Читать книгу Rouva de la Motte - Alexandre Dumas - Страница 11

Joko olemme liiaksi luottaneet lukijan muistiin taikka voimme toivoa hänen jo tuntevan tämän Saint-Clauden kadun, joka idässä rajoittuu bulevardiin ja lännessä Saint-Louisin katuun; hän onkin jo nähnyt monen niistä henkilöistä, jotka ovat esiintyneet tai vasta esiintyvät tässä kertomuksessa, kulkevan sitä katua toiseen aikaan, silloin näet, kun suuri fysiikantutkija Josef Balsamo asui Siellä Lorenza-tietäjättärensä ja Althotas-mestarinsa kanssa.

Vuonna 1784, kuten 1770, jolloin ensi kerran veimme sinne lukijamme, Saint-Clauden katu oli kunniallinen katu, tosin heikosti valaistu, jokseenkin likainen, sekin myönnettäköön; lisäksi melkein vailla liikettä, vähän rakennettu ja vähän tunnettu. Mutta sillä oli pyhimyksen nimi ja kadun arvo Maraisin kaupunginosassa, ja semmoisenaan se tarjosi niissä kolmessa, neljässä talossa, jotka olivat varsinaisesti asuttavina, suojaa monille köyhille koroillaan eläjille, monille köyhille kauppiaille ja monille pelkästään köyhille, joita ei seurakunnan henkiluetteloissa muistettu.

Paitsi näitä kolmea, neljää taloa oli vielä bulevardin kulmassa komeannäköinen rakennus, josta Saint-Clauden katu olisi voinut ylpeillä kuin ylimyksen hotellista; mutta tämä rakennus, jonka korkeat akkunat olisivat juhlapäivinä voineet pihamuurin ylitse valaista koko kadun pelkällä kynttiläkruunujensa heijastuksella, pysyi pimeimpänä, äänettömimpänä ja suljetuimpana koko korttelin taloista.

Sen portti ei koskaan auennut, nahkatyynyillä umpeen sullotuissa akkunoissa oli kaihdinten joka säleessä, ulkoluukkujen joka listassa tomukerros, jonka iän fysiologi tai geologi olisi arvioinut ainakin kymmeneksi vuodeksi.

Joskus lähestyi ajoporttia joku joutilas ohikulkija, joku utelias tai naapuri tirkistääkseen isosta avaimenreiästä hotellin sisäpuolelle.

Silloin hän ei nähnyt muuta kuin ruohotukkoja kivien lomissa, hometta ja sammalta pihan paasilla. Toisinaan astuskeli joku suunnattoman iso rotta, tämän hyljätyn asunnon itsevaltias, tyynesti pitkin pihaa pujahtaakseen kellareihin, vaikkei sen tarvinnut olla niin vaatimaton, kun sen käytettävinä olivat kaikki mukavat salit ja kamarit, jonne ei yksikään kissa päässyt sitä häiritsemään.

Jos tirkistäjänä oli ohikulkija tai muu utelias, jatkoi hän matkaansa saatuaan omalta osaltaan todetuksi, että tämä hotelli oli autio. Mutta jos sinne sattui joku naapuri, joka välitti rakennuksesta enemmän, viipyi hän melkein aina niin kauan tähystämässä, että hänen viereensä ilmestyi toinen naapuri samanlaisen uteliaisuuden houkuttamana, ja silloin tavallisesti sukeutui heidän keskensä puhelu, joka kävi seuraavaan suuntaan:

"Naapuri", virkkoi paikalle saapunut sille, joka tirkisteli, "mitä te näette siellä kreivi de Balsamon talossa?"

"Naapuri", vastasi tirkistelijä toiselle, "minä näen rotan."

"Kah, antakaas minunkin katsoa."

Ja toinen utelias sovitti vuorostaan silmänsä reiän kohdalle.

"Näittekö sen?" kysyi väistynyt naapuri.

"Kyllä minä näen sen. Onpa se lihonut!"

"Niinkö luulette?"

"Siitä olen ihan varma."

"Kai se on lihonut, kun ei sitä mikään häiritse."

"Ja sanottakoon mitä hyvänsä, mutta varmaankin on talossa vielä jäljellä makupaloja."

"Makupaloja, niinkö?"

"Niin juuri, totta vie! Herra de Balsamo katosi niin kiireesti, että häneltä edes jotakin unohtui."

"Mutta kuulkaapa, naapuri, kun talo on puoleksi palanut, mitä sinne oikeastaan unohtuisi?"

"Se on totta, voisitte hyvinkin olla oikeassa."

Ja vielä kerran katseltuaan rottaa he erosivat kauhuissaan siitä, että olivat niin paljon puhuneet niin salaperäisestä ja arkatuntoisesta asiasta.

Siitä saakka, kun tämä talo tai paremmin sanoen sen osa oli palanut, oli Balsamo todellakin ollut kadoksissa; taloa ei oltu kertaakaan korjattu, vaan oli jätetty asumattomaksi.

Jättäkäämme tämä vanha hotelli kolkkona ja kosteana ylenemään yön pimeyteen, parvekkeet lumen peitossa ja katto liekkien uurtamana, jos kohta emme tahtoneet sitä sivuuttaa hetkiseksi pysähtymättä kuin vanhan tutun eteen. Astuen sitten kadun poikki oikealle päin katselkaamme kapeata ja korkeata taloa, joka rajoittuen paksun muurin ympäröimään pieneen puutarhaan kohoaa harmaansinistä taivasta kohti kuin korkea, valkoinen torni.

Tämän talon harjalla ylenee savupiippu kuin ukkosenjohdatin, ja juuri sen kohdalla tuikkii korkeudessa loistava tähti.

Ylin kerros häipyisi näkymättömänä avaruuteen, ellei valonsäde punaisi kahta etusivun kolmesta akkunasta. Muut kerrokset ovat synkkiä ja pimeitä. Joko vuokralaiset nukkuvat? Säästävätkö he peittojen alle ryömineinä kynttilöitä ja puita, jotka tänä vuonna ovat niin kalliita? Ainakaan eivät nuo neljä huonekertaa anna mitään elon merkkiä, kun taas viides kerros ei ainoastaan elä, vaan vielä lisäksi säteilee aika pirteästi.

Kolkuttakaamme ulko-ovelle ja nouskaamme hämäriä portaita myöten; ne päättyvät tähän viidenteen kerrokseen, jonne meillä on asiaa. Seinää vasten nojaavat tikapuut johtavat ylimpään kerrokseen.

Ovessa riippuu sorkkarauta; rappusilla on olkimatto ja puinen naulakko.

Kun ensimmäinen ovi on avattu, joudumme pimeään ja tyhjään huoneeseen, siihen, jonka akkunassa ei ole valoa. Tämä kamari tekee eteisen virkaa, ja siitä päästään toiseen, jonka kalustoon ja yksityiskohtiin meidän sietää tarkoin tutustua.

Lattia tiilistä eikä puusta, karkeasti maalatut ovet, kolme kellastuneella sametilla päällystettyä, pajusta kyhättyä nojatuolia ja sohvan tapainen, joka vanhuuttaan kutistuneena on saanut patjansa röyhelöisiksi. Nuorena sellainen sohva läikehti ja ponnahteli, yli-ikäisenä se alistuu eikä enää istujaa nosta, ja kun se on voitettu, — kun sille istutaan, — niin se kirkuu.

Huomiotamme kiinnittää heti kaksi muotokuvaa seinällä. Kynttilä ja lamppu, toinen kolmijalkaisella sohvapöydällä, toinen uunin reunustalla, suuntaavat valonsa siten, että nämä kaksi kuvaa ovat polttopisteinä.

Ensimmäinen muotokuva on niin yleisesti tunnettu, että näköisyyden huomaa heti: poimuhattu, pitkulaiset, kalpeat kasvot, himmeä katse, suippoparta, kaulassa röyhelö; aivan ilmeisesti Henrik III, Ranskan ja Puolan kuningas [murhattiin v. 1589. — Suom.].

Sen alla on huonosti kullatussa kehyksessä luettavana mustakirjaiminen nimikirjoitus: