Читать книгу Rouva de la Motte - Alexandre Dumas - Страница 17

Rouva de la Motte ei ollut erehtynyt luullessaan, että äsken näkemänsä kääsit veivät pois hänen molemmat suosijattarensa.

Nämä olivat todellakin talon edustalla tavanneet senaikuiset kääsit, joissa oli suuret pyörät, kevyt koppa, jalkapeite korkealla ja takana mukava istuin palvelijalle. Valjaissa oli komea irlantilainen, typpöhäntäinen ruunikko, joka oli hyvässä lihassa. Ajoneuvot oli Saint-Clauden kadulle tuonut sama palvelija, joka oli ohjannut rekeä ja jota oli nimitetty Weberiksi, kuten olemme edellä kuulleet.

Naisten saapuessa paikalle piteli Weber hevosta suitsista ja koetti parhaansa mukaan hillitä tätä virmaa juoksijaa, joka tuimasti polki yön lähestyessä yhä kovettuvaa lunta. Nähdessään naiset Weber sanoi:

"Madame, minä olin käskenyt valjastaa Scipion, jota on hyvin helppo ohjata, mutta Scipio nyrjäytti jalkansa eilen illalla, eikä jäänyt muita kuin Bélus, ja tämä on kiusallinen."

"No minun puolestani", vastasi vanhempi naisista, "sillä ei ole väliä; tiedättehän, Weber, että minä olen tottunut ajamaan."

"Tiedän kyllä, että madame ohjaa oikein hyvin, mutta keli on kovin hankala. Minne madame ajaa?"

"Versaillesiin."

"Siis bulevardin kautta?"

"Ei suinkaan, Weber. Nyt on pakkanen, ja bulevardeilla olisi kai iljannetta. Kaduilla sensijaan ei ole niin vaikea kulkea, kun tuhannet jalkamiehet ovat polkeneet lunta. Kas niin, Weber, lähdetään nyt heti."

Weber hillitsi hevosta, kun naiset ketterästi nousivat kääseihin; sitten hän hypähti takaistuimelle ja ilmoitti olevansa valmiina.

Vanhempi naisista kääntyi silloin seuralaisensa puoleen ja kysyi:

"Sanokaapa nyt, Andrée, mitä siitä kreivittärestä ajattelette?"

Samassa hän hellitti ohjaksia, ja hevonen lähti kuin salama liikkeelle ja kääntyi Saint-Louisin kadun kulmasta.

"Minusta näyttää, madame", vastasi Andréeksi nimitetty nainen, "että rouva de la Motte on köyhä ja kovin onneton."

"Hyvin kasvatettu, eikö niin?"

"Epäilemättä."

"Olette häntä kohtaan kylmä, Andrée."

"Jos täytyy tunnustaa, niin hänen piirteissään on jotakin ovelaa, mikä ei minua miellytä."

"Te olette epäluuloinen, Andrée, sen kyllä tiedän; teitä miellyttääkseen pitää olla täydellinen. Minun mielestäni tuo pikku kreivitär on mielenkiintoinen ja yksinkertainen ylpeydessään ja nöyryydessään."

"Se on hänen onnekseen, madame, kun on osannut miellyttää teidän…"

"Varokaa!" huudahti nainen kääntäen äkkiä hevostaan syrjään, kun

Saint-Antoinen kadun kulmassa muuan kantaja oli joutua sen alle.

"Varokaa!" huusi myös Weber ukkosenäänellä.

Ja kääsit jatkoivat taas kulkuaan.

Mutta mies, joka oli pelastunut onnettomuudesta, kuului kiroilevan, ja siihen liittyi kuin kaikuna useita nurisevia ääniä kannattaakseen häntä mitä vihamielisimmillä huudoilla kääsejä vastaan.

Muutamissa sekunneissa oli Bélus jättänyt emäntänsä ja herjaajain välille koko sen alan, joka ulottuu Saint-Cathérinen kadulta Baudoyer-torille.

Kuten tunnettua, haaraantuu tie tässä, mutta taitava ajajatar poikkesi päättävästi Tixérandrie-kadulle, vaikka se on väkirikas, ahdas, eikä vähääkään ylimyksellinen.

Huolimatta hänen usein toistuneista varoitushuudoistaan ja Weberin ärjymisestä kuultiin siellä yhtä mittaa jalkamiesten taholta:

"Vietävän kääsit!… Hiiteen ne kääsit!"

Bélus kulki siitä kuitenkin lävitse, ja hento naiskäsi pani sen juoksemaan nopeasti ja varsinkin taitavasti lumisohjossa tai vielä vaarallisemmalla kohvajäällä purojen ja kuoppien poikki.

Vastoin kaikkea pelkoa ei kuitenkaan sattunut tapaturmaa; etualaa valaisi heleä lyhty, jollaista ylellisyyttä poliisi ei vielä vaatinut senaikuisilta kääseiltä.

Vaikka siis ei ollut sattunut onnettomuutta, ei kolhaistu toisia ajoneuvoja tai kadunkulmien suojakiviä eikä kaadettu ainoatakaan jalkamiestä, mikä oli ihmeellistä, jatkuivat kuitenkin huudot ja uhkaukset.

Yhtä nopeasti ja onnekkaasti kuljettiin Saint-Médéricin,

Saint-Martinin ja Aubry-le-Boucher-kadut.

Olisi voinut luulla, että hienompia kaupunginosia lähestyttäessä viha ylimyksellisiä kääsejä vastaan lauhtuisi.

Mutta kävi päinvastoin; heti kun Bélus oli astunut Ferronnerie-kadulle, huomasi alhaison sadatusten yhä vainoama Weber, että kääsien kulkiessa ihmisiä kerääntyi ryhmiin sivuille. Vieläpä jotkut näkyivät aikovan juosta niitä tavoittamaan.

Weber ei kuitenkaan tahtonut huolestuttaa emäntäänsä. Hän näki, kuinka kylmäverisesti ja sukkelasti tämä ohjasi hevosta pujahtamaan kaikkien niiden elottomien ja elollisten vastusten välitse, joista riippuu pariisilaisen ajajan sekä epätoivo että voitonriemu.

Bélus taas, teräksisten kintereittensä varassa, ei ollut kertaakaan edes luiskahtanut; niin hyvin osasi ohjaksia pitelevä käsi varjella sitä vieruilta ja syvennyksiltä.

Nyt ei kääsien ympärillä enää muristu, vaan räyhättiin. Ajajatar huomasi sen, ja katsoen vihamielisyyden saavan alkunsa jostakin tavallisesta syystä, kuten vaikeasta ajasta ja mielten ärtyisyydestä, hän päätti lyhentää tätä kiusausta.

Hän maiskutti kielellään, ja tämä kehoitus sai Béluksen vavahtamaan, ja sitten jatkui kulku täyttä ravia. Myymälät sivuutettiin nopeasti, ja jalkamiehet heittäytyivät syrjään.

"Varokaa! varokaa!" kuului lakkaamatta.

Kääsit olivat jo saapuneet lähelle Palais-Royalia ja juuri kiitäneet ohi Coq-Saint-Honorén kadun, jonka suulla kaunein luminen kartiopatsas vielä jokseenkin ylpeästi piti pystyssä suojasään supistamaa huippuaan, joka oli kuin karamelli, kun lapsi on imemällä sitä suipentanut.

Patsaassa oli ylimpänä koristeena tuuhea, tosin jo hieman haalistunut nauhatöyhtö, ja siihen oli kiinnitetty kahden lyhdyn välissä kieppuva taulu, johon tämän kaupunginkorttelin julkinen kirjuri oli pelkillä "suurilla" kirjaimilla piirtänyt seuraavat neljä säettä:

Kuningatar niin viehkeän ylväs

kuninkaan lempeän vierell' on;

ei häivy kuin tää hetken pylväs

sun kansasi rakkaus rajaton.

Tällä kohtaa Bélus tapasi ensimmäisen vakavan esteen. Muistopatsasta ruvettiin juuri valaisemaan ilotulituksella, ja sen ympärille oli kasaantunut paljon uteliaita, joiden tiheän joukon lävitse ei voinut ravata. Täytyi siis antaa hevosen kulkea käyden.

Mutta Béluksen oli nähty tulevan salamannopeasti ja kuultu ne huudot, jotka sitä saattoivat, ja vaikka sen juoksu oli esteen sattuessa jyrkästi pysäytetty, tuntui kääsien näkeminen tekevän kansanjoukkoon mitä pahimman vaikutuksen. Kuitenkin ihmiset vielä jakaantuivat kahtaalle.

Mutta jääpatsaan jälkeen ilmestyi kansankokous toisesta syystä.

Palais-Royalin ristikkoportit olivat auki, ja pihalla oli suunnattomien rovioiden ääressä lämmittelemässä kokonainen armeija kerjäläisiä, joille Orleansin herttuan lakeijat jakelivat keittoa savimaljoissa.

Mutta vaikka lämmitteleviä ja syöjiä olikin paljon, oli kuitenkin enemmän niitä, jotka katselivat heidän syömistään ja lämmittelemistään. Pariisissa onkin tapana, että mitä tahansa joku tekee, aina hän saa katselijoita.

Voitettuaan ensi esteen, oli kääsien siis pakko pysähtyä toisen eteen, niinkuin laivan käy karien keskellä.

Nyt ne huudot, jotka tähän asti olivat vain epäselvänä meluna tulleet molempien naisten korviin, kuuluivat selvästi räyhääjien joukosta.

Huudettiin:

"Alas kääsit! Alas musertajat!"

"Meillekö noin huudetaan?" kysyi ohjaksissa oleva nainen seuralaiseltaan.

"Pelkään, madame, että todellakin niin on laita", vastasi tämä.

"Olemmeko ketään musertaneet?"

"Emme ketään."

"Alas kääsit! Alas musertajat!" kirkui joukko vimmoissaan.

Nousi myrsky, hevosen suitsiin tartuttiin, ja Bélus, joka ei suvainnut töykeiden käsien kosketusta, hyppi pystyyn ja korskui kauheasti.

"Komisariuksen luo, komisariuksen luo!" ulvoi muuan ääni.

Molemmat naiset silmäilivät toisiaan hämmästyneinä.

Heti toistivat tuhannet äänet:

"Komisariuksen luo!"

Sillä välin kurkistivat jotkut uteliaat kuomin alle, ja kohta kuului joukossa huomautuksia.

"Ahaa, siinä on naisia!" sanoi muuan.

"Niin, nukkeja, jonkun Soubisen omia tai jonkun d'Henninin hempukoita."

"Oopperanaisia, jotka luulevat saavansa ajaa köyhien yli kun niillä on kymmenen tuhatta livreä kuussa, millä voi maksaa sairaalan laskun."

Tälle viimeiselle letkaukselle hurrattiin riivatusti.

Kumpaankin naiseen tämä kohtaus vaikutti eri tavalla. Toinen vetäytyi syvemmälle kääseihin kalpeana ja vavisten. Toinen pisti rohkeasti päänsä esille rypistäen kulmakarvojaan ja huulet yhteen puristettuina.

"Voi, madame, mitä aiotte?" huudahti hänen seuralaisensa ja veti häntä takaisin päin.

"Poliisikomisariuksen luo!" kirkuivat raivostuneimmat edelleen, "jotta niistä otetaan selko."

"Voi, voi, madame, nyt olemme hukassa", kuiskasi nuorempi nainen.

"Rohkeutta, Andrée, rohkeutta vain!" vastasi toinen.

"Mutta teidät nähdään, ehkä tunnetaan!"

"Katsokaa takaruudusta, onko Weber vielä paikallaan."

"Hän koettaa astua maahan, mutta joukko piirittää häntä; kuitenkin hän pitää puoliaan. Kah, nyt hän jo tulee."

"Weber, Weber, auttakaa meitä astumaan ulos", sanoi nainen saksaksi.

Kamaripalvelija totteli, ja pari kertaa sysättyään hartioillaan tungettelijat tieltään hänen onnistui avata kääsien jalkapeite.

Molemmat naiset hypähtivät kevyesti maahan.

Sillä välin joukko kävi hevosen ja kääsien kimppuun, joiden koppaa ruvettiin särkemään.

"Mutta mitä ihmettä nyt on tekeillä?" jatkoi vanhempi nainen yhä saksaksi. "Ymmärrättekö tekään siitä mitään, Weber?"

"Kunniani kautta, madame, en vähääkään", vastasi palvelija, jolta saksan kieli sujui paljoa paremmin kuin ranska ja joka samalla jakeli kelpo potkuja pitääkseen hyökkääjiä loitolla.

"Eiväthän nuo ole ihmisiä, vaan villipetoja!" puhui nainen edelleen saksankielellä. "Mitä heillä on minua vastaan, sanokaapa!"

Sillä hetkellä kuului kohtelias ääni, joka oli merkillisesti ristiriidassa kaikkialta tulevien uhkausten ja loukkausten kanssa, vastaavan heille puhtaalla saksinmurteella:

"Teitä, madame, syytetään siitä, että rikotte tänä aamuna julkaistua poliisimääräystä, jonka mukaan ei saa ennen kevään tuloa kulkea kääseillä, ne kun ovat hyvälläkin kivityksellä vaarallisia, mutta jalkamiehille ihan murhaavat silloin, kun on iljankoa eikä niiden pyöriä voi väistää."

Nainen kääntyi katsomaan, mistä tämä ystävällinen ääni tuli uhkaavien huutojen keskeltä. Silloin hän huomasi nuoren upseerin, jonka oli varmaankin täytynyt heitä lähetäkseen rynnistellä yhtä urheasti kuin Weber ponnisteli pysyäkseen paikallaan.

Nuoren miehen hienot ja sirot piirteet, komea vartalo ja uljas ilme miellyttivät naista, joka kiirehti vastaamaan saksaksi:

"Voi, hyvä Jumala, minä en tiennyt sitä määräystä; minulla ei siitä ollut mitään tietoa."

"Oletteko ulkomaalainen, madame?" kysyi nuori upseeri.

"Olen, monsieur; mutta sanokaa, mitä nyt on tehtävä? Kääsini rikotaan."

"Täytyy antaa rikkoa, madame, ja sillaikaa pujahtaa pois. Pariisin rahvas on raivoissaan rikkaita vastaan, jotka komeilevat ylellisyydellään keskellä kurjuutta, ja tänä aamuna annetun määräyksen nojalla teidät viedään poliisikomisariuksen luo."

"Ei koskaan!" huudahti nuorempi nainen, "ei koskaan!"

"Jos niin on", huomautti upseeri nauraen, "niin käyttäkää hyväksenne aukkoa, jonka tungoksessa toimitan, ja menkää pakoon."

Nämä sanat lausuttiin niin suorasukaisesti, että molemmat muukalaiset ymmärsivät upseerin kuulleen alhaison huomautukset sellaisista tytöistä, joita herrat de Soubise ja d'Hennin elättivät. Mutta nyt ei ollut aika olla arkatuntoinen.

"Antakaa meille käsivartenne, monsieur, ja saattakaa jollekin ajuriasemalle", sanoi vanhempi nainen käskevällä äänensävyllä.

"Minäpä olen tuuminut panna hevosenne nousemaan takajaloilleen, ja kun siitä syntyy aika sekamelska, voitte sillaikaa paeta, sillä", lisäsi nuori mies, jonka teki kovasti mieli päästä eroon vaarallisen suojeluspuuhansa vastuusta, "ihmiset kyllästyvät jo kuulemaan meidän puhuvan outoa kieltä."

"Weber!" huusi nainen kovalla äänellä, "toimita niin, että Bélus nousee pystyyn ja saadaan tuo joukko pelästymään ja väistymään."

"Ja sitten, madame?"

"Sitten jäät tänne, ja me lähdemme."

"Entä jos ne särkevät vaununkopan?"

"Särkekööt, älä siitä huoli; pelasta Bélus, jos voit, ja varsinkin itsesi; muuta en pyydä."

"Hyvä on, madame", vastasi Weber.

Ja kohta hän kutitti arkahermoista irlantilaista hevosta, niin että tämä hypähti pystyyn keskellä linnanpihaa ja kaatoi kumoon innokkaimmat, jotka olivat tarttuneet suitsiin ja aisoihin. Silloin syntyi hirmuinen kauhu ja sekasorto.

"Tänne käsivartenne, monsieur", sanoi nyt nainen upseerille; "tulkaa, pikku ystäväni", lisäsi hän kääntyen Andréehen päin.

"No mennään sitten, rohkea nainen!" mutisi upseeri hiljaa ja tarjosi ihailevin mielin käsivartensa sille, joka oli sitä pyytänyt.

Muutamassa minuutissa hän oli saattanut molemmat naiset läheiselle torille, missä oli ajoneuvoja odottamassa kyytejä, ajurien torkkuessa istuimillaan ja hevosten kaivatessa, silmät puoliummessa ja päät riipuksissa, laihaa ilta-apettaan.