Читать книгу Työmiehiä: Romaani - Alexander Lange Kielland - Страница 6

Sisällysluettelo

Amtmani istui ensimäisenä pöydän päässä, kihlakunnantuomari hänen oikealla, vouti vasemmalla puolen. Sitten seurasivat asianajajat ikänsä jälkeen, sitten herrat valtuutetut esimiestensä arvon mukaan, sitten kirjurit saman säännön mukaan ja lopuksi muutamia talonpoikia, kunnallislautakunnan puheenjohtaja ja pari muuta kutsuttua. Nimismies istui viimeisenä toisessa pöydän päässä.

"Kyllä sen näkee, että nimismiehellä on kaupungissa vaimo, joka osaa keittää", sanoi vanha asianajaja Kahrs ja lopsautti kielellään, "ei ole kuin oli ennen muinaisina aikoina, kun meidän piti syödä mähkiä pytystä viskurokkaa, jossa oli siirappia ja kaneelia."

Tämän lausui hän puoliääneen voudille, sillä oli menossa vasta ensimäinen ruokalaji, se oli kalaputinkia hummerin kanssa, ja keskustelua johti amtmani melkein yksinänsä.

Punanen viini oli hyvin muikeaa ja yhtä väkevää. Sitä paitse oli siellä iloöljyä ja olutta, jotta mielet pian ylenivät. Vaan amtmanipa huomasi asettaa iloisuutta, ja oli hyvin juhlallista atrian alku.

Siinä kuiskailtiin naapureilleen eikä muutoin puhuttu kuin vastatessa amtmanille. Hänellä oli tavallisesti tapana sanoa sananen kullekin, erittäinkin läsnäoleville talonpojille hän oli ystävällinen; hänestä oli omantunnonasia näyttäytyä alhaiselta ja kansalliselta.

Paistia syödessä hän tavallisesti esitti kuninkaan maljan, ja sen jälkeen hän halulla piti pari lyhyttä puhetta, kuinka aina sopi. Tänään hän kääntyi kihlakunnantuomarin valtuutetun, kandidaati Alfred Bennechenin puoleen, joka piakkoin aikoi matkustaa.

"Kun te nyt, herra kandidaati Bennechen", niin puhui amtmani, "jätätte tämän vaikutuspiirin, johon te olette uhranneet parin parhaimman nuoruutenne vuoden työt, on astuaksenne tärkeämpään — ehkä vaivaloisempaan, mutta varmaankin paljoa lupaavampaan toimeen, tahdomme lausua teille jäähyväiset ja kiitokset siltä ajalta, jonka te olette työskennelleet meidän kansamme. Vaan vaikka kohta te eroattekin meistä, olemme kumminkin edeskinpäin yhteistyöntekijöitä. Enhän tehne sopimattomasti ilmoittaessani tälle seuralle, että teidän on tarkoituksenanne mennä johonkin hallituksen kansliaan — arvattavasti siihen jossa isänne on."

Alfred Bennechen kumarsi kohteliaasti.

"Minä sanon siis", lisäsi amtmani, "että me jatkamme yhteistyötämme. Sillä eikö se ole suurta yhteistyötä yli koko maan. Eikö virkakunta ole sinkilä, joka ympäröipi kansamme juuri kuin väkirengas. Kun te sentähden juurikuin vaihdatte paikkaa ketjussa, tahdomme me pyytää teitä lausumaan kunnioittavan tervehdyksemme teidän herra isällenne ja pyytämään, että hän vakuuttaisi Hänen Majesteetilleen, että me teemme työtä — se on hyvät herrat — teemme työtä Hänen Majesteetinsa uskollisina palvelijoina kansan seassa. Ja teille, herra kandidaati Bennechen, tahdomme me toivottaa, että te, pitäen herra isänne suurta esimerkkiä silmäinne edessä, edistyisitte radallanne ja tulisitte, kuten hän. maallemme ylpeydeksi ja kaunistukseksi. Herra kandidaati Bennechen — Jumala olkoon kanssanne."

"No, tuon on hän koonnut otsansa hiessä, uskokaa pois", kuiskasi asianajaja Kahrs naapurilleen, joka istui paljoa alempana; sillä amtmanin puheet olivat ylimalkaan niin ja näin.

Kihlakunnantuomari myöskin piti nyt puoleksi leikillisen puheen valtuutetulleen; Alfred Bennechen vastasi, jotta täksi päiväksi tuli monet puheet.

Vaan kun juhlallisuus oli kaikkein korkeimmillaan, tarttui paistipala voudin konttoristin kurkkuun. Mies parka oli läkähtyä siihen paikkaan, ja näytti tilansa hyvin epäillyttävältä. Vaan naapurinsa taputteli häntä niin lujasti hartioille, että pala viimein helti ja lensi pöydälle.

Amtmani kätki kasvonsa ruokaliinaan; vouti pyysi ppytämästä päästyäänkin anteeksi kirjurinsa edestä, vaan asianajaja Kahrs tarkasteli hartaasti lihapalasta ja vannoi, että se painoi puolen naulan paikoille.

Tämä tapahtuma pani lörälle koko juhlallisuuden. Nuoremmat asianajajat rupesivat naureskelemaan ja puhelemaan toisilleen yli pöydän; syntyi oikein hulivilimainen rattoisuus. Ja amtmani itse pelastui tuosta harmillisesta vahingontapauksesta, että säpsähti ja oikoili silmälasiaan kun joku rykäsi vaan; samalla pyysi hän hartaasti, vaan säälivästi voudin kirjuria että hän kaiken mokomin malttaisi leikata paistin oikein pieniin palasiin.

"Onko montakin juttua jalkeenpuoliseksi, herra kihlakunnantuomari?" kysyi amtmani, nähdessään ettei hän enemmän enää voinut hillitä keskustelua.

"En tosiaankaan tiedä", vastasi kihlakunnantuomari tyytyväisesti ja pani pois lasin kädestään. "Montako on juttua listassa, Bennechen?"

"No, kyllähän niitä oleksii; muitten muassa on oikein huvittava juttu", — valtuutettu hiljensi ääntänsä ja kumartui kihlakunnantuomaria kohden.

"Mitä se oli?" kysyi amtmani.

"Muuan salavuoteusjuttu, herra amtmani — ei mitään muuta", vastasi tuomari pienet harmaat silmänsä killissä; hän oli lyhytläntä, pyöreä herra, poskensa olivat punaiset ja oli hänellä peruukikin.

"Eikö kihlakunnantuomari tahdo itse johtaa puhetta tänä päivänä", kysyi valtuutettu, "niin käy se joutusammin — ja taas toisekseen ei ole ketään, joka älyää käsitellä semmoisia asioita niinkuin te."

"Niin, teepäs niin, veli, niin saadaan hupaisuutta!" huudahti vouti varomattomasti.

Amtmani ryki ääneensä, pyyhiskeli suuria harmaita viiksiään ja oikoili kultapuitteisia silmälasiaan. Ei sopinut puhua tuommoista, kun talonpoikia oli läsnä. Amtmani joi lasin kunnallislautakunnan puheenjohtajan kanssa.

Kun innokas väitös syntyi parin asianajajan kesken, jotka istuivat vastaisilla puolilla pöydän alapäässä, jatkettiin keskustelua yläpäässä.

"Ovatko he nuoria ihmisiä?" kysyi kihlakunnantuomari.

"Ei, onhan puoli-iäkäs leskimies ja piika; vaan tytär, näetten —"

"Vai niin, te tarkoitatte vieraanamiehenä —"

"Mitä piikaan tulee", puuttui asianajaja Tofte puheesen, "niin hän on lapsen kanssa matkustanut Amerikaan kuukauden aikaa sitten, mitä minä olen kuullut."

"Niin, vaan todistaminen on huvittavinta", sanoi nyt asianajaja Kahrs ja nauroi. "Minä tunnen Batnemon Kristinaa, hän on sievimpiä tyttäriä amtissa."

"Jos käy sukkelammin, kun herra kihlakunnantuomari itse johtaa puhetta —" alkoi amtmani, joka ei ollut kuulevinaankaan viimeisiä puheita.

"No älkäähän mitään, minä halulla hartahimmalla johdan puhetta, jos herra amtmani niin määrää", huudahti kihlakunnantuomari.

"Ei, ei, ei, älkää ymmärtäkö minun väärin! Minä vaan tarkoitin, että olisi hyvä, jos pääsisimme aikaiseen kaupunkiin kun on näin paha ilma."

Kihlakunnantuomari killisteli pienillä silmillään, ja päätettiin että hän itse istuisi tuomaripöydän ääressä jälkeen päivällisen. Asian päätteeksi amtmani ja kihlakunnantuomari keskenään ryyppäsivät.

Jälkiruuan muassa oli tarjolla sherryäkin, jotta useimpain naamat punoittivat kuin täysikuu pouta-iltana. Asianajaja Kahrs sanoi voudin kirjuria tyhmänrohkeaksi mieheksi, joka, vaikka tuo lihapala oli vasta päässyt hänelle vakaasti muistuttamasta että "kuolemakin tulla suittaa", kumminkin pisti pankkoonsa kolme lautasellista kräämiä. Nauraa hahatettiin, puheltiin ja juotiin joka pullosta, talonpojat vaan söivät ääneti ja makustelivat epäileväisinä viiniä.

Vaan paraassa kahussa amtmani kilisti lasiaan ja lopetti päivällisen.

Rahvas huomasi päivällisen loppuneeksi kun punasia naamapareja näyttäytyi akkunoista ja ovista — ulos ei voitu mennä tuossa jumalattomassa ilmassa.

Kun kahvia oli juotu, laitettiin huone jälleen käräjätuvaksi, ja kihlakunnantuomari käski juhlallisesti oikeuden alkamaan istuntonsa.

Tuomioistuimella istuessaan oli kihlakunnantuomari muhkean näköinen, Valkotukkaista päätä ympäröi arvokkuuden kaari, ja terävät vaaleanharmaat silmänsä tunkeusivat syvälle kanteen alaiseen ja todistajiin. Hän oli tunnettu taitavaksi tuomariksi, vaan pääavunsa epäilemättä oli se taitonsa, jolla hän johti tutkintoa.

Ei kukaan ymmärtänyt niinkuin hän houkutella erehtymään, käännellä sanoja, laittaa ristiriitaan ja hämminkiin, jotta ne, ennen kun saattoi arvatakaan, näyttivät puoleksi tunnustaneen, ja tällä tavoin hän tavallisesti, omilla sanoillaan sanottuna, "urkki totuuden ulos."

Tänään sujuivat asiat ihmeen sukkelaan, mutta kelvollisesti kumminkin. Tukku riita-asioita meni nopeasti menojaan. Kaikki asianajajat tiesivät nyt, että oli kysymyksenä päästä siihen muka maan mainioon asiaan, salavuoteusjuttuun näet, ja tönkkien toisiaan kylkeen ja salakähmään silmiään iskien iloitsivat he tuosta huvittavasta jutusta. Senpätähden ei ratkaistu monta asiaa, vaan tahdottiin lykkäystä toisiin käräjiin ja nurkumatta myönnettiin. Tyhmä asianajaja Kruse ainoastaan ei ymmärtänyt mitikään, vaan käski yhtä myötää sanansa pöytäkirjaan kirjoitettavaksi. Asianajaja Kahrs nykäsi häntä takista ja Alfred Bennechen, joka oli pöytäkirjurina, väänti suutansa, ja kihlakunnantuomari puheli ja kääntelihe rauhatonna tuolillaan.

Vihdoin viimein oli Kruse valmis, ja salavuoteusjuttu huudettiin.

Ovet olivat auki etehiseen ja kartanolle, ja rahvas seisoi tungoksissa ulkopuolella ja sisässä puolilattiaan lakituvassa.

Sarkavaatteet, jotka olivat märkiä, rupesivat haisemaan lämpimässä; ilma paneusi raskaaksi, berliinisinisenhajuiseksi, ja vesinoppia vyöryi myötään akkunain laseja pitkin. Etehisessä seisoi tihrusilmä mies pahimmassa tungoksessa. Hän oli niin pahasen pieni ettei hän voinut mitään nähdä, vaan levottomasti kuunteli hän joka sanaa eikä ymmärtänyt tään taivaallista.

Kun kihlakunnantuomari kuuli vastaajan nimen, sanoi hän: "Njaedel?

Muukalainen nimihän se on?"

"Se on sama kuin Niilo", puuttui puheesen Tofte, joka aina oli kernas palvelukseen, "Heiekylässä kansa sanoo Niiloa Njaedeliksi."

"Vai niin, vaan nytpä ei ollakaan Heiessä, siis miehen nimi on Niilo — entäs sukunimi?"

"Batnemo —"

"Batnemo? kysyi kihlakunnantuomari kärsimättömästi.

"Henkikirjoissa on 'Bandmo'", selitti Tofte.

"No niin, luonnollisesti. Siis hänen nimensä ilman muitta metkuitta on

Niilo Bandmo. Pöytäkirjoissamme ei saa olla kielikiihkoisuutta mitään."

Näin sanoessaan loi tuomari ankaran katseen yli kansan ja katsahti sen

jälkeen amtmaniin, joka nyökkäsi päällään suostumukseksi.

Njaedel oli tunkeutunut esiin pöydän luo. Hän seisoi siinä etukenossa, suuri, pörrötukkainen päänsä nyökyllään; vähän väliin pyhiskeli hän takinhiallaan otsaansa, hänellä oli lämmin, ja hän liikutteli huuliaan.

Kihlakunnantuomari mittaili häntä katseellaan, ja kun hän oli valinnut menetystapansa, alkoi hän äkkiä sukkelin sanoin ja kilisevin äänin: "Vai niin, äijäseni, sinäkö olet, joka elät kuin sika — piikasi kanssa — hä? — ja saatat pahennusta seurakunnassa? Kuka on ilmoittanut hänet?"

"Papin lampuoti, Sören Börevig."

"Niin kuulitkos? Papin lampuoti — etkö häpeä? Niin, ja sinä olet lähettänyt tytön ja sikiön Amerikaan — vai? Näethän että tunnemme tekosi. Luulit kai siitä pääseväsi, vaan ei se niinkään helposti käy, äijäseni. Vaan kiellät ehkä koko hävyttömyytesi — vai?"

Njaedel ponnistihe saadakseen suunsa auki ja kun hänen onnistui, sanoi hän: "Minä en kiellä mitään."

Kihlakunnantuomari ei ollut tätä odottanut, vaan hän oli tottunut kaikenmoisiin koukkuihin.

"Siinä teet oikein, ukkoseni", jatkoi hän, "vaan ei siinä ole kylliksi.

Asiaa pitää järjestyksenmukaisesti harkita ja todistuksilla valaista.

Missä on tyttäresi?"

"Hän on matkustanut", vastasi Njaedel.

"Matkustanut! Hänkikö? Ja minnekä?" huudahti tuomari silmäkullat sepposen selällään; valtuutettu laski kynän kädestään, asianajajat pörhistivät korviansa kuin rottakoirat; amtmani itse, joka istui sohvassa kakluunin luona, nosti silmänsä rangaistuslaista, jota hän oli muka lukevinaan.

"Kristianiaan — hän matkusti kotoa eilen", sanoi Njaedel.

"No nyt vie sun — hm!" Kihlakunnantuomari noitui hyvin harvoin oikeudessa, vaan innoissaan hypähti tuolilla, tulipunaisena vihasta. Hän haukkui Njaedelia niin paljon kuin oikeuden pyhyydelle suinkin soveltui ja lupasi hänelle niin kovan tuomion kuin hän vaan saattoi suorittaa.

Njaedel vetäysi takaisin käräjäherrain salamyhkäisen vastenmielisesti silmäillessä. Ja rahvas väistyi häntä kuin ruttotautista, kun hän vitkalleen jätti käräjätuvan ja meni ulos.

Ereys oli suuri. Iloinen mieliala, mikä sai alkunsa päivällispöydässä, oli pysynyt korkeusasteellaan tätä makupalaa odottaessa. Nyt meni kaikki mullin mallin, yhtäkkiä syntyi sanomaton ikävyys lämpöisessä, hämärässä huoneessa, jonka lattia oli kastunut likaisista saappaista ja akkunoita pieksi sade. Amtmani katsoi kelloaan, nousi paikoiltaan ja meni makuuhuoneesensa, ottaen mukaansa yhden kirjurin. Heidän kuultiin sen jälkeen reutovan ja ruhtovan kapsäkkiä.

Kihlakunnantuomari oli silmittömästi suuttunut ja puski vihaansa ystäville ja vihollisille. Jälellä olevat asiat kävi hän läpeensä kuin tuulessa, ja voi sitä, joka koetti ehkäistä häntä; hän irroitti kellon liivistään ja pani sen pöydälle eteensä.

Parantumaton asianajaja Kruse alkoi vaan taas vaatia lausuntojaan pöytäkirjaan otettaviksi.

Kihlakunnantuomari vääntelihe tuolilla: "Minä tahdon huomauttaa asianajaja Krusea että tuolla lausunnolla pitää olla rajansa."

Kruse veti tyvenenä esiin kellonsa: "Minä olen pitänyt laillisen ajan."

"Olkoon niin, vaan tavallista on muutoin soveliaasti katsoa, että —"

"Minulla on vaan katsottavanani valtuuttajani hyöty", vastasi Kruse ja käski edelleen kirjoittaa pöytäkirjaan.

"Seuraava asia!" huusi tuomari, kun hän vihdoin lopetti.

Tihrusilmämies etehisessä tunsi väristyksen ruumiissaan; hänen juttunsa, näet sen, huudettiin, hän tunsi nimensä. Huudon perästä tuli lyhykäinen vaitiolo.

"No!" huusi kihlakunnantuomari kiukkuisesti. "Kenen nimiin on juttu kirjoitettu?"

"Asianajaja Boyesenin", vastattiin.

"Vaan Boyesenhan ei ole täällä; kuka ajaa Boyesenin edestä? No!"

Kahrs astui nopeasti tuomiopöydän eteen; hän oli seisonut puhelemassa muutaman virkaveljensä kanssa muutaman akkunan luona.

"Mikä juttu se on, Kahrs!" kuiskasi hän.

"Minä katson listasta", vastasi Kruse kovalla äänellä.

"Pököpää!" tiuskasi Kahrs; vaan sitten kääntyi hän suurimmalla kunnioituksella tuomarin puoleen ja lausui pöytäkirjaan pantavaksi: "Kantajan puolesta oli läsnä Boyesen Kahrsiin kautta ja tahtoi lykkäystä toisiin."

"Lykkäystä", vastasi kihlakunnantuomari omituisella äänenpainolla ja pitkänpuoleisesti.

"Vierasnmiehen kuulustelemista varten", jatkoi Kahrs.

"Missä ne käräjät pidetään?" kysyi tuomari ilkkuen: hän hyvin kyllä ymmärsi, että toisella ei ollut mitään käsitystä asiasta.

"Röldalissa", vastasi Kahrs järkähtämättömän vakaisena ja arvelematta.

Soinnukas ääni ja vakaiset, arvokkaat kasvonjuonteet sopivat hyvin hyvästi juhlalliseen toimitukseen.

Tuomari heitti asianajajalle hyväksyvän silmäniskun, ja pari kirjuria nauraa tirskui, vaan Kahrs, joka seisoi niin, että rahvas näki suoraan hänen kasvonsa, piti naamallaan kunnioitusta ilmaisevat juonteet, ja kun hänen lykkäyspyyntönsä hyväksyttiin — hevoshuijarin asianajajalla, Toftella ei ollut mitään vastaan sanomista — vetäysi hän takaisin syvään kumartaessaan, joka aina teki hyvän vaikutuksen.

"Seuraava juttu!" huusi kihlakunnantuomari.

"Ei ole enään."

"No, Jumalalle kiitos!" Tuomari pisti kellon taskuunsa. "Kysykää amtmanilta, voidaanko antaa valjastaa hevoset."

Työ lopetettiin. Oikeuden jäsenet, jotka olivat seuranneet asioita sangen suurella tarkkaavaisuudella, kirjoittivat nimensä pöytäkirjan alle; ja ennenkun rahvas oikein sai päähänsä mitä oli tekeillä, nousivat käräjäherrat ylös, asianajajat hajausivat mikä minne kuka kunne, kirjurit taas tarttuivat paksuihin oikeuspöytäkirjoihin latoakseen ne laukkuihin.

Tihrusilmä kulkeusi ihmisvirrassa kartanolle; ei hän vieläkään ymmärtänyt mitään, kunnes hän kohtasi muutaman, joka selitti hänelle, että hänen juttunsa oli lykätty toisiin.

"Lykätty", mutisi hän, ymmärtämättä vieläkään oikein. Hän käydä hamuili kärryjen välissä, juurikuin hän olisi kulkenut pimeässä, löysi vihdoin omansa, kapusi kärryihinsä ja lähti ajaa lötöstelemään kotiinsa päin.

Suuret vaunut olivat nimismiehen oven edessä. Useimmat asianajajat istuivat jo kääseissä, jotka olivat rivissä vaunujen takana, Tofte vaan kuleksi ympäriinsä ja hyvästeli, hymyillen, ja laskien pieniä kokkapuheita tutuille talonpojille.

Kahrs oli saanut villikon hevosen, niin että istui ja kiroili, senvuoksi kun amtmani ei koskaan tullut. Edelle ei hän uskaltanut ajaa, sillä se ei ollut amtmanin mieleen.

Tällä aikaa seisoi amtmani vahvassa rauhassa puhelemassa nimismiehen vaimon kanssa, ja piti akkunasta silmällä matkalle valmistuksia kartanolla. Hän näet tuli tavallisesti vasta silloin, kun kaikki oli valmiina ja häntä oli odotettu tarpeeksi kauan.

Vihdoin nousi hän vaunuihin, jotka sitten lähtivät vierimään, kääsit jälessä.

"Niin", sanoi amtmani ja ojensihe suoraksi takaistuimella, "minä ajattelen niin usein, kun minä kuten tänään näen kansan kunnioituksella kokountuneen esivaltansa ympärille — melutkootpa siiten niin paljon kuin tahtovat, nuo uudenaikaiset villitsiät, vaan murtaakseen vanhaa, perittyä virkakunnan kunnioittamista, ei heillä ole onnea, siihen on kansamme liian rehellinen — liian uskonnollinen.

"— ja liian hidas", täytti kihlakunnantuomari.

"No, niin, johonkin määrin olette oikeassa", vastasi amtmani, nojautuessaan taaksepäin pitääkseen pientä ettusta.

Rahvas jäi seisomaan suu täynnä kysymyksiä. Matka kävi semmoisella suhulla, ja kaikki korkeat herrat olivat niin nyreissään, senvuoksi että moni ei ollut saanut ollenkaan toimitetuksi mitä tahtoi. Vaan ei yhtään tyytymättömyyden ääntä kuulunut; ainoastaan siellä täällä joku hymyili muikeasti tahi pudisti päätään; ja vaikka kukaan ei sanonut sanaakaan, oli se kaikessa tapauksessa hyvä amtmanin ettuselle, että hän ei tiennyt mitä he ajattelivat.

Oli jo ilta, hämärä, sateellinen ilta. Pieni sade alhaalla näkypiirissä kaukana lännessä alkoi ruskottaa, nimismiehen portaiden edessä seisoivat keittäjävaimo ja kyökkipiiat, punaisina läähästyneinä isoin pitojen jälkeen, ja nauttivat raitista ilmaa, katsellessaan tielle vieriviä vaunuja. Rahvas jätti kartanon ja hajausi kaikkialle poluille ja kyläteille, yksittäin eli kaksittain käydä rahmustivat he kotia kädet taskuissa, märkinä ja väsyneinä seisottuaan roikuttuaan päivän läpeensä.

Luotsivanhin ajoi eteläänpäin, hänellä oli vireä hevonen ja ajoi useimpain sivu. Kappaleen matkan päästä tapasi hän Njaedelin jalkapatikassa.

"Nouse kärryihin, tänne taakse, Njaedel!"

Njaedel nousi kärryihin, ja he ajoivat edelleen. Hetkisen perästä saavuttivat he hevosen, joka vitkalleen taivalti.

"Pois tieltä!" ärjäsi luotsivanhin.

Kului hetkinen aikaa, ennenkuin hevonen sai vetäytyneeksi syrjään, niin että kääsit saattoivat päästä ohitse.

Tihrusilmä siinä istui kärryssä. Hänellä ei ollut kiirettä; taival oli pitkä eikä ollut hänellä mitään iloitsemisen syytä.

Vanha, ruskea tammanvylläke, joka häntä veti, käydä kötösti ja renkkui aisoissa; se oli vaaleanruskea vanhuuttaan ja pitkäkarvainen kuni vuohi. Tihrusilmä istui ja katseli raudikkoaan, ja sillä välin kulkivat ajatukset voikassa ja hän alkoi olla alla päin kotiin tulosta.

Eipä vaimollaan eikä lapsillaan ollut tietoa tuon parempaa kuin että he olivat varmat siitä, että tänään hänen täytyy tulla kotia voikko mukana. Vanhin poika oli ollut niinkin tarpeeksi ajatteleva että oli pannut isänsä mukaan päähiset voikon kulettamista varten. Tihrusilmä älysi että he vartoivat häntä kotimäellä. Silloinhan he saattoivat ainakin nähdä jo pitkän matkan päähän, ettei hänellä olluttaan voikkoa mukanaan. Vaan sen siaan uskoivat he hänellä olevan taskunsa täynnä seteleitä ja lantteja.

Hän katsahti kärryinsä pohjalle; siellä olivat päitset. Miten ihmeen tavalla saattoi hän heille sanoa, että kaikki oli "lykätty toisiin"?

Vanha raudikko oli kuin märkä vasikka, ja hän muisti voikolla kuinka oli sileät häpäät ja pyöreät ja kiiltävät lautaset.