Читать книгу Keksijän voitto: Romaani - Airola Väinö - Страница 6

Penttilä tiesi, että Atlantin suurissa höyrylaivoissa on sellaisia matkalippuja, jotka oikeuttavat n.s. loistohytteihin, mutta hän ei osannut aavistaa, että ne olisivat olleet sellaisia ylellisyyspalatseja.

Pieninkään koneitten jyske ei kuulunut näihin salonkeihin ja asuinhuoneisiin. Kaikki nykyaikaiset vaatimukset olivat otetut huomioon. Jokaisessa pukeutumishuoneessa oli sähköllä lämpiävä käherrysrautojen kuumentajakin. Oma erikoinen palvelija piti huolta tarpeista.

Penttilä aikoi levätä merimatkan vuorokaudet. Se oli erehdys. Amerikkalaiset pyysivät neuvottelua heti ensimmäisenä aamuna. Se kesti iltaan asti. Ruokapöydässäkin neuvoteltiin valmistuskoneista, raaka-aineesta, hinnoista, tehtaan piirustuksista, työtavoista, valmistusmääristä. Kaiken ottivat amerikkalaiset huomioon. Oma konekirjoittajatar kirjoitti miltei aina sähkösanomia, jotka langattomalla lennättimellä lähetettiin Amerikkaan.

Suomessa tapahtui samaan aikaan surullisia asioita. Penttilän kotimaahansa toimittama suuri dollarimäärä oli tullut suuren yleisön tietoon, suuren yleisön, joka käytti tätä tietoa omaksi tappiokseen.

»Hallitus on onnistunut saamaan 100 miljoonan dollarin pitkäaikaisen lainan.» Tällainen oli ensimmäinen uutinen. Ruotsalaiset lehdet sen ensin julkaisivat. Ei päästy tutkimuksillakaan selville, mistä ne olivat tiedot saaneet. Pahoiteltiin vain ja valiteltiin hallitusrakennuksen hataroita seiniä, koska niitten läpi voi kuulla asioita.

Ulkomaan rahan kurssin nopea nousu oli kyennyt kaatamaan yhden pankin. Ja nopea lasku kaatoi kolme. Kukaan ei voinut niiden asioita järjestää. Konkurssit olivatkin loistavia. Koko Suomen liike-elämä natisi liitteissään. Hinnat laskivat pitkin linjaa.

Oli tosin tiedossa, että suomalaisella rahalla keinotellaan, mutta kukaan ei uskonut, että Suomessa olisi niin paljon ulkomaista rahaa. Varsinkin helsinkiläiset pankkiirifirmat, ja niitten etunenässä juutalaisten omistamat, omistivat meikäläisiin oloihin verraten suuria summia.

Suomen markka kohosi noin 50 %:lla yhtenä päivänä. Suomen Pankki yritti näin jyrkkää nousua estää, mutta liike-elämä oli jo sotavuodet ollut epäterveellisen keinottelun pohjalla ja hermostuneisuus oli niin suuri, että tätä heikkoa varoitusta ei kuultu eikä ymmärretty. Pankit, pankkiirit, kauppiaat, keinottelijat, yksityiset – kaikki halusivat vain myydä hallussaan olevan ulkomaisen rahan. Suomen Pankin täytyi painaa kurssia.

Tästä kaikesta ei Aapeli Penttilä tiennyt mitään. Hän vain laski, piirusti ja puhui suunnitelmistaan amerikkalaisille ostajilleen, väliin aina lepuuttaen ja oikaisten kieltään. Sillä suomalaisen, ja eritoten hämäläisen, luonnostaan kankea kieli oli taittua, kun sitä yritti vääntää englanninkieleen ja vielä vaikeampaan amerikkalaiseen murteeseen. Jotenkuten tultiin toimeen, käytettiin niin paljon kuin suinkin käsiä, numeroita ja piirustusta. Säästettiin sanoja.

Valtameri jättiläinen piirsi horjumatta vakoaan liikkuvaan elementtiin. Laivalla elettiin ikävän pelossa. Huvitteluun tottuneet ihmiset eivät tahtoneet tavoistaan luopua hetkeksikään.

Kolme loistohyttien matkustajaa eivät ottaneet osaa toisten ilonpitoon. Uteliaat naismatkustajat tiedustelivat kapteenilta syytä siihen. Kapteeni vuorostaan tiedusteli, onko herrojen ikävä vai mikä lienee syynä, kun eivät ota osaa seuraelämään.

»Meillä ei, ikävä kyllä, ole siihen aikaa», vastasi mr Hoover.

Kapteeni tyytyi saamaansa selitykseen.

Laivan langattoman sähkölennättimen virkamiehet tiesivät näistä salaperäisistä matkustajista enemmän. Vanhin heistä mainitsi toimessaan lähettäneensä kaikenlaisia sähkösanomia, rakkaudentunnustuksia, rukkasia ja myönteisiä vastauksia, mutta kokonaisia tehtaan yksityiskohtaisia rakennussuunnitelmia ei hän ennen ollut lähettänyt.

Suomessa menivät asiat yhä hullummin. Markan nousu ulkomaan rahoihin verrattuna alkoi vaikuttaa: tavaranhintojen laskua. Ostohalu lakkasi. Kukaan ei ostanut mitään, odottaen vielä suurempaa laskua.

Romahduksia tuli. Viisi maan suurinta tukkuliikettä lakkautti maksunsa. Osuusliikkeitten tilasta oli liikkeellä mitä hurjimpia historioita.

Neljäntenä päivänä tuon tuhoatuottavan uutisen julkaisusta kumottiin virallisesti huhut ulkomaan lainan saannista. Se tuli liian myöhään. Epätietoisuus kasvoi. Yksi ja toinen tieto tuli julkisuuteen.

Hallitus oli suorittanut Saksalle menevän apukorvauksen dollareissa. Armeijan tarvetilaukset olivat suoritetut – dollareissa. Kansainliiton jäsenmaksu oli suoritettu myöskin dollareissa. Siinä tietoja, joita ei kumottu eikä voitu kumota.

Suomen rahamiehet ja suurpankkien johtajat allekirjoittivat »avoimen kirjeen», jossa kehoitettiin levollisuuteen ja olemaan uskomatta epämääräisistä lähteistä peräisin olevia huhuja. Odotettiin rauhallisempia päiviä – ja erehdyttiin.

Viidennen päivän aamuna saapuu tieto, että rahamme kysyntä New Yorkissa oli kasvanut ja sen arvo noussut, joten viimeinen noteeraus oli 100 mk: 5 dollaria.

Se oli kuin viimeinen naula suomalaisen liike-elämän ruumiskirstuun.

Kymmeniä maamme tehtaita suljettiin. Ilmoitettiin varastojen olevan valmiita tuotteita täynnä. Tukkukauppiaat yrittivät peruutella tilauksiaan. Samaan aikaan he mobilisoivat kaikki konttoristinsa kauppamatkustajiksi. Myyminen oli nyt heidän tunnuslauseensa.

Vähittäiskauppiaat olivat tukalassa asemassa. Toisaalta täytyi heidän pitää kiinni ostajista, olla heille kohteliaita, toisaalta päästä eroon maanvaivana liikkuvista kauppamatkustajista ja olla mitään ostamatta.

Maataloustuotteitten hinnat laskivat alle puolen tuotantokustannuksista. Maataviljelevä väestö oli kenties toivottomimmassa asemassa. Sopimukset työväen kanssa ovat vuoden kestäviä, jotavastoin tuotteitten hinnat jos mitkään ovat päivän noteerauksesta riippuvat. Tämä koskee pääasiassa karjantuotteita eli maataloustuotteiden sitä osaa, josta maamies saa käyttörahansa.

Työttömien luku lisääntyi hirveästi. Sota-aikana suuriin tuloihin tottunut työväki oli heti toivottomassa tilassa.

Sanomalehdistö rajoittui ensimmäisinä päivinä julkaisemaan ainoastaan uutisluontoisia pätkiä taloudellisesta romahduksesta.

Ensimmäinen johtava kirjoitus oli Helsingin Sanomissa. Siinä koetettiin hakea syytä ulkomaisesta keinottelusta. Syyte hallituksen osallisuudesta torjuttiin jyrkästi. Hallituksessa olivat keskustan miehet.

Ruotsalaiset lehdet heti yksimielisesti puhalsivat pasuunaan: »Hallituksen kykenemättömyyden syy.»

Uusi Suomi valtioviisaasti ei sanonut vielä mitään, vaan vaati moratorion julkaisemista ja tuontikieltoa.

Sosialidemokraatti pärrytti isoa rumpua: »Porvarit kenkkuilevat.»

Suomen Työmies, joka vihdoinkin hallituksen toimesta oli kuudeksi kuukaudeksi lakkautettu, katsoi etsikkoaikansa tulleen, julkaisi vastoin lakkauttamiskieltoa punaiselle paperille painetun numeron, kuten edeltäjänsäkin Työmies, ja julisti kehoituksen: »Kaikille, kaikille, kaikille! Porvarien valta luhistuu, vapaa työväki ottakoon tehtaat ja kaikki tuotantolaitokset käsiinsä. Perustettakoon heti työmiesneuvostoja yli maan. Tuomitkaa sortajanne, porvarit! Niitten on kaikki syy. Eläköön kommunismi!»

Aika olikin otollinen. Suuri palo syttyi.

Neuvostoja perustettiin ympäri maata. Ainakin kaksisataa työmiesneuvostoa oli yht'aikaa antamassa määräyksiä, joita kaikkien kansalaisten tuli totella.

Suomi näytti olevan tuomittu.

Mutta Suomi-äidillä on sellainen turva, johon se hädän hetkellä voi turvata. Suomi-äidillä on sen oma poika – talonpoika. Talonpoika taasen nousi ja järjestys palasi. Kahden päivän päästä oli sataviisikymmentätuhatta suojeluskuntalaista aseissa. Verisiä yhteenottoja vältettiin. Ainoastaan Viipurissa täytyi turvautua aseihin. Vanha Torkkelin linna oli vielä kerran vallattava.

Hallituksellekin ilmaantui taasen selkärankaa. Se antoi määräyksen: »Tehtaat ovat heti pantavat käyntiin ja käytettävät toistaiseksi, vähimmässä tapauksessa kaksi viikkoa. Kaksoisraide Riihimäki – Tampere rakennettava. Suunnitellut koskivoima-asemat Oulun ja Vuoksen joissa heti aloitettavat.»

Vuoden 1917 kokemuksista oli opittu. Työt pantiin käyntiin.

Eduskuntaa ei kutsuttu koolle.

Sanomalehdistö rähisi kautta linjan: »Hallitus tekee laittomuuksia.» Mutta hallitus tiesi, että jos tuo kaksisatapäinen jarruttava ja välikysymyksiä tekevä hallitsijakunta kutsutaan koolle, niin siitä ei ole kuin vastusta. Odottakoot helmikuuhun, silloin on heidän aikansa. Nyt tarvitaan työtä, ei suunsoittoa. »Hätä ei lue lakia!» huomautti sotaministeri, entinen kansakoulunopettaja, sanomalehdenhaastattelijalle, ja se oli kaikki, mitä hallituksesta päästettiin julkisuuteen.

Kansan järkevämpi aines hyväksyi hallituksen menettelyn.

Toiset huusivat: »Isänmaan petturit!» Mutta eivät suuret sanat ole milloinkaan suuta halkaisseet.