Читать книгу Keksijän voitto: Romaani - Airola Väinö - Страница 7

Mahtavana höyrysi valtamerilaiva Hudson-jokeen. Sen suuruuden tajusi vasta sitten, kun tuli toisia laivoja vastaan tai ajoi sen sivulle. Mitat olivat niin suuret, että niitä ei ilman muuta käsittänyt, vaan täytyi saada vertailukohtia. Kuin sonni lammaskarjassa oli Atlantin jättiläinen toisten satamassa olevien laivojen rinnalla.

Uskomattoman nopea oli matkustajien toimittaminen maihin. Tullikäsittely, jos siitä ollenkaan voidaan puhua, oli varsin ylimalkainen. Onhan se ymmärrettävääkin. Mitäpä sellainen maa tarvitsee ankaraa tullia, johon ei mitään tuoda. Korkeintaan jokin Europasta ostettu vanha harvinaisuus.

Penttilä oli vähällä joutua päästään pyörälle. Olihan hän ennen sotaa nähnyt m.m. Berliinin erinomaisen järjestyksen. Mutta New Yorkissa ei näennäisesti ollut mitään järjestystä. Valtamerilaivaa oli vastaanottamassa arviolta tuhat erilaista huutavaa, viittoilevaa, kiroilevaa ja tuuppivaa rähisijää eli agenttia. Jokainen kauppasi, kuka huoneita, kuka kengänmustetta ja mitä mikin. Kaikki eri ääniasteet olivat edustettuina. Kukin huutaja koetti voittaa naapurinsa.

Miltei loputon jono autoja oli odottamassa. Siinä oli yksityisiä loistoautoja ja tavallisia taksa-autoja. Miten löytää omansa tai yleensä päästä mihinkään autoon?

Mutta epäjärjestys oli vain näennäinen. Keskellä katua seisoi poliisi kuin kivestä veistettynä. Hänen viittauksestaan siirtyi kolme autoa kerrallaan määräpaikkoihin. Ja samoin lähtivät ne edelleen, seisahdettuaan tuskin sekunnin. Ellei matkustaja ollut ennättänyt nousta vaunuun, niin se oli hänen asiansa. Kenelläkään ei ollut aikaa enää huolehtia hänestä. Alta pois, toiset tulevat tilalle! on tunnussana ja se näkyy kaikkialla.

Penttilä oli ollut hiukan huolissaan, miten järjestää elämänsä vieraassa kaupungissa. Hän oli kuullut kaikenlaisia ryövärihistorioita tämän maailman suurimman kaupungin elämästä.

Mutta huoli oli kuitenkin aivan tarpeeton. Kaikki oli etukäteen huolehdittu. Auto odotti tullihuoneen edustalla olevassa jonossa. Palvelija heitti yhdellä nykäyksellä kolme suurta matkalaukkua auton katolle. Miehet hyppäsivät tottuneesti kuin palosotilaat. Penttilä vedettiin ja työnnettiin vaunuun. Auto nytkähti ja tempautui samassa sellaiseen vauhtiin, että Helsingissä olisi yleisö kirkunut. Mutta se kuului järjestykseen. Ellet mennyt eteenpäin ja tuimasti, niin jäit jalkoihin ja tulit yliajetuksi. Se on amerikkalaista kurssia.

Paikka, johon Penttilä seuralaisineen ajoi, ei ollut mikään hotelli. Pikemmin se oli suuri konttorirakennus. Sitäpaitsi oli talo noin keskinkertaisen korkea, vain 18-kerroksinen.

Hissi kulki sellaisella nopeudella, että täytyy ihmetellä, ettei tapaturmia satu. Mutta eihän hissikorista mihinkään putoamaan pääse.

Penttilä johdettiin 14. tai 15. kerrokseen. Oli vaikeata lukea ohikiitäviä kerroksia. Huoneisto oli kalustettu omituisesti nuorenmiehen tarpeita silmälläpitäen. Siinä oli makuuhuone, ruokahuone ja herranhuone. Makuuhuone kalustoineen oli yksityiskohtia myöten täydellinen ja muurilla varustettu. Kaikki tarpeet oli huolehdittu. Saapaspihti ja hammasharjakin olivat paikallaan, puhumattakaan silkkitäkeistä ja untuvapieluksista.

Ruokailuhuoneen kalusto oli tummaa tammea. Penttilä oli ihmeissään, mitä hän tekee ruokahuoneella, kun ei ole keittäjää eikä edes keittiötä. Tietysti hän syö ulkona kaupungilla.

Työhuone oli suuri. Kalustona oli kirjoituspöytä, valtavan suuri, sekä samoin mittasuhtein piirustuspöytä sekä erilaisia kojeita. Penttilä ei ollut milloinkaan nähnyt näin täydellistä konttorikoneistoa, niinhyvin piirustuskonttorin kuin liikekonttorinkin tarpeita. Mutta puuttui – puhelin. Penttilä ajatteli sen olevan jotakin uutta lajia ja ettei hän osaa eroittaa sitä muista koneista. Mutta etsiminen ei tuottanut mitään tulosta. Yksi ainoa soittokellon nappula oli. Tarkalleen näkyi olevan senkin apu määrätty. »Palvelija», oli siinä. – »Hauska tietää», tuumi Penttilä, »että minulla on oma palvelija.»

»Jos mr Penttilä haluaa, ruoka odottaa», ilmoitti niin presidentti Wilsonin näköinen palvelija, että Penttilän teki mieli kysyä, mihin ovat joutuneet ne kuuluisat neljätoista pykälää. Miehellä oli sellaiset leukaperät, että paremmista pihdeistä ei ole apua.

Hiukan siistittyään söi Penttilä hyvän, ilmeisesti jostakin ravintolasta tuodun päivällisen.

Työnteko alkoi. Se oli tyyntä, loputonta aherrusta. Penttilä tunsi elävänsä, mutta samalla hän tunsi olevansa häkkiin suljettu lintu, jolle kannettiin muualta ruoka ja josta otettiin ulos hengen tuotteita. Hän loi ajatuksia. Konekirjoittajatar istui aina valmiina kirjoittamaan, jos joitakin muistiinpanoja tarvittiin. Tosin niitä tarvittiin verraten harvoin, sillä Penttilä puhui miltei aina puhelukoneeseen. Rullien vaihto oli neidin suurimpana huolena.

Palvelija ilmoitti mr Stillwellin ja mr Hooverin. Penttilä tapasi ensi kerran yhtiön perustajan, miehen, joka rahallisesti seisoi kaiken takana, miehen, joka on uskaltanut ja joka on ollut kaukonäköinen ryhtymään yritykseen, johon 'vanhassa maailmassa' ei kukaan ollut ryhtynyt.

Mr Stillwell oli pitkä, laiha, suoraryhtinen, sileänaamainen 45 – 50-vuotias mies. Ei puvusta eikä puhetavasta huomannut mitään erikoista, mutta mahdollisesti silmistä huomasi, että siinä on mies, joka tuntee arvonsa ja valtansa.

Mr Hoover esitteli. Ilman pienintäkään muodollisuutta ryhtyivät herrat keskustelemaan keksinnöistä ja tehtaasta.

Stillwell ja Penttilä tunsivat toisensa samanvoimaisiksi. Stillwell omisti pääoman, jolla Penttilän hengen tuotteet voitiin saattaa palvelemaan käytännöllistä elämää.

Neuvottelu oli perustavaa laatua. Järjestelmällisesti käytiin läpi kaikki raaka-aineita, keksintöjä, tehdasta, kauppaan laskemista ja tulevaa kilpailua koskevat seikat. Penttilälle tehtiin selvää siitä, mitä oli jo tehty. Suunniteltiin, mitä lähimmässä tulevaisuudessa tehdään. Kaikki kävi täydellisessä yhteisymmärryksessä.

Penttilä tiedusteli, onko tarpeellinen voimamäärä varattu sekä rakenteella olevan tehtaan että myytävän voiman varalta. Mr Stillwell ilmoitti, hiukan empien, että hän on varannut heti käytettäväksi Niagaran voimasta 30 tuhatta kilowattia, mikä vastaa noin 40 tuhatta hevosvoimaa. Penttilä piti lukuja aivan liian pieninä. Sovittiinkin lopulta, että varataan 3 kuukauden päästä 300 tuhatta kilowattia sekä vuoden päästä 3 miljoonaa.

Summat olivat melko suuria. Voimamäärä, jonka Penttilä oli vaatinut 3 kuukauden päästä tarvittavaksi, vastasi noin kahta Imatran voimamäärää ja oli 8 kertaa suurempi kuin kaikkien Suomen rautateiden tarvitsema voima.

Moisen voiman sijoittaminen kolmen kuukauden päästä vaatii työtä, paljon järjestelmällistä ja tuottavaa työtä.

Sovittiin osittaisesta työnjaosta. Stillwell otti huolehtiakseen yhtiön rahallisen ja kaupallisen puolen sekä ulospäin-edustuksen ja reklaamin. Insinööri Foss huolehti voiman saannista, Penttilä keksinnön täytäntöönpanosta ja Hoover tehtaan rakentamisesta. Jokainen sai ottaa tarpeelliset insinööriapulaiset.

Penttilä sai lähimmiksi apulaisikseen nuoren, tuskin 24 täyttäneen, hintelän englantilaisen insinöörin Steadin sekä erään amerikkalaistuneen saksalaisen insinöörin Fritz Hertzin.

Näitten herrojen kohtaloa ei Penttilä kadehtinut. Sillä itse hän ei voinut lähteä huoneistaan päivä-, jopa viikkokausiin. Piti suunnitella koneita, tilata, riidellä, tinkiä toimitusajoista, neuvotella ja taas suunnitella. Siinä kului hänen päivästään vähintään 15 tuntia, väliin 18, jopa 20: kin. Apulaisten tehtäväksi jäi valvoa, miten tilaukset suoritettiin ajallaan ja laadulleen, tiedoittaa, miten tehtaan rakennus edistyi. Penttilä hankki konttoriinsa elävienkuvien koneen, jotta hän voi valvoa itse mahdollisimman tarkkaan tehtaan rakentamista ja edistymistä tarvitsematta tuhlata aikaa kulkemiseen.