Читать книгу Jumalat janoavat - Anatole France - Страница 5

Sisällysluettelo

Saman päivän iltapäivällä Évariste lähti kansalainen Jean Blaisen, kuvakauppiaan luo, joka myöskin myi rasioita, kartonkeja ja kaikenlaisia seurapelejä. Hän asui vastapäätä Oratoriota, lähellä suurta vaunuasemaa, Rue Honorélla, jossa hänellä oli Maalaavan Amorin kauppaliike. Myymälä sijaitsi erään kuusikymmentä vuotta vanhan talon pohjakerroksessa, ja sisäänkäytävän muodosti porttiholvi, jonka sulkukivi oli somistettu sarvipäisellä korunaamiolla. Holvin kuvussa oli öljymaalaus, joka esitti "sisilialaista eli maalaavaa Amoria" Boucher'n sommitelman mukaan; Jean Blaisen isä oli teettänyt sen siihen v. 1770, ja siitä asti oli aurinko ja sade haalistanut sitä. Oven molemmilla puolilla oli samanlainen holvi, kummankin sulkukivessä nymfin pää; nämä holvit oli varustettu niin suurilla ikkunaruuduilla kuin suinkin oli voitu hankkia, ja ne tarjosivat yleisön nähtäväksi muodin mukaisia kaiverruksia ja viimeisiä uutuuksia väripainoksien alalta. Nyt parhaillaan oli siellä esillä keimailevia rakkauskuvaelmia, Boillyn kuivahkon siroon tyyliin suoritettuja, Opastuksia aviollisessa rakkaudessa ja suloisia vastusteluita, joista jakobiinit loukkautuivat ja "puhtaat" lähettivät valituskirjelmiä taideyhdistykselle; lisäksi nähtiin siellä Debucourt'in Kävelyretki keltaisissa polvihousuissa vaeltelevine keikareineen, joka oli levitetty kolmelle tuolille, nuoren Carle Vernet'n hevosia, ilmapalloja, Virginien kylpy ja antiikin mukaan maalattuja ihmisruumiita.

Taaja kansalaisvirta vieri lakkaamatta myymälän ohitse, mutta ainoastaan kaikista rääsyisimmät pysähtyivät pitkäksi aikaa noiden kahden kauniin näyteikkunan eteen, huvinhaluisina, kärkkäinä kuville ja joka hetki valmiina edes silmin anastamaan osansa tämän maailman hyvästä; he seisoivat siinä ja ihailivat suu ammollaan, jota vastoin ylimykset heittivät ikkunoihin vain lyhyen silmäyksen, rypistivät otsaansa ja menivät ohitse.

Jo kaukaa suuntasi Évariste katseensa toiseen myymälän päällä olevista ikkunoista, vasemmanpuoleiseen, josta helotti ruukku punaisia neilikoita kiemurakoristeisen rautaparvekkeen takaa. Tämä ikkuna valaisi Élodien, Jean Blaisen tyttären huonetta. Kuvakauppias asui ainoan tyttärensä kanssa talon ensimmäisessä kerroksessa.

Évariste, joka hetkeksi oli pysähtynyt ikäänkuin vetääkseen henkeä Maalaavan Amorin edessä, väänsi säppiä. Hän näki edessään kansalainen Élodien, joka juuri oli myynyt piirroksia, pari monien muiden joukosta huolellisesti valittua Fragonard nuoremman ja Naigeonin luonnosta, ja nyt kauniilla silmillään tarkasteli saamiaan assignaatteja päivänvaloa vastaan päästäkseen varmuuteen, ennenkuin hän sulki ne kassakaappiin, että niiden vesileima, raidat ja viivat olivat paikallaan, sillä liikkeellä oli yhtä paljon väärää rahaa kuin oikeaa, mikä seikka suuresti vahingoitti kaupantekoa. Samoin kuin ennen aikaan ne, jotka jäljittelivät kuninkaan allekirjoitusta, rangaistiin nyt uusien kansallisrahojenkin väärentäjät kuolemalla; siitä huolimatta oli assignaattipainoja joka kellarissa; sveitsiläiset toivat maahan vääriä assignaatteja miljoonittain; niitä jätettiin aivan kimpuittain ravintoloihin ja majataloihin; englantilaiset purkivat niitä laivoistaan joka päivä tukkumäärät rannikoillemme saattaakseen tasavallan huonoon huutoon ja syöstäkseen isänmaanystävät keppikerjäläisiksi. Élodie pelkäsi ottavansa vastaan väärää rahaa ja vielä enemmän hän pelkäsi antavansa muille sellaista ja tulevansa mahdollisesti itse kohdelluksi Pittin myötärikollisena; kuitenkin hän luotti hyvään onneensa ollen varma siitä, että hän tarpeen vaatiessa kyllä osaisi pelastaa nahkansa.

Évariste tarkasteli häntä tuolla synkänvakavalla tavalla, joka paremmin kuin mitkään hymyilyt ilmaisee rakkautta. Katsahtaessaan maalariin Élodie nyrpisti vähän pilkallisesti huuliaan ja revähdytti selko selälleen silmänsä, ja tämä ilmehtiminen johtui siitä, että hän tunsi olevansa rakastettu ja piti siitä, sekä tiesi vielä lisäksi, että tällainen käytös ärsyttää rakastavaa, saa hänet säälimään itseään ja ajaa hänet väkisinkin rakkaudentunnustukseen, ellei hän vielä ole tehnyt sitä, ja niin oli juuri Ëvaristen laita.

Suljettuaan assignaatit kassakaappiin Élodie veti ompelukoristaan esiin valkean hunnun, jota hän oli alkanut kirjailla, ja rupesi ompelemaan. Hän oli ahkera ja keimailevainen, ja koska hän vaistomaisesti käytteli neulaa samalla kertaa sekä miellyttääkseen muita että koristellakseen itseään, niin hän kirjaili eri lailla aina sen mukaan kuka häntä katseli: huolettomasti niiden nähden, jotka hän tahtoi vaivuttaa suloiseen riutumukseen, oikukkaasti niiden nähden, joita häntä huvitti kiusata pienellä epätoivolla. Nyt hän alkoi ommella erittäin huolellisesti Évaristelle, jossa hän tahtoi ylläpitää vakavaa tunnetta.

Élodie ei ollut erittäin nuori eikä erittäin kauniskaan. Häntä saattoi ensi silmäyksellä luulla rumaksikin. Hän oli tumma ja huolimattomasti pään ympäri kiedottua liinaa vastaan, jonka alta sinimustat hiuskutrit putkahtelivat esiin, kuulsi hänen ihonsa aivan oliivinruskeana, ja hänen hehkuvat silmänsä näyttivät iskevän tulta kuopissaan. Hänen pyöreät, hymyilevät, maalaismalliset ja hekumalliset kasvonsa esiinpistävine poskipäineen ja vähän tylppine nenännypykköineen muistuttivat maalarin mielestä borgheselaisen faunin päätä, jonka jumalallista veitikkamaisuutta hän aina oli ihaillut eräässä kipsijäljennöksessä. Pienet viiksen hiutuvat koristivat hänen hehkuvain huuliensa kaarta. Povi, joka tuntui paisuvan pelkkää hellyyttä, aaltoili uhkeana sen vuoden muodin mukaisesti ristiin solmitun koruhunnun alla. Hänen notkean vartalonsa, ketteräin jalkainsa, koko hänen voimakkaan ruumiinsa liikehtimisessä ilmeni alkuperäistä, viehättävää suloutta. Hänen katseensa, hengityksensä, hänen ruumiinsa värinä, kaikki hänessä tuntui anovan lempivää sydäntä ja lupaavan rakkautta. Myymäläpöydän takana hänen olemuksensa johdatti mieleen tanssivan nymfin, oopperabakkhantin, jolta oli riistetty pois hänelle kuuluva ilveksennahka, tyrsussauva ja murattikiehkurat ja joka oli loihdittu kätkemään oikea olemuksensa Chardinin tyylisen emännöitsijän vaatimattomaan ulkokuoreen.

— Isäni ei ole kotona, hän sanoi maalarille, — käykäähän hetkiseksi odottamaan: hän tulee kyllä pian.

Pienet, ruskeat sormet antoivat neulan suihkia läpi hienon aivinaisen.

— Onko tämä malli mielestänne kaunis, herra Gamelin?

Gamelinin oli mahdoton teeskennellä. Ja rakkaus, joka kiihotti hänen rohkeuttaan, teki hänet vielä entistäänkin suorasukaisemmaksi.

— Te olette taitava koruompelussa, kansalainen, mutta jos tahdotte, että sanon teille totuuden, niin tuo malli, jonka mukaan kirjailette, ei ole tarpeeksi yksinkertainen, tarpeeksi koruton, siinä tuntuu vielä se teeskennelty makusuunta, joka liian kauan on vallinnut Ranskassa kankaiden, huonekalujen, paneelien koristamisessa. Nuo nauharuusut, nuo seppeleet muistuttavat sitä pientä ja alhaista tyyliä, jota suosittiin tyrannin aikana. Maku on parhaillaan uudistumisen alaisena. Valitettavasti meillä on siinä suhteessa paljon parantamisen varaa. Tuon riettaan Ludvig XV:n aikana oli koristetaiteessa jotakin kiinalaista. Tehtiin pulleamahaisia, naurettavan näköisillä kiemuraheloilla koristeltuja piironkeja, jotka eivät kelpaa muuhun kuin heitettäviksi tuleen, jonka ääressä isänmaanystävät voivat lämmitellä. Ainoastaan yksinkertainen on kaunista. Täytyy palata antiikkiin. David piirustaa vuoteita ja nojatuoleja etruskilaisten maljakkojen ja Herculaneumin maalauksien mukaan.

— Olen nähnyt noita vuoteita ja nojatuoleja, sanoi Élodie, — ne ovat kauniita! Kohta ei enää kukaan tahdo muunlaisia. Minäkin ihailen antiikkia kuten tekin.

— No niin, kansalainen, jatkoi Évariste, — jos olisitte koristanut tämän hunnun à la grecque, murattiköynnöksillä, käärmekiemuroilla tai ristiin asetetuilla nuolilla, niin se olisi ollut tosiaan spartattaren arvoinen… ja teidän. Kuitenkin voitte säilyttää tämän mallin, jos yksinkertaistatte sen suoraviivaiseksi.

Élodie kysyi häneltä, mitä hänen tuli ottaa siitä pois.

Maalari kumartui ompeluksen puoleen: hänen poskensa hipaisivat Élodien kiharoita. Heidän kätensä yhtyivät kankaalla, heidän henkäyksensä sulivat yhteen. Évaristen täytti tällä hetkellä sanomaton riemun tunne; mutta huomatessaan huuliensa lähentyneen Élodien huulia hän pelkäsi loukanneensa tuota nuorta tyttöä ja vetäytyi äkkiä takaisin.

Naiskansalainen Blaise rakasti Évariste Gameliniä. Hänestä Évariste oli komea suurine, palavine silmineen, kauniine, kapeine, kalpeine kasvoineen, tuuheine, mustine hiuksineen, jotka olivat jakauksella ja valuivat laineina olkapäille, puhumattakaan hänen vakavasta käytöksestään, kylmästä ulkonäöstään, ankarasta olemuksestaan ja varmasta, imartelemattomasta puhetavastaan. Ja koska hän rakasti tätä miestä, hän kuvitteli hänet suureksi taiteilijaneroksi, joka nero eräänä päivänä oli leimahtava esiin mestariteoksissa ja tekevä hänen nimensä kuuluisaksi, ja tämän vuoksi hän rakasti häntä vieläkin enemmän. Naiskansalainen Blaise ei erityisesti jumaloinut miessiveyttä, hänen moraaliaan ei loukannut se, että mies antautui intohimoilleen, mieliteoilleen ja pyyteilleen; hän rakasti Évaristea, joka oli siveä; hän ei rakastanut häntä sentähden, ettähän oli siveä; mutta tällä puolella oli se etu, että hänen ei tarvinnut kiduttaa itseään mustasukkaisuudella eikä epäluuloilla, ei pelätä kilpailijattaria.

Mutta tällä hetkellä hän piti häntä kuitenkin liian pidättyväisenä. Joskin Racinen Aricie, joka rakasti Hippolytea, ihailikin tuon nuoren sankarin karua hyveellisyyttä, niin se tapahtui toivossa voittaa sen, ja hän olisi varmaan piankin tuskitellut sellaista tapain sankaruutta, joka ei olisi antanut myöten edes hänelle. Ja heti tilaisuuden saatuaan hän tunnusti rakkautensa enemmän kuin puoleksi pakottaakseen miehen tekemään tunnustuksen. Tämän hempeän Aricien esimerkkiä seuraten oli naiskansalainen Blaisekin melkein varma siitä, että rakkausasioissa on naisen otettava ensimmäiset askelet. "Juuri ne, jotka eniten rakastavat", hän sanoi itselleen, "ovat kaikista ujoimmat; he tarvitsevat apua ja rohkaisua. Niin suuri on sitä paitsi heidän viattomuutensa, että nainen voi mennä heti vastaan puolet tiestä ja enemmänkin heidän sitä lainkaan huomaamattaan, täten säästäen näennäisesti heille itselleen rohkean hyökkäyksen ja valloituksen kunnian." Etenkin häntä rauhoitti asian onnelliseen ratkaisuun nähden se seikka, että hän tiesi varmasti, (eikä siinä ollutkaan mitään epäilyn aihetta) että Évariste, ennenkuin vallankumous oli tehnyt hänestä puolijumalan, hyvin inhimillisellä tavalla oli rakastanut muuatta naista, muuatta vallan vaatimatonta olentoa, taideakatemian ovenvartijatarta.

Élodie, joka ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä, teki eron erilaisten rakkauksien välillä. Tunne, jonka Évariste hänessä herätti, oli niin syvä, että hän olisi voinut antautua hänelle ikiomaksi. Hän olikin omasta puolestaan valmis menemään naimisiin hänen kanssaan, mutta hän epäili, ettei hänen isänsä suostuisi antamaan ainoaa tytärtään köyhälle ja tuntemattomalle maalarille. Gamelinillä ei ollut mitään; kuvakauppias käsitteli suuria rahasummia. Maalaava Amor tuotti hyvin, rahanvälityskauppa vielä enemmän, ja hän oli lisäksi liittynyt erään hankitsijan liiketoveriksi, joka toimitti tasavallan ratsuväelle kaislakimppuja ja mätää kauraa. Siispä olikin veitsisepän poika Saint-Dominique-kadulta vähäpätöinen henkilö tuon koko Euroopassa tunnetun vaskipiirrosten painattajan rinnalla, joka oli läheisissä tekemisissä Blaizot'n, Basanin, Didot'n kaltaisten miesten kanssa ja jonka seurapiiriin kuuluivat kansalaiset Saint-Pierre ja Florian. Eipä siltä, että Élodie kuuliaisena tyttärenä olisi pitänyt tätä isänsä suostumusta niin tuiki välttämättömänä avioliitolleen. Isä, joka varhain oli joutunut leskeksi ja joka luonteeltaan oli ahne ja kevytmielinen, aina kiinni nais- ja liikeasioissa, ei ollut koskaan pitänyt väliä tyttärestään, vaan oli antanut hänen kasvaa vapaasti, kokonaan vailla isällistä ohjausta ja ystävyyttä. Hänen päähänsä ei edes pälkähtänytkään pitää silmällä tyttärensä käytöstä, pikemmin hän tahtoi varsin tahallaan olla tietämätön siitä, ja asiantuntijana hän piti hänen tulista luonnonlaatuaan ja muita viettelykeinojaan paljon vaikuttavampina kuin kauniiden kasvojen houkutusta. Koska Élodie oli liian aulismielinen säästääkseen itseään, liian älykäs tuhoutumaan, viisas keskellä hulluuttaankin, ei rakkauden pyyde ollut koskaan saanut häntä unohtamaan ulkonaista sovinnaisuutta. Hänen isänsä oli hänelle sanomattoman kiitollinen tästä varovaisuudesta; ja koska tytär oli häneltä perinyt liiketajun ja aloitekykyisen seikkailuhalun, ei hän ollut levoton niiden salaisten syiden suhteen, jotka estivät tuota niin naimakuntoista tyttöä menemästä avioliittoon ja pidättivät häntä kotona, missä hän hyvin täytti yhden taloudenhoitajattaren ja neljän kauppa-apulaisen paikat. Kaksikymmentäseitsemän-vuotiaana hän tunsi sekä ikänsä että kokemuksiensa puolesta olevansa kypsä päättämään itse elämästään, eikä hänellä ollut mitään tarvetta kysyä neuvoa nuorelta, myötämieliseltä ja hajamieliseltä isältä tai seurata hänen tahtoaan. Mutta jotta Élodie olisi voinut mennä naimisiin Gamelinin kanssa, olisi herra Blaisen täytynyt hankkia jonkinlainen asema tuolle köyhälle vävylle, kiinnittää hänet liikkeeseen, taata hänelle töitä, kuten hän teki usealle muullekin taiteilijalle, lyhyesti sanoen, tavalla tai toisella huolehtia hänen toimeentulostaan; ja tytöstä tuntui yhtä mahdottomalta, että toinen tarjoaisi apuaan kuin että toinen ottaisi sellaisen tarjouksen vastaan, niin vähän myötätuntoa oli näillä kahdella miehellä toisiaan kohtaan.

Tämä vaikeus kiusasi hellämielistä ja ymmärtäväistä Élodieta. Häntä ei laisinkaan kauhistuttanut ajatus ruveta salaiseen suhteeseen ystävänsä kanssa, kaikkien olentojen luoja keskinäisen lemmenliittonsa ainoana todistajana. Hänen maailmankatsomuksensa ei tuominnut sellaista suhdetta, jonka sitä paitsi se vapaus, missä hän eli, teki mahdolliseksi ja jolle Évaristen rehellinen ja hyveellinen luonne olisi antanut vakaan kestävyyden leiman, mutta Gamelinin oli jo nyt vaikea ansaita elatustaan ja huolehtia vanhan äitinsä toimeentulosta: niin niukoissa elinehdoissa ei näyttänyt olevan tilaa minkäänlaiselle rakkaussuhteelle, vaikkakin sen vaatimukset olisi supistettu kaikkein alkeellisimpiin. Sitäpaitsi ei Évariste ollut vielä ilmaissut tunteitaan eikä puhunut aikeistaan. Naiskansalainen Blaise toivoi kuitenkin ennen pitkää saavansa hänet siihen.

Hän pysähdytti samalla kertaa mietelmänsä ja neulansa.

— Kansalainen Évariste, hän sanoi, — jollei tämä huntu miellytä teitä, niin ei se miellytä minuakaan. Piirustakaa minulle jokin malli, olkaa niin hyvä. Sillä välin puran niinkuin Penelope pois sen, mikä on ommeltu teidän poissaollessanne.

Vakaan intomielisesti Évariste vastasi:

— Sen teen, kansalainen. Piirustan teille Harmodiuksen kalvan: kalvan kukkaseppeleen keskellä.

Ja vetäen esiin kynänsä hän alkoi luonnostella miekkoja ja kukkia tuohon asialliseen ja koruttomaan tyyliin, jota hän rakasti. Ja samalla hän esitti uusia uskonkappaleitaan.

— Uudestisyntyneiden ranskalaisten, sanoi hän, — tulee luopua kaikesta orjuuden perinnöstä: huonosta mausta, huonosta muodosta, huonosta piirustuksesta. Watteau, Boucher, Fragonard työskentelivät tyranneja ja orjia varten. Heidän teoksissaan ei ilmene minkäänlaista hyvän tyylin tai puhtaan viivan tajua; ei missään luontoa eikä totuutta. Pelkkiä naamioita, nukkeja, hetaleita, apinaneleitä. Jälkimaailma on halveksiva heidän rivoja teoksiaan. Sadan vuoden kuluttua viruvat jo kaikki Watteaun taulut halveksittuna hylkytavarana ullakolla, v. 1893 maalaavat jo akatemian oppilaat luonnoksiaan Boucher'n kankaille. David on avannut uuden tien. Hän lähentelee antiikkia, mutta hän ei vielä ole kyllin yksinkertainen, kyllin suuri, kyllin alaston. Meidän taiteilijoillamme on vielä paljon salaisuuksia opittavana Herculaneumin koruvöistä, roomalaisista kohokuvista, etruskilaisista maljakoista.

Hän puhui kauan antiikkisesta kauneudesta, palasi sitten taas

Fragonard'iin, jota hän vainosi sammumattomalla vihalla.

— Tunnetteko hänet, kansalainen?

Élodie nyökkäsi myöntävästi.

— Te tunnette tietysti myös tuon kunnon Greuze-pahasen, joka on perin naurettava tulipunaisine takkeineen ja miekkoineen. Mutta Fragonard'iin verraten hän on kuin kreikkalainen viisaudenopettaja. Minä tapasin hänet jokin aika sitten, tuon kurjan äijän, hän käveli Palais Égalitén holvikaarien alla, puuteroituna, keikarimaisesti kekkaloiden, iloileva ilme kasvoillaan, kerrassaan inhottavana. Hänet nähdessäni toivoin, että joku väkevä taiteen suojelija, koska emme enää voi turvata Apollon apuun, olisi köyttänyt hänet puuhun ja nylkenyt hänet niinkuin Marsyaan ikuiseksi varoitukseksi huonoille maalareille.

Élodie käänsi hänen puoleensa iloiset, hekumalliset silmänsä.

— Te osaatte vihata, herra Gamelin, onko uskottava, että te myös osaatte ra…

— Kas vain, Gamelinhän siinä on, kuului samassa tenoriääni, ja kansalainen Blaise astui myymäläänsä narisevin saappain, helisevin kellonvitjoin, liehuvin liepein ja päässä valtavan suuri musta hattu, jonka reunat ulottuivat hänen olkapäilleen asti.

Élodie otti ompelukorinsa ja kiipesi omaan huoneeseensa.

— No, Gamelin, kysyi kansalainen Blaise, — onko teillä jotakin uutta minulle tänään?

— Kenties, sanoi maalari.

Ja hän esitti keksintönsä:

— Meidän pelikorttimme ovat räikeässä ristiriidassa nykyisten tapojemme kanssa. Nimet kuningas ja sotamies loukkaavat isänmaanystävän korvaa. Olen keksinyt ja valmistanut uuden vallankumouksellisen korttipelin, jossa kuninkaan, rouvan ja sotamiehen sijalla on Vapaus, Tasa-arvoisuus, Veljeys; raippakimpuilla ympäröidyn ässän nimi on Laki. Sanotaan risti-Vapaus, pata-Tasa-arvoisuus, ruutu-Veljeys, hertta-Laki… Luulen myös, että nämä kortit ovat vauhdikkaasti piirretyt, aion antaa Desmahis'n tehdä niistä vaskipiirroksia ja ottaa niille patentin.

Ja ottaen esiin pahvikotelostaan muutamia vesivärillä luonnosteltuja henkilökuvia taiteilija ojensi ne kuvakauppiaalle.

Kansalainen Blaise kieltäytyi niitä ottamasta kääntäen päänsä pois.

— Nuori ystäväni, menkää noiden kanssa konventtiin, niin se ehkä suo teille kunnian olla läsnä jossakin istunnossaan. Mutta älkää toivokokaan ansaitsevanne yhtään kolikkoa uudella keksinnöllänne, joka ei ole uusi. Olette ehtinyt liian myöhään jalkeille. Teidän vallankumouksellinen korttipelinne on jo kolmas, joka minulle tuodaan. Toverinne Dugourc tarjosi minulle viime viikolla pikettipeliä, jossa oli neljä hengetärtä, neljä Vapautta, neljä Tasa-arvoisuutta. Minulle on myös ehdotettu erästä toista peliä, jossa oli filosofeja ja sotapäälliköitä, Cato, Rousseau, Hannibal ja mitä kaikkia siinä olikaan!… Ja näillä korteilla oli teidän kortteihinne nähden, ystäväiseni, se etu, että ne olivat karkeasti piirustetut ja veitsellä puuhun kaiverretut. Miten vähän te muuten tunnettekin ihmisiä, jos todella uskotte, että pelurit tulevat käyttämään kortteja, jotka on piirustettu Davidin tyyliin tai kaiverrettu Bartolozzin malliin! Lisäksi on typerää luulla, että tarvitaan niin monimutkaisia toimenpiteitä jos mieli sovelluttaa uusia aatteita vanhoihin korttipakkoihin. Kunnon sanskulotit korjaavat ihan itsestään niiden kansalaisvastaisen värityksen huutamalla lyödessään esiin kuninkaan: "Tyranni!" tai yksinkertaisesti: "Suuri sika!" He käyttävät edelleen vanhoja likaisia korttejaan eivätkä osta koskaan uusia. Parhaiten menevät korttipakat kaupaksi Palais-Égalitén peliluolissa: neuvon teitä siis menemään sinne ja tarjoamaan pelipankin hoitajalle ja pelipukareille teidän vapauden jumalattarianne, Tasa-arvoisuuksianne, teidän… miten te sanoittekaan… hertta-Lakejanne, ja tulkaa sitten kertomaan minulle, miten teidät otettiin vastaan!

Kansalainen Blaise istuutui myymäläpöydälle, naputteli sormillaan nankiinihousujaan poistaakseen niistä muutamia nuuskan murenia ja jatkoi sitten, katsellen Gameliniä lempeän säälivästi: — Sallikaa minun antaa teille eräs neuvo, kansalainen: jos tahdotte ansaita elatuksenne, niin heittäkää hiiteen kaikki nuo isänmaalliset korttinne, nuo vallankumoukselliset vertauskuvanne, nuo Herkuleenne, lohikäärmeenne, rikosta vainoavat raivottarenne, nuo vapaudenhengettärenne, ja maalatkaa minulle kauniita tyttöjä. Kansalaisten uudistamiskiihko laimenee vähitellen, mutta miehet tulevat aina rakastamaan naisia. Maalatkaa minulle oikein ruusuisia naisolentoja, joilla on pienet somat jalat ja pienet, sievät kätöset. Ja pankaa päähänne se seikka, ettei ketään enää huvita Vallankumous eikä kukaan enää tahdo kuulla siitä puhuttavankaan.

Mutta silloin kuohahti Évariste Gamelinin sisu:

— Mitä! Ei kuulla puhuttavan vallankumouksesta! Mutta vapauden vakiinnuttaminen, armeijamme voitot, tyrannien rangaistus, kaikki nämä ovat asioita, jotka tulevat hämmästyttämään kaikkein etäisintä jälkimaailmaa. Kuinka ne eivät hurmaisi meitä! Sanskulotti Jeesuksen lahko on pysynyt pystyssä jo melkein kahdeksantoista vuosisataa ja te luulette, että vapauden usko syöstäisiin tuskin neljän vuoden kuluttua!

Mutta Jean Blaise vastasi ylimielisen näköisenä:

— Te elätte unelmissa, ja minä todellisessa elämässä. Uskokaa minua, ystäväiseni, vallankumous ikävystyttää: se on kestänyt liian kauan. Viisi vuotta on jo kestänyt innostusta, viisi vuotta yhtämittaisia syleilyjä, verilöylyjä, puheita, marseljeeseja, hätämerkkejä, ylimyksiä lyhtypatsaissa, ihmispäitä keihäiden nenissä, naisia hajareisin kanuunain päällä, punamyssyin koristettuja vapaudenpuita, valkopukuisia tyttöjä ja ukkoja kukkasvaunuissa, vangitsemisia, giljotiinimestauksia, säännösteltyjä muona-annoksia, ilmoituslehtiä, kokardeja, töyhtöjä, sapeleita, carmagnole-takkeja. loppumattomiin! Pian ei kukaan enää ymmärrä tästä kaikesta mitään. Me olemme jo liian monesti nähneet, miten te olette vieneet suuret miehenne Capitoliumille ainoastaan syöstäksenne heidät alas Tarpeian kalliolta; niin on käynyt Neckerin, Mirabeaun, LaFayetten, Baillyn, Pétionin, Manuelin ja monen muun. Kuka takaa, ettette valmista samaa kohtaloa uusille sankareillenne?… Ei voi olla enää varma mistään.

— Nimittäkää ne, kansalainen Blaise, nimittäkää nuo sankarit, joita uhraamaan me valmistumme! sanoi Gamelin äänellä, joka neuvoi vaskipiirrosten kauppiasta olemaan varovainen.

— Minä olen isänmaanystävä ja tasavaltalainen, hän vastasi käsi sydämellä. — Minä olen mieleltäni yhtä tasavaltalainen kuin te, yhtä hyvä isänmaanystävä kuin tekin, kansalainen Évariste Gamelin. Minä en epäile teidän kansalaiskuntoanne enkä syytä teitä mitenkään vaihtelevaisuudesta. Ja tietäkää, että minun kansallista mielialaani ja alttiuttani valtiota kohtaan todistavat lukuisat tekoni. Tällaiset ovat minun periaatteeni: Minä annan luottamukseni jokaiselle yksilölle, joka kykenee palvelemaan kansakuntaa. Kumarran niille miehille, jotka kansan ääni kutsuu lakiasäätävän vallan vaaralliseen kunniaan, kuten Marat'lle tai Robespierrelle; olen valmis auttamaan heitä heikkojen voimieni mukaan ja hyvänä kansalaisena vaatimattomalla tavallani toimimaan heidän hyväkseen. Valiokunnissa voidaan todistaa minun uutteruuteni ja alttiuteni. Yhdessä todellisten isänmaanystävien kanssa olen toimittanut kauraa ja rehua uljaalle ratsuväellemme, jalkineita sotamiehillemme. Juuri tänään lähetän Vernonista eteläiselle armeijalle kuusikymmentä härkää maan läpi, jossa vilisee ryöväreitä ja Pittin ja Condén vakoojia.

Gamelin asetti rauhallisesti vesivärimaalauksensa jälleen pahvirasiaan, jonka hän sitoi kiinni nauhalla ja pisti kainaloonsa.

— Onpa omituisen ristiriitaista, hän mumisi yhteenpuristetuin hampain, —auttaa sotilaitamme levittämään yli maailman tuota samaa vapautta, joka kavalletaan kotona kylvämällä epäröimistä ja levottomuutta sen puolustajien sieluihin… Terveeksi, kansalainen Blaise!

Ennenkuin Gamelin lähti painumaan pitkin Oratorion ohi kulkevaa kujaa, hän kääntyi vielä kerran, sydän täynnä rakkautta ja vihaa, katsomaan taakseen luodakseen pienen silmäyksen eräällä ikkunalla helottaviin neilikkoihin.

Hän ei laisinkaan ollut epätoivoinen isänmaan pelastuksen suhteen. Jean Blaisen kansalaisvastaisia puheita vastaan hän asetti oman vallankumouksellisen uskonsa. Mutta hänen täytyi kuitenkin tunnustaa itselleen, että tuon kauppiaan väitteissä, että Pariisin väestö nykyään osoitti hyvin vähän mielenkiintoa tapausten menoa kohtaan, oli jonkinlaista perää. Valitettavasti oli liiankin totta, että ensi hetken innostusta oli seurannut yleinen välinpitämättömyys ja että todennäköisesti ei enää koskaan saataisi nähdä v. 89:n suuria, yksimielisiä kansanjoukkoja, ei koskaan enää niitä miljoonia sopusointuisia sieluja, jotka v. 90 tunkeilivat yhdistymisjuhlan alttarin ympärillä. No niin, hyvät kansalaiset työskentelisivät kaksinkertaisella innolla ja rohkeudella, he herättäisivät uinuvan kansan pakottamalla sen valitsemaan vapauden tai kuoleman.

Näin Gamelin mietiskeli, ja Élodien kuva ylläpiti hänen rohkeuttaan.

Tultuaan rantakaduille hän näki auringon laskevan taivaanrannalla raskaisiin pilviin, jotka muistuttivat hehkuvia laavavuoria; kaupungin katot kylpivät kultaisessa valomeressä; ikkunaruudut salamoivat. Ja Gamelinin mieleen muistuivat titaanit, jotka vanhojen maailmain hehkuvista sirpaleista takoivat Diken, kuparikaupungin.

Ja koska hänellä ei enää ollut leivänpalaakaan äidilleen tai itselleen, hän kuvitteli pian saavansa istua loppumattoman pitkään pöytään, joka olisi katettu koko maailmaa varten ja jonka ympärille koko uudesti syntynyt ihmiskunta mahtuisi. Siihen mennessä hän koetti vakuutella itselleen, että isänmaa, tuo hyvä äiti, kyllä ravitsisi uskollisen lapsensa. Kuvakauppiaan halveksumasta kimmastuneena hän tulisti mieltään sillä uskolla, että hänen korttipakkakeksintönsä sittenkin oli uusi ja hyvä ja että hänellä onnistuneissa akvarelleissaan oli kokonainen omaisuus kainalossaan. "Desmahis tekee niistä vaskipiirrokset", hän ajatteli. "Me kustannamme itse tuon uuden, isänmaallisen pelin ja voimme olla varmat siitä, että yhdessä kuukaudessa saamme niitä myydyksi kymmenentuhatta kappaletta, kahdestakymmenestä sousta kappale."

Ja kärsimättömänä haluten päästä toteuttamaan tätä tuumaansa hän kiiruhti pitkin askelin Quai de la Ferraille'lle, jossa Desmahis asui erään lasimestarin yläpuolella.

Mentiin sisään myymälän kautta. Lasimestarin vaimo ilmoitti Gamelinille, että kansalainen Desmahis ei ollut kotona, mikä seikka ei suurestikaan hämmästyttänyt maalaria, joka tiesi, että hänen ystävällään oli huikentelevainen ja levoton luonne, ja joka aina ihmetteli sitä, miten hän saattoi niinkin paljon ja niinkin hyvin kaivertaa, kun hän niin tuiki vähän malttoi pysyä kotosalla. Gamelin päätti odottaa häntä hetkisen. Lasimestarin vaimo tarjosi hänelle tuolin. Vaimo oli nyreällä päällä ja valitteli sitä, että liike luisti huonosti, vaikkakin olisi luullut, että vallankumous, joka löi säpäleiksi niin paljon ikkunoita, olisi tehnyt lasinleikkaajat rikkaiksi.

Yö alkoi lähetä. Gamelin ei viitsinyt enää odottaa toveriaan, vaan sanoi hyvästit lasimestarin vaimolle. Kulkiessaan Pont-Neufin yli hän näki, että Quai des Morfondus'ltä ratsasti joukko kansalliskaartilaisia, jotka hajaannuttaen väkijoukkoa, ankarasti kalistellen sapeleitaan ja soihdut käsissä saattoivat eräitä kärryjä. Ne kuljettivat hitaasti mestauslavalle muuatta miestä, jonka nimeä ei kukaan tiennyt, erästä vanhaan hallitusjärjestelmään kuuluvaa, ensimmäistä, jonka uusi vallankumousoikeus oli tuominnut. Vartijoiden hattujen lomitse saattoi epämääräisesti nähdä hänet, miten hän istui kädet selän taa köytettyinä paljain, tärisevin päin, kasvot taaksepäin kääntyneinä. Pyöveli seisoi hänen vieressään nojaten häkin kaiteeseen. Pysähtelevät ohikulkijat sanoivat toisilleen, että siinä varmaankin vietiin jotakuta kansan verenimijää, ja katselivat häntä välinpitämättömästi. Gamelin, joka oli käynyt lähemmäksi, tunsi katselijain joukossa Desmahis'n, joka väkisin koetti työntyä halki väkijoukon ja katkaista kulkueen. Hän huusi häntä nimeltä ja löi häntä kädellään olkapäälle; Desmahis käänsi päätään. Hän oli kaunis ja voimakas nuorukainen. Joku oli äskettäin sanonut akatemiassa, että hänellä oli Bacchuksen pää Herkuleen ruumiissa. Hänen ystävänsä nimittivät häntä "Barbaroux'ksi", sentähden että hän niin suuresti muistutti tätä kansanedustajaa.

— Tule, sanoi Gamelin hänelle, — minulla on sinulle jotakin tärkeää sanottavaa.

— Jätä minut! tiuskahti Desmahis kuivasti.

Ja hän mumisi joitakin epäselviä sanoja etsien tilaisuutta päästä tunkeutumaan väkijoukon läpi:

— Seurasin juuri erästä taivaallista naista, jolla oli olkihattu päässä — joku muotiompelijatar, — vaalea palmikko selässä: tuo kirottu kärry hukutti minut jäljiltä… Hän ennätti toiselle puolen, hän on varmaankin jo sillan toisessa päässä!

Gamelin yritti pitää häntä kiinni takin liepeestä vakuuttaen, että asia oli kovin tärkeä.

Mutta Desmahis oli jo tunkeutunut hevosten, vartijoiden, sapelien ja tulisoihtujen keskelle ja kiiruhti ompelijaneitosen jälkeen.