Читать книгу Kansalaisemme - Ahrenberg Jacob, Jacob Ahrenberg - Страница 4

Karl Aleksanderin kymmenvuotisesta paassiajasta ei ylipäänsä ole paljon sanottavaa, tahdomme tässä alempana piirtää muutamia pieniä kuvia, jotka yleisin piirtein osoittavat hänen kehityksensä kuluneina vuosina.

Suurin vaikeus Karl Aleksanderille oli kielestä; täydellisesti perehtyäkseen siihen täytyi hänen viettää kesät Venäjällä. Kun hän lukukauden aikana ei saanut jättää oppilaitosta, eikä kenraali Olbersia, hänen ainoaa sukulaistaan saatu lupa-aikoina antamaan hänelle matkarahoja kotiin, oli siitä seurauksena, ettei hän moniin vuosiin ollut tilaisuudessa käydä maassansa, ja kodissansa. Yhden kesän, ensimäisen, täytyi hänen olla kenraalin luona Pietarissa. Se oli hänelle, joka oli tottunut elämään ulkona luonnossa, kova koetus. Päivät päästään kuljeskeli hän ympäriinsä, katseli, kuinka lastiveneet kulkivat ylös ja alas Nevaa, kävi puistoissa ja puutarhoissa ja joskus, jos tahtoi oikein hauskaa, Nevan suussa olevilla hietasärkillä. Siellä nautti hän aaltojen vapaasta leikistä, laajasta näköalasta, ja sellaisten retkien perästä tuli hän kotiin luonnottoman kiihoitettuna, tykyttävin ohimoin ja mieli kapinoitsevana muistaessa lapsuuden vapauden aikaa.

Eräänä päivänä meni hän tuon uhkean portin kautta, joka on pienen, keisari Aleksander II: n murhayrityksestä pelastuksen muistoksi rakennetun marmorikappelin vieressä, Kesäpuistoon, tuohon puutarhaan, jonka pitäisi olla kallis kivi puistojen joukossa, mikä se voisikin olla. Keskellä maailman kaupunkia, uhkeain, vaikka huonosti rakennettujen talojen ja kauniiden kanavien ympäröimänä on sillä kaikki edellytykset voidakseen kilpailla Parc Monceaun, Hyde Parkin osien ja Tukholman julkisten istutusten kanssa, sen pahempi, ei se sitä tee. Mutta ei pietarilainen kehno hoitokaan ollut voinut sitä tykkänään turmella. Sellaisenaan on se kaikissa tapauksissa pakopaikkana tuhansille hervostuneille pääkaupunkilaisille, joille ei ole suotu onnea saada viettää pohjolan lyhyttä, ihanaa kesää luonnon helmassa.

Pitkin leveitä käytäviä, jotka kiertelevät nurmikkojen ja pensastojen välissä, näkee alituisesti kävelijöitä. Penkeillä istuu äitejä ja lasten hoitajattaria ja katselee, miten lapset kaivavat hiekkaa, hyppäävät köyden yli ja leikkivät puiden runkojen välissä. Kryloffin ruma, kaikkien satujen eläimien ja hirviöiden kannattama rintakuva kohoaa eräällä ilotulituksen tapaan loistavalla georgiinipenkerellä.

Äärettömän suuret jalavat, pyöreälatvaiset kuin lehtikupoolit, jättiläispihlajat, taidokkaasti mutkisteltuine runkoineen, ja palsamipoppelit, nuo Pietarin puut par excellense muodostavat ihanan näköalan ruohikkojen yli. Puiden runkojen välitse näkyy rivi marmorisia rintakuvia ja kuvapatsaita vihertävän kosteuden vallassa ja raa'an roskaväen väkivaltaisesti raiskaamina, jonka taide saa ainoastaan ilkivaltaisuuksiin. Suurilla, elottomilla silmillään katselevat ne tuota joukkoa, joka kulkee heidän ohitsensa, väliäpitämättä heidän marmoristen jäsentensä komeudesta, heidän antiikkisista piirteistään ja klassillisista muodoistaan. Oikeastaan ovat ne muukalaisia Nevan kosteilla rannoilla, jotka ovat sinne tuodut Varsovasta, Vaasain, Sobieskin ja Saksilaisten kaupungista.

Naakat lentelevät laverrellen ja pakinoiden jalavasta jalavaan, pihlajasta pihlajaan. Kyyhkyset istuvat kynien itseään suurien porfyyrimaljakkojen reunoilla, jotka Karl XIV Johan kerran antoi lahjaksi keisarilliselle liittolaiselleen, ja varpuset kylpevät viimeisen sateen jälkeisissä vesilätäköissä. Melu maailman kaupungin kaduilta kuuluu tänne ikäänkuin kaukaisen kosken kohinana tai pohjolan hongikkojen huminana.

Tässä puistossa eli Karl Aleksander koko kesän. Kun kenraali Olbers ei välittänyt hänestä enempää kuin koirasta, joka vetelehti hänen työhuoneensa leposohvan patjoilla, oli hänellä vapaus jonkun – usein hyvin sopimattoman – kirjan kanssa oleskella puistossa päivät päästään. Siellä tutustui hän eräänä päivänä pieneen, vilkkaaseen ja kauniiseen lapseen, seitsenvuotiseen tyttöön. Heidän tuttavuutensa syntyi siten, että kun hän lukemiseen vaipuneena ei huomannut erästä kenraalia, pienokainen juoksi hänen tykönsä huutaen: "Tee kunniaa, tee kunniaa!" Siitä päivästä olivat he ystäviä, hän puolestaan etevällä tietoisuudella ijästään ja arvostaan paassiasemassa, pienoinen salaisella miellyttämishalulla aikaisin kehittyneissä kauniissa lapsissa, jotka kaipaavat suosimista, hemmoittelemista. Hänen niin rakkaudettomassa lapsuudessaan tuli tuo pieni tyttö, joka pyysi hänen ystävyyttään kuin pieni säikähtynyt eläin, muistoksi, jota hän ei koskaan unohtanut, ja tämän lämmin ystävyys tuli haihtumattomaksi sivutapaukseksi hänen elämässään. Tyttö rakasti häntä kuten lapsi rakastaa hoitajaansa, tuolla suloisella, hyväilevällä rakkaudella, joka tekee lapsen itsensä niin viehättäväksi ja hoitajan niin hyväksi. Vielä monta vuotta jälkeenpäin, kun tyttö jo oli kadonnut hänen silmistään, muisti hän tätä suloisella mielihyvällä kuni kaunista unta, muisti hänen vaaleaa, hienoa muotoaan puiston vanhojen puiden ryhmyisten runkojen rinnalla, hänen keltaisia hiuksiaan ja sinisiä silmiään, kun hän koetti nähdä varpusten poikia jalavan oksilla, hänen veitikkamaista nauruaan, kun hän juoksi hänen luoksensa huutaen: "tee kunniaa, tee kunniaa, Karluscha!" Lapsen hoitajattarelta, hyväntahtoiselta venäläiseltä talonpoikaisnaiselta koreassa vähävenäläisessä puvussa, sai hän tietää, että pienokainen, jonka nimi oli Vera, oli kaartin kapteeni Popoffin tyttö.

Kun hänen ystävyytensä Dodo Davidovitschin kanssa oli hyvin harras, kutsuttiin Karl Aleksander Tsarskoje Seloon, ja siellä Lüneburgin suuriherttuattaren linnan eräässä sivurakennuksessa asuivat molemmat pojat sittemmin joka kesä, niin kauan kuin he olivat paasseja. Hienoina, harjattuina, aina juhlapukuisina ja valkeissa hansikkaissa viettivät he päivät tuossa peninkulmia laajassa puistossa. Eivät koskaan nähneet he todellista metsää, eivät koskaan maalaisväkeä työssä. He eivät tienneet, mitä keto, niitty oli, heidän pienet, soreat olentonsa ja heidän tunteensa paassiarvosta olivat täydessä sopusoinnussa puistoluonnon kanssa, jossa he elivät. Kaikki oli siistittyä, turhan täsmällistä, soman soreaa, ei missään kohden pistänyt luonto näkyviin. Aina keisarinna Elisabetin ajoista saakka pitää tarun makaan Tsarskoje Selon linnaan kuulua "etiopialainen". Hänen tulee olla seitsemän jalkaa pitkän ja mustan kuin ebenholzin. Hänet puetaan tulipunaiseen kultaiseen burnusiin, pannaan valkoinen turpaani hänen villaiseen päähänsä, ja keväällä, jolloin vanha linna avataan, pistäy hän esiin kuin tulpaani maasta, yhtä koreana ja koristettuna kuin sekin, ja oleskelee päivät linnan ulkopuolella olevalla perongilla, kävellen edestakaisin Herkuleen, Theseuksen ja Jasonin kultaisten patsaiden välillä ja pitää huolta pengermuurilla olevasta kaukoputkesta. Sillä penkereellä tai perongilla, josta, ollen paljoa ylempänä merta näkee leppien ja poppelien latvojen välitse Suomenlahden veden ja etäällä välkkyvänä sinertävänä juovana Suomen maan, siellä viettivät molemmat paassit enimmäkseen päivänsä, niin että lopuksi pidettiinkin heitä virantoimituksessa olevina, kuten etiopialaista, ja sallittiin vapaasti kulkea ympäriinsä huoneissa ja seurata niitä tuhansia matkustajia, joita kesät läpeensä kävi linnassa. Kaukaasialainen, etiopialainen ja suomalainen vetelehtivät täällä tämän venäläisen linnan jotenkin törkeän ja raa'an, mutta äärettömän rikkaan ylellisyyden loistossa.

Eräänä päivänä, kun pojat nojasivat pengermuuria vasten ja katselivat, kuinka vesi suurissa putouksissa juoksi ja kimalteli suihkulähteen kullattuja pobjalevyjä vasten, tuli sinne eräs korkeakasvuinen kenraali valtiaan ryhdillä ja keisarillisilla kasvonpiirteillä, se oli suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsch vanhempi. Hän katseli yli puiston, kuin merta vaaniva kotka, kääntyi sitten ympäri nuorukaisten puoleen hymyllä, joka valaisi hänen ankarat kasvonsa, kuten aurinko valaisee kasken. Hän nipisti Karl Aleksanderia poskesta ja sanoi:

"Nimesi, paassi?"

"Karl Aleksander Segerberg, Teidän Keisarillinen Korkeutenne".

"Suomalainen?"

"Niin".

"Saatana perkele, finski poika. Sinusta tulee kyllä kelpo upseeri". Ne olivat Suuriruhtinaan tunnetut suomalaiset sanat.

"Teidän Keisarillisen Korkeutenne johdolla se kenties onnistuu minulle", sanoi Karl Aleksander tapaillen ja punastuen. Se oli hänen ensimäinen kokeensa liehakoivasti vastata, hovimiestapaisesti puhua.

Suuriruhtinas hymyili jälleen ja lähti.

Tämä ja tällaiset pienet sivukohtaukset suuriruhtinasten, suuriruhtinatarten sekä muiden maiden hallitsevien henkilöiden kanssa olivat suuria tapauksia molempien paassien elämässä, he keskustelivat niistä äärettömiin saakka, ja ne olivat lukukausien aikana vakituisena puheenaineena toverien kesken.

* * * * *

Tällaisissa olosuhteissa oli kaikki Karl Aleksanderille ollut kylläkin onnellista, mutta kumminkin löytyi yksi "mutta" – oleskeleminen hovin sananmukaisesti "kultaisessa kartanossa" – sillä oli oltu aistittomia tykkänään kultaamaan seinät ja katot eräässä rakennuksen osassa, – käyskenteleminen saksanpähkinä-, norsun- ja kilpikonnanluu-lattioilla, itsellä olematta mitään, jota voisi omaksi sanoa, tuntui katkeralta. Päällä olevasta paidasta nenäliinaan ja lyijykynään saakka, jotka hänellä olivat taskussa, oli kaikki kruunun. Joka ainoan rahan, jonka hän sai, antoivat vieraat ihmiset ei palkkioksi, vaan lahjaksi. Riippuvan asemansa tunteminen tuollaisen ylellisyyden helmassa ei ollut ainoastaan tuskallista, se oli turmiollistakin. Lopuksi tuntui Karl Aleksanderista valtio, kruunu, keisari Jumalan suurelta almujen jakajalta maanpäällä, joiden puoleen ilman mitään voi ja tuli kääntyä. Ei ollut vaikeaa ottaa silloin tällöin vastaan rahaa vanhalta hyväsydämiseltä suuriherttuattarelta, joka osasi niin jalolla, niin hienolla tavalla antaa, tuntui vaan, että tekee hänelle palveluksen sillä; jonkullaisessa kommunistisessa tasavallassa Dodo Davidovitschin kanssa eläminen kävi myös päinsä, mutta vanhan itsekkään, herkkusuun kenraali Olbersin kanssa toimeentuleminen lupa-aikoina oli hänestä mahdotonta. Ja yksistään siitä syystä ikävöitsi Karl Aleksander suurta vapautuksen päivää, jolloin hänestä tulisi upseeri, jolloin hän vihdoin saisi palkan työstään, pääsisi itsenäiseksi mieheksi. Lukemattomia kertoja oli hän mielikuvituksensa vilkkailla väreillä kuvaillut sitä päivää, jolloin hän kaartilaispuvussa kävisi ensi kerran kotimaassaan, näkisi jälleen äitinsä, tätinsä, näkisi jälleen nuo rakkaat kauniit tasangot, joille hän niin usein oli ikävöinyt, niin usein itkenyt, että hänestä tuntui nykyään, kuin hän olisi kadottanut kyvyn ikävöidä niitä enää.

Vihdoin kymmenen pitkän vuoden perästä koitti se päivä. Mutta se tuli vähän toisellaiseksi, kuin Karl Aleksander oli ajatellut. Hän oli, Jumala tiesi mistä syystä, luullut itsensä ja Dodo Davidovitschin saavan sellaiset arvosanat tutkinnossa, että heillä olisi oikeus hakea kaartin rykmenttiin. Viime mainitusta oli se kyllä nykyään aivan yhdentekevää. Hän oli tutustunut erääseen semiittiläissukuiseen hansikkaiden myyjättäreen, jonka mustat silmät, kaarevat kulmakarvat ja köyry nenä olivat kerrassaan vallanneet hänen sielunsa ja mielensä. Koko tutkintoajan haaveksi hän kerran Abchasian kansan hallitsijana, vievänsä hänet sinne haaremiinsa lempisulttaanittareksi, sillä vaikka hän olikin kääntynyt kristinuskoon, oli hän kumminkin siinä suhteessa puhdas muhamettilainen. Tutkinnossa saivat kumminkin molemmat yhtä ääntä liijan vähän. Se oli katkera pettymys Karl Aleksanderille. Mutta ei ainoastaan hänelle. Suuriherttuatarkin oli tulokseen hyvin tyytymätön, ja seikka, joka enimmän ihmetytti Karl Aleksanderia, oli, että vanha kenraali Olbers, joka ei koskaan ollut kysellyt hänen arvosanojaan, piti tapausta melkein loukkauksena rakkaan sukulaisensa puolelta. Hän oli samana päivänä syönyt lujaksi "batvinjaansa" ja tuoreita kurkkuja ja oli niinmuodoin kykenemättömämpi kuin tavallisesti itseänsä hillitsemään. Hän otti tiedon siitä vastaan todellisella törkeydellä, kiroili, löi nyrkkiä pöytään, sanoi Karl Aleksanderia kiittämättömäksi, velvollisuutensa unhottaneeksi ihmiseksi, mutta samassa henkäyksessä vakuutti, ettei hän koskaan ollut muuta odottanutkaan häneltä, Molemmat paassit sijoitettiin kuitenkin tavalliseen jalkaväkirykmenttiin. Eräs onnellinen sattuma pelasti heidät kumminkin. Abchasian kansa oli noussut kapinaan, he vaativat itselleen ruhtinasta vanhasta arvokkaasta Sasdanadschein suvusta; ulkomaaministeristön itämainen osasto kiinnitti nyt silmänsä Dodo Davidovitschiin, joka ollen erittäin sopiva ehdokkaaksi sille vasalli-istuimelle, enempiä toimenpiteitä odottamatta heti määrättiin kaartin rykmenttiin, ja kun hän innolla puolusti toverinsa Karl Aleksanderin etuja, sai tämäkin seurata muassa, erittäinkin kun suuriherttuatar ja kenraali Olbers myös tekivät, mitä voivat. Siten tapahtui, että Karl Aleksander eräänä kauniina päivänä myöhään syksyllä oli monien ja pitkien "jos ja mutta'in" perästä aliluutnanttina eräässä Pietarin arvokkaimmista kaartin rykmenteistä. Niin, sen lisäksi oli hänellä vielä onni nähdä eräässä Helsingfors Dagbladin numerossa, jota sanomalehteä ukko Olbers vanhasta tottumuksesta vielä piti, otsakirjoituksen alla "Kansalaisemme" Karl Aleksander Segerberg on aliluutnanttina sijoitettu – kaartin rykmenttiin Pietarissa. Nyt tuntui hänestä olevan aika käsissä käydä kotimaassa.