Читать книгу Mennyt - Alkio Santeri - Страница 5

Laivurisen huomio kiintyi koko ajaksi naapuritalon kaivolta kuuluvaan meteliin. Velan johdosta, joka hänellä oli Vaittiselle, tuon joukon isännälle, oli hänen ja Vaittisen välillä olemassa erityinen suhde, mikä saattoi hänet vielä tarkkaavaisemmin seuraamaan tapauksia tiellä.

Tyttö, – Maija – oli Laivurisen entisiä oppilaita; hän oli pari lukukautta käynyt kansakoulussa. Oli koulussa osoittautunut kelpo tytöksi, eikä opettajalla ollut vieläkään mitään syytä epäillä häntä. Tytön vanhemmatkin Laivurinen tunsi. He olivat siivoja, köyhiä ihmisiä ja varmaan rakastivat tytärtänsä: olisivat varmaan itkeneet ja harmaata päätänsä repineet, jos olisivat sattuneet tätä näkemään! Tuo kaikki johtui omituisen lämpimästi Laivurisen mieleen. Rakkaiksi tulevatkin vanhemmilleen ja opettajilleen kiltit tytöt. Eivät ne koskaan mieltä murra, ovat aina oppivaisia ja palvelevaisia…

Laivurisen kiukku leimahti. —

Ottaessaan lainansa Vaittiselta oli hän juuri tullut virkaan. Silloinkin hän järjesteli asioitaan, tukki saadulla summalla useita pikku velkoja. Ja kun velkakirjassa oli kaksi vankkaa takausmiestä ja itsellä edessä toivehikas tulevaisuus, niin ei hän katsonut velvollisuudeksensa Vaittista millään erityisellä tavalla kohdella. Vaittinen olikin hänen mielestään moukka, suuri jaarittelija, itsensä ja hevostensa kehuja. Ensin kuitenkin tullessaan miehen tuntemaan Laivurinen melkein hänestä piti. Sopivapa onkin olla tuollaisen veloissa, ajatteli, kunnioittaa opettajaa kuin rovastia! Ja hän luuli todella siihen aikaan, että Vaittinen kunnioittaa opettajaa kuin rovastia!

Mutta sitten alkoi hän saada Vaittisesta alinomaisen vieraan. Ajan pitkään se rupesi kyllästyttämään, kun nuoruuden ajan hullutuksista, akkain riidoista, velkomisjutuistaan ja sen semmoisista saattoi jaksattaa väliin puolen päivää. Jaksoi sitä vielä sentään sietää, kun ei pitänyt itseään millään tavalla orjuuttavassa asemassa Vaittisen suhteen… Ainahan niitä tuollaisia täytyy viisaampain sietää, lohdutteli hän itseään.

Väliin joku ystävä huomasi tämän tuttavuuden ja kysäisi syytä siihen. "Velassa olen hänelle", vastasi Laivurinen, kun oikein iloisella tuulella oli ja sai siitä hupaista leikinaihetta. Kun totisempana oli, sanoi syyksi mitä milloinkin.

Mutta vuosien kuluessa muodostui asia omituiseksi ihan huomaamatta. Kun aineelliset asiat rupesivat ajatteluttamaan ja kun väliin tuli raskas olo juuri silloin, kun ne mieleen johtuivat ja tahtoi, mitä pikemmin sitä parempi, saada ne pois mielestään kuvitellen sitä pahaksi, aiheettomaksi luulotteluksi, – silloin alkoi huomata, että hän jollain tavalla kaihosteli enemmän Vaittista kuin muita samanlaisia tuttuja. Kun tämän kerran huomasi, oli se siitä lähtien useamminkin mielessä, ei vain silloin kun Vaittista tapasi. Tuo ajatus, kuvitelma tuli lopulta niin luopumattomaksi, että sitä saattoi pitää suoranaisena orjuutena. Miksi pitääkin, hän silloin ajatteli, henkisen työn tekijäin olla aineen omistajain orjina? Eikö juuri henkinen työ, tiede, ole loihtinut esiin niitä välikappaleita, joilla aineellista omaisuutta kootaan? Miksi … miksi ovat olot niin nurinkurisia, että ainoastaan nämä paturit, jotka ovat tarpeeksi vähän ihmisiä uhrataksensa mitään ajastaan ja omaisuudestaan itsensä kehittämiseksi, Jumalan kuvan esiin loihtimiseksi itsestään, – että ainoastaan sellaisilla olisi leipähuolista vapaa tilaisuus siihen! Eikö ole totta, että ainoastaan halvat ihmiset voivat rikastua, koska he ovat kyllin halpoja uhraamaan sielunsakin rikkauden…?

Niin hän silloin tuumaili. Mutta se tuotti iloa, pirullista iloa: oikeanpa kuvan sain sellaisesta, saakelin sattuvan!

Kalvava (se oli tullut kalvavaksi) orjuudentunne ei kuitenkaan poistunut. Aina ajattelutti: mikä sen tietää, milloin tulee ja vaatii saatavansa pois? Hän tunsi jo miehen. Oli vakuutettu siitä, että heti vaatisi, jos vähänkin suututettaisiin. Siitä saakka hän alituiseen mietiskeli, miten saisi velan muutetuksi ja lainan jonkun toisen huostaan. —

Ja nyt hän sai tilaisuuden salaa puitten varjosta tarkastella erästä puolta saman miehen luonteessa.

Kun hän näki, miten Maija nostettiin isännän rattaille, astahti hän jo kiivaasti aidan luo aikoen hypätä siitä yli, rientää ottamaan kurkusta kiinni tuota miestä ja huutamaan hänelle täyttä kurkkua:

"Senkin saatana!"

Juuri niin hän ajatteli ärjäistä painavalla, musertavalla äänellä ja nautti jo sen vaikutuksesta. Mutta juuri aitaan tarttuessaan peruutti hän päätöksensä aivan ilman mitään erityistä syytä. Kuin huumauksesta heräten hän jupisi:

"Mutta mitä se hyödyttää?"

Häntä hallitsi muutaman silmänräpäyksen jonkinlainen veltto välinpitämättömyyden tunne. Mutta samassa, kun joukko lähti ajamaan ja Vaittinen laski kätensä tytön vyötärölle, syntyi hänessä uudestaan myrkyllinen viha ja hän kirosi. Kohta sen jälkeen hän vihasta valittaen huokasi:

"Kun tuolla tavalla kehtaavat nuo raakalaiset häväistä ihmisten lapsen!"

Hän tunsi niin sanomatonta sääliä Maijaa kohtaan, että jo taas rupesi melkein katumaan, ettei sittenkin mennyt Vaittista kurkusta puristelemaan.

"Noin tallaavat ne minun kylvämääni laihoa, nuo raa'at mammonan palvelijat … nuo, jotka pitävät itseänsä pitäjän etumaisina, oikein malli-ihmisinä! Mitä on hyötyä työstäni … elämästäni?.."

Pikkutytön pää pistäysi ulos huoneen ikkunasta.

"Missä isä on?"

"Täällä on!"

"Äiti pyytää tulla syömään."

"Jahah."

"Odottakaa, isä, minä tulen noutamaan isää."

Tyttö katosi ikkunasta, ja samassa alkoi huoneesta kuulua herttaista pikkujalkain kapittamista.

Jo tyttösen ensimmäinen huuto oli Laivuriseen vaikuttanut omituisen hellästi. Onhan minulla omat herttaiset lapseni!.. Pikku Lyylini…

Lyyli tuli juosten isän luo, hyväillen ja leperrellen. Olikin herttainen lapsi, nelivuotias, iloinen ja veikeä. Ja Laivurinen unohti siinä hetkessä koko illan tuskat, kun sai lapsen syliinsä ja lähti astumaan sisään. Lapsi tahtoi alas, itse juoksemaan, veräjää aukaisemaan.

Mutta juuri kun astui puutarhan veräjästä pihan puolelle, leimahti kuin salama mieleen: jos nyt kuolisin, niin ihmiset sanoisivat: kovinpa oli hänelläkin velkoja… Lapsi juoksi edellä huonetta kohti iloisesti laulaa hyräillen.

"Minä maksan … maksan … maksan", jupisi Laivurinen hämmingissä, ikäänkuin sanan voimalla painaakseen alas paraillaan kehittyvää mielikuvaa. "Ja mikäs estää minua vieläkin suurempipalkkaista paikkaa hakemasta? … koettamasta?"

"Lyyli hoi! Tule isän syliin."

Hän tempasi lapsen syliinsä äkillisessä ilon huumauksessa, jonka seuraava ajatus tuotti.

"Isän rakas, pikku Lyyli… Isä pitää huolen lapsestaan … ei kukaan muu."

Hänen äänensä värähteli oudosti ja hän puristi lasta rintaansa vasten. Lyyli kietoi riemuiten kätensä isän kaulaan ja painoi päänsä tämän leukaan.

Laivurinen tunsi suloista elämänmakua, ikäänkuin muinoisten tuulentupien kuvat olisivat taas yhtäkkiä ilmestyneet viehättävinä, tosiperäisinä ja tavoiteltavina.

Ja hänen oli sanomattoman hyvä olla: suudella tuota pikku enkeliä, rakasta, kultaista isän tyttöä … pitää leukaa tuon kultaisen pikku päälaen nojassa suloisesti haaveksien lapsen puhallellessa lämpimiä henkäyksiä isän kaulalle.

Hän astui sisään huoneeseensa. Raollaan olevasta kyökin ovesta kuului keskustelua ja hän suuntasi heti siihen huomionsa.

" – Se on niin merkillistä, että – täytyy sekautua joka asiaan", kuuli hän vaimonsa sanovan kiivaasti, sekä jatkavan vielä jotain hiljempaa tyytymättömällä äänellä. Sen jälkeen alkoi kuulua muorin ääni, mutta siitä hän ei saanut selkoa juuri ollenkaan, ainoastaan joitakuita sanoja. Ne hän kuvitteli tuon äänen mukaan teräviksi, pistäviksi, kiusallisiksi.

Jonkunlainen kärsimätön kiukun leimaus välähti mielessä ja hän oli vähällä rynnätä tuonne sisään huutamaan: "teidän täytyy lakata torailemasta, taikka minä … minä!"

Mutta mitäs tämä muoriin vaikuttaa! muisti hän pian ja hymähti katkerasti. Ei muori ota ymmärtääksensä, ja jos ymmärtääkin, niin toiseksi kääntää ja itse alkaa omia kärsimyksiään valitella…

Hän ei muistanut enää ruokaa, istui vain lapsi sylissä soututuoliin. Yksi jokapäiväisimpiä elämänhuolia painui nyt omituisen raskaana hartioille. Miksi, miksi sekin rasitus vielä pitää meillä olla, että muori ryöstää vaimoltani vapauden ja elämänonnea? Ja minulta samassa? jatkoi hän ajatustaan. Ennen ei hän ollut tähän asiaan suurta huomiota pannut, oli ajatellut sitä vain yhdeksi välttämättömistä vastuksista. Nyt sekin alkoi näyttää liikanaiselta.

Kyökistä ei kuulunut enää mitään. Siellä vallitsee sanaton vihanenkeli, ajatteli Laivurinen.

"Kunpa Liina edes jaksaisi kärsiä, eikä ottaisi sitä niin sydämelleen", huokasi hän. Olisi tuntunut paljoa helpommalta. Ja mitäpä Liinan tarvitsisi huolia muorin marinoista! Tukkisi korvansa, pitäisi itse suunsa kiinni ja tulisi tänne kanssani nauramaan. Ne ovat kaikki vanhat akat sellaisia, aina niissä on kärsimistä.

Lyyli oli nukahtanut syliin. Eipä isästä ollutkaan toveriksi, johtui

Laivurinen surumielin ajattelemaan.

"Lapsi kai tuntee turvallisuutta tuossa", virkahti hän jälleen, ja mieli meni hyväksi.

"Mutta mikä turva minä enää olenkaan", hän kohta taas huomasi katkerasti.

Liina tuli sisään. Tullessaan katsoi ovesta kurkistellen oliko sisällä niitä, joita etsi. Suu meni iloiseen hymyyn, kun huomasi heidät. Laivurisen kasvoilla kuvastui myöskin heti iloisempi ilme: hän ei ollut luullut näkevänsä Liinaa iloisena tänään. Rouva tuli viereen, laski kätensä Laivurisen päälaelle ja kumartui hyväilemään nukkuvaa lasta.

"Pikku lintuseni." Sitten hän kehoitti illalliselle ja arveli ruoan jo vähän jäähtyneenkin.

"Mutta miksi sinä niin sanatonna?" kysyi hän.

Laivurinen alkoi kierrellä. Hän ei olisi mielellään ilmaissut luulojansa, jos ne olivat perättömiä, eikä olisi tahtonut ollenkaan ottaa esille akkain riita-asiaa. Yhtä ja toista teki vain vakavuutensa syyksi, oli väsynyt y.m. Mutta lopuksi ikäänkuin vahingossa kysyi: "Oliko teillä riitaa äsken?"

"Kenellä?"

"Sinulla ja muorilla."

"E-e-i", veti rouva pitkään, "miksi niin?"

Laivurinen ilostui.

"Minä vain luulin", sanoi hän, "kun tulin ulkoa, niin olin kuulevinani kyökistä jotain sellaista."

Tuli selville, että kyökissä oli puhuttu jostain emännästä, joka oli sekautunut omituiseen parjausjuttuun, josta uhkasi tulla oikeudenkäynti.

Laivurinen meni iloisena syömään leperrellen heränneen Lyylin kanssa. Nuoremmat lapset Otto ja Lempi nukkuivat jo. Ennenkuin isä rupesi syömään, kävi hän lasten vuoteen luona. Herättänytkin hän olisi ne, mutta äiti pelkäsi, että he alkavat itkeä ja parkua. Täytyi jättää se ja ainoastaan kuvitella mielessään, miten hän nyt ryskyttäisi ja leikkisi heidän kanssaan, jos he olisivat valveilla.

Ruvettiin syömään.

Laivurinen kertoi pöydässä, että henkivakuutusyhtiöltä oli nyt tullut kieltävä vastaus hänen vakuutushakemukseensa.

"Todellako?" huudahti rouva, ilmeisesti pelästyneenä.

"Todella, tietysti. Mutta en minä siitä nyt sentään niin suuria välitäkään." Mutta rouvan näkyvä mielenliikutus sai Laivurisen kärsimättömälle tuulelle.

"Mitähän niitä joutavia puuhaakaan", virkahti muori, ahkerasti lipitellessään puuroa suuhunsa, "menoja on muutenkin."

"Sinun tautisi on sitten varmaankin jo hyvin arveluttavalla kannalla", jatkoi rouva katsellen kiinteästi miestään.

"Hm, luultavasti", äänsi Laivurinen.

"Miksi ei mennä Rannaston Tiinan pariin, että se keittäisi lääkettä. Kyllä tauti menisi. Mutta kun ollaan niin kovin, ettei", paneskeli muori.

"Mitä ollaan?" kysyi Laivurinen hymyillen.

"Herrasia."

"Älkää, äiti, eihän tässä nyt tarvitse ruveta riitaa haastamaan", pyysi

Laivurinen.

"Riitaa! – sys siunatkoon, vai riitaa! Kun koetan teille hyvää opettaa ja neuvoa, niin se on riitaa", rupesi muori. Hän lopetti pian syömisensä ja meni muristen pois. Rouva oli pysynyt koko ajan sanakiistasta erossa; se teki Laivuriselle hyvää. Muorin mentyä he kumpainenkin hymähtivät, ja Laivurinen otti iloisemman katseen.

"Mutta kyllä sinun, hyvä ystävä, täytyy taas ensi tilassa käydä lääkärin luona ja antaa tutkia itsesi, onko se aina pahenemassa."

"Ei se pahentunut ole, enkä minä lääkärin luo mene, ennenkuin olen edes ne lääkkeet käyttänyt, mitä minulla nyt on."

"Tunnetko sen sitten varmaan?"

Laivurista liikutti vaimon omituisen vieno ja hellä katse sekä ääni.

"Ei nyt vielä sentään tiedä sitä surra", virkahti hän.

"Mitä sitä?"

"Niin, kuolemaa pelätä."

Vaimo alkoi itkeä,

"Minua vaan peloittaa", hän sanoi, "että tautisi on jo pahalla jälellä, kun ei henkivakuutustasikaan hyväksytty. Tauti kumminkin lienee syynä ollut. Ja silloin kun tarkastettiin, et vielä itse tietänytkään kivustasi paljon mitään."

"Toivotaan sentään; jos nyt jo itkemään ruvetaan, niin kuolemme itkuun", päätti Laivurinen ja nousi pöydästä. Samassa herahti nauramaan.

"Katso!" sanoi hän ja osoitti Lyyliä, joka oli nukahtanut tuoliin, missä oli lautaseltaan puuroa syönyt.

Molemmat nauroivat. Lapsen pää oli suloisesti valahtanut rinnalle. Äiti meni korjaamaan vuoteelle ja Laivurinen pistäysi omaan huoneeseensa.

Hän oli juuri aikeissa istua, mutta samassa tuntui kuin jokin aate olisi päässä kypsynyt varmaksi päätökseksi, ja hän virkahti:

"Jaa, niinpä teenkin ja heti. Kello on vasta 8… Sen minä totisesti teen." Hän pisti päällysnutun yllensä ja huusi Liinalle, että aikoi käydä Airaksisessa. Rouva tuli kummastelemaan, kun näin myöhään. Mutta sitä ei Laivurinen ehtinyt paljon kuunnella.

"Ei Airaksinen sitä kiellä, on hän siksi ystäväni", jupisi hän ulkona mennessään. "Hänen täytyy taata minulle sellainen laina… Sellainen vain, että saan maksaa Vaittiselle… Minun täytyy päästä hänestä erilleni ehdolla mil-lä hy-vän-sä!"

"Ja rauhaa perheeseeni, rauhaa minä tahdon! Ostan mökin tuolle äitivanhalle ja elätän siellä. Maksoi mitä maksoi! Mutta rauhaa minä tahdon, ennen kaikkea Liinalle."

"Ja sitäkin pelkään, että jos sellaista kauemmin kestää niin… Sillä kyllä minä varmaankin rakastan vielä sitä muorirukkaa, niin oikullinen kuin hän onkin.

"Ja leimaus sentään! Jospa kerran pääsisi vapaaksi siitä ajatuksesta, että mulla on Vaittiselle velkaa."

Kuin tuulessa riensi hän kylän läpi. Airaksisen puoti oli vielä auki ja kauppa käynnissä. Astuessa puotiin hervaisi häntä oudosti ja syntyi yhtäkkiä ajatus kääntyä takaisin. Mutta hän astui kuitenkin sisään. Heti osoitti puotimies kamariin menemään ja kehui, että kauppias on siellä. Hän oli oudosti hämillään; vaivasi ajatus, että nuo ihmiset jok'ikinen lukevat hänen ajatuksensa ja katselevat surkutellen. —

"Oo! Mutta mikä erinomainen miehen nyt sai matkaan? Painahan puuta, velikulta." Sillä tavoin otti Airaksinen vastaan. Laivurinen säpsähti. Ajatteleekohan se sitä viittä sataa markkaa, josta on takuussa? leimahti Laivurisen mielessä heti kysymys. Vai on tämä erinomaista, ajatteli hän kohta … Erinomaista… Vai näyttää tuloni erinomaiselta ja harvinaiselta? Hm… Tärkeitä asioita, ajattelet. Eipähän niinkään tärkeitä, et saa tietää vaikka…

"Mitä kummaa siinä sitten?" ehti hän vihdoin kysyä, joka hermo valmiina tarkkaamaan, sanoisiko Airaksinen jotain, mistä kävisi päättäminen, että hän aavistaa.

"No perhana, istuhan. Eihän sinua saa enää nähdä kuin rahan edestä."

Laivurinen sävähti punaiseksi kuin veri ja teki turhan nauramisyrityksen.

"Rahan edestä?" äänsi hän, enemmän matkien, kun ei ollut muutakaan sanottavaa.

"No, no älähän suutu sentään. Kaikissa tapauksissa: alatko virkistyä?"

"Enpähän tiedä. Mutta en minä joudakaan istua. Tahdoin ostaa vain yhden kirjan paperia. Tuletko antamaan vai?"

"Mutta istuhan…"

"En. Tulen toiste, kun on aikaa."

"Tuota … no voi hiisi, kun miehellä on hätää", luki Airaksinen, kun meni toisen perässä puotiin.

"Sinä se tienaat rahoja vain yöt päivät", virkahti Laivurinen puodissa, ja suu oli naurussa.

"Valehteletpahan! Sinäpä niin teet. Sun palkkas juoksee yhtämittaa kuin syntivelka." Airaksinen nauroi, ja muut puodissa olijat yhtyivät. Laivurinen säpsähti, teki pari turhaa koetta nauraaksensa. Sen perästä hän sanoi hyvästi ja meni.

"Syntivelka", matki hän, kun pääsi tielle.

"Ei, ei koskaan häntä… Häntä en pyydä", äänteli hän vapisten mielenliikutuksesta ja jatkoi vitkaan kulkua kotoa kohti.