Читать книгу Työmiehiä: Romaani - Alexander Lange Kielland - Страница 5

Sisällysluettelo

Nimismiehen talossa oli käräjät.

Talojen läpi kulkevan maantien vierusta oli täynnä kääsejä, istuinkärryjä ja tavallisia kärryjä; ja aivan nimismiehen oven edessä olivat troskat, joilla amtmani, kihlakunnantuomari ja vouti olivat tulleet kaupungista.

"Herrasvaunujen" ympärillä seisoivat kaikki pienet pojat ja töllistelivät siinä toinen toisensa takana, pienimmät etunenässä, kaikilla kädet taskuissa. Aikaihmiset olivat hajautuneet huoneitten välistölle, tielle ja nimismiehen akkunoiden ulkopuolelle; vaimoväkeä ei näkynyt. Aikaiset töllistelivät hieman vähemmän kuin pienet, vaan kaikilla olivat kädet taskuissa.

Muutamat olivat joukossa ja puhelivat; menivät kaksitellen huoneitten takustoille puhelemaan salaisuuksia, toiset taas seisoskelivat toimettomina pitkin kilpimuuria ja katselivat merelle.

Vaan siellä täällä näki pingoittavan levottomuuden ahdistavan naaman — henkilöitä, jotka olivat tulleet pitkien matkojen päästä kuulemaan kuinka "jutun" kävi.

Siellä seisoi pieni tihrusilmäinen mies, joka oli kaukaa Heiekylästä; hän oli ajanut yön yhtenään päästäkseen käräjille hyvissä ajoin. Muuan hevoshuijari oli puijannut häneltä voikkokopukan. Toista vuotta sitten oli hän käynyt kaupungissa asianajajan Boyesenin luona pannakseen "jutun" alkuun ja monta kirkasta killinkiä oli kulunut haasteesen ja vieraille miehille; sillä aikaa kuleksi hevoshuijari ja voikko ympäri maailmaa, tiesi missä.

Vaan täksi päivää oli asianajaja luvannut hänelle päätöksen "jutusta." Nyt saisi hän tuomion hevoshuijarille, saisi takaisin kalliit killinkinsä — ja ehkä voikkonsakin.

Kunhan vain saisi asianajaja Boyesenin käsiinsä. Koko edeltäpuolisen oli tihrusilmä tähystellyt nimismiehen talon luona, vaan hän ei ollut nähnyt asianajajaansa.

Väkeä kulki ulos ja sisälle puhellakseen amtmanin kanssa, maksaakseen veroa voudille tahi kyselläkseen kihlakunnan tuomarilta asiaa tai toista. Edeltäpuolinen kului ja päivällistunti lähestyi. Talonpojat hajausivat rakennusten välistöihin, ottivat eväänsä esille ja söivät, seisoen merelle päin kääntyneinä tahi istuen rivissä maantien risteyksessä. Silloin tällöin näyttäytyi joku notario ovella ja huusi nimen. Siinä käänsi jokainen sitten päätään ja toistivat nimen, kunnes asianomainen löytyi jostakin sopesta ja lähestyi epäröiden, jolla aikaa kirjuri kävi kärsimättömäksi ja tuuli pörrytti hänen sileäksi kammattua tukkansa ja puhalsi sen hänen silmilleen.

Suurella kivellä lähellä kivimuuria istui muuan mies vähän matkaa toisista. Hän oli ottanut lakin päästään ja tuijotti ajatuksissaan merelle. Hän oli roteva, tavattoman suuri mies, hartiot kumarassa siitä kun hän kaivoi maata ja asui matalassa huoneessa. Kasvot olivat karkeat ja piirteet jyrkät, tukka ja tuuhea parta olivat kiherät, takkuiset ja tulipunaiset. Hän oli villin näköinen, vaan toista ilmoitti suuret, siniset silmänsä.

Lähimmäisestä joukosta tuli muuan mies hänen luoksensa ja tervehti:

"Hyvää päivää Njaedel! kiitos viimeisistä!"

Njaedel käänsi vähän päätään ja vastasi tervehdykseen.

"Olipa hyvä että tapasin sinut tänään", sanoi edellinen, "niin voimme vähän puhella kaislarannasta ja kuulla ehkä mitä muut ihmiset ajattelevat asiasta."

"Minä vähät välitän muista ihmisistä", vastasi Njaedel, "ja jos sinäkin, Sören, olisit antanut muitten ihmisten olla rauhassa, niin enpä olisi minäkään täällä käräjillä pilkattavaksi ja häväistäväksi."

"Me emme saa nureksia sitä, että meidän pahat työmme tulevat ilmi, kun ne nostavat pahennusta seurakunnassa —"

"Pahennusta! Jos jokainen pitäisi huolen itsestään, niin eipä olisi mitään pahennusta."

"Välttämätöintä on pahennuksen olemassa oio, vaan voi sitä ihmistä —"

Njaedel nousi seisoalleen pitkää pituuttansa ja keskeytti äkkiä: "Mitä aioit sanoa kaislarannasta?"

Sören Börevig oli pitkä, etukumara mies, tukka keltainen ja suonikkeinen, kulmakarvat valkeat. Kun hän puhui, katsoi hän sivulle ja hieroskeli käsiään.

"Sinä kaivat, Njaedel, suuren ojan merelle päin."

"Niin teenkin."

"Tulee sievä kulku kaislarantaan."

"Minä ajan suuria peltojani pitkin."

"Hyvin ymmärrän", sanoi Sören ja katseli tielle, "vaan et suinkaan sinä olisi siitä hyvilläsi, jos muut ajaisivat tilustesi läpi?"

"Koettakootpahan vain."

"Niin, mutta — näes, Njaedel — miten minä pääsen kaislarantaan, kun sinä kaivat tuon ojan? Oletko sitä ajatellut?"

"Sinä! Sinun Sören, ei tarvitse päästäkään sinne, sillä sinulla ei ole siellä mitään tekemistä."

"Hm hm hm", naurahteli Sören, "sinä olet suuripuheinen, Njaedel."

"Kylläpähän puheeni vastaan."

"Enkö ole tuonut kaisloja niin kauan kuin olen ollut Börevigin talossa?"

"Kyllä kai oletkin", vastasi Njaedel tyynesti, "vaan ajattelen että olet paljon tehnyt, joka olisi ollut parempi jättää tekemättä."

"Luulet ehkä että käy laatuun sulkea vanhat, muokatut tiet?" kysyi

Sören sävyisästi, "vai luuletko, Njaedel?"

"Minulla on kauppakirjani ja se on oikea ja täysin voipa kauppakirja, sillä olen ostanut kirkolle kuuluvan tilan ja maksan verot Kristiansandin piispalle. Vaan sanallakaan ei ole siinä mainittu siitä, että Börevigiläisillä olisi lupa laittaa tiensä minun tiluksieni läpi; niinpä hyvin arvelen voivani kaivaa ojia missä vain itse tahdon."

Lausuttuansa tämän alkoi Njaedel käydä taloa kohti.

"Niin, mutta kaisla — kaisla —" väitti Sören Börevig ja hieroi käsiään yhä kovemmasti.

"Malmi on vuoressa, kaislat meressä; kun sinulla ei ole vuorta, niin ei sinulla ole malmia, kun sinulla ei ole merenrantaa, ei sinulla ole kaisloja. Arvelen että sinun pitäisi saada päähäsi tämä, Sören, joka olet ihmeen viisas."

"Niin, mutta — niin mutta" — alkoi Sören taaskin, "meidän tulee jakaa

Jumalan lahjat, Njaedel, me olemme kaikki veljiä —"

"En tahdo olla sinun veljenäsi, Sören Börevig, kahdesta sadasta kaislakuormasta", vastasi Njaedel ja katseli toista.

"No niin, Njaedel, sittehän saamme mennä oikeuteen", sanoi Sören lauhkeasti, "minä käyn asianajaja Toften puheilla nyt kun hän on täällä."

"Niin, tee sinä Sören vaan niin, minulla on kauppakirjani minulla", vastasi Njaedel ja jatkoi kulkuaan. —

Keskellä tietä, huoneuksien välistöllä oli kokounut väkijoukko muutamain kääsien ympärille, jotka olivat vasta tulleet. Mies, joka nousi vaunuista, oli pieni ja paksu, kasvonsa punaiset, partansa harmaja, lakinreuhka päässä.

"Onko täällä ketään", kysyi hän joukolta, "joka tietää mikä on se kanalja, jonka tieosa on Börevigin portin luota Svartmyreen asti? Minua haluttaisi sanella sille hyvälle herralle muutamia totuuden sanoja."

Ei kukaan tiennyt. Vaan muuan vanha mies vastasi: "Niin, sinä olette luotsivanhin oikeassa, huonompaa tieosaa ei ole koko rannikolla."

"Tieosaa!" puhkesi luotsivanhin puhumaan. "Niin totta kuin tässä seison, se ei ole mikään tie, onhan vaan suurikivinen räme, katsokaahan minkä näköisiä olemme!" ja hän osoitti itseänsä, hevosta ja kääsejä; kaikki olivat harmaankirjavat loasta.

"Teidän pitäisi, luotsivanhin, valittaa nimismiehelle —" sanoi joku.

"Niin, jos se hyväisi mitään", sanoi luotsivanhin ja kynsi päätään karvalakin alta.

Samassa havahti hän Batnemon Njaedelin, joka seisoi kappaleen matkan päässä ja katseli häntä. Luotsivanhin iski hänelle silmää.

Muuan luotsi, joka oli kartanolla, otti hänen hevosensa ja luotsivanhin lähestyi Njaedelia ja kuiskasi: "Hän on kaikella kunnialla laivassa?"

"Saiko hän hyvän paikan laivassa?" kysyi Njaedel.

"Erinomaisen — aivan kuin jossakin Amerikan laivassa, vaikka se oli ainoastaan toisen luokan paikka. Huomenillalla on hän Kristianiassa."

"Sepä oli tyhmää että hän saapuu sinne iltamana; kunhan vaan löytäisi

Antin!"

"Kuulehan nyt, Njaedel! Olen sinun kustannuksellasi lähettänyt veljellesi sähkösanoman, että hän tulisi vastaan ottamaan Kristinaa satamassa."

"No taivaan käpy, kuin olet kekseliäs, luotsivanhus!" sanoi Njaedel.

"Tuliko kalliiksikin?"

"Maksoipa se yhden kruunun, ei päälle eikä vaille."

"Etkö voinut saada helpommalla?"

"En, kun on määrätty taksa, näet sen."

"No niin, kaikessa tapauksessa se oli hyvin tehty", sanoi Njaedel ja kaivoi kruunun taskustaan, "ja kiitos suuri!"

"Ei kestä kiittää. Oletko jo ollut oikeudessa, Njaedel?"

"En, sanovat että vasta jälkeen päivällisen tutkitaan minun asiani."

"Onko sinulla eväitä!"

"Ei ole, eipä ollut kotona ketään, joka olisi laittanut jotain minulle ruuaksi", vastasi Njaedel lyhyesti.

"Hm, se on totta", mutisi luotsivanhus, "tule, käykäämme Topias luotsin luo, niin saamme sieltä vähän säkkimme täytteeksi"

Rahvas väistyi syrjään ja tervehti luotsivanhinta, vaan kukaan ei ollut näkevinäänkään kookasta Njaedelia, joka kulki jälessä. —

Oli pilvinen ilma. Kaukana merellä kohousi musta pilviseinä ja meri oli harmaja ja täplikäs pienistä valkeista pilkuista.

Kova lounastuuli puhalteli, ja huuhtoi rannalla suuria, pyöreitä kiviä vellova hyrsky, venytellen perässään pitkiä, limaisia kaislasuikaleita. Rannasta kohosi lyhyt mäki kohti taloja, jotka olivat aivan lähekkäin.

Rakennusten välillä oli ahtaita likaisia teitä, tunkioita ja kaikenmoista siivottomuutta; taikkoja, ruostuneita aurankynsiä, rattaanpuoliskoja ja laivoista kaikenmoista hylkyromua, jota meri oli vuoden kuluessa tuonut rannalle. Vaan asuinhuoneitten edustalla oli useinkin vähäinen siistitty kokouspaikka, jonne kansaa kerääntyi, istui kuistin rappusille tahi tahkokivelle seinän vierustalle.

Vaikka oltiin keskellä isoa kesäpäivää, oli kuitenkin kaikki ikäänkuin pimeän ja synkän puhuvaa. Harmajat pilvenmöhkäleet kulkivat matalalle, myöskin meri oli harmaja. Ja punasenruskeat, tervatut rakennukset, jotka valkeine akkunakehineen, varjostimineen ja kukka-astioineen saattoivat näyttää niin herttaiselta auringonpaisteessa, olivat pimeät ja synkeät tuossa surkastuttavassa ilmassa, eikä nimismiehenkään valkeaksi maalattu talo näyttänyt kuin sangen ikävältä.

Talonpoikain tiheät joukot sopivat tähän tilaisuuteen hyvin. Kaikki nuo paksut, mustansiniset sarkanutut, villapaidat ja villaliivit lisäsivät sitä raskautta, joka vallitsi kaikkialla. Ei ollut mitään tointa väkijoukoissa; mikä ajelehti minnekin; tervehdittiin mutisemalla, katsomatta toisiaan; ojennettiin suuria käsiä, joita kohtasivat toiset, ilman mitään käden pusertamista, sormet suorassa, kuten tapana on. Ei kuulunut siellä huudonääntä, ei kovaan lausuttua sanaa, saati sitten naurua; kaikkialla oli haju, jonka sarka saa, kun se painetaan berliinisinisellä.

Yhden aikana lopetettiin edeltäpuolistoimitukset, ja kun käräjäsalia puhdistettiin puolispöytää varten, kuleskelivat virkamiehet ja asianajajat ulkona edestakaisin, polttivat tupakkaa ja keskustelivat.

Tuo ja tää rohkea talonpoika tarttui johonkin asianajajaan; pienen tihrusilmämiehen oli mahdoton löytää asianajajaansa. Vaan amtmani Hiorth, joka oli alhainen mies, kuleksi ympäriinsä väkijoukossa ja otti huomioonsa kutka tervehtivät häntä.

Silloin tällöin kuin hän luuli tuntevansa jonkun naaman, pysähtyi hän ja lausui muutamia lohdutuksen sanoja; kätensä piti hän selkänsä takana nutun liepeen alla päästäkseen kättelemisistä.

Samassa nimismies renkineen kuletti vangin poikki kartanon. Varmuuden vuoksi oli hän kytketty kahleisin, sillä nimismiehen koppiin ei ollut luottamista ja sitä paitse oli se vartiasta mukavinta.

"Tunteeko kukaan teistä tuota miestä?" kysyi amtmani.

"Kyllä, herra amtmani, hän on Krydsvigistä kotoisin", vastasi luotsivanhin, joka samassa tuli muutamasta huoneesta.

"Hyvää päivää, herra luotsivanhin Seehus!" sanoi amtmani ja katsoi kannattavan tarjota hänelle paria sormia oikeasta kädestään. "Te siis tunnette vankia? Varkaus luultavasti?"

"Niin, se raukkahan se on, hän murtausi maakauppiaan puotiin, josta varasti jauhosäkin ja kannullisen siirappia."

"On se surkeaa", sanoi amtmani Hiorth ankarasti ja katseli yli väkijoukon, "kun nuo varkaudet lisääntyvät lisääntymistään. Ne näkyvät olevan likeisessä yhteydessä useitten muitten huonojen vaikutuksien kanssa, joitten alaiseksi meidän kansamme on tätä nykyä valitettavasti joutunut. Onko mies köyhä? — suuriko perheensä? — montako lasta?"

"Monta ja pientä kuin Njoan kumpeleet", vastasi luotsivanhin.

"Kumpeleet?" kysyi amtmani ja katsahti taaksensa.

Asianajaja Tofte, joka aina pysyttelihe amtmanin läheisyydessä ollakseen palvelukseksi, sanoi mielinkielisesti hymyillen: "Suokaa anteeksi, herra amtmani, kumpeleet ovat muutamanlaisia pottukakkuja."

"Ahaa — pottukroketteja!" mutisi amtmani alhaisesti ja jatkoi kulkuaan väkijoukossa.

Ihmiset katselivat toisiaan, joku nauraa virnisti kun amtmani käänsi selkänsä. Luotisivanhinta ylimalkaan ihmeteltiin isosti suoran käytöksensä vuoksi ylhäisiä kohtaan; hän oli siinä välissä, ei varsin talonpoikainen eikä varsin herrasmieskään.

Lauri Voldeman Seehus oli muutaman Flekkefjordin patajuopon tullivahtimiehen poika. Nuorena ollessaan oli hän kulkenut merellä, vaan vanhemmuuten osti hän pienen osan Krydsvigin-maata, rakensi talon, josta hän taisi milloin tahansa nähdä merelle ja nimitettiin sittemmin luotsivanhimmaksi.

Seehus saattoi olla tuossa kuudenkymmenen korvissa. Hän oli poikamiehiä, puoleksi merimies, puoleksi talonpoika. Esimiehensä eivät suosineet häntä juuri ylenmääräisesti. Pitipä Hiorth amtmani häntä vaarallisena henkilönäkin, koska hän, vaikka virkaportaalla oli, vaan hiukkasen erosi tavallisesta talonpojasta, jonka kautta kansan isiltä peritty virkasäädyn kunnioittaminen helposti saattoi vähetä.

Seehus piti vaarin virastaan ja nautti talonpoikain totista kunnioitusta, jotta oltiin kun oltiinkin hänen kanssaan pääsemättömissä. Ei hän itse lainkaan tiennyt, että olisi jotain kysymyksessä hänen vioistaan. Tuon vapaan puheenmuodon oli hän saanut mereltä, ja kun amtmani kunnioitti häntä ainoastaan kahdella sormella ja kylmällä katseella, arveli Seehus viattomassa ihastuksessaan, että amtmani Hiorth oli kuitenkin niin lemmon oiva mies.

Luotsivanhimman lähimmäisenä naapurina oli Batnemon Njaedel. Hän oli oikeastaan muukalainen rannikolla. Hän oli muutamasta tunturitalosta kaukana sydänmaassa.

Vaan sittemmin oli hänen maallaan monena vuonna tapahtunut kallionvierimiä, niin sattui muuanna kevännäkin kallionvierimä ja teki työnsä niin tarkkaan, että Njaedel jäi paitasillaan seisomaan vuoren huipulle, talon ja kaiken, mitä siinä oli, rymistessä alas. Raunioista löydettiin aamulla vaimonsa ja kaksi lasta kuolleina, vaan vanhin tytär oli hengissä.

Silloin näki Njaedel hänellä olevan pahan jättää kotitalonsa. Hän myi minkä hävitys oli säästänyt ja muutti merenrannikolle.

Njaedel ei muuttanut nimeään uuden talonsa mukaan, mikä on tapana. Hän oli ostanut osan samaa taloa, josta luotsivanhimmallakin oli muuan osa; Krydsvig oli iso rälssitilus, joka oli kuulunut Kristiansandin piispalle. Njaedel oli tuonut muassaan halunsa yksinäisyyteen, senpätähden hän valitsi vesiperäisimmät tasangot rannalla, joihin kuului suuri hedelmätön hiekka-aavikkokin.

Njaedel eleskeli vuosikausia yksinään piikansa ja Kristina tyttärensä kanssa, viljeli maataan ja keräili kipeneen arkkunsa pohjalle. Ainoa, jonka kanssa hän seurusteli, oli luotsivanhin, joka oli antautunut tuon hyväluontoisen jättiläisen ja hänen oivan, hilpeäluontoisen tyttärensä pariin.

Kansa muutoin ei pitänyt Njaedelista, hän kun näet oli vieras. Sitä paitse oli tässä suuressa, rotevassa ja pörrötukkaisessa miehessä jotakin vastenmielistä. Kun hän seisoi kaivamassa ojaa alhaiseen märkään maahansa, oli hän kuin ilkeä noita, joka kohosi maan sisästä. Hänen pörrötukkainen päänsä — hän oli aina avopäin, paitse kun hänen piti olla oikein pyhävaatteissa — piirsi pilviä, kun ajettiin maantietä hänen ohitsensa. Ja kaikki oudot pysäyttivät hevosensa ja kysyivät kyytipojalta mikä olento tuo oli.

Vaan Njaedel ei huomannut mitään työtä tehdessään. Hän oli semmoinen, joka näyttää taistelevan työnsä kanssa. Hammasta purren ja kulmat käppyrässä rohjusti hän siinä lapiollansa ja kangellansa, riisti ja raasti ja raatoi, jotta maa savusi hänen ympärillään; ja kun hän tapasi jonkun uppiniskaisen kiven, joka ei tahtonut kääntyä, kävi hän sen kimppuun jättiläisvoimillaan möristen kuni ärsytetty karhu.

Vaan kun tuli ruoan aika tahi pimeä, nousi hän ylös ojastaan ja kapisteli ryvettyneitä puukenkiään. Hän löi rautakankensa maahan ja katseli ympärilleen, mitä hän oli saanut aikaan. Ja jos hän mielestään oli tehnyt työnsä oivallisesti, veteli hän kouralla tukkaansa, että se nousi aivan pystyyn, ja hymyili hyvillään itselleen.

Kotona naisväen seurassa oli hän lakea kuin lammas; hän kyyristi niskaansa ja liikkui varovasti, ikäänkuin olisi ollut peloissaan, että tuvan katto kohoaisi paikoiltaan, jos hän oikaiseisi kookkaat jäsenensä.

Käräjäherrain aterioidessa nimismiehen luona, rupesi satamaan. Pilvitaivas laskeusi yhä alemma, ja satoi tihjästi ja tasaisesti, kuten on tavallista, kun sade näyttää rupeavan pitkälliseksi.

Muutamat kömpivät huoneisin ja katosten alle, vaan useimmat jäivät ulos ja antoivat sataa. Silloin tällöin kumartuivat he, jotta vesipisarat tippuivat hatun laiteilta, vaan muutoin olivat he niin tottuneet märkänä oloon, etteivät siitä paljoa piitanneet; sade tunkeusi saran läpi ja tippui takin helmasta vaaleansinisinä nappina.

Odottava kansa ei ollut ollenkaan tyytymättömänä; sillä kaikki tiesivät, että on se käräjä-atria jotakin, jolla pitää olla aikansa.