Читать книгу Rouva de la Motte - Alexandre Dumas - Страница 7

"Mikä on elämän ensimmäinen ehto?" lausui hän tehden siron ja keveän liikkeen kauniilla valkoisilla käsillään, joissa kimalteli sormuksia, näiden joukossa kuningatar Kleopatran timantti säteillen kuin pohjantähti. "Terveys, eikö niin?"

"Tietysti", vastasivat kaikki.

"Ja terveyden ehtona on…"

"Ravintojärjestys", sanoi Hagan kreivi.

"Olette oikeassa, herra kreivi; ravintojärjestyksestä terveys riippuu. No hyvä, eikö näihin elämänveteni tippoihin voisi sisältyä kaikkein paras ravintojärjestys?"

"Kukapa sen tietää?"

"Te, kreivi."

"Niin kyllä, mutta…"

"Mutta eivät muut", puuttui asiaan rouva Dubarry.

"Se on eri kysymys, madame, ja sen käsittelemme kohta. Kuten sanottu, minä olen aina noudattanut tippojeni nauttimisohjetta, ja koska niissä toteutuu kaikkien aikojen ihmisten ikuinen haave, koska juuri niitä on etsitty muinoin nuoruuden veden nimisinä ja nykyaikana elämänvetenä, niin olen alati säilyttänyt nuoruuteni, sen nojalla terveyteni ja sen nojailla elämäni. Sehän on selvää."

"Mutta kaikki kuluu, kreivi, kauneinkin ruumis niinkuin muukin."

"Pariksen yhtä hyvin kuin Vulcanuksen", lisäsi kreivitär.

"Kaiketi olette tuntenut Pariksen, herra de Cagliostro?"

"Varsin hyvin, madame; hän oli oikein sievä nuorukainen, mutta ei ansaitse kaikkea sitä, mitä hänestä Homeros laulaa ja naiset ajattelevat. Ensiksikin hänellä oli punainen tukka."

"Punainen. Hyi hirveätä", sanoi kreivitär.

"Kovaksi onneksi Helena oli toista mieltä kuin te, madame. Mutta palatkaamme elämänveteen."

"Niin, niin", yhtyivät siihen kaikki.

"Väitätte siis, herra de Taverney, että kaikki kuluu. Olkoon niin. Mutta tiedätte myös, että kaikki korjautuu, korvautuu tai syntyy uudestaan, miten sitä nimittäisikin. Siitä on esimerkkinä pyhän Hubertin kuuluisa veitsi, joka on niin monesti vaihtanut terää ja vartta; sillä näistä kaksinkertaisista vaihdoista huolimatta se on pysynyt pyhän Hubertin veitsenä. Se viini, jota Heidelbergin munkit säilyttävät kellarissaan, on yhä samaa viiniä, vaikka jättiläistynnyriin joka vuosi kaadetaan uuden korjuun tuotetta. Heidän viininsä on myöskin aina kirkasta, vahvaa ja hyvänmakuista; sitävastoin se viini, jonka Opimius ja minä suljimme roomalaisiin saviruukkuihin, oli sata vuotta myöhemmin, kun yritin sitä juoda, enää vain sakeata velliä, jota kenties olisi voinut syödä, mutta ei mitenkään juoda."

— No niin, minä en seurannut Opimiuksen esimerkkiä, vaan sen sijaan arvasin, mikä esimerkki tulisi olemaan saatavana Heidelbergin munkeista. Olen ylläpitänyt ruumistani valamalla siihen joka vuosi uusia elämän aineksia, joiden on määrä uudestaan synnyttää entiset. Joka aamu on nuori ja veres atoomi korvannut veressäni, lihassani, luissani jonkin kuluneen, herpaantuneen hiukkasen.

— Olen herättänyt uuteen eloon ne jätteet, jotka tavallinen ihminen huomaamattaan päästää valtaamaan koko olemuksensa; ne sotilaat, jotka ihmisluonto on Jumalalta saanut puolustautuakseen häviötä vastaan, sen sotaväen, jonka suuri yleisö lakkauttaa tai jättää joutilaisuudessa lamaantumaan, olen pakottanut alituiseen toimintaan, ja tätä helpotti, vieläpä ohjasi sellaisen kiihottunen käyttö, joka aina pysyy uutena. Tästä uutterasta elämän tutkimisesta johtuu, että ajatteluni, liikuntani, hermostoni, sydämeni, sieluni ei ole milloinkaan unohtanut kerran oppimiaan tehtäviä. Koska tässä maailmassa kaikki liittyy yhteen kuin ketjuksi ja niinkuin ne, jotka aina tekevät yhtä ja samaa, parhaiten siinä onnistuvat, on minusta tietysti tullut kaikkia muita taitavampi karttamaan ne vaarat, joita on ollut kolmituhatvuotisen elämäni varrella, ja näin on käynyt siksi, että olen osannut kaikesta ottaa kokemusta, jonka nojalla näen edeltäkäsin minkä tahansa tilanteen haitat ja uhkat. Niinpä ei minua saisi astumaan taloon, joka uhkaa luhistua. Ei ikipäivinä, sillä niin paljon olen taloja nähnyt, että ensi silmäyksellä voin erottaa hyvät huonoista. Turhaa olisi minua pyytää metsästämään taitamattoman kanssa, joka ei osaa pyssyään käsitellä. Kefaloksesta alkaen, joka surmasi puolisonsa Prokriin, hallitsijaan saakka, joka puhkaisi silmän hänen korkeudeltaan prinssiltä, olen nähnyt liiankin monta hutilusta. Sodassa ette saisi minua valitsemaan sitä tai sitä asemaa, jonka ken tahansa muu hyväksyisi, jos kerran olen tuokiossa laskettuani kaikki suorat ja käyrät linjat havainnut niiden kuolettavasti yhtyvän juuri sillä kohtaa. Sanonette ehkä, ettei voi ennakolta nähdä harhaan lentänyttä kuulaa. Siihen vastaisin, ettei miljoonan laukausta välttäneelle voisi anteeksi antaa, jos hän jättäyisi harhaan menneen luodin surmattavaksi.

— Älkää näyttäkö noin epäileviä eleitä. Olenhan tässä elävänä todistuksena. En väitä olevani kuolematon; sanon vain taitavani, mitä ei kukaan muu taida, se on: väistää tapaturmaista kuolemaa. Niinpä, esimerkiksi, en mistään hinnasta jäisi tänne neljännestunniksi kahden kesken herra de Launayn kanssa, joka juuri ajattele, että jos saisi minut johonkin Bastiljinsa koppiin, hän koettelisi kuolemattomuuttani nälällä; myöskään en jäisi herra de Condorcetin seuraan, sillä tällä hetkellä hänellä on mielessä sujahuttaa lasiini sitä ainetta, jota on hänen vasemman etusormensa kantasormuksessa, ja se on myrkkyä. Kummallakaan ei tietysti ole pahaa tarkoitusta, vaan ainoastaan jokin tieteellinen uteliaisuus, pelkkä halu tietää, veisikö se minulta hengen.

Molemmat kreivi Cagliostron mainitsemat henkilöt säpsähtivät.

"Tunnustakaa suoraan, herra de Launay; me emme ole tuomioistuin, eikä sitäpaitsi aikomusta rangaista. Antakaapa kuulla, oletteko ajatellut, mitä juuri sanoin? Ja te, herra de Condorcet, pidättekö todellakin tuossa sormuksessa myrkkyä, jota tahtoisitte antaa minun maistaa rakkaan tieteenne nimessä?"

"Totta vie", vastasi herra de Launay nauraen ja punastuen, "myönnän teidän olevan oikeassa, herra kreivi; se oli hulluutta mutta se pisti päähäni juuri sillä hetkellä, kun minua syytitte."

"Ja minä", lausui Condorcet, "tahdon olla yhtä avomielinen kuin herra de Launay. Todellakin arvelin, että jos maistaisitte sormukseeni kätkettyä ainetta, ei kuolemattomuutenne olisi puolenkaan äyrin arvoinen."

Vieraspöydästä kajahti samassa hetkessä ihastuksen huudahdus. Nämä tunnustukset eivät tosin näyttäneet toteen kreivi de Cagliostron kuolemattomuutta, mutta hänen läpitunkeva älynsä kävi niistä ilmi.

"Siinä näette", sanoi Cagliostro tyynesti, "että arvasin oikein. Samoin on kaiken muunkin laita, mitä vastedes tapahtuu. Elämän tottumus ilmaisee minulle ensi silmäyksellä tapaamieni henkilöiden menneisyyden ja tulevaisuuden. Niin erehtymätön olen tässä kohden, että aavistukseni koskee eläimiäkin, vieläpä elotonta luontoa. Vaunuihin noustessani näen hevosten eleistä, että ne matkalla pillastuvat, tai ajajan ilmeestä, että hän kaataa minut kumoon tai törmää jotakin vasten. Laivaan astuessani arvaan, onko kapteeni taitamaton tai itsepäinen, eikä siis voi tai tahdo ohjata alustaan, niinkuin kulloinkin on tarpeen. Silloin kartan tuota ajajaa tai kapteenia; en nouse vaunuihin taikka laivaan. Sattumaa en kiellä, minä vain supistan sitä. Kun muu maailma jättää sille sata mahdollisuutta, riistän minä siltä yhdeksänkymmentä yhdeksän ja varon sadannetta. Tällainen etu minulla on siitä, että olen elänyt kolmetuhatta vuotta."

"Niin ollen", sanoi Lapeyrouse nauraen, toisten tuntiessa Cagliostron sanoista ihastusta tai pettymystä, "teidän, rakas profeetta, pitäisi seurata minua niihin laivoihin, joiden on määrä kuljettaa minua maapallon ympäri. Tekisitte minulle erinomaisen palveluksen."

Cagliostro ei vastannut mitään.

"Herra marski", jatkoi merenkulkija yhä nauraen, "kun herra kreivi de Cagliostro, ymmärrettävästi kyllä, ei tahdo jättää näin hauskaa seuraa, sallinette minun lähteä yksin. Suokaa anteeksi, Hagan kreivi, ja samoin te, madame, mutta kello lyö jo seitsemän, ja minä olen kuninkaalle luvannut astua vaunuihin neljänneksen yli seitsemän. Mutta koska kreivi de Cagliostro ei halua tulla katsomaan kahta laivaani, ilmoittakoon hän edes, mitä minulle tapahtuu Versaillesin ja Brestin välillä. Brestistä maannavalle hän on minun puolestani vapaa; siitä matkasta vastaan kyllä yksin. Mutta Versaillesin ja Brestin väli kaipaa kun kaipaakin hänen lausuntoaan."

Cagliostro loi vielä kerran Lapeyrouseen niin alakuloisen katseen, kasvoissa niin lempeä ja samalla niin murheellinen ilme, että se vaikutti useimpiin läsnäolijoihin oudostuttavasta Mutta merenkulkija ei huomannut mitään. Hän lausui seuralle jäähyväiset; hänen palvelijansa auttoivat hänen ylleen raskaan, väljän turkisviitan, ja rouva Dubarry pisti salavihkaa hänen taskuunsa muutamia niistä oivallisista sydäntävahvistavista rohdoista, jotka ovat pitkällä matkalla niin tervetulleita, vaikka matkustaja tuskin koskaan tulee itse niitä hankkineeksi ja jotka jäisessä ilmanalassa suoritettavan retken pitkinä öinä hänelle muistuttavat poissaolevia ystäviä.

Yhä hymyillen Lapeyrouse kumarsi kunnioittavasti Hagan kreiville ja ojensi kätensä vanhalle marskille.

"Hyvästi, rakas Lapeyrouse", sanoi Richelieun herttua.

"Vain näkemiin asti, herttua", vastasi Lapeyrouse. "Tuntuu todellakin, kuin luultaisiin minun menevän iäksi. Matka maapallon ympäri ei ole ikuinen, viivyn poissa enintään neljä, viisi vuotta. Sitä varten ei tarvita juhlallisia jäähyväisiä."

"Neljä tai viisi vuotta", ihmetteli marski. "Miksi ette samalla sano neljä tai viisi vuosisataa? Minun iälläni päivät ovat vuosia, ja siksi sanonkin teille: jääkää hyvästi."

"Mitä vielä. Kysykää tietäjältä", nauroi Lapeyrouse; "hän lupaa teille vielä parikymmentä elinvuotta, vai kuinka, herra de Cagliostro? Voi jospa olisitte, kreivi, jo ennemmin puhunut minulle jumalaisista tipoistanne. Maksakoot ne mitä tahansa, minä olisin niitä hankkinut tynnyrillisen Astrolabe laivalleni. Vielä yksi suudelma kauniille kädellenne, madame, kauneimmalle, mitä varmaankaan saan nähdä siihen saakka, kun retkeltäni palaan. Näkemiin."

Ja hän lähti salista.

Cagliostro oli yhä vaiti kuin pahaenteinen tietäjä.

Saliin voitiin kuulla kapteenin askeleet kajahtavilla ulkoportailla, hänen yhä iloinen äänensä pihalla ja hänen viimeiset terveisensä niille, jotka olivat kerääntyneet hänen lähtöään katselemaan.

Sitten hevoset ravistelivat kulkusilla koristettuja päitään, vaunujen ovi läjähti kiinni, ja pyörät alkoivat jyristä pitkin katukiviä.

Lapeyrouse oli nyt astunut ensi askeleen salaperäisellä matkallaan, jolta ei koskaan palannut.

Kaikki kuuntelivat.

Kun ei enää kuulunut mitään, kääntyivät kaikkien katseet kuin yliluonnollisen voiman pakottamina Cagliostroon.

Tämän miehen kasvoilla loisti nyt tietäjän haltioittuminen, mikä värisytti kaikkia läsnäolijoita. Oudon juhlallista äänettömyyttä kesti tuokion aikaa. Ensimmäisenä keskeytti sen Hagan kreivi.

"Miksi ette vastannut hänelle, monsieur?"

Tässä kysymyksessä tuli esille koko seuran huolestunut mieliala.

Cagliostro vavahti, ikäänkuin nämä sanat olisivat hänet herättäneet syvistä mietteistä.

"Siksi, että minun olisi täytynyt hänelle puhua joko epätotta tai armotonta totta."

"Kuinka niin?"

"Minun olisi, totta puhuen, täytynyt hänelle sanoa: Herra de Lapeyrouse, Richelieun herttua on oikeassa sanoessaan teille hyvästi eikä näkemiin."

"No mutta", hätkähti Richelieu ja kalpeni. "Mitä ihmettä te nyt sanotte Lapeyrousesta, herra Cagliostro?"

"Tyyntykää, herra marski", rauhoitti Cagliostro, "eihän tämä surullinen ennustus teitä koske."

"Mitä tämä on?" huudahti rouva Dubarry. "Lapeyrouse-parka, joka juuri suuteli kättäni…"

"Ei ainoastaan ole sitä uudestaan suutelematta, madame, vaan myöskään ei koskaan enää näe tänä iltana jättämiään henkilöitä", sanoi Cagliostro tarkkaavasti katsellen vedellä täytettyä lasia, joka oli niin sijoitettu, että siinä opaalin väriset heleät valojuovat taittuivat ympäröivien esineiden poikkipäin kulkeviin varjoihin.

Kaikkien huulilta pääsi hämmästyksen huuto.

Keskustelu oli nyt joutunut sille asteelle, että mielten jännitys yhä kasvoi; vakavasta, juhlallisesta, melkein tuskaisesta sävystä, joka tuli esille läsnäolijain sanoissa tai katseissa heidän kysellessään Cagliostrolta, olisi voinut päättää, että nyt oli puhe muinaisajan oraakkelin pettämättömistä ennustuksista.

Sillävälin, kun kaikki näin olivat kiintyneet yhteiseen asiaan, nousi herra de Favras, aavistaen toistenkin toivomuksen, antoi kädellään merkin ja hiipi varpaisillaan katsomaan, oliko etuhuoneessa ketään palvelijoista kuuntelemassa.

Mutta, kuten sanottu, Richelieun marskin talossa vallitsi hyvä järjestys, eikä herra de Favras tavannut etuhuoneessa muita kuin vanhan taloudenhoitajan, joka ankarana kuin etuvartija oli torjumassa pääsyä ruokasaliin jälkiruuan juhlallisena hetkenä.

Hän palasi paikalleen istumaan ilmaisten kädenliikkeellä, että pöytäseura sai olla ihan rauhassa.

"Siinä tapauksessa", sanoi rouva Dubarry, vastaten herra de Favrasin rauhoittavaan viittaukseen, ikäänkuin se olisi ääneen lausuttu, "siinä tapauksessa ilmoittakaa meille, miten käy Lapeyrouse-poloisen."

Cagliostro pudisti päätään.

"No, no, herra de Cagliostro, sanokaa nyt kuitenkin", yhtyivät siihen herrat.

"Niin, sitä me todellakin pyydämme."

"Olkoon menneeksi; herra de Lapeyrouse lähtee, kuten hän teille mainitsi, kiertomatkalle maapallon ympäri täydentääkseen Cookin retkiä, sen onnettoman Cookin, joka, niinkuin tiedätte, murhattiin Sandwich-saarilla."

"Niin, niin, tiedämme", myönsivät kaikki pikemmin päänimikkeillä kuin sanoilla.

"Kaikki näyttää lupaavan tälle yritykselle menestystä: Lapeyrouse on kelpo merenkulkija, ja sitäpaitsi on kuningas Ludvig XVI taitavasti suunnitellut hänen reittinsä."

"Aivan oikein", puuttui puheeseen Hagan kreivi. "Ranskan kuningas on etevä maantieteilijä, vai mitä, herra de Condorcet?"

"Kyllä, etevämpikin kuin mitä kuninkaan tarvitsee olla", vastasi markiisi. "Kuningasten sietäisi tietää kaikki vain pintapuolisesti. Silloin he ehkä taipuisivat niiden johdettaviksi, jotka tuntevat asian ytimen."

"Se olkoon opiksi, herra markiisi", huomautti Hagan kreivi hymyillen.

Condorcet punastui.

"Ei mitenkään, herra kreivi", vastasi hän, "se on vain pelkkä mietelmä, filosofinen yleispäätelmä."

"Hän siis lähtee?" sanoi rouva Dubarry haluten lopettaa kaikki yksityiset jutut, joiden vuoksi yleiskeskustelu ehkä voisi poiketa uraltaan.

"Niin, hän lähtee", toisti Cagliostro. "Mutta niin kova kiire kuin hänellä näyttikin olleen, älkää silti luulko, että hän heti aloittaa laivamatkansa; ei, minä näen hänen hukkaavan paljon aikaa Brestissä."

"Sepä vahinko", sanoi Condorcet, "sillä juuri nyt on sopiva lähtöaika. Melkein on jo vähän myöhäistäkin, helmi- tai maaliskuu olisi ollut parempi."

"Älkää häntä moittiko tästä parin kuukauden viivytyksestä herra de

Condorcet. Ainakin hän elää sen aikaa, elää ja toivoo."

"Hänelle on arvatenkin annettu hyvät seuralaiset?" lausui Richelieu.

"On", vastasi Cagliostro. "Toisen laivan päällikkö on etevä upseeri. Näen hänet: hän on vielä nuori, seikkailuhaluinen, urhoollinen, kovaksi onnekseen."

"Mitä? Kovaksi onnekseen."

"Niin, sillä vuoden kuluttua tähystelen tätä ystävää enkä enää näe", sanoi Cagliostro levottomana tarkaten vesilasia.

"Ei suinkaan teistä kukaan ole herra de Langien sukulainen?"

"Ei."

"Eikä kukaan häntä tunne?"

"Ei."

"No niin, hän joutuu ensimmäisenä kuoleman omaksi. En näe häntä enää."

Vieraiden kesken kuului kauhun hälinää.

"Entä hän… hän… Lapeyrouse?" kyselivät monet äänet läähättäen.

"Hän purjehtii, nousee maihin, astuu taas laivaan. Vuosi, kaksi vuotta käy kaikki hyvin. Hänestä saadaan tietoja, mutta sitten…" [Se upseeri, joka toi viimeiset tiedot Lapeyrousesta, oli herra de Lesseps, ainoa retkikunnan jäsen, joka sai uudestaan nähdä Ranskan. Tekijä.]

"Sitten…?"

"Vuodet vierivät."

"Entä sitten?"

"Valtameri on suuri, taivas synkkä. Siellä täällä kohoo tutkimattomia maita, toisaalla taas kauhistavia hahmoja, senkaltaisia, kuin Kreikan saaristomeren hirviöt. Ne vaanivat alusta, joka merivirran viemänä kiitää sumussa karien lomitse; sitten nousee myrsky, vieraanvaraisempi kuin ranta, ja sen jälkeen kaameita tulikieliä. Voi, Lapeyrouse, Lapeyrouse, jos voisit minua kuulla, sanoisin sinulle: Kristoffer Kolumbuksen tavoin pyrit uutta maailmaa löytämään; varo tuntemattomia saaria."

Hän vaikeni.

Hyinen väristys tuntui kaikkien jäsenissä hänen viime sanojensa vielä kaikuessa.

"Mutta miksi ette häntä varoittanut?" huudahti Hagan kreivi joutuen, kuten toisetkin, tämän eriskummaisen, sydämiä mielensä mukaan myllertävän henkilön vaikutukselle alttiiksi.

"Juuri niin", yhtyi siihen rouva Dubarry, "miksi ei riennetä, koeteta saada häntä kiinni? Sellaisen miehen kuin Lapeyrousen henki maksanee edes sen verran kuin kuriirin matka, hyvä marski."

Marski ymmärsi vihjauksen ja nousi jo puoleksi soittaakseen kelloa, mutta Cagliostro teki torjuvan liikkeen, ja marski vaipui takaisin nojatuoliinsa.

"Sen pahempi, ei mistään varoituksesta ole apua", selitti Cagliostro. "Ihminen, joka edeltäpäin näkee kohtalon, ei voi sitä muuttaa. Herra de Lapeyrouse nauraisi, jos olisi kuullut sanani, niinkuin Priamoksen pojat nauroivat Kassandran ennustuksille; mutta kah, tekin, Hagan kreivi, nauratte, ja naurunne tarttuu kyllä koko tähän seuraan. Älkää lainkaan pidättäkö itseänne, herra de Favras; enhän ole koskaan tavannut uskovaista kuulijaa."

"Ei, ei, kyllä me uskomme", huudahtivat rouva Dubarry ja vanha

Richelieun herttua.

"Minä uskon", mutisi Taverney.

"Minä myös", sanoi Hagan kreivi kohteliaasti.

"Niinpä niin", huomautti Cagliostro, "uskotte muka, kun on puhe

Lapeyrousesta; mutta jos asia koskisi teitä itseänne, ette uskoisi."

"No, no."

"Siitä olen varma."

"Myönnän", sanoi Hagan kreivi, "että minut olisi saatu uskomaan, jos herra de Cagliostro olisi sanonut Lapeyrouselle: Karttakaa tuntemattomia saaria. Silloin hän olisi ollut varuillaan, ja siinä olisi aina ollut jokin pelastuksen mahdollisuus."

"Vakuutan teille, ettei niin olisi käynyt, herra kreivi. Ja jos hän olisikin uskonut, niin huomatkaa, kuinka kauheata olisi ollut saada sellainen ilmoitus, kun sitten vaaran hetkellä, nähdessään nuo tuntemattomat, tuhoa uhkaavat saaret, mies-parka olisi ennustukseeni luottaen tuntenut salaperäisen kuoleman lähestyvän voimatta sitä torjua Silloin ei olisi ollut vain kuolema, vaan tuhat kuolemaa hänen kärsittävänään, sillä tuhannen kuoleman vertaista on pimeässä hapuilla epätoivo mielessä. Ottakaa huomioon, että toivo, jonka olisit häneltä riistänyt, on viimeinen lohdutus, joka kovaonnisella vielä säilyy, kun pyövelin terä uhkaa, vieläpä kun se jo hipaisee, kun hän tuntee sen leikkaavan ja veri vuotaa. Elämä sammuu, ja vielä ihminen toivoo."

"Se on totta", sanoivat jotkut hiljaa.

"Niin", jatkoi Cagliostro, "muuta todellista hyvää, kuin sen verhon, joka peittää elämämme lopun, ei Jumala ole antanut ihmiselle maan päällä."

"Olkoon sen laita kuinka tahansa", sanoi Hagan kreivi, "mutta jos teidän kaltaisenne mies sattuisi minulle sanomaan: Varokaa sitä ihmistä tai sitä asiaa, pitäisin neuvon hyvänä ja kiittäisin sen antajaa."

Cagliostro pudisti hiljakseen päätään, samalla surumielisesti hymyillen.

"Totta puhuen, herra de Cagliostro", jatkoi kreivi, "varoittakaa minua, niin saatte siitä kiitokset."

"Haluatte siis, että sanon teille, mitä en tahtonut sanoa

Lapeyrouselle?"

"Juuri sitä haluan."

Cagliostro näytti aikovan puhua, mutta jätti sikseen, sanoen vain:

"Ei, herra kreivi, ei."

"Pyydän teiltä hartaasti."

Cagliostro käänsi päänsä poispäin.

"En koskaan!" mutisi hän.

"Varokaa", sanoi kreivi leikillisesti, "tuolla tapaa riistätte minulta uskon."

"Parempi on olla epäuskossa kuin tuskassa."

"Herra de Cagliostro", lausui nyt kreivi vakavasti, "teiltä on unohtunut muuan asia."

"Mikä?" kysyi profeetta kunnioittavasti.

"Se, että jos onkin ihmisiä, jotka haitatta voivat olla kohtalostaan tietämättömiä, niin on taas toisia, joiden tarvitsisi tietää tulevaisuutensa, koska heidän kohtalonsa on tärkeä, ei ainoastaan heille itselleen, vaan miljoonille ihmisille."

"Siis", sanoi Cagliostro, "käskekää. Ilman käskyä en sano mitään."

"Mitä tarkoitatte?"

"Teidän majesteettinne käskeköön", vastasi Cagliostro hiljaa.

"Minä tottelen."

"Käsken teitä paljastamaan kohtaloni, herra de Cagliostro", määräsi nyt kuningas viehättävän majesteettisesti.

Samassa kun Hagan kreivi salli kohdella itseään kuninkaana ja luopui säätynsä keinotekoisesta salaamisesta antaen käskyn, nousi Richelieun herttua istumasta, meni nöyrästi kumartamaan ruhtinaalle ja sanoi hänelle:

"Kiitän kunniasta, jonka Ruotsin kuningas on kodilleni osoittanut; suvaitkoon nyt teidän majesteettinne asettua kunniapaikalle. Tästä hetkestä alkaen se voi kuulua vain teille."

"Olkaamme vain paikoillamme, herra marski, älkäämmekä antako ainoankaan sanan mennä hukkaan, mitä kreivi de Cagliostro aikoo minulle sanoa."

"Kuninkaille ei lausuta totuutta, sire."

"Joutavia! Enhän minä nyt ole kuningaskunnassani. Herra herttua, pyydän teitä istumaan paikallanne; olkaa niin hyvä, herra de Cagliostro, ja puhukaa."

Cagliostro tähysteli taas lasiinsa; pohjasta kohosi pinnalle päin sellaista pieniä kuplia, joita nähdään samppanjassa, ja vesi näkyi hänen mahtavan katseensa läpitunkemana joutuneen liikkeeseen, jota hänen tahtonsa ohjasi.

"Sire, sanokaa minulle, mitä tahdotte tietää", virkkoi Cagliostro.

"Nyt olen valmis vastaamaan."

"Sanokaa, millä tavalla kuolen."

"Ammuttuna, sire."

Kustaan otsa säteili.

"Ah, taistelussa", sanoi hän, "niinkuin ainakin, sotilas. Kiitos, herra de Cagliostro, tuhannet kiitokset! Aavistan kyllä taisteluita, ja Kustaa Aadolf ja Kaarle XII ovat minulle näyttäneet, kuinka Ruotsin kuninkaana kuollaan."

Cagliostro loi katseensa maahan päin mitään vastaamatta. Hagan kreivi rypisti kulmakarvojaan ja sanoi:

"Vai niin, eikö siis laukaus tapaakaan minua taistelutantereella?"

"Ei, sire."

"Ehkä kapinassa? Niin, sekin on mahdollista".

"Ei, ei kapinassakaan."

"No missä?"

"Tanssiaisissa, sire."

Kuningas kävi miettiväiseksi.

Cagliostro, joka oli noussut seisaalle, istuutui jälleen ja nojasi päänsä syvälle kättensä väliin. Kaikki, jotka ympäröivät ennustuksen laatijaa ja sen kohtaamaa henkilöä, olivat kalvenneet.

Herra de Condorcet lähestyi sitä vesilasia, josta tietäjä oli lukenut kaamean ilmoituksensa, tarttui sen jalkaan, nosti silmäinsä kohdalle ja tarkasteli huolellisesti sen kimaltelevia särmiä ja salaperäistä sisällystä.

Nerokas, kylmästi tutkiva silmä näkyi molemmilta kristalleilta, kovalta ja juoksevalta, vaativan ratkaisua pulmalliseen kysymykseen, jonka hän järjen kannalta katsoi kuuluvan vain luonnontieteen alalle.

Niinpä hän tiedemiehenä arvioitsi veden syvyyttä, valosäteiden heijastusta ja vesihiukkasten liikehtimistä. Hän kysyi itseltään, kuten hän kaikkeen haki syytä, mikä oli aiheena ja verukkeena tähän veijaukseen, jota tuo kieltämättä tavattoman kyvykäs mies harjoitti niin arvokkaiden henkilöiden kuin nyt läsnäolevien kesken, saaden heidät valtoihinsa.

Arvatenkaan hän ei keksinyt pulmansa ratkaisua, sillä hän herkesi lasia tutkimasta, pani sen paikalleen pöydälle ja lausui toisten ollessa mykistyneinä Cagliostron ennustuksesta:

"Minunkin tekee mieleni pyytää mainiota profeettaamme utelemaan taikapeililtään. Mutta kovaksi onneksi", lisäsi hän, "minä en ole mahtava herra, en voi käskeä, eikä mitätön henkeni kuulu miljoonille ihmisille."

"Te käskette tieteen nimessä, monsieur", sanoi Hagan kreivi, "ja teidän elämänne on tärkeä, ei ainoastaan yksityiselle kansalle, vaan ihmiskunnalle."

"Kiitän, herra kreivi; mutta herra de Cagliostro lienee siitä toista mieltä."

Cagliostro kohotti päätään kuin sotaratsu tuntiessaan kannuksen puristavan.

"En suinkaan, markiisi", sanoi hän näkyen joutuvan hermokiihtymyksen valtaan, jonka aiheuttajana olisi muinaisaikana pidetty häntä vaivaavaa jumaluusolentoa. "Aivan varmasti te olette mahtava herra älyn valtakunnassa. Mutta suvaitkaapa nyt katsoa minua suoraan silmiin; haluatteko täydellä todella, että teillekin ennustan?"

"Täydellä todella, herra kreivi", vakuutti Condorcet. "Kunniani kautta, todellisemmin ei voisikaan haluta."

"Hyvä on, markiisi", sanoi Cagliostro kumealla äänellä, luoden katseensa maahan toisen tuijottaessa, "te kuolette siitä myrkystä, jota pidätte sormuksessanne. Te kuolette…"

"Entä jos viskaisin sen pois?" keskeytti Condorcet.

"Viskatkaa."

"Myöntänette ainakin, että se olisi helppo asia."

"No viskatkaa pois, kuten sanoin."

"Tehkää se Herran tähden!" huudahti rouva Dubarry, "heittäkää pois tuo ilkeä myrkky, vaikkei muun vuoksi niin saadaksemme edes pikku valeesta kiinni tuon pahan onnen tietäjän, joka meiltä kaikilta riistää ennustuksillaan mielenrauhan. Sillä jos heitätte sen pois, niin on ainakin varmaa, ettei se myrkky teitä tapa; ja kun herra de Cagliostro väittää, että kuolette juuri tuosta myrkystä, ei hän pääse mihinkään siitä, että esiintyy valehtelijana."

"Rouva kreivitär on oikeassa", virkkoi Hagan kreivi.

"Hyvä, hyvä, kreivitär!" sanoi Richelieu. "Ei siis muuta, markiisi, kuin heittäkää pois myrkky; pyyntööni on sitä suurempi syy, koska tietäessäni teidän pitävän sormessanne kuolemaa minun täytyy vastedes aina vavista, kun yhdessä juomme. Voihan sormus itsestään aueta… ja…"

"Ja kilistettäessä lasit ovat hyvin lähellä toisiaan", lisäsi

Taverney. "Siis, markiisi, myrkky pois!"

"Suotta pyydätte", sanoi tyynesti Cagliostro. "Herra de Condorcet ei myrkystänsä luovu."

"En", sanoi markiisi, "en siitä luovu, se on totta; tosin en tahdo helpottaa kohtalon kulkua, mutta syynä kieltooni on se, että Cabanis on minulle valmistanut tämän laatuaan ainokaisen myrkyn, joka on sattumalta saatu jähmeään muotoon, eikä ole luultavaa, että se hänelle uudestaan onnistuisi. Siksi en heitä tätä myrkkyä hukkaan. Riemuitkaa voitostanne, herra de Cagliostro, jos tahdotte."

"Kohtalo", vastasi Cagliostro, "löytää aina uskollisia apulaisia pannakseen tuomionsa täytäntöön."

"Niinpä siis kuolen myrkytettynä", sanoi markiisi. "Olkoon menneeksi! Ei kuka tahansa saa myrkkyyn kuolla. Ihanan lopun te minulle ennustitte; pikkusen vain myrkkyä kieleni kärjelle, ja minä olen mennyt mies. Se ei ole plus kuolema, onhan vain minus elämä, kuten algebrallisesti sanottaisiin."

"En minäkään tahdo, että te joutuisitte kärsimään", sanoi Cagliostro kylmästi, osoittaen eleillään haluavansa, että keskustelu päättyisi tähän, ainakin herra de Condorcetin osalta.

"Hyvä herra", sanoi silloin markiisi de Favras kurottaen itseään pöydän yli, ikäänkuin mennäkseen Cagliostroa vastaan, "minulle tulee jo vesi suuhun, kun on mainittu haaksirikko, laukaus ja myrkytys. Ettekö viitsisi olla niin hyvä ja ennustaa minullekin jotakin samantapaista lystiä?"

"Vai niin, herra markiisi", sanoi Cagliostro, jota tosin iva ärsytti, "olisitte todellakin väärässä, jos kadehtisitte näitä herroja, sillä aateliskunniani kautta sanon, että teidän käy paremmin."

"Paremmin!" nauroi herra de Favras. "Varokaa liikoja lupaamasta; sen parempaa kuin meri, tuli ja myrkky lienee vaikea keksiä."

"Jäljellä on nuora, herra markiisi", sanoi Cagliostro kohteliaasti.

"Nuora… no no, mitä te tarkoitatte?"

"Sitä, että joudutte hirteen", vastasi Cagliostro profeetallisessa kiihkossa, jota ei enää voinut hillitä.

"Hirteen!" toistivat läsnäolijat. "Voi hitto!"

"Herra unohtaa, että olen aatelismies", sanoi Favras hiukan kylmeten. "Ja jos ehkä on tarkoituksena puhua itsemurhasta, voin teille jo ennakolta ilmoittaa aikovani viime hetkeen asti pitää itseäni sen verran kunniassa, etten turvaudu nuoraan jos kerran minulla on miekka."

"Itsemurhasta ei ole puhetta, monsieur."

"Tarkoitatte siis kuolemanrangaistusta?"

"Sitä."

"Ollen muukalainen, monsieur, saatte minulta anteeksi."

"Mitä saan anteeksi?"

"Tietämättömyytenne. Ranskassa katkaistaan aatelismieheltä kaula."

"Siitä asiasta saatte sopia pyövelin kanssa, monsieur", sanoi

Cagliostro iskien tällä töykeällä vastauksella Favrasin sanattomaksi.

Nyt oli pöytäseura hetken aikaa kahden vaiheella.

"Tiedättekö, että minua jo värisyttää", sanoi herra de Launay. "Edeltäjäni ovat vetäneet niin surkeasti arpaa, että paha minutkin perinee, jos samasta pussista kopeloin kohtaloani."

"Siinä tapauksessa olette toisia viisaampi, ja oikein teette siinä, kun ette halua tietää tulevaisuutta. Olkoon se hyvä tai paha, pitäkäämme arvossa Jumalan salaista päätöstä."

"No mutta, herra de Launay", sanoi rouva Dubarry, "toivon kuitenkin, että olette täysin yhtä rohkea kuin nämä toiset herrat."

"Sitä itsekin toivon, madame", vastasi kuvernööri kumartaen.

Sitten hän kääntyi Cagliostroon päin ja sanoi:

"Vuoron mukaan, monsieur, voisitte ehkä olla nyt niin hyvä ja ennustaa minunkin vastaiset vaiheeni. Pyydän sitä hartaasti."

"Se on helppoa", sanoi Cagliostro. "Kirveellä päähän, siinä kaikki."

Salissa kajahti kauhun huuto. Herrat de Richelieu ja Taverney pyysivät Cagliostrolta, ettei hän jatkaisi, mutta naisen uteliaisuus pääsi voitolle.

"Teitä kuunnellessa, kreivi", lausui rouva Dubarry, "voisi todellakin luulla, että koko maailma saa väkivaltaisen lopun. Meitä on tässä kahdeksan henkilöä, ja viisi olette jo tuominnut."

"Tottahan ymmärrätte, että hän on sen ottanut urakalle ja me vain nauramme, madame", rauhoitti herra de Favras koettaen todella nauraa.

"Tietysti me nauramme", sanoi Hagan kreivi, "olkoon ennustuksissa perää taikka ei."

"Minunkin tekisi mieli nauraa", selitti rouva Dubarry, "sillä en tahtoisi pelkuruudellani häväistä seuraamme. Mutta voi, minä olen vain nainen enkä edes saane kunniaa päästä kaameassa loppukohtauksessa teidän rinnallenne. Nainen, semmoinen kuolee sänkyynsä. Sen pahempi, vanhan, murheellisen ja unohdetun vaimon kuolema lienee kaikista kuolemista pahin, eikö niin, herra de Cagliostro?"

Ja niin puhuessaan hän epäröitsi; ei ainoastaan sanoilla, vaan katseillaankin hän antoi ennustajalle aihetta rauhoittavaan vastaukseen, mutta Cagliostro pysyi vaiti.

Uteliaisuus oli levottomuutta väkevämpi ja sai rouva Dubarryn valtaansa.

"No, herra de Cagliostro", jatkoi hän, "antakaa kuulla vastauksenne."

"Mihin vastaisin, madame, kun ette ole minulta kysynyt?" Kreivitär oli taas kahden vaiheella.

"Mutta…" sanoi hän.

"Kysyttekö minulta vai ettekö?" tiedusti Cagliostro. Kreivitär kokosi voimansa ja vastasi saatuaan rohkeutta toisten hymyilystä:

"No niin, minä uskallan; sanokaa siis, millaisen lopun saa Jeanne de

Vaubernier, kreivitär Dubarry."

"Mestauslavalla, madame", kuului kamala ennustus.

"Tuo on vain pilapuhetta! Eikö niin, monsieur?" sopersi kreivitär rukoilevin katsein.

Mutta Cagliostro oli yllytetty äärimmilleen, eikä hän niitä katseita nähnyt.

"Miksi pilapuhetta?" kysyi hän.

"Siksi, että mestauslavalle astuu vain se, joka on tappanut, murhannut, tehnyt kauhean rikoksen, eikä ole vähääkään luultavaa, että minä teen semmoisen rikoksen. Siis se oli vain pilaa, vai mitä?"

"Tottahan se pilaa oli", vastasi Cagliostro, "kuten kaikki muutkin ennustukseni."

Kreivitär purskahti nauruun, joka olisi tarkkaavaisesta kuulijasta tuntunut liian kimeältä ollakseen luonnollinen.

"Kuulkaapas, herra de Favras", sanoi hän, "tilataan jo nyt ruumisvaunumme."

"Se on aivan tarpeetonta, mitä teihin tulee, kreivitär", sanoi

Cagliostro.

"Miksi niin, monsieur?"

"Te saatte mestauslavalle ajaa kärryissä."

"Hyi hirveätä!" huudahti rouva Dubarry. "Huh, kuinka häijy tuo mies on! Vastedes, marski, kutsukaa vieraiksenne sellaisia, joilla on toinen mielenlaatu, taikka en tule ikinä uudestaan."

"Anteeksi, kreivitär", sanoi Cagliostro, "mutta te olette sitä tahtonut, kuten toisetkin."

"Minä, kuten toisetkin; suotteko minulle edes sen verran aikaa, että ehdin valita itselleni rippi-isän?"

"Turha vaiva, madame", vastasi Cagliostro.

"Kuinka niin?"

"Viimeinen, jolla on mestauslavalle astuessaan rippi-isä vieressään, on…"

"On kuka?" kysyivät kaikki.

"Ranskan kuningas."

Nämä viimeiset sanat Cagliostro lausui kumealla ja niin kalmankaamealla äänellä, että läsnäolijoita hipaisi kuoleman henkäys, joka hyydytti sydämet.

Nyt oltiin muutama minuutti ääneti. Tämän vaitiolon aikana Cagliostro vei huulilleen vesilasin, josta oli lukenut kaikki veriset ennustuksensa; mutta tuskin se oli koskettanut hänen suutaan, kun hän ehdottoman inhon vallassa sysäsi sen takaisin kuin katkeran kalkin, samalla luoden katseensa Taverneyhin.

"Ei!" huudahti tämä, joka luuli hänen aikovan puhua, "älkää sanoko minulle, miten minun käy; minä en sitä tahdo tietää."

"Vaikka niin, mutta minä sen sijaan kysyn", sanoi Richelieu.

"Te, herra marski", vastasi Cagliostro, "saatte olla levollinen, sillä te olette meistä kaikista ainoa, joka kuolee vuoteessaan."

"Kahvia, hyvät vieraat!" sanoi vanha marski mielissään ennustuksesta.

"Juodaan nyt kahvia!"

Kaikki nousivat pöydästä.

Mutta ennenkuin Hagan kreivi siirtyi salonkiin, astui hän Cagliostron luo ja sanoi:

"Kohtaloani en yritäkään paeta, monsieur, mutta sanokaa, mitä minun on kartettava?"

"Käsipuuhkaa, sire", vastasi Cagliostro.

Hagan kreivi poistui.

"Entä minun?" kysyi Condorcet.

"Munakakkua."

"Hyvä, lakkaan munia syömästä."

Ja hän kiirehti Hagan kreivin jäljestä.

"No mitä minun tulee pelätä?" tiedusti Favras.

"Kirjettä."

"Hyvä on, kiitos!"

"Ja minun?" kysyi de Launay.

"Bastiljin valloitusta."

"No sitten ei hätää."

Ja hän poistui nauraen.

"Nyt on minun vuoroni, monsieur", sanoi kreivitär hätääntyneenä.

"Te, kaunis kreivitär, välttäkää Ludvig XV:n toria."

"Voi, voi", vastasi kreivitär, "siellähän minä jo kerran ennen eksyin ja säikähdyin niin, että pääni alkoi pyöriä."

"Niinpä niin, kun se kerran vielä lähtee pyörimään, ei se enää paikalleen asetu."

Rouva Dubarry kirkaisi ja pakeni salonkiin toisten vieraiden turviin.

Cagliostro oli myös menossa sinne, kun Richelieu sanoi:

"Vielä hetkinen, nyt ei ole muita jäljellä kuin Taverney ja minä, joille ette ole mitään ennustanut, hyvä taikuri."

"Herra de Taverney on pyytänyt, etten mitään sanoisi, ettekä, te, herra marski, ole minulta kysynyt."

"Nyt sitä kuitenkin pyydän", sanoi Taverney kädet ristissä.

"Mutta kuulkaapa, ettekö voisi, todistaaksenne meille neronne mahtia, ilmoittaa meille erästä asiaa, jonka vain me molemmat tiedämme?"

"Mikä asia se on?" kysyi Cagliostro hymyillen. "No sanokaa, mitä varten tämä kunnon Taverney on tullut Versaillesiin, vaikka saisi rauhassa oleskella kauniilla maatilallaan Maison-Rougessa, jonka kuningas hänelle lunasti kolme vuotta takaperin?"

"Sehän on perin helppo sanoa, herra marski", vastasi Cagliostro. "Kymmenen vuotta sitten herra de Taverney tahtoi antaa tyttärensä, neiti Andréen, kuningas Ludvig XV:lle, mutta siinä hän ei onnistunut."

"Huh, huh!" murisi Taverney.

"Nyt hän tahtoo antaa poikansa, Filip de Taverneyn, kuningatar

Marie-Antoinettelle. Kysykääpä häneltä, puhunko valetta."

"Kunniani kautta!" sanoi Taverney vavisten, "jollei tuo mies ole noita, niin piru minut periköön!"

"No no!" varoitti marski, "älä puhu pirusta noin kursailematta, vanha toveri!"

"Kamalaa, kamalaa!" mutisi Taverney.

Ja hän kääntyi pyytääkseen vielä Cagliostroa pitämään asian salassa, mutta tämä oli jo kadonnut.

"Kas niin, Taverney, mennään salonkiin", sanoi marski. "Muutoin siellä juodaan kahvit meitä odottamatta tai saamme juoda sen kylmänä, mikä olisi paljoa pahempaa."

Ja hän riensi salonkiin. Mutta se oli autio: ei ainoakaan vieras ollut rohjennut jäädä uudestaan katsomaan pelottavaa ennustajaa suoraan kasvoihin. Suotta siellä kynttilät paloivat haarajaloissaan, kahvi höyrysi kannussaan, ja tuli rätisi pesässä.

"Jopa nyt ihme! Kuuleppa, vanha ystävä, ei tässä muu auttane kuin juoda kahvit kahden kesken… No minne hiiteen sinä olet mennyt."

Ja Richelieu tähysteli joka taholle; mutta pieni ukko oli pujahtanut tiehensä kuten muutkin.

"Sama se", tuumi marski virnistäen, kuten Voltaire olisi tehnyt, ja hieroskellen kuivia, valkoisia, sormusten koristamia käsiään, "minä olen koko seurasta ainoa, joka saan kuolla vuoteessani. Heh, heh, vuoteessani! Kreivi Cagliostro, minäpä en olekaan epäuskoinen! Omassa vuoteessani ja niin myöhään kuin suinkin! Haloo! Tänne kamaripalvelijani ja tippani!"

Salonkiin astui kamaripalvelija, kädessä pieni pullo, ja marski lähti hänen saattamanaan makuuhuoneeseen.