Читать книгу Mennyt - Alkio Santeri - Страница 4

Joukko matkustavaisia pidättyi hevosiansa juottamaan naapuritalon kaivolle. Olikin nyt lämmintä ilmassa! Tie tomusi, tukki suut, silmät ja korvat. Heinäkuu oli käsissä ja kuumia poutailmoja jo ollut pitemmän aikaa. Mitäpä siinä teki matkustaja muuta kuin pidättyä joka kaivolle mikä likelle sattui, juomaan itse ja juottamaan hevosiansa. —

"Älä aja, Mikko! Hoi! Älä aja, pidätä… Annetaan vettä hevosille!" huusi joku peräjoukosta etumaiselle.

Mikko oli juovuksissa, huojui ja hoippui kuin mikä; vielä päälliseksi näytti puoleksi nukkuvan. Useat muutkin ajajat nukkuivat, mikä makasi rattailla selkiselällään, pää alaspäin, mikä missäkin asennossa virui ja rötkötti. Yksi ja toinen heräsi huutamaan, mitä oli milläkin sanottavaa, useimmiten joutavaa, vieläpä sikamaistakin. Kielet sammalsivat, silmät olivat oudosti muljollaan viinasta ja unesta.

Mutta Miska ei seisahtunut vaikka haukuttiin ja nimiteltiin monella nimellä, eteenpäin vain ajoi ja haukkui vastaan. Mutta se, joka ajoi Miskan perässä, suisti kaivopihalle, ja toiset menivät perästä. Miskankin täytyi palata, kun ei yksin viitsinyt mennä. Palatessaan hän kiroili ja pauhasi, ikäänkuin olisi mikäkin mies ollut. Eräs vanhemmanpuolen mies – isännäksi kuuluivat toiset sanovan – oli hyvästi juovuksissa hänkin, istui hirrenpätkällä, kun nuoremmat juottelivat hevosia, jaksatti toisille jotain vanhaa, nuoruudenaikaista tappelujuttua. Juttu oli olevinaan hauska ja kummallinen. Äijä kertoi, miten hän eräänäkin yönä tappeli. Oli ollut jo makuulla tytön vieressä, kun tuli kaksi muuta – nimetkin mainitsi. Ne tulivat tervatampein ja pannunvarsin ja rupesivat niillä paukuttelemaan tuoliin ja pöytään ja häntä pois ajamaan. "Mutta karhu nousi sängystä", hän kertoi. (Toiset, erittäinkin pojat, kuuntelivat ihastellen, jännityksellä.) Ja sitten kun "karhu" oli noussut sängystä, ampunut kaksipiippuisella ja vetänyt vielä lasketun kuusituumaisen, niin – olivatpa lähteneet. Hätä oli tullut käpälän alle.

"Saakeli, no löittekö te?"

"No, etkö sinä nyt, sen tohlo, kuule, kun juuri kerron, että halkaisin käsivarren!"

Toiset nauroivat. "Se on kuuro tuo poika."

"Mutta Maija, missä Maija on? Nukkuuko se kärryssä, vai?" rupesi joku kyselemään. Yleinen, huomio kääntyi siihen. Mentiin katsomaan ja löydettiin Maija makaamassa kärrynlavalla, lautahäkin pohjassa.

"Nouse ylös, Maija!" kiljuivat miehet ympärillä ja kävivät käsin retuuttelemaan vaatteista ja mistä mikin.

"Tulkaa juottamaan konianne, sen vietävät!" huusi joku, joka jo oli omallensa saanut vettä. Muutamat lähtivät kaivolle päin, mutta yksi jäi vielä Maijaa herättelemään. Vihdoin se onnistuikin. Silloin tuli isäntäkin naureskellen paikalle. "Eikö Maija nouse?"

"Makaa perhana, kuin olis' sulhanen vieressä."

Häkin laidan yli kohosi hitaasti pää; pörröinen tukka oli pitkä, kauniin keltainen, oikea pellavatukka.

"Joo … jo nousee."

"Hä-äh?" veti Maija pitkään ja veltosti. Kovasti ponnistaen kohosi hän seisomaan, katseli älyttömästi ympärilleen ja sopersi muutamia sekavia sanoja.

"Oo … se on jo kuin kukko, riski ja selvä!" huusi isäntä turvaten itseään häkin laitaa vasten.

"Riski ja selvä … riski ja selvä … hek, hek, hek…"

Maija puri hammasta, väänsi päätä ja painui uudelleen alas.

"Aivanko se nyt makaamalla … makaamalla kuittaa kaupunkireisun. Älä hiidessä … tule alas Maija, hevostasi juottamaan … pitää juottaa hevosia ja – kuuletkos, – saat itsekin ryypyn!"

Muuan oli kaahinut pyörälle seisomaan, otti Maijaa käsivarresta ja kehoitti nousemaan. Toinen saapui apuun toiselta puolen. Isäntä nauroi ja kehoitti nostamaan alas, ryyppyä ottamaan. Toiset tekivät käskyn mukaan, nostivat tytön pois kärryistä. Siitä syntyi suuri ilo, erinomainen naurun aihe: tyttö ei tahtonut kyetä seisomaan, vaikka häkin laidasta kiinni piteli.

Hän oli noin kahdeksantoista vuoden ikäinen, sievänlainen tyttö. Vaatteetkin oli pukenut yllensä koreat: hänellä oli uudet, sievät, matalaruojuiset kengät, valko- ja punaraitaiset sukat, uutukainen musliinihame ja omakutoinen suvikappa. Sanalla sanoen hän oli pukeutunut juhlapukuun markkinoille, koreilemaan ja huvittelemaan.

Miehet pyrkivät likelle juttelemaan, kukin satuansa sanomaan, piirihyppyäkin pyörimään tempasivat. Maija virkistyi vähitellen, sai puhelahjankin ja rupesi kiroilemaan. Toisinaan hän lauloi, nauroi ja tanssia kompuroi miesten kanssa. Maijan oli hauska ja miesten oli hauska. Isäntäkin yhtyi joukkoon, jopa pyörimäänkin. Muuan vanha, hiljainen eukko tuli sekaan, koetti repiä pois Maijaa ja hillitä miehiä. Mutta Maija suuttui ja haukkui, käski ämmän mennä hiiteen. Miehet eivät suuttuneet eivätkä muutenkaan välittäneet, ilkkuivat vain ja käskivät ämmän töppösiinsä kursimaan. Ämmäkin vihdoin suuttui ja meni haukkuen pois. Miehet juoksivat pullojaan hakemaan: Maija on hupainen matkatoveri, pitää palkkioksi ryyppy tarjota. Toiset vetivät sillä aikaa Maijaa kaivolle, että saisi vedellä päätä huuhtoa. Matkalla Maija kaatui, ryvetti uudet vaatteensa, joilla oli koreilemaan lähtenyt. Suu, joka tavallisissa oloissa saattoi olla supukka, oli rumasti väärällään, ja kasvojen ilme surkea.

Läheisen talon kartanolta oli kokoontunut miehiä kurkistelemaan. "Pitävätpä surkeata peliä tuon tyttöparan kanssa", sanoivat he. Mutta nauroivat kuitenkin: mikä lintu liekään tuo naikkonen. Tuli vihdoin naisiakin siihen surkuttelemaan Maijaa. "Tuollaisia ne ovat miehet", sanoivat, "koko piruja matkakumppaniksi. Kun miehet ovat juovuksissa, hoitavat naiset niitä. Mutta miehet ovat tuollaisia! Tyttöparan rääkkäävät kuin villit. Itse kuitenkin juottaneet ovat, narranneet, pyövelit!" Ja naisten teki mieli mennä hätään, mutta miehet eivät laskeneet.

Tiellä taas miehet kilpailivat, kuka saisi Maijan ryyppäämään pullostaan. Maija soti vastaan kynsin hampain, puhutteli miehiä rumilla nimillä eikä luvannut huolia. Itkikin hän jo. Mutta kun ei mikään auttanut, suostui vihdoin isännältä ottamaan; lupasi antautua tämän kanssa hyviin väleihin, ruveta isäntäsille ja emäntäsille. Isäntä olikin leskimies.

Tästä tuli uutta ilonaihetta: Maija isännälle morsiameksi, yksille rattaille pitää mennä, käsi kaulalle ja rakastaa! Isäntä innostui, rupesi pojille äikittelemään: "parempi olen vielä vanhanakin kuin te!" Pojat kyllä osasivat asiaa maalata: vanhapoika, suuri junkkari … osaa se vaan tyttöjä suositella…

Muitakin matkustavaisia ajoi ohitse, toiset juovuksissa, toiset selvinä, mikä haukkui, mikä nauroi, mikä mitäkin huuteli. Kaikki vain huomasivat tuon mellakan.

Täytyi vihdoin lähteä. Käsikynkästä isäntä Maijan rattaiden ääreen talutti. Maija koetti nousta sinne, mutta putosi maahan ja kaatui pitkälleen. Miehet tulivat ja nostivat kärryihin.

Jo rupesivat vakavammat miehetkin päätä ravistelemaan. Isäntä meni

Maijan viereen. Molempain päät retkahtelivat ja pukahtelivat.

Matkakumppanit nauroivat ja mellastivat: "hupainen reisu", sanoivat,

"jopa sai Vaittinen emännän! sai kuin saikin."

Kylän miehet naureskelemaan ja naisten kanssa riitelemään. Matkustajat katosivat tomupilveen. Sieltä kuului vielä huutoja ja juoppojen meteliä.