Читать книгу Jaakoppi - Alexander Lange Kielland - Страница 6

Sisällysluettelo

Jo ensi päivänä kuin Törres palveli Cornelius Knudsenilla, varasti hän rahalaatikosta.

Ensi kerralla ei hän pistänyt taskuunsa enempää kuin 10 äyriä ja se tapahtui iltapäivällä silloin kuin herra Jessen sytytti kaasua puodissa.

Koko päivä oli kulunut työhön ja opetuksen saantiin ja useita kertoja oli hänet lähetetty vaihtamaan setelirahaa laatikosta. Ja siellä oli hän nähnyt hopearahoja ja toisen toistaan suurempia seteleitä.

Joka kerta kuin hän näki nämä rikkaudet tunsi hän kipua rinnassaan. Ja kun tuo nuori nainen taikka herra Jessen itse kaivelivat käsineen kassassa, heittelivät vaihdetut rahat pitkin tiskiä ja nakkasivat nuo kallisarvoiset setelit noin huolettomasti alas laatikkoon, samalla kuin he juttelivat ostajien kanssa, — silloin seisoi Törres kuin kuumilla kivillä; kuinka helposti voisivat he tulla antamaan liika paljon takaisin tai kadottamaan rahoista jotain, tai — ja se oli kaikista vaikeinta kärsiä: jos herra Jessen ja neiti Thorsen mahdollisesti ottaisivat jotain itselleen?

Herra Jessen teki koko aamupäivän alituista pilaa tuosta vastatulleesta talonpoikaispojasta — suureksi hauskuudeksi neiti Thorsenille ja juoksupoika Reinertille. Mutta Törres ei ollut siitä tietävinäänkään, hänen tiedon halunsa ja se nopeus, millä hän käsitti kaikki mitä hänelle opetettiin, ei antanut pitemmältä aihetta ivaan, ja sitä paitse oli puodissa kiire.

Kun tuli paljon väkeä, veti herra Jessen pientä kellon nuoraa ja rouva Knudsen tuli alas konttoorista auttamaan. Törres pysyttelihe heti hänen läheisyydessään ja vaikka hänen kohteliaisuutensa olikin kömpelöä, oli se kuitenkin rouvan mieleen. Herra Jessen luuli taas edistävänsä tarkoituksiaan parhaiten siten että hän käyttäytyi niin kuin olisi hänen suhteensa rouva Knudseniin jo ollut sellainen, ett'ei hänen tarvinnut sitä peitellä.

Koko päivän kuluessa koetti Törres olla rouvalle niin suureksi avuksi kuin hän voi ottaessaan tavaroita hyllyltä ja pannessaan niitä taas kokoon, jossa työssä rouva häntä mielellään neuvoi.

Talon tapa oli se, että herra Jessen söi ateriansa äitinsä luona; kun hän tuli takaisin, söi neiti Thorsen rouvan kanssa, ja viimeksi sai Törres mennä kyökkiin.

Törres, joka käytti jokaista tilaisuutta oppiakseen, kyseli neiti Thorsenilta, sillaikaa kuin herra Jessen oli poissa, kaikellaisia asioita; ja neiti Thorsen oli hänelle aina ystävällinen. He olivat näet heti, hän ja herra Jessen, tulleet selville siitä, että tämä uusi talonpoikaispoika ei oikein sopinut seisomaan isomman ikkunan tienoilla pitsien ja hienojen naistavarain keskessä. Hän sopi sitävastoin erittäin hyvin punnitsemaan kahvia ja sokuria alapäässä puotia, jossa oli hämärämpää ja likaisempaa. Täällä neiti Thorsen häntä sentähden enimmäkseen opasteli.

Törres ei väittänyt vastaan; hän oli toimessaan ja hyvällä tuulella. Ja vaikkakin hänen tapansa koettaa olla mieliksi olikin liika kömpelöä tälle hienolle kaupunkilaisneitille, niin oli hänen maalta peritty tapansa olla tyttöjen kanssa niin varma, että neiti Thorsenista oli hauskaa olla hänen läheisyydessään, kun hän näytteli hänelle hyllyjä ja laatikoita, opetti hinnat ja neuvoi häntä mittaamaan ja punnitsemaan. Neiti Thorsen rakasti kaikessa hiljaisuudessa herra Jesseniä, joka puolestaan kohteli häntä arvokkaan ylimielisesti. Hän näki hyvin kyllä sen, mistä koko kaupunkikin puhui, kuinka helposti saattaisi tapahtua että herra Jessen menisi naimisiin lesken kanssa; hän kärsi hiljaisuudessa mutta toivoi sentään yhä. Hymyily, pieni hyväily ohimennessä taikka vaan silmäys voivat elähyttää hänen toiveitaan pitkäksi aikaa ja hän kuristi ja koristi pienen viehättävän vartalonsa niin herra Jessenin maun mukaisesti kuin suinkin voi sen arvata. Ei yhdelläkään naisella koko kaupungissa ollut sellaista vartaloa kuin hänellä, siitä olivat kaikki hänen ystävättärensä samaa mieltä.

Vaikkakin pieni ja lyhyt jäseninen, olivat hänen olkapäänsä ja rintansa niin kauniisti pyöristetyt ja sen lisäksi oli selkä niin solakka ja nuoren näköinen, että Törres heti luuli, että tämä oli se nainen, jonka hän oli kohdannut rautatieasemalta tultuaan. Neiti Thorsenin kasvot olivat puoti-ilmassa valjenneet, mutta säännöllisen kauniit ne olivat ja oli hänellä vaalea käherretty otsatukka ja auliit silmät niinkuin kiiltokuvissa.

Törres ei ollut monta tuntia ollut yhdessä hänen kanssaan, ennenkun hän halusi omistaa tämän hienon ja heikon leikkikalun.

Mutta kun hänen vuoronsa tuli mennä kyökkiin syömään, kohtasi hän siellä aivan toisellaisen tytön. Suuri sileätukkainen kyökkipiika Bertha oli niitä naisia, joita hän paremmin tunsi; ja niinpiankuin he olivat sanoneet hyvän päivän toisilleen, tiesivät he molemmat, että he kuuluivat yhteen tässä vieraassa paikassa, — he olivat kumpainenkin maalta tulleet samaa tarkoitusta varten: rahaa varten.

Tyttö oli eteläisemmistä pitäjistä kotoisin kuin hän, mutta ei kuitenkaan niin kaukaa, että he eivät olisi tunteneet toistensa pappeja; ja syödessään löysivät he yhä useampia yhteisiä tuttavia.

Bertha loisti tyytyväisyydestä ja vesi kiehui silmässä; sillä hän halusi ulos tästä kyökistä, joka antoi takapihaan päin. Hänen herkkä sydämmensä, joka kenenkään käsittämättömänä oli saanut sykkiä tässä vieraassa kylmässä kaupungissa, lensi selkoselälleen tuon pulskan, suuren pojan edessä, josta vielä haiskahti maalaisilmaa; ja ennenkun hän oli lopettanut ateriansa, joka hänen mielestään oli vallan mainio, tiesi Törres että täällä oli hänellä lämmin ja varma turvapaikka, niinpiankuin hän vaan tahtoi ottaa sen haltuunsa.

Niin oli häneltä ensimmäinen päivä kulunut työn teossa ja tyytyväisyydessä; ainoa, joka häntä vaivasi, oli rahalaatikko. Hän pelkäsi, ettei kaikki tulisi rouva Knudsenille, että jotain tippuisi tielle; sillä jos jotain katoaisi, voisi se kadota hänelle.

Vihdoinkin tuli sinne illan hämärässä pieni tyttö tahtomaan puolta naulaa kahvia. Törres punnitsi sen heti; neiti Thorsen teki kauppaa muutamain naisten kanssa, jotka tulivat juuri samassa ja ketterä herra Jessen juoksi sytyttämään kaasua.

Silloin otti Törres ensimmäisen kymmenäyrisen tytön antamista pikkurahoista, ja antoi tähteen kilahtaa alas laatikkoon, niinkuin oli nähnyt herra Jessenin tekevän; sulki sitten laatikon kuulevasti ja kääntyi siitä pois.

Mutta samassa valtasi hänet sanomaton kauhu. Hän seisoi siinä lantti sormien välissä, ja kun yhtäkkiä oli tullut ihan valoisa, ei hän mitenkään uskaltanut pistää sitä taskuunsa. Ei hän myöskään uskaltanut mennä puodin pimeään päähän; se voisi näyttää epäiltävältä; sentähden meni hän vasten tahtoaankin muutamia askelia lähemmä, kasvot tulipunaisina ja aivan vapisten. Jos joku olisi silloin sanonut hänelle sanankaan, olisi hän päästänyt lantin lattialle ja tunnustanut. Parin sekunnin kuluessa oli hän hädästä melkein tiedotonna; mutta ei kukaan huomannut häntä ja vähitellen tointui hän; hän pisti molemmat kätensä housun taskuihin, niinkuin oli hänen tapansa.

Samassa olivat naisetkin ostaneet ostettavansa ja kun ei ketään ollut puodissa, huusi herra Jessen terävästi: "Pois taskuista kädet!"

Törres päästi lantin syvään, turvalliseen housuntaskuunsa; mutta hän säikähti kuitenkin niin, että hän vapisi eikä tiennyt, minnekä katsoa.

Ne nauroivat — nuo molemmat muut; ja kun samassa rouva Knudsen laskeutui alas konttoorista, kysyi herra Jessen:

"Eikö niin — rouva? että tuon pitää totuttautua seisomasta kädet taskuissa."

"Sen herra Vold varmaankin on pian itsekin ymmärtävä", vastasi rouva katsomatta kumpaiseenkaan.

Törres unohti tuossa tuokiossa kokonaan tuon kurjan kymmenen äyriä. Rouva oli suorastaan ottanut häntä puolustaakseen, vieläpä muuttanut hänen nimensäkin — joka ei koskaan olisi pistänyt Törresin itsensä päähän. Mutta hän huomasi hetipaikalla, kuinka paljoa hienompaa olisi olla Vold kuin Snörtevold. Kuinka hän oli kiitollinen tuolle rouvalle; hän kyllä vartioisi rahalaatikkoa hänen puolestaan.

Mutta herra Jesseniltä repesivät silmät suureksi ja hän suvaitsi alentaa itsensä irvistämään pilkallisesti neiti Thorsenin nähden.

Vielä oli Törresillä yksi liikutuksen hetki tänä pitkänä ja merkillisenä päivänä. Se oli silloin kuin rouva Knudsen pieni raharasiansa kainalossaan tuli alas konttoorista hakemaan päivän kuluessa kokoontuneita rahoja. Mutta kun häh oli nähnyt, miten se tapahtui, ei hän enää ollenkaan hätäillyt noista kymmenestä äyristään; ei niitä laskettu eikä niitä kyselty; — ja mitäpä se olisi hyödyttänytkään? ajatteli hän. Jo ensi päivästä alkaen oli Törres selvillä siitä, että laatikosta voitaisiin joka päivä näpistää vähäsen, kunhan vaan otettiin vähän kerrallaan, ja kun ainoastaan hän otti.

Ja taas katseli hän epäluulolla tuota hienoa herra Jesseniä, joka veti ylleen uuden kevätpalttoonsa ja sytytti sikarin, lähtiessään ulos puodista. Hansikkaat oli sillä myös; ne maksoivat yli 2 kruunua, sen tiesi Törres jo. Ei kuuna päivänä tässä olleet asiat oikein.

Kun kaikki oli valmiina puodissa, joi neiti Thorsen nopeasti teensä rouvan luona ja kiiruhti kaupungille tapaamaan tuttaviaan.

Törres sitä vastoin söi julmalla ruokahalulla ne makuisat voileivät, jotka Bertha oli valmistanut hänelle ja kun hän ahmi niitä, istui toinen vieressä kyökin penkillä ja riemuitsi sydämmensä pohjasta.

Rouvalla oli ollut paljon pään vaivaa, mihin hän sijoittaisi Törresin, kertoi Bertha; ensin oli hän ajatellut pientä kammarikommakkoa rantamakasiinissa, jossa hän oli maannut ensi yönsä. Mutta Bertha oli toimittanut niin, että rouva kannatti sängyn yläsillalle pieneen huoneesen, jossa Knudsen vainajalla, joka joutohetkinään ahkerasti nikkaroi, oli ollut jonkunlainen työhuone.

Kun Törres oli aivan voivuksissa väsymyksestä, tahtoi hän heti syötyään päästä levolle; ja Bertha näytti hänelle tietä tulen kanssa.

Yläsillalle nousivat portaat melkein keskeltä rakennusta ja siitä meni käytävä huoneen molempiin päätyihin. Tuon vanhanaikuisen avaran vesikaton alla oli kahden puolen käytävää useita vaatesuojia ja pieniä yliskammareita ja yhden niistä sai Törres asuakseen. Bertha vei hänet sinne ja lupasi kantaa pois höyläpenkin sekä siivota roskat nurkista. Törres oli ylen tyytyväinen: valkonen vuode, tuoli, pöytä ja pesulaitos — se oli toki aivan toista kuin luhdilla siellä kotona pimeässä kolkassa muiden poikien kanssa.

Sytytettyään kynttilän, otti Bertha tavaransa ja meni ovesta ulos.

"Tuolla on minun kammarini", sanoi hän ja osoitti pieniä rappuja käytävän päässä, jotka veivät rouva Knudsenin huoneisin, ja siinä ihan vieressä oli Berthan kammarin ovi.

Törres ymmärsi että hänen pitäisi olla kohtelias ja sanoi:

"Eipä ole kaukana." Bertha uhkasi häntä kädellään, hymyillen lempeästi.

"Mutta kukas asuu tuolla?" kysyi Törres ja osoitti toiseen päähän, josta myöskin näkyi valkonen ovi.

"Sielläkö!" vastasi Bertha pilkallisesti; "siellä asuu vaan neitsyt

Thorsen; vaan se on ulkona suurimman osan yöstä sulhasiensa kanssa."

"Sulhasiensa?"

"Niin —- sinä et vielä tunne näitä kaupungin tyttöjä, mutta ole varuillasi", ja sen sanottuaan meni hän omalle puolelleen.

Vaikka olikin ihan väsyksissä, otti Törres kuitenkin rahansa esille, kun oli ensin tarkastanut, ettei ollut ketään käytävässä rakojen läpi tirkistämässä.

Erityisellä hellyydellä silmäili hän tuota kymmen äyristä, jonka hän oli ottanut kassasta; ja hän alkoi laskea, kuinka ne voisivat lisääntyä, kuinka paljon hän uskaltaisi ottaa, mihin voisi sijoittaa pääomansa, — mutta nyt oli hän niin peräti väsynyt, että tuskin sai rahansa piiloon ja vaatteet päältään, kun vaipui sikeään uneen. —