Читать книгу Jaakoppi - Alexander Lange Kielland - Страница 7

Sisällysluettelo

Päivät kuluivat; ja Törres teki työtä niin, että makasiini renki Simo

Varhoug sanoi hyvälle ystävälleen Halvor Röidevaagille:

"Siinä on piru tuossa nuoressa miehessä. Tuskin on päänsä sängystä nostanut, niin on hän kaikkialla. En saa nenääni niistää, niin on hän jo niskassani. Ja koko rantamakasiinin osasi se peijakas ulkoa jo kolmantena päivänä, — joka tynnörin, joka köyden pään, ja olenpa varma, piru vieköön, että hän tuntee nimeltään joka rotankin."

Samassa huudettiin Simoa ylhäältä päin ja hän kiiruhti tiehensä jättäen makasiinin oven auki jälkeensä. Alhaalle jäi Halvor Röidevaag odottamaan; hänellä olisi ollut Simolle jotain sanottavaa.

Etelätuuli puhalteli vuonoa pitkin raskaasti huokaillen; ja syyssade kasteli lakkaamatta puolipimeää kaupunkia. Halvor Röidevaagilla oli hyvää aikaa, sillä hän oli venhemies; hän istui venheessään ja katseli rouva Knudsenin suurta rantamakasiinia ja sitten tarkasteli hän Brandtin rantamakasiinia; mutta kun hän pisti tulta piippuunsa, vei tuuli venettä; ja kun hän vihdoinkin sai sen palamaan tuulesta ja sateesta huolimatta, oli siellä juuri muuan konttoristi sillalla, joka huusi häntä soutamaan itseään tullikammarille 10 äyristä. —

— Vaikka Törres oli uneksinut rohkeita unelmia ja kuvaillut voivansa yhdellä askeleella hypätä koko siihen komeuteen, oli hän alussa ihan huumautunut tuosta suuresta liikkeestä.

Hän keksi pian, että oli olemassa eräs hiljainen aitaus, jonka herra Jessen ja neiti Thorsen olivat tehneet keskelle puotia ja jonka yli hänen ei ollut lupa nousta; mutta hän oli olevinaan niin kuin olisi ollut aivan luonnollinen asia, että hän piti huonomman osan puotia itseään varten, kunnes hän olisi oikein perehtynyt kaikkiin asioihin.

Silloin sai hän uudet vaatteensa. Ne olivat maksaneet niin äärettömän paljon, että hänen ikäänkuin pahan oman tunnon pakoituksesta täytyi kierrellä rahalaatikon ympärillä, kunnes koko summa oli saatu takaisin.

Mutta jo ensimmäisenä päivänä kun hänellä oli kaupunkilaisvaatteet yllään, oli mahdotonta ylläpitää tuota näkymätöntä aitausta puodissa. Ei voinut pistää kenenkään päähän lähettää noin hienoa miestä alas makasiiniin noutamaan jauhosäkkiä, — sen huomasi heti herra Jessenkin, kun hän pilkallisesti tarkasteli uutta pukua ja löysi sen täynnä vikoja ja poimuja.

Neiti Thorsen ei uskaltanut tunnustaa itselleen mitä hän tunsi; mutta hän sanoi ystävilleen, että sellaista muutosta ei hän olisi voinut luulla mahdolliseksi. Oikeissa vaatteissa oli herra Vold oikein huomattavan, melkein erikoisen näköinen! Hän oli leikkuuttanut tukkansa ja ajattanut pois tuon tyhmän näköisen untuvaparran, niin että jälellä oli vaan vaaleat viikset.

Rouva Knudsen itse hämmästyi ja punastui, kun näki hänet ja ihmiset alkoivat huomata tuota uutta puotilaista, — niin, herra Jessen teki vielä senkin huomion, että vieraat ja pikkulapset ehdottomasti kääntyivät Törresin puoleen, niinkuin olisi hän ollut ensimmäinen mies puodissa.

Itse oli Törres onnellisempi kuin koskaan ennen. Joka kerta kuin hän kuuli hopearahain helisevän laatikossa ja setelien ratisevan, kun niitä oiottiin, kävi kuin iloinen virtaus hänen läpitsensä. Hän oli alituisessa toimessa aamusta iltaan eikä tarvinnut enää kysellä keneltäkään mitään.

Tämän nuoren miehen vilkkaus elähytti pian muitakin, niitä, jotka tulivat, ja niitä, jotka menivät, koko liikettä. Ihmisten tuli halu ostaa tästä puodista, jossa oli niin vilkasta, jossa ostajat aina olivat hyvällä tuulella ja palvelijat tuiskuna lentivät tiskin ja hyllyjen väliä.

"Uudet luudat lakasevat parhaiten", sanoi herra Jessen; "mutta ajan ollen pysyy paras yleisö puodissa kuitenkin siksi, että liikettä on johtamassa todellisesti sivistynyt henkilö."

Neiti Thorsen nyökäytti hyväksyvästi päätään, mutta Törres, joka oli kuullut huomautuksen — ja se olikin sen tarkoitus — laskeutui heti muutamia asteita.

Ollen köyhä mäkitupalaisen poika tiesi hän hyvin kyllä, missä säätyrajoitus oli olemassa talonpoikain kesken. Mutta se suuri aukko, joka eroitti maalaiset kaupunkilaisista, se saattoi hänet epävarmaksi ja araksi.

Eivät olleet nuo suuret totiset voimat: uskonto ja laki, sen enemmän kaupunkilaisten puolella kuin muidenkaan; sen verran oli hän jo nuoruudessaan nähnyt, että niin hyvin käräjäkujeita ja konnankoukkuja kuin tekopyhyyttä osasivat talonpojat yhtä hyvin kuin herratkin.

Mutta kaikki tuo vilkkaus ja kevytmielisyys, tuo tuhlaavaisuus, joka ilmaantui esim. suurissa peililaseilla varustetuissa huoneissa, hienoissa vaatteissa ja kalliissa huveissa, nuo rahat, jotka kulkivat yhtämittaa kädestä käteen, tuo ilo ja tuo nauru — niissä oli ero suuri, ja etenkin oli ero tuossa naurussa.

Törres ei ollut lapsuudessaan kuullut totisten ihmisten nauravan; ei muistanut äitinsä nauraneen muuta kuin pilkalla, silloinkuin jotain oli sattunut käymään hullusti. Muuton nauroivat pojat ja tytöt vaan keskenään, kun olivat syrjässä, — ja mieluimmin iltahämärissä. Mutta hymyilyä ja tasaista naurua ilman mitään syytä, niinkuin kaupungissa — sitä ei hän ollut kotonaan kuullut.

Sentähden näytti hänestä alussa, että kaikki kaupunkilaiset olivat niin kovin leikillisiä, ja hän laski leikkiä heidän kanssaan. Mutta häntä rupesi pian arveluttamaan.

Tapahtui näet, että, kun hän parhaallaan oli kauppaa tekemässä ja joku sanoi leikillisen sanan ja hän räjähti meluavaan talonpoikaisnauruunsa, niin nuo hienot naiset ikäänkuin vetäytyivät takaisin itseensä ja heittivät tiskille levitetyt tavarat sikseen. Turhaan koetti hän panna liikkeelle kaikki viehätysvoimansa, ne menivät pois.

Hän tunsi, että tuossa se oli nyt se aukko; ja häntä poltteli, kun hän kuuli Jessenin käyttävän sanaa: sivistynyt.

Hän alkoi kuulostaa, mitenkä sitten herra Jessen nauraa; se oli meikein äänetöntä sisällistä; mutta aina hän vaan hymyili ja laski leikkiä ja sai aina ostajatkin nauramaan.

Neiti Thorsen sanoi vaan "tji — tji — tji!" — kun hän nauroi — melkein niinkuin kissa, joka aivastaa.

Mutta iltasilla opetteli hän kammarissaan peilin edessä; ja hän itsekin aivan säikähti, kun löi suunsa oikein selälleen ja näki kaikki leveät hampaansa ja paksut ikenensä, — niinkuin hän oli tottunut nauramaan. Ei ollut kummakaan, jos nuo hienot naiset säikähtävät tällaisia leukapieliä; ja samassa muisti hän, että kotona maalla tulivat ihmiset rumiksi, kun nauroivat — eivät sentään tytöt; mutta oli se sittenkin paljoa suloisempaa, kun neiti Thorsen pani "tji — tji — tji!"

Muutamia päiviä harjoitteli Törres itseään hiljaiseen nauruun räjähtämättä omaan isoääniseensä; mutta vasten tahtoaankin tuli hän panneeksi "tji — tji — tji!" ja kun se ensi kerran kuultiin puodissa, syntyi siitä yleinen ilo. Herra Jessen tarkasteli häntä lasiensa läpi; ja kun myöskin neiti Thorsen alkoi nauraa, kääntyi Törres heistä pois niin ylenkatseellisesti kuin olisi hän tahtonut jättää heidät oman onnensa nojaan.

Herra Anton Jessen söi ja asui äitinsä luona, joka oli koulunopettajan leski. Hän oli tehnyt työtä ja puuhannut yötä päivää pitääkseen pienen Antoninsa niin hienona ja puhtaana kuin nuken, ja se oli hänelle onnistunut. Poikasena ne häntä pilkkasivat mammanpojaksi, mutta nyt oli hän kieltämättä kaikista somin nuori mies puotialalla.

Hänen elämänsä oli tähän saakka kulunut tasaisesti ja ilman vastuksia.

Äiti tasoitti taitonsa mukaan kaikki kivet hänen tieltään; ja kun hän

itse oli mallikelpoisen ahkera ja näppärä, pääsi hän pian rouva

Knudsenin liikkeen ensimmäiseksi mieheksi.

Rouva Jessen oli joutunut hyvin nuorena naimisiin. Ja kun hänen miehensä oli kalpea, laimeasilmäinen ja pitkätukkainen koulupoika, oli hän jo ollut kihlattu morsiamensa ja niinpian kuin sulhanen oli suorittanut jumaluusopillisen tutkintonsa, menivät he naimisiin.

Mutta ennenkun pieni vaimo vielä oli ehtinyt synnyttää ensimäisen lapsensa, kuoli heikko mies aivan tavalliseen vilustukseen, joka tuota pikaa hävitti hänen keuhkonsa.

Surullisen lapsivuoteensa aikana kuuli rouva Jessen vanhan tohtorin sanovan eräälle miesvainajansa sukulaiselle: "Niin", sanoi lääkäri, "sehän oli hulluutta, että hän meni naimisiin; hän ei olisi sitä ollenkaan kestänyt, — se oli oikeastaan se, joka vei miehen hautaan."

Sitä ei rouva Jessen voinut koskaan unohtaa. Itse avioliitostakaan ei hän ollut suuresti selvillä. Hänen miehensä heikkous, joka yhtäkkiä tuli häneen ihan kuolettavana uupumuksena, — juuri kuin näytti siltä, että he olivat onnensa kukkulalla; hänen yhtäkkiä leimahtava kiihkoisa rakkautensa, — vasta myöhemmin ymmärsi hän paremmin tämän kaiken ja tunsi häpeää, jota ei voinut voittaa.

Niin lyhyen aikaa olivat hänen aistinsa olleet hereillä, että pelon alainen kainous, vielä arempi kuin tyttönä ollessa, valtasi hänet heti miehen kuoltua. Hän melkein pelkäsi itseään ja sukupuoltaan ja kun hän soudatti pikku Antoniaan kätkyessä, ajatteli hän vaan, kuinka hän voisi suojella häntä.

Ei ollut varoja antaa pojan ruveta lukumieheksi, eikä olisi rouva Jessen uskaltanutkaan päästää häntä tuossa vaarallisimmassa ijässä Kristianiaan kevytmielisten ylioppilasten pariin; sentähden jäi hän kotikaupunkiinsa ja joutui kauppa-alalle. Äiti saa pitää hänet kotonaan ja hoitaa häntä kädestä pitäen. Hän teki hänet niin avuttomaksi kuin suinkin ja ajatteli edeltäpäin kaikki hänen pienimmät tarpeensa. Poika pysyi yhä lapsena, jonka oli mahdoton itse päättää, olisiko hänen otettava sateenvarjo vai keppi, joka joutui suurimpaan häiriöön, kun äiti oli pistänyt nenäliinan väärään taskuun ja jolle ei kelvannut muu ruoka kuin minkä äiti oli valmistanut.

Koulussa ne pitelivät pahanlaisesti tätä mammanpoikaa ja tahrasivat hänen ujoutensa parhaansa mukaan, niin että hän palasi puhtaan äitinsä luoksi yhä arempana ja epävarmempana, ja hänen luonteensa, jonka olisi pitänyt kehittyä, kutistui epäluonnollisuuteen.

Mutta kun hän kasvoi ja sai pienosen mustan viiksen ylähuuleensa, alkoi hän olla hyvin huvitettu nuorista tytöistä, joita hänelle oli tarjona viisi joka sormeen, sillä hän oli niin hieno ja siivo.

Hän joutuikin pian noin niinkuin puolikihloihin; hänestä oli se niin hauskaa; mieluummin kahden — kolmen kanssa yht'aikaa, ja silloin tunsi hän itsensä ikäänkuin varmemmaksi. Sillä niinpiankuin hän todenteolla ajatteli häitä ja noita tuollaisia asioita, tuli hän pahalle tuulelle ja häpesi; kuinka voisi hän jättää äitinsä ja rauhallisen makuukammarinsa äidin huoneen vieressä.

Mutta välistä tuli rouva Jessenin korviin, mitä puhuttiin hänen Antonistaan ja tämän urotöistä puotineitien seurassa; ja silloin tuli hänelle huutava hätä. Ainoastaan varovaisilla viittauksilla uskalsi hän tutkia poikaansa ja antaa hänelle neuvoja, ja Anton, joka ne hyvin ymmärsi, oli mielissään; ja vähitellen alkoi hän kehuskella ja koetti saada äitinsä siihen luulon, että hän oli oikea velikulta. Hän tekeytyi hirveän salaperäiseksi, kun meni ulos kävelylle; kysyi ankaralla naamalla, oliko hänelle tullut kirjeitä; ja jos oli tullut niin meni hän sitä ulos taas lukemaan ja oli sitten niin ajatuksissaan, ja huokaili niin, että äidin sydän vapisi.

Tavallisesti kertoi hän äidilleen kaikki, mitä hänelle oli päivän kuluessa tapahtunut, mutta omalla tavallaan; niin että rouva Jessen ei aina huomannut todellisuutta yhtäpitäväksi rakkaan Antoninsa kertomusten kanssa. Niinpä sanoi rouva Jessen muutamia päiviä sen jälkeen kuin Törres Vold oli esiintynyt uusissa vaatteissaan:

"Ei mutta, kuuleshan Anton! — kuka se oli se kaunis nuori mies, jonka näin tänä päivänä puodissa luonasi?"

"Kaunis? — oliko se sinun mielestäsi todellakin kaunis?"

"Mutta, herra jumala! — eihän se suinkaan ollut hän — tuo maalaispoika?"

"Se se oli!"

"Hän! — se punatukkainen poikaparka, jonka sinä olet ottanut suojelukseesi —?"

"Ja jota minä nyt olen siistinyt", sanoi Anton ja nauroi lyhyesti.

"Ei mutta! nyt olen minä ihan hämmästynyt!" — huudahti äiti; "hänhän on kaunis nuori mies."

"No ei juuri! - hän näyttää kuitenkin niin kömpelöltä ja raalta."

"Tietysti", myönsi äiti ja kiiruhti peräytymään; eihän hän tietysti ollut niin kuin hänen Antoninsa; näkihän sen heti eron.

Pitkään aikaan ei ollut herra Jessen huomaavinaan, kuinka Törres kasvoi. Hän kohteli häntä aina niinkuin käskyläistään. Kuin esim. herra Jessen, joka oli tunnettu siitä, että hän asettaa esille naisten koristeita, laitteli niitä suureen pääkadun puoleiseen ikkunaan, antoi hän Törresin juosta edestakaisin puodissa ja hakea käsiinsä tarvittavia värejä ja tavaroita; ja kun Törres nurkumatta teki sen, mitä hänellä teetettiin ja uteliain silmin seurasi joka esinettä ja pani mieleensä joka tempun, nojasi herra Jessen taapäin ja katseli silmät soikeina, minkä vaikutuksen tavarat tekisivät ikkunassa. Mutta neiti Thorsenin sydämmessä alkoi tuntua niin omituiselta. Oli niinkuin olisi se tahtonut jakautua kahtia.