Читать книгу Jumalat janoavat - Anatole France - Страница 3

Sisällysluettelo

Taidemaalari Évariste Gamelin, Davidin oppilas, Pont-Neuf-piirin eli aikaisemmin Henrik IV:n piirin jäsen, oli aikaisin aamulla lähtenyt Barnabiittikirkkoon, joka jo kolme vuotta, 21 p:stä toukokuuta v. 1790 lähtien, oli ollut piirin yhteisenä kokouspaikkana. Tämä kirkko oli ahtaalla ja pimeällä paikalla lähellä Oikeuspalatsin aitausta. Ajan rappeuttamasta ja ihmiskäden runtelemasta julkipuolesta, jota koristi kaksi klassillista pylväsriviä, nurinkäännetyt olkakivet ja _pot à feu'_t, oli kaikki uskonnolliset vertauskuvat lyöty rikki, ja sisäänkäytävän päällä oli mustin kirjaimin tasavallan tunnuslause: "Vapaus, Tasa-arvoisuus, Veljeys tai Kuolema." Évariste Gamelin astui sisälle kirkkoon: nämä samat holvit, jotka ennen olivat kuulleet Pyhän-Paavalin neuvoston pappien kapeahihaisissa kuorimekoissa laulavan pyhää messua, näkivät nyt punalakkisten isänmaanystäväin kokoontuvan suojaansa valitsemaan kunnallisia virkamiehiä ja neuvottelemaan piirin asioista. Pyhimykset oli heitetty pois seinäkomeroistaan, ja niiden sijalle oli asetettu Brutuksen, Jean-Jacques'in ja Le Peltier'n rintakuvia. Tyhjäksi ryöstetylle alttarille oli pystytetty ihmisoikeuksien taulu.

Tässä kirkkoholvissa pidettiin yleisiä kokouksia kaksi kertaa viikossa kello viidestä iltapäivällä kello yhteentoista illalla. Saarnastuolia, joka oli koristettu kolmivärisellä kansallislipulla, käytettiin puhujalavana. Vastapäätä, "epistolan puolella", kohosi karkeatekoinen naisten ja lasten olinpaikaksi tarkoitettu lava, sillä näitä viimeksimainittuja oli myöskin aina runsaasti saapuvilla kokouksissa. Tuona aamuna istui Place de Thionvillen puuseppä, kansalainen Dupont vanhempi, eräs valvontavaliokunnan kahdestatoista jäsenestä, punaisessa lakissa ja lyhytliepeisessä carmagnole-takissa erään kirjoituspöydän ääressä, saarnastuolin juurella. Pöydällä oli pullo ja laseja, mustetolppo ja paperivihko, joka sisälsi konventille aiotun anomuksen kahdenkymmenenkahden arvottoman jäsenen erottamisesta.

Évariste Gamelin tarttui kynään ja kirjoitti nimensä alle.

— Tiesinhän minä, sanoi käsityöläisvirkamies, — että sinä tulisit antamaan nimesi, kansalainen Gamelin. Sinä olet puhdasverinen. Mutta piiri ei ole lämmennyt asialle; siltä puuttuu ryhtiä. Olen ehdottanut valvontavaliokunnalle, ettei se antaisi kansalaistodistuksia muille kuin niille, jotka kirjoittavat anomuksen alle.

— Minä olen valmis, sanoi Gamelin, — kirjoittamaan alle vaikka verelläni liittolaispetturien tuomion. He ovat tahtoneet Marat'n kuolemaa: kuolkoot siis!

— Välinpitämättömyys juuri vie meidät turmioon, vastasi Dupont vanhempi. — Meidän piiriimme kuuluu yhdeksänsataa äänioikeutettua jäsentä, ja heistä saapuu kokouksiin tuskin viittäkymmentä. Eilen meitä oli vain kaksikymmentäkahdeksan.

— Siinä tapauksessa täytyy, huudahti Gamelin, — sakon uhalla pakottaa kansalaiset tulemaan!

— Hm, mutisi puuseppä rypistäen silmäkulmiaan, — jos he saapuisivat kaikki, jäisivät isänmaanystävät vähemmistöön… Kansalainen Gamelin, etkö tahdo ottaa pientä lasia viiniä kaikkien oikeiden sanskulottien terveydeksi?…

Kirkon seinälle, "evankeliumin puolelle", oli suurin kirjaimin kirjoitettu seuraavat sanat: Siviilivaliokunta, Valvontavaliokunta, Hyväntekeväisyysvaliokunta, ja kunkin sanan alla näkyi musta käsi, jonka etusormi osoitti kuoriin päin. Muutaman askelen päässä siitä oli entisen sakariston ovi ja sen päällä seuraava kirjoitus: Sotilasvaliokunta. Gamelin työnsi oven auki ja näki sakaristossa valiokunnan sihteerin par'aikaa kirjoittelemassa jotakin ison pöydän ääressä, joka oli yltä päältä kuormitettu kirjoilla, papereilla, teräsharkoilla, patruunilla ja salpietaripitoisilla muranäytteillä.

— Terve, kansalainen Trubert. Miten jaksat?

— Minä?… Minä jaksan erinomaisesti.

Sotilasvaliokunnan sihteeri Fortuné Trubert antoi aina muuttumattomasti tämän saman vastauksen kaikille, jotka huolehtivat hänen terveydestään, vähemmän antaakseen tietoja voinnistaan kuin katkaistakseen lyhyeen kaikki keskustelut tästä aiheesta. Hän oli vasta kaksikymmentäkahdeksan-vuotias, mutta kuiva kuin kapakala, melkein kaljupäinen ja köyryselkäinen, ja hänen poskipäillään hehkui kaksi punaista täplää. Hän oli optikko Quai des Orfèvres'in varrelta ja omisti hyvin vanhan liikkeen, jonka hän v. 91 oli luovuttanut eräälle monivuotiselle apulaiselleen voidakseen itse kokonaan käyttää aikansa kunnallisiin tehtäviin. Suloiselta äidiltään, joka oli kuollut kaksikymmentä-vuotiaana ja jota muutamat korttelin vanhukset vielä liikuttuneina muistelivat, hän oli perinyt kauniit, lempeät ja intohimoiset silmänsä, kalpeutensa ja kainoutensa. Isältään, kuninkaan hovioptikolta, joka myös oli kuollut samaan tautiin jo ennen kolmattakymmentä ikävuottaan, hän oli saanut rehellisen ja ahkeran mielenlaatunsa.

Keskeyttämättä kirjoitustaan hän kysyi:

— Ja sinä, kansalainen, kuinka sinä voit?

— Hyvin. Mitä uutta?

— Ei minkäänlaista. Kuten näet, on kaikki täällä hyvin rauhallista.

— Ja millainen on tilanne?

— Yhäti samanlainen.

Tilanne oli mitä hirvittävin. Tasavallan paras armeija saarrettuna Mainzissa, Valenciennes piiritystilassa, Fontenay vendéelaisten vallassa, Lyon kapinassa, Cévennit samoin, rajat auki espanjalaisille, kaksi kolmattaosaa maasta vihollisten tai kapinallisten hallussa ja itävaltalaiset kanuunat uhkaamassa Pariisia, jossa ei ollut rahaa eikä leipää.

Fortuné Trubert kirjoitteli tyynesti eteenpäin. Kaikki piirit olivat kunnan määräyksestä velvoitetut värväämään yhteensä kaksitoistatuhatta sotamiestä Vendéehen lähetettäviksi, hän valmisteli sen vuoksi ohjeita värväyslistojen laatimista ja aseistamistoimenpiteitä varten sen sotilasmäärän kokoamiseksi, joka Pont-Neuf-piirin, s.o. entisen Henrik IV:n piirin, tuli hankkia. Kaikki sotilaskiväärit oli luovutettava rekryyteille. Piirin kansalliskaarti saisi aseistautua metsästyspyssyillä ja keihäillä.

— Tuon sinulle tässä, sanoi Gamelin, — luettelon niistä kirkonkelloista, jotka on lähetettävä Luxembourg'iin kanuunoiksi valettaviksi.

Évariste Gamelin oli kirjoitettu piirin aktiiviseksi jäseneksi, vaikka hän ei omistanutkaan yhtään souta. Laki myönsi yleensä tämän etuoikeuden ainoastaan niille kansalaisille, jotka olivat kyllin rikkaita maksaakseen kolmea työpäivää vastaavan rahaveron, ja asianomaiselta vaadittiin kokonaista kymmenen työpäivää, ennenkuin hän valitsijamiehestä saattoi päästä vaalikelpoiseksi. Mutta Pont-Neuf-piiri, joka asetti tasa-arvoisuuden yli kaiken ja muutenkin oli arka itsemääräämisoikeudestaan, piti äänioikeutettuna ja vaalikelpoisena jokaista kansalaista, joka oli omilla varoillaan kustantanut itselleen kansalliskaartilaisen puvun. Näin oli laita myös Gamelinin, joka oli toimiva kansalainen piirissään ja sotilasvaliokunnan jäsen.

Fortuné Trubert laski kynän kädestään.

— Kansalainen Évariste, mene konventtiin ja pyydä, että meille annetaan määräys tutkia maaperä kellareissa ja erottaa pois mura ja muurilaasti saadaksemme salpietaria. Ei riitä, että meillä on kanuunoita, meillä täytyy myös olla ruutia.

Muuan pieni kyttyräselkäinen mies, kynä korvan takana ja paperi kädessä, astui nyt entiseen sakaristoon. Se oli kansalainen Beauvisage valvontavaliokunnasta.

— Kansalaiset, hän sanoi, — olemme saaneet huonoja uutisia: Custine on tyhjentänyt Landaun.

— Custine on kavaltaja! huudahti Gamelin.

— Hänet on mestattava, sanoi Beauvisage.

Vähän hengästyneellä äänellään ja tyynenä kuten tavallisesti alkoi

Trubert selittää:

— Konventti ei turhan tähden asettanut yhteishyvänvaliokuntaa. Se on tutkiva Custinen käyttäytymistä. Jos hän on kykenemätön tai petturi, on hänen sijaansa asetettava sellainen kenraali, joka on päättänyt voittaa ja ça ira!

Hän selaili papereita ja silmäili niitä väsynein katsein:

— Jotta kaikki sotilaamme täyttäisivät velvollisuutensa empimättä ja horjumatta, heidän täytyy olla varmat siitä, että heidän kotiinjääneiden omaistensa asema on turvattu. Jos siis sinäkin, kansalainen Gamelin, olet samaa mieltä, täytyy sinun ensi kokouksessa kannattaa minun ehdotustani, sitä nimittäin, että hyväntekeväisyysvaliokunta yhdessä sotilasvaliokunnan kanssa ryhtyisi toimenpiteisiin niiden hätääkärsivien perheiden avustamiseksi, joilla on joku omainen armeijassa.

Hän hymyili ja hyräili:

— Ça ira! Ça ira!

Tämä vaatimaton piirivaliokunnan sihteeri, joka maalaamattoman puupöytänsä ääressä teki työtä kaksitoista, jopa neljäkintoista tuntia päivässä, ei huomannut laisinkaan sitä suhteettomuutta, mikä oli olemassa tuon äärettömän suuren tehtävän ja hänen pienten keinojensa välillä, siinä määrin hän tunsi omikseen kaikkien isänmaanystävien yhteiset ponnistukset, siinä määrin hän tunsi olevansa yhtä kansakunnan kanssa, siinä määrin sulautui hänen elämänsä suuren kansan elämään. Hän oli niitä, jotka jokaisen tappionkin jälkeen intomielin ja kärsivällisinä tekivät työtä tuon mahdottoman ja varman voiton hyväksi. Sentähden heidän täytyi voittaa. Nämä mitättömät, tuntemattomat miehet, jotka olivat syösseet kuningasvallan, kumonneet koko vanhan maailmanjärjestyksen, tuollainen Trubert, pieni kaukoputkien rakentaja, tuollainen Évariste Gamelin, huomaamaton maalari, eivät odottaneet minkäänlaista sääliä vihollisiltaan. Heillä ei ollut valittavana muuta mahdollisuutta kuin voitto tai kuolema. Siitä heidän hehkuva intonsa ja heidän järkkymätön tyyneytensä.