Читать книгу Työmiehiä: Romaani - Alexander Lange Kielland - Страница 4

Sisällysluettelo

Lounaalle ja yli koko vuonon oli taivas selkeänä ja heleän sinervänä. Kirkas auringonpaiste kimalteli vedenpinnalla, joka toisin paikoin väreili toisin paikoin oli tyvenenä pitkissä juovissa.

Ei ollut pysyväistä tuulta.

Väliin kävi tuulenhenki etelästä, väliin kulkeusi kuuma ilmanhehku

Kristianian laaksosta yli kaupungin, saaden aikaan vähäisen väreen

Hovedön pinnalla, ja haihtui toivottomassa kuumuudessa.

Itäisellä taivaalla oli ukkoslonka, joka nousi aina jälkeenpäivällisin ja taas laski iltasin.

Jos tuo purkautuisi, ajateltiin, vaan sitä samaa kesti koko kesäkuun ajan: aurinko nousi, tuuli pyöri sinne tänne, siirteli kuumuutta hajoittamatta sitä kumminkaan, ja ukkonen nousi, pitäen koko luontoa vapisevassa odotuksen tilassa, ja niin laskihe taas.

Kaikilla leveillä, etelää ja lounasta kohden kulkevilla kaduilla oli paljasta auringonvaloa. Varjo vetäysi aivan liki huoneitten seinuksia ja kutistui niin kapeaksi, ettei kukaan voinut kulkea sen suojassa.

Kaarle Juhanan kadulla oli mukavinta kulkea edeltäpuolisin. Aina kansakäräjä-huoneustolle saakka saapui vahingoittumatta. Vaan Gidsvoldille ja linnan luo oli aurinko koonnut päävoimansa.

Harmaasta tomusta röykkeiset lehdet riippuivat nuorista puista: pyramiidipoppelit olivat supisuoria katsellen kierosilmin varsojansa. Ihmiset hiipivät pensakolta pensakolle kuin linnut, ja linnut taas istuivat hiljaa lähellä puitten runkoja tirkistellen auringon valossa taikka rypöivät kuivettuneitten kukkapenkereitten mullassa.

Muutamia onnettomia herroja, sateenvarjo yläällä, kädessä hattu ja nenäliina, joka riippui kuin märkä riepu, könni ylös linnanmäkeä. Yliopiston kellon luona seisoi muuan kuihtunut joukko tään vuotisia ylioppilaita ja hikoili latinaa. Aivan odottamatta tuli ylioppilaskadulta pieni tuuliaispää, tempasi santapyörteen ilmaan ja hajoitti sen torille, veden piristessä vesikärryistä ikäänkuin harmaja helmikerros kadun paksulle, lämpöiselle tomulle.

Kävi silmiin katsella linnaa, joka laskettuine varjostimineen oli keskellä kaikkea auringonpaistetta. Sen edessä istui Kaarle Juhana pronssihevosen selässä; hattu hänellä oli kädessä viillyttääkseen itseään. Vaan kaupungin yli vilisi auer juurikuin palopaikalla. Savu kohousi piipuista ruskeaksi pilvilaeksi aivan matalalle, ja itätaivaalta alkoi kohota ukkoslonka, vaaleankeltaisissa, toisistaan riippuvissa kuplissa, niinkuin savu suurista kanunoista.

Suuret, lujat kivirakennukset, jotka olivat varustetut Siperian tuulia vastaan, uhoivat kuumuutta kuin uunit. Ahtailla kartanoilla, joissa piti paneutua selällensä nähdäkseen taivasta, oli kuumuus yhä suurempi. Sieltä tunkeusi kuumuus takaovien ja keittiön akkunain kautta sisään, raahausi portaita ylös ja yhtyi helteisen auringon paisteesen, joka tuli kadun puolelta, koko rakennuksen kuumettuneen sivun ja monien akkunain läpi. Ullakosta kellariin ei ollut yhtään viileätä paikkaa, paitse jääkaappia; pitkällinen kuumuus oli tarttunut kiviseiniin niin, jotta yötkin olivat kärsimättömän helteiset.

Ilma oli tukehduttavan raskas ja kaikki, mikä saattoi haista, käytti tilaisuutta oikeen löyhkätäkseen, ettei koko kaupungissa ollut yhtä oikeata suuntäyttä ilmaa saatavissa.

"Kuta pohjoisemmaksi tulee, sitä suurempi on kuumuus", sanoi Mortensen notario ja irroitti kaulustansa; hän istui paitahihasillaan ja liivi auki.

Nuori ekstra-kanslisti Hiorth, joka istui liimaamassa paperipusseja joitakuita kanslian tarpeita varten, käännähti vihastuneena. Mortensen tosiaan oli vastenmielisen näköinen, istuessaan siinä, niin leiväkäs ja hikinen kuin olikin, keltaisen kirjavassa paidassaan. Vaan eihän ekstra rohjennut lausua niin sanaakaan; hän oli vasta tullut kansliaan ja Mortensenilla oli vaikutusmahtia.

Kaikki suuren kanslia-rakennuksen akkunat olivat auki, niinikään huoneitten väliset ja käytävään vievät ovet. Notariot kävivät toistensa luona valittamassa kuumuutta, pari kolme paperia kädessä, "jos jonkun sattuisivat kohtaamaan."

Ekstrat, jotka olivat vielä tottumattomia "työhön", olivat kumarruksissaan pöytiensä ääressä kuin kuivuneet kuusen-oksat, nousivat väliin ylös ja tonkivat hartaasti papereita.

Siellä näet olikin paperia kaikkialla. Hyllyillä, pitkin seiniä oli kaatuvia kasoja, jokaisen miehen tykönä oli raskaita läjiä. Hasmajaa paperia siellä oli, oli keltaista paperia, valkoista paperia, kartuusipaperia, postipaperia, karttapaperia, uutta paperia ja ijänikuista paperia, jonka laidat olivat rämppäytyneet. Paperi oli irtaillaan arkeissa, purjenuoralla sidotuissa kääreissä tahi kasassa lattialla, tuoleilla ja pöydillä; paperia oli oikein tulvanaan, jotta niitten onnettomien, jotka siellä oleskelivat, täytyi olla varuillaan hukkumaan tai pelastumaan uimalla.

Sisempänä Mortensenin huoneen vieressä oli Örseth notarion huone. Tämä mies oli pieni, mustapartainen ja vilkasliikkeinen. Hän tuli juuri mennäksensä huoneesensa sanomalehti kädessä: "Oletteko, Mortensen, lukenut tätä? Nythän mennään aivan rajattomiin! Lukekaahan tuo kirjoitus, joka on työväen ääntöoikeudesta! Tuommoistakin voidaan kirjoittaa, painaa, julkisesti levittää! Äh, heidät pitäisi hirttää jokikinen!"

Mortensen katsahti väliäpitämättömästi sanomalehteä: "Minä luin sen aamulla — paljasta tuhmuutta, hyvä veli!"

"Tuhmuutta! Ei, Mortensen — yhä pahempaa; se on villitsemistä, valhetta, se uhkaa häiritä yhteiskuntaa! Oh, kun ajattelen", puhkesi Örseth puhumaan katkerasti myhäillen, "että he täällä kuleksivat mielittelemässä roskaväkeä, seurustelevat työmiesten kanssa kuin veljiensä, pitävät puheita kelpotyömiehistä. Juurikuin nuo päivätyöläiset olisivat ottaneet patentin tuosta ja me muut emme olisi muita kuin — kuin —"

"Tyhjäntoimittajia", jatkoi Mortensen täytteeksi.

"Niin juuri!" huudahti Örseth, "ja tahtoisinpa tietää, kukahan enin työtä tekee, tuokohan kivenhakkaaja vai joku meistä!"

Samassa tulla luikki pienonen, valkotukkainen mies huoneesen. Ei koskaan voitu tietää mistä hän tuli, sillä oven käyntiä ei ollenkaan kuulunut hänen auaistessa ja hänellä oli tapana kulkia kansliassa huopasaappaissa.

"No, Mo", sanoi Mortensen ja iski silmää ystävällisesti, "onko hän mennyt?"

"Valtioneuvos lähti ajamaan hetkisen sitten tukkukauppiaan,

Falck-Olsenin kanssa", vastasi Mo ja jatkoi hiipimistään edelleen.

Örseth notario oli jo kauan istunut taas paikoillaan viereisessä huoneessa ja ordinarit sekä ekstrat köykistyivät syvempään paperiläjiensä ääressä, pienen miehen ohikulkiessa.

Hän oli kanslian vahtimestari Antti Mo. Hänellä oli yllään pitkä ruskea takki pystykauluksineen ja valkea huivi, joka ulottui leuan alle saakka. Täänmoinen puku antoi hänelle arvokkaan puoleksi kveekarimoisen muodon; kalvakat kasvot näyttivät ystävällisiltä ja lumivalkea tukka ulottui niskaan saakka niin pitkälle, että muuan hiuskihara pistäysi takin kauluksen yli. Kun vahtimestari oli kuulumatta kadonnut muutamaan sisähuoneesen, huusi Mortensen puoliääneen: "Kuules nyt, Örseth, jos voisimme päästä myöskin virkakunnan päälliköstä, niin olisihan tuo raitistuttavaa käydä juomassa puolisko olutta 'Lähteessä' — vai?"

"Niinpä niin!" lausui ekstra ja pudotti saksensa lattialle. Mortensen silmäsi nuorta herraa kylmäkiskoisesti; vaan äkkiä juohtui hänelle mieleen, Hiorth oli muutaman läntisen amtmanin poika, seurusteli ylhäisissä seuroissa ja oli arvattavasti monistettu runsailla rahavaroilla. Mortensen vastasi siis hyvin ystävällisesti: "Nuori vesa, te kasvatte nopeasti."

Tätä ei ekstra Hiorth ymmärtänyt. Vaan kun hän oli huomannut sen kuuluvan kanslian hyvään tapaan pitää Mortensenia sukkelana miehenä, nauroi hän ihastellen ja jatkoi suuressa viattomuudessaan: "Enpä niin muuta kaipaa, tultuani tänne kansliaan, kuin vähäistä einettäni Grand hotellissa. Siellä saa aivan ihastuttavaa hiiloksella paistettua lammaskotlettia — ja tuoretta kurkkasalaatia — voi toki!" Örsethin huoneesta kuului röhkäisy ja Mortensen sanoi: "Kurkkasalaatia en maista koskaan edeltäpäivällisin; se tulee jälkeenpäin. Vaan hollantilainen paisti paistinpottuin kanssa ja paloviinan ja oluen kanssa — se vasta eine!"

"Sitä myöskin saa, ja erinomaisen hyvää, Grand hotellissa —"

"No, ei minusta saa siellä niinkään hyvää ruokaa", sanoi Mortensen huolettomasti.

"Minä vakuutan teille, että jos suotte minulle sen kunnian, että tulette eineelle sinne minun kanssani, niin takaan minä —"

Taaskin kuului ääni viereisestä huoneesta ja Mortensen vastasi:

"Kiitos, vaan Örseth ja minä oikeastaan ajattelimme —"

"Jos luulette", sanoi ekstra tuskallisesti, "herra Örsethin tekevän minulle sen kunnian, niin —"

"Hän on niin hiiden tarkka mies, vaan minä koetan", vastasi Mortensen hyväntahtoisesti, nykäsi housujaan ja meni toiseen huoneesen.

Örsethin huoneessa istui muutamassa nurkassa muuan puoli-ijäkäs olento etunojassa kirjoituspöydän ääressä. Tälle huusi Örseth, kuiskattuaan vähän Mortensenin kanssa: "Hansen! Minun pitää ehkä mennä pois vähäksi aikaa nyt edeltäpäivällisen; jos Mo kysyy, sanokaa että olen tarkastuksessa ja neuvonpidossa; kuuletteko hyvä Hansen?"

Toinen nyökkäsi vähän päätään. "Noin tylsämieliseksi on hän tullut!" sanoi Mortensen puoli-ääneen. "Oli paras aika erottaa hänet sanomalehdestä."

Mortensen puhui "Kansan ystävästä", jonka toimittaja Hansen äijä, joksi häntä sanottiin, oli äsken pakotettu luopumaan, koska hän antoi sanomalehdelle semmoisen suunnan, jonka esimiehensä katsoivat yhteiskunnalle vaaralliseksi. Nyt oli Mortensen toimittajana.

Kun Örseth jo alkoi laittautua valmiiksi, arveli Mortensen, ettei kai oikein kävisi meneminen, ennenkun näkisivät virkakunnan päällikön lähtevän edeltäpuoliskävelylleen. Vaan samassa aukesi sisähuoneen ovi ja virkakunnan päällikkö Yrjö Delphin meni ulos ja portaita alas.

Mortensen kääntyi paikallensa ja kuiskasi Hiorthille: "Sain hänet houkutelluksi —", sitten alkoi hän hyräillen pukeutua.

Ei ollut monta, jotka rohkesivat käyttäytyä niin ujostelematta kansliassa kuin Mortensen notario. Vaan ensiksikin oli tietty että Antti Kaikkivaltias, jota nimeä Mo kantoi, ja hän olivat hyviä ystävyksiä; ja sitä paitse alettiin hokea että valtioneuvos Bennechen joskus käytti "Kansan ystävää."

Senpätähden oli Mortensen notarion arvo kansliassa paljoa suurempi hänen virkaansa; ja alkoipa jäädä aivan unohduksiin, että hän oli maalla asianajajana sekaantunut hyvin harmilliseen selkkaukseen muutaman tulitikkutehtaan kanssa.

Kun Mortensen oli saanut takin keltaisenkirjavan paitansa peitoksi ja nyplityksi napit kiinni, otti kolme herraa hattunsa lähteäkseen. Vaan Mortensen kääntyi ovella takaisin ja huudahti: "Jumalan nimessä! Tuollahan ei ole ollenkaan paperia! Nuori vesa aikoo mennä kadulle ilman paperia!"

"No mitä?" sanoi ekstra valmiina nauramaan saatuaan vähintäkään vihiä

Mortensenin sukkeluudesta.

"Ettekö näe?" sanoi Örseth; ja nyt vasta huomasi Hiorth, että molemmilla toisilla herroilla oli kullakin paperitukku kainalossa.

"Mutta — tuota — mitä minä otan?" kysyi hän neuvotonna ja katseli paperikasaansa.

"Auta minua hyvä isä!" huusi Mortensen ja katseli kattoon; hän kysyy, mitä hän ottaisi. Juurikuin ei kaikenlainen paperi kelpaisi kainaloon kadulla käydessään.

Vihdoin alkoi asia vähän selvitä ekstralle; hänkin vuorostaan laittoi samanlaisen kääreen kuin toisetkin ja kolmikannassa siitä sitten hiipivät portaita alas.

Vaan portilla tuli muuan pitkä pojan loikero työvaatteissa ja juosten heitä vastaan.

"Herra toimittaja!" sanoi hän Mortensenille pyyhkiessään hikiä puuvillaisella vyölinällään, "meidän pitäisi saada kenraali Robertsin muotokuva."

"Tehkää kokoparta mr Gladstonelle", vastasi toimittaja arvelematta.

"Vaan Gladstone on kaljupää", vastasi piirtäjä.

"No pankaa sille Stanleyhattu", vastasi Mortensen tyynesti.

Nuorukainen hyvästeli ja juoksi yli kadun, ekstra nauroi ihmeissään.

"No tuostahan helposti pääsitte, herra toimittaja!" sanoi hän, lyöden Mortensenia olkapäälle, jota hän nyt jo uskalsi tehdä — hänhän oli kestitsiä — "vaan tiedättekö minkä näköinen kenraali Roberts on?"

"En vähääkään", vastasi Mortensen.

"Vaan otaksutaanpa, että kenraalilla ei olekaan partaa — tahi että hänellä on esim. ainoastaan viikset kuin minulla?"

"No, siinä tapauksessa on kenraali ajanut partansa sen jälkeen kuin meidän kuva otettiin, sehän on päivän selvää!"

"Nyt pitää meidän erkauntua", sanoi Örseth. "Te, Mortensen, voitte mennä tuota katua —" Samassa päästi Mortensen oikein synkän kirouksen, molemmat toiset herrat kääntyivät takaisin ja suoraan heitä kohti tuli virkakunnan päällikkö Delphin, astellen pönäkkänä ja tyvenenä, kasvot vähän häijyssä hymyssä.

"Nyt näette tässä näytöksen", mutisi Örseth.

Ekstrakanslisti Hiorth vapisi peloissaan. Kaikki kolme tervehtivät hyvin hätäytyneinä; Yrjö Delphin nosti kättään huolettomasti ja näytti aikovan mennä ohitse ilman mitään. Vaan äkkiä pysähtyi hän Mortensenin eteen ja kysäsi erinomaisen ystävällisesti: "Teillä, herra Mortensen, on kai parikin tulitikkua yli tarpeen?"

Mortensen kyyristyi ja etsi tulitikkuja; vaan virkakunnan päällikkö sytytti sikarinsa hyvin huolellisesti, kiitti ja jatkoi sitten matkaansa.

"Siitähän hyvästi pääsimme", sanoi ekstrakanslisti Hiorth viattomuudessaan.

"Enpä tiedä sitäkään!" sanoi Örseth katsellen häijymäisellä syrjäsilmällä Mortensenia.

"Lemmon pöyliö!" kuiskasi toimittaja.

"Falck-Olsenille kerrottiin tässä sunnuntaina, että virkakunnan päällikkö nimitettäisiin kamariherraksi mitä pikimmin", sanoi Hiorth hyvillään siitä että sai sopivassa tilaisuudessa mainita jonkun ylhäisistä seuralaisistaan.

Ei ollut aikaa pohtimaan tätä uutista: Kolme herraa erkausi Örsethin neuvon mukaan kokoutuakseen Grand hotellin luona — Rosenkrantzin puolella.

Aurinko paahti täydellä terällään; väkeä oli paljon kapean varjosuikaleen suojassa, joka nyt lankesi kadunvierelle, että kolme herraa kukin kadullaan huolimatta kuumuudesta kulkivat ihko auringon paisteessa. He tervehtivät pikaisesti tuttaviaan pysähtymättä. heillä oli kiire, sen nyt näki ja suuret paperitukut tekivät paljon asiaa.

Sillä aikaa kuumuus edeltäpuolisen kiihtyi kiihtymistään kansliassa, jossa Hansen äijä istui yksinään molemmissa huoneissa ja nyökkyi paperikasainsa ääressä.