vielä vähemmän, kuin miesten, ystävyydestä, mutta missä olot saattavat kaksi nuorukaista yhteen, missä myötätuntoisuutta ja jaloutta löytyy, missä elämä saa heidät ajattelemaan, kärsimään ja toimimaan yhdessä, siinä syntyy uskollisuus ja ystävyys, niin syvä ja lämmin, että se kestää elämän kaikissa vaiheissa. Sellaista ystävyyttä vastaan murtuu panettelu, se kestää taistelussa kateutta ja kunnianhimoa vastaan, se ei raukea, ei ajalla eikä tapauksilla ole voimaa sen yli. Näiden kahden, niin erilaisesta kansanheimosta, niin erilaisista maista olevan pojan välillä oli edellytyksiä sellaisen ystävyyden syntymiseen ja varttumiseen.

Kun he illan hiljaisuudessa olivat puhuneet kaikesta, ei siitä, mistä olisivat tahtoneet, vaan mistä voivat, tyhjentäneet koko venäläisen sanavarastonsa, riisuutuivat he vihdoin, menivät kumpikin sänkyynsä, nukkuivat ja näkivät unta kodista, vuoresta, virrasta.

Seuraavana päivänä täyttyi käytävät ja huoneet sadoista pojista ja nuorukaisista. Entiset etsivät vanhat paikkansa, vastatulleet joutuivat lääkärin käsiteltäviksi, heidät punnittiin, mitattiin, leikattiin hiukset ja puettiin virkapukuihin sekä numeroitiin. Heidät oli otettu tuohon suureen koneistoon, jossa he nyt olivat tuskin huomattavia voimia, kolmekymmentä vuotta myöhemmin etsittäisiin tuosta rajusta parvesta suuret käynti- ja jarrurattaat.