Читать книгу Mennyt - Alkio Santeri - Страница 3

Ajatukset lensivät vauhdilla. Mielikuvitus toimi kummallisen hämäräpiirteisenä, mutta jokainen piirre tuntui sittenkin kiusallisen todelliselta. Toivelmat ja aikeet edellisiltä vuosilta näyttivät kuin tyhjiksi menneiltä arpanumeroilta, joita katsellessa ja vetoa odottaessa on vuosikausia mieltänsä innostanut. Nuo toivelmat olivat kohottaneet rintaa ja lisänneet elinvoimaa vielä aivan vähän aikaa sitten. Mutta nyt ne rojottivat maassa rääsyinä, repaleina irvistellen. Kyllähän tosin jo joku kuukausi sitten oli ruvennut epäilemään niitä, otaksumaan tuulentuviksi, hajoaviksi saippuakupliksi. Vanhan tavan mukaan hän oli kuitenkin aina epäilykset poistanut ja toivoen silmäillyt tulevaisuutta kohti. Mutta nyt…

"Noinko todella onkin terveyteni laita?" Kun tuon jäähdyttävän ajatuksen rinnalla sen lisäksi yhä kummittelivat nuo numerot edessä, paperilla, niin ajatukset joutuivat auttamattomaan sekasortoon. Se oli painavaa, kiduttavaa, se ei suonut mitään syvemmin ajatella, ei mihinkään seisahtua. Hän huomasi nyt tämän seikan ja ajatteli olevansa hukassa, ellei tästä tilasta pääse. Nyt ponnisti hän kaikin voimin löytääksensä risteilevien, toivottomien kuvitelmain joukosta yhdenkään valoisamman, jonka nojaan saattaisi, vaikkapa vain hyvinkin heikolle pohjalle, ruveta rakentamaan uusia elämän toivelmia.

Oli luullut, ettei hänellä sentään olisi enää noin paljon velkoja.

… Mikä pettymys! Vavistuksella tunnusti hän itselleen, – se tunnustus tuli ikäänkuin uhitellen, – ettei hän ole ollut mies pitämään menojansa tarpeeksi silmällä.

"Olen ollut semmoinen…" hän ähki kärsimättömästi. Ja kun oli luullut itseänsä kaikissa suhteissa mieheksi, jolla oli kykyä.

"Mikä pettymys!.."

"Mutta millähän oikeudella minä oikeastaan annoin itselleni tässäkin suhteessa niin paljon arvoa?.. Yhdeksänsadan markan tulot! Pitihän tietää, etteivät ne riitä edes minun perheeni menoihin… Mitä sitten velkoihin!"

Mutta totuuden ilmitulemisen tuottama suurin tuska oli jo nähtävästi haihtumassa sen verran, että mies kykeni ajattelemaan. Hän astuskeli muutamaan kertaan yli lattian tekemättä yhtään harha-askelta. "Hm", äänsi hän seisahtuessaan pöydän viereen ja alkoi etsiä pöytälaatikosta jotain.

"Hullu minä olen ollut … narrannut itseni tyhjällä, olemattomalla… Mutta ei se nyt itkusta parane!" äänsi hän uhitellen ja alkoi mennä ulos. "Itkusta ei se parane!" ärjäisi hän uudestaan. "Täytyy tehdä tässä jotain … ehkäpä tuon sitten saattaisi unohtaa." Mieli tuli jo melkein iloiseksi, kun saattoi ajatella unohtamista. Kaappasi käsikirjoituksen pöytälaatikosta ja riensi ulos.

Ovessa mennessään muisti, etteivät vaimo ja lapset olleet kotona. Ihastui siitä. "Millä olisinkaan heiltä peittänyt tuskani! Mitä olisin sanonut?" Ja vaimolle kertoa tästä asiasta näin kuumana, ennenkuin itse on ehtinyt vähän asettua… Saada vielä vaimo rinnallaan samaan tuskaan, sitä ei hän olisi luullut jaksavansa sietää.

"Vaimon täytyy olla huolista vapaa", hän ajatteli. "Jos minun täytyisi vielä nähdä hänet tässä rinnallani suremassa asioita, joista yksin minun, miehen, tulee pitää huolta … se olisi elämäni surma…"

"Nähdä vaimo itkemässä leipähuolissa!"

Sellainen ajatus vapisutti ja kiukutti: jospa totisesti minun pitäisi sellaista nähdä! hän yhä uudelleen ajatteli. He olivat tottuneet pitämään talouttansa jotakuinkin toimeentulevan perheen taloutena. Tuo huomio pani taas veren kiihkeämpään liikkeeseen. Muutoksen huomattuaan hän heti koetti poistaa tuota ajatusta, estää sitä teräväpiirteisemmäksi kehittymästä – jottei uudistuisi äskeinen kohtaus.

Yhtäkkiä johtui mieleen, että oli ennenkin melkein aina tiennyt, ainakin aavistanut, ettei hän ole mikään hyvin toimeentuleva mies ja että toimeentulo yhä huononee, mikäli perhe kasvaa; ja vielä senkin, etteivät hänen velkansa juuri olleet vähentyneet.

"Oikeastaan minä olen sen tiennyt joka päivä", hän ääneen virkkoi melkein tyytyväisenä, "enkä minä ennenkään ole sitä näin hullusti ottanut."

"Mutta miksi, miksi se nyt juuri tällaista helvetin hätää tekee?" hän kysäisi. Syyksi pääasiallisesti pani myttyyn menneen henkivakuutushakemuksen ja "taudin tapaisen", joka oli tänä suvena hivutellut ja härnännyt.

Laivurinen oli tullut puutarhaan ja käynyt istumaan eräälle penkille. Huomionsa kiintyi nyt muassa tuotuun käsikirjoitukseen. Heti alkoi hän sitä lukea, pakottaen itseään siihen:

" – Sillä, niinkuin sanottu, kukaan ei ole siveellisesti oikeutettu yhteiskunnassa elämään ja nauttimaan sen antamia etuisuuksia, jollei hän jollain tavalla koeta tälle yhteiskunnalle korvata, palkita sitä hyvää, mitä hän siltä nauttii."

– Unohtuipas, ajatteli hän ihastuen, minä saatan tähän nyt jo kiintyä, vieläpä innostuakin.

… Mutta olenkohan minä sitä sentään ennen noin varmaan tiennyt?.. Olen aina elänyt toivelmien vallassa, olettanut, että aika tuo uusia neuvoja, sivutuloja, ja mihin kaikkiin lienenkään perustanut?.. Nyt alkanee totuus irvistellä, kun tuulentuvat hajoavat..

Hän lausui tämän heti edellisen ajatuksen perään, kysyen itseltään ja taivaalle tuijottaen, ikäänkuin sieltä vastausta etsien. Pian hän kuitenkin havahtui, huomasi hairahduksensa, – ajatuksissa olivatkin molemmat asiat sekaisin. Hän alkoi jatkaa harjoitustaan, lukea esitelmää, jonka oli erästä aiottua iltamaa varten valmistanut.

" – Kuitenkin, kuinka monet, joilla on aineellisessa suhteessa erinomaisen edullinen asema ja jotka saavat asemastansa kiittää juuri yhteiskunnan heille valmistamia etuja, kokonaan lyövät laimin nämä pyhimmät velvollisuutensa! Katsotaan vain sitä, että oma kukkaro aina avautuu ja sulkeutuu varsin edullisella ajalla. Kylmäverisinä saattavat he katsella, miten yhteinen hyvä lentää kuperkeikkaa heittäytyen perikadon kuiluun. Heillä kyllä olisi mahtavat apukeinot käsissä ja he voisivat yhdellä kädenojennuksella estää tuollaisen kuperkeikan. Mutta he eivät tahdo, he eivät halua tehdä muuta kuin sitä, mistä oma, rakas minä hyötyy ja voittaa." – Saakeli sentään, että siihenkin tuli nimi pistetyksi!.. Jos nyt olisikin varoja, mutta … voi!

Hän nousi levottomasti, sillä mieleen oli johtunut ylioppilas Vieruksen takausjuttu. Oli nimittäin joku aika sitten mennyt takaamaan ystävälleen ylioppilas Vierukselle erään kauppias Nerkkulan kanssa yhteisesti tuhannen markan lainan.

"Mikähän sai minut siihenkin nimeni pistämään? Olisihan pitänyt tietää, että minulla on omissakin asioissani kyllin tekemistä", hän vaikeroiden virkkoi ja nousi kävelemään, sillä yhtäkkiä uudelleen herännyt levottomuus esti häntä jatkamasta lukuaan. Kirjoituksen piti hän kuitenkin kädessään varalla – jos kesken kaikkea jotenkin saisi varastetuksi ajatuksensa siihen.

"No, totta se on!" jupisi hän ja hoivasi kädellään vakuuttavasti, "ei minulla ainakaan vielä ole mitään syytä pelätä Vierusta."

Nyt avasi hän taas vihkon ja koetti kiinnittää siihen ajatuksiaan päästen pari lausetta eteenpäin.

… Mutta jos hän kuolisi? pistäysi väliin ajatus. – "Mutta miksi hän kuolisi? Minä vain turhaan itseäni peloittelen. Hän on terve mies, paljon terveempi kuin minä… Minun … laitani, kuinkahan se oikein lieneekään? Jos se sittenkin olisi rintatauti, kun eivät henkivakuutukseenkaan ottaneet? Henkivakuutus on pelkkä afääri, eikä siinä varmaankaan turhanpäiten hakijoita hylätä." Hän koetteli rintaansa. Se ei nyt tuntunut kipeältä. Mutta öillä hän toisinaan oli herätessään ollut hirveästi hiessä. Sellaista oli sanottu keuhkotaudin merkiksi. Hän otaksui myös tulleensa kummallisen heikkohermoiseksi: pieninkin vastenmielisyys sai pois tolilta. Ehkäpä tähän tämänpäiväiseenkin on alkusyy heikkohermoisuudessa?

Kysymyksen kertasi Laivurinen ääneen jupisten. Mielessä tuntui, että jos vain tämän voisi luotettavasti todistaa, niin hänellä ei nyt olisikaan mitään hätää "enempää kuin ennenkään;" sairas mielikuvitus vain näkee asiat vastenmielisemmässä valossa. Tämä rupesi mielessä vähitellen kehittymään vakaumukseksi. Viime aikoina luuli usein tavanneensa luonteessaan samansuuntaisia vivahduksia. Useita sattumia ja tapauksia muistui mieleen.

"Siitä, ihan siitä tämä johtui, heikkohermoisuudesta … sairaalloisista mielijohteista", äänteli hän.

Helpotti, melkeinpä siinä tuntui olevan täydellinen pelastus. Heikkohermoisuus ja sairaalloisuus olivat vain olevinaan pikkuasioita, helposti autettavia… Hyvä, että nyt tietää syyn kaikkiin hassuihin mielijohteihin! Tietää niitä karttaa, poistaa… Miksei sitä osaisi? Kun jo edeltäkäsin tietää, että kaikki johtuu vain heikkohermoisuudesta!.. Tuntui hyvin rauhoittavalta vastaisen varalle, kun voi ajatella tuollaisen tuskan syyt vain teennäisiksi, s.o., että tuskain syytä todellisuudessa ei ole olemassakaan, kaikki on ihan niinkuin ennenkin … sairaalloisia mielijohteita vain!..

Tultuaan tuosta melkein vakuutetuksi saattoi hän levollisesti kääntyä ajattelemaan, minkälaiseksi oikeastaan heikkohermoisuus ja kivulloisuus olivat viime aikoina hänet tehneet.

Pääasiallisin juonne siinä oli, että hän huomasi tulleensa kummallisen kärtyisäksi. Tuo seikka itseäänkin monesti rasitti: se johti hullutuksiin ja kiukuttelemisiin, joita jälkeenpäin sai hävetä ja katua.

Valistusharrastukset olivat häntä ennen erinomaisesti innostaneet, jopa siihen määrään, että hän itseään melkein liikanaisesti rasitti puuhaillessaan niiden hyväksi. Mutta se kaikki oli ollut vain elämää; toisinaan saattoi pitää puuhien tuottamaa nautintoa, hyvää omaatuntoa, vieläpä mainettakin jonkinmoisena omaisuutena.

Nyt, tänä keväänä, oli yhtäkkiä alkanut olla toisin: melkein kaikki puuhat ja toimet kyllästyttivät ja jo pelkkä ajatuskin, että olisi ryhdyttävä tosi-innolla työskentelemään jonkin aatteellisen asian hyväksi, väsytti. Toisinaan hän kuvitteli ja otaksui olevansa hyvinkin sairas ja pelkäsi kuolevansa. Silloin aina kohta johtui kysymään itseltään, mistä se kuolema nyt siinä paikassa tulisi? Ja miksi se juuri hänet veisi, hänet … hänet? Kun oikein ajattelemaan rupesi, ei se tuntunut mahdolliselta. Mahdotontahan se on… Eikä tämä nyt vielä mitään sellaista kipua liene? Paljonhan on muitakin ihmisiä, jotka sairastelevat silloin tällöin, koko elämänikänsä, eivätkä kuole nuorina, eivät keski-ikäisinäkään. – Nyt häntä kuoleman ajatus vapisutti oudosti. "Mutta jospa minulle sattuisi piankin kuolema tulemaan, ennenkuin ehdin raha-asiani järjestää?.. Kuinkahan Herran nimessä?.. Ne olisivat kerrassaan huonolla kannalla." Häntä painoi raskaasti ja kauan. Vihdoin, ikäänkuin väkisin asiasta irtautuakseen hän huudahti:

"Minä järjestän ne toiselle kannalle!.. Ihan heti, kun vain tässä ehdin ja alkuun pääsen." Loppu tuli vastahakoisesti, puoliväkisin.

Jo ennen oli Laivurinen vähitellen ruvennut kaihtamaan saamamiehiään. Häntä rasitti ja kiusasi se palvelevaisuuden-pakko, johon otaksui olevansa velvoitettu alistumaan heidän suhteensa. Tänään hän sen havaitsi muuttuneen inhoksi, vihaksi. Hän huomasi syvästi vihaavansa erittäinkin yhtä saamamiehistään, talokas Vaittista. Viha pystytti uudelleen tänään jo jotenkin epävarmana luhistelevan toivon. Vimmassaan, joka oli osittain silmitöntä, ei hän niin tarkoin perustellut, miten saisi kaikki käymään niinkuin ajatteli. Pois vaan sellaisesta alamaisuudesta! Laina täytyy hankkia muualta, toisenlaisilta ihmisiltä … suorittaa pois sellaiselle ja näyttää, että hän voi raha-asioissakin tehdä vapaan miehen tekoja. Hänellä kyllä olisi luottoa. – "Jos ei minulla, niin ei sitten kenelläkään!" – ei tarvitsisi oljennella kaikenlaisten myyräin orjana, kuin mikä ikään!..

Yhtäkkiä heränneestä omanarvontunnosta kohoili rinta voimakkaasti. Kiihoittuneena aikoi hän taas ruveta esitelmäänsä lukemaan, muodostellen jo ajatuksissaan uusia käänteitä erityisiin kohtiin: pitää antaa niille rikkaille aika löylytys, mokomille aineenorjille, ihmisetanoille!..

Mutta samassa hän kiintyi katselemaan viereisellä maantiellä muuatta satunnaista tapausta.