Читать книгу Jumalat janoavat - Anatole France - Страница 4

Sisällysluettelo

Tultuaan ulos Barnabiittikirkosta Évariste Gamelin lähti kävelemään Place Dauphinelle päin, joka erään valloittamattoman kaupungin kunniaksi oli ristitty Place de Thionvilleksi.

Tämä tori, joka sijaitsi Pariisin vilkasliikkeisimmässä kaupunginosassa, oli viimeisen vuosisadan kuluessa paljon menettänyt kauniista ulkonäöstään. Ne tyylikkäät, punaisesta tiilestä kyhätyt ja valkoisilla kivivöillä koristetut talot, jotka Henrik IV:n aikana oli rakennettu torin kolmelle sivustalle korkeita virkamiehiä varten, olivat vaihtaneet ylhäiset liuskakivikattonsa kahteen tai kolmeen kurjaan, rapattuun kerrokseen, tai ne oli myös hävitetty pois maata myöten ja korvattu hyvin vähän edustavilla, huonosti kalkituilla taloilla, joten tällä paikalla nyt näkyi ainoastaan epäsäännöllisiä, köyhiä ja likaisia julkisivuja täynnä lukemattomia pieniä, erimuotoisia ikkunoita, joita kukkaruukut, lintuhäkit ja kuivamaan ripustetut vaatteet elähdyttivät. Näissä taloissa asui suuri joukko käsityöläisiä, kultaseppiä, kaivertajia, kelloseppiä, optikkoja, kirjanpainajia, liinaompelijattaria, muotiompelijattaria, pesijättäriä, ja muutamia vanhoja lakimiehiä, jotka olivat säästyneet siltä myrskyltä, joka lakaisi pois kuninkaallisen oikeuslaitoksen.

Oli aamu ja oli kevät. Aamunraikkaat auringonsäteet, huumaavat kuin makea viini, leikittelivät talojen seinillä ja hiipivät hyväillen ullakkojen komeroihin. Kaikki ikkunansuojukset oli vedetty ylös ja niiden alta pisti esiin emännöitsijöiden pörröisiä päitä. Vallankumoustribunaalin sihteeri, joka oli lähtenyt kotoaan mennäkseen toimeensa, taputteli ohimennessään poskelle muutamia lapsia, jotka leikkivät puiden alla. Pont-Neufillä kuului huudettavan kurjan Dumouriez'n petosta.

Évariste Gamelin asui Quai de l'Horlogen lähellä eräässä Henrik IV:n aikuisessa talossa, joka vieläkin olisi ollut sangen mukiinmenevän näköinen ilman sitä pientä tiilipeittoista ullakkokerrosta, joka siihen oli lisätty viimeistä edellisen tyrannin aikana. Tämä jollekulle vanhalle parlamentin jäsenelle kuulunut hotelli oli tehty soveliaaksi porvaris- ja käsityöläisperheille lyömällä siihen lujasti väliseiniä ja aitauksia. Täten esimerkiksi kansalainen Remacle, portinvahti ja räätäli, oli saanut asuakseen sekä korkeuden että leveyden puolesta kovin typistetyn välikerran, jossa hänet lasiovesta saattoi nähdä istuvan työpöydällään jalat ristissä ja päälaki kiinni katossa neulomassa kansalliskaartin univormua, sill'aikaa kun naiskansalainen Remacle, jonka uunilla ei ollut muuta savutorvea kuin porraskäytävä, myrkytti muilta vuokralaisilta ilman paistinkäryllään ja pikku Joséphine, heidän tyttärensä, yltä päältä siirapin tahrimana, mutta kauniina kuin päivä istui oven kynnyksellä ja leikki Moutonin, puusepän, koiran kanssa. Naiskansalainen Remaelen, joka sekä povensa ja lantioittensa että sydämensä puolesta oli laaja ja ylitsevuotavaisen runsas, luultiin lahjoittavan suosiotaan naapurilleen, kansalainen Dupont vanhemmalle, joka oli eräs valvontavaliokunnan kahdestatoista jäsenestä. Ainakin epäili hänen miehensä sitä vahvasti, ja Remacle-puolisot täyttivät usein koko talon riita- ja sovintokohtaustensa metelillä. Ylemmässä kerroksessa asui kansalainen Chaperon — kultaseppä, jolla oli myymälä Quai de l'Horlogen varrella —, lisäksi eräs nuori lääkärinkokelas, eräs asianajaja, eräs kullantakoja ja useita Oikeuspalatsin virkamiehiä.

Évariste Gamelin nousi vanhoja portaita ylös aina neljänteen ja viimeiseen kerrokseen asti, jossa oli hänen työpajansa sekä hänen äitinsä huone. Siihen päättyivät nelikulmaisilla kivilaatoilla reunustetut puuportaat, jotka jatkoivat ensimmäisten kerrosten leveätä kivistä porraskäytävää. Seinää vasten asetetut tikapuut johtivat ullakolle, josta par'aikaa laskeutui alas muuan vanhahko, pyylevä, punakka ja kukoistavakasvoinen mies vaivalloisesti koettaen pysyttää sylissään suunnattoman suurta kääröä samalla hyräillen: Palvelijain, palvelijain, kadotin, kadotin…

Keskeyttäen laulunsa hän toivotti kohteliaasti hyvää päivää Gamelinille, joka tervehti häntä veljellisesti ja auttoi häntä kantamaan kääröä alas, josta palveluksesta vanhus lämpimästi kiitti häntä.

— Tässä on, hän sanoi tarttuen uudestaan taakkaansa, — paperinukkeja, jotka juuri aion viedä leikkikalukauppiaalle Rue de la Loille. Tämän käärön sisällä on kokonainen nukkekansa: minä olen niiden luoja, ne ovat saaneet minulta katoavaisen ruumiin, tunteettoman ilolle ja tuskalle. Minä en ole antanut niille ajatuksen lahjaa, sillä minä olen hyvä jumala.

Tämä mies oli kansalainen Maurice Brotteaux, entinen veronvuokraaja ja entinen aatelismies: hänen isänsä, joka oli rikastunut välityspalkkioilla, oli ostanut itselleen kuninkaallisen viran ja tullut aateloiduksi. Vanhoina hyvinä aikoina oli Maurice Brotteaux'n nimenä monsieur des Ilettes ja hän toimeenpani hotellissaan Rue de la Chaisen varrella hienoja illallisia, joiden loistoa vielä lisäksi kaunis madame de Rochemaure, erään lainvalvojan rouva, oli kohottamassa silmiensä säteilyllä; hän oli erinomainen nainen, jonka kunnianarvoisaa uskollisuutta vastaan ei ollut vähintäkään muistuttamista niin kauan kuin vallankumous jätti Maurice Brotteaux des Ilettes'in aseman, korot, hotellin, maatilat ja nimen koskemattomiksi. Vallankumous riisti ne sittemmin kaikki häneltä pois. Hän ansaitsi sen jälkeen elatuksensa maalaamalla muotokuvia porttikäytävissä, paistamalla pannukakkuja ja omenamunkkeja Quai de la Mégisseriellä, kirjoittamalla puheita kansanedustajille ja antamalla tanssitunteja nuorille naiskansalaisille. Tätä nykyä Maurice Brotteaux, jonka koko omaisuuden muodosti liimapurkki, purjelankakerä, vesivärilaatikko ja muutamat pahvipalaset, valmisteli pienessä ullakkokamarissaan, jonne täytyi kivuta tikapuiden avulla ja jossa ei mahtunut seisomaan suorana, pahvisia nukkeja, jotka hän myi suurille leikkikalukauppiaille. Nämä vuorostaan myivät ne niille katukaupustelijoille, jotka vaeltelivat pitkin Champs-Élysées'tä roikutellen noita somia esineitä pitkän kepin nenässä ja herättäen kaikissa pikkulapsissa vilkasta mielenkiintoa. Yleisistä levottomuuksista ja häntä kohdanneesta suuresta onnettomuudesta huolimatta hän oli säilyttänyt ihmeteltävän sielunrauhan; virkistyksekseen hänen oli tapana lukea Lucretiusta, jota hän aina kuljetti mukanaan pitkän nuuskanruskean takkinsa aukiammottavassa taskussa.

Évariste Gamelin työnsi vähän asuntonsa ovea, joka heti aukeni. Hänen köyhyytensä oli säästänyt hänet kaikilta lukkohuolilta, ja kun hänen äitinsä vanhasta tottumuksesta pani oven salpaan, sanoi hän aina: "Mitä se hyödyttää? Eihän kukaan toki varasta hämähäkinverkkoja… ei minun enempää kuin muidenkaan." Hänen ateljeessaan virui kasoittain paksun tomupeiton alla tai seinään päin käännettyinä maalauksia hänen alkuajoiltaan, jolloin hän vielä vallitsevan muodin mukaisesti maalasi keimailevia rakkauskohtauksia loihtien kankaalle esiin siloisin ja aroin siveltimenvedoin tyhjiä nuolikontteja ja lentoon lehahtavia lintuja, vaarallisia lemmenleikkejä ja onnen unelmia, käärien ylös hanhienvartijattarien helmoja ja koristellen ruusuilla paimentyttöjen povia.

Mutta tämä maneeri ei sopinut laisinkaan hänen luonteelleen. Nämä kylmästi maalatut kohtaukset todistivat maalarin auttamatonta siveellisyyttä. Taiteenymmärtäjät eivät olleet antaneet pettää itseään, ja Gamelinillä ei ollut koskaan ollut menestystä eroottisena maalarina. Vaikka hän ei vieläkään ollut saavuttanut kolmattakymmentä ikävuottaan, tuntuivat nämä aiheet hänestä nyt periytyvän ikiammoisilta ajoilta. Hän tunsi selvästi, että ne kuvastivat kuninkuuden aikaista rappeutumista ja olivat hoviturmeluksen häpeällisiä ilmaisuja. Hän soimasi itseään siitä, että oli harjoittanut tätä halveksittavaa taidelajia ja siten antanut näytteitä orjuuden alentamasta luomiskyvystä. Nyt, ollen vapaan kansan jäsen, hän luonnosteli voimakkain vedoin vapauden jumalattaria, Ihmisoikeuksia, Ranskan hallitusmuotoja, tasavallan Hyveitä, kansanomaisia Herkuleksia, jotka lyövät alas tyranniuden lohikäärmeen, ja näihin töihin hän valoi koko isänmaanrakkautensa hehkun. Mutta valitettavasti ei hän tällä toimella ansainnut elatustaan. Aika oli huono taiteilijoille. Syy ei suinkaan ollut konventin, joka kaikkialta nostatti armeijoita kuninkaita vastaan, joka ylpeänä, järkähtämättömänä ja päättäväisenä koko yhteenliittoutuneen Euroopan edessä, mutta uskottomana ja julmana itselleen, raateli itseään omin käsin, joka asetti hirmuvallan päiväjärjestykseen perustaen kapinoitsijoiden rankaisemista varten erityisen heltymättömän tribunaalin, antaen sen saaliiksi pian omat jäsenensäkin, ja joka samalla aikaa tyynenä, harkitsevana, tieteen ja kauneuden ystävänä uudisti almanakan, perusti ammattikouluja, julisti maalaus- ja kuvanveistokilpailuja, määräsi palkintoja innostaakseen taiteilijoita, järjesti vuotuisia taidenäyttelyjä, avasi Museumin ja Ateenan ja Rooman esimerkkiä noudattaen leimasi ylevyydellä kaikki julkiset ilo- ja surujuhlat. Mutta ranskalainen taide, joka aikaisemmin oli levinnyt niin paljon Englantiin, Saksaan, Venäjälle ja Puolaan, ei päässyt enää ulkomaiden markkinoille. Maalauksen ystävät, taiteenharrastajat ja -ymmärtäjät, ylhäiset herrat ja rahamiehet olivat kadottaneet omaisuutensa, lähteneet maasta pois, tai sitten he lymyilivät. Ne henkilöt taaskin, jotka olivat rikastuneet vallankumouksesta, talonpojat, jotka olivat saaneet käsiinsä valtion tiluksia, rahakeinottelijat, sotajoukkojen hankitsijat, Palais-Royalin pelipankin hoitajat, eivät vielä uskaltaneet näyttää varallisuuttaan eivätkä muutenkaan välittäneet maalaustaiteesta tuon taivaallista. Tarvittiin tosiaan Regnault'in maine tai nuoren Gérard'in taitavuus jonkin taulun myymiseen. Greuze, Fragonard, Houin olivat tulleet rutiköyhiksi. Prud'hon elätti vaivoin vaimonsa ja lapsensa piirustamalla aiheita, joiden mukaan Copia sitten teki kaiverruksia. Isänmaalliset maalarit Hennequin, Wicar, Topino-Lebrun näkivät nälkää. Gamelin, joka ei voinut suorittaa taulusta aiheutuvia kustannuksia, kun hänellä ei ollut varaa maksaa mallia eikä ostaa värejä, oli jättänyt melkein alkuluonnokseksi suuren maalauksensa Raivottaret vainoavat tyrannia manalassa. Sen yliluonnollisessa koossa olevat, keskeneräiset ja hirvittävät hahmot ja viheriäiset käärmekiemurat terävine, käyrine, kaksiteräisine kielineen täyttivät puolen ateljeeta. Etualalla, vasemmalla, nähtiin laiha ja kauhea Kharon venheessään, vaikuttava ja hyvin maalattu palanen, mutta liiaksi koulutyötä. Paljon enemmän luomisvoimaa ja luonnollisuutta oli eräässä pienikokoisemmassa, mutta myöskin keskeneräisessä taulussa, joka riippui ateljeen parhaiten valaistulla paikalla. Se kuvasi Orestesta, jota hänen sisarensa Elektra tuki tuskan vuoteella. Tuon nuoren tytön nähtiin siinä liikuttavalla eleellä silittävän syrjään hiuskiharoita veljensä silmiltä. Oresteen pää oli traagillinen ja kaunis, ja siinä saattoi huomata jonkinlaista yhdennäköisyyttä maalarin omien kasvonpiirteiden kanssa.

Gamelin heitti usein murheellisen silmäyksen tähän teokseen, välistä hänen maalauskiihkoa värisevät kätensä ojentuivat Elektran leveästi hahmoteltuun kuvaan päin ja putosivat jälleen voimattomina alas. Taiteilija hehkui sisäistä innostusta ja hänen sielunsa kurkotti suurtekoja kohti. Mutta hänen täytyi tuhlata voimansa tilaustöihin, jotka hän suoritti puolikuntoisesti, sentähden että hänen oli pakko tyydyttää yleisön makua ja myös sentähden, että hän ei osannut pikkuseikkoihin painaa nerouden leimaa. Hän piirusteli pieniä allegorisia sommitelmia. Niiden mukaan hänen toverinsa Desmahis verraten taitavasti teki mustia ja värillisiä vaskipiirroksia, jotka muuan kuvakauppias Rue Honorén varrella, kansalainen Blaise, osti polkuhintaan. Mutta kaiverruksien kauppa kävi yhä huonommin, sanoi Blaise, joka viime aikoina ei enää tahtonut ostaa mitään.

Tällä kertaa oli kuitenkin Gamelin, jonka hätä oli tehnyt yritteliääksi, tehnyt aivan uuden ja onnellisen keksinnön, ainakin omasta mielestään keksinnön, joka oli tekevä sekä piirroksien myyjän ja kaivertajan että hänet itsensä rikkaaksi mieheksi; se oli isänmaallinen korttipeli, jossa _l'ancien régime_n kuninkaiden, rouvien ja sotamiesten sijasta oli hengettäriä, vapauden jumalattaria ja tasa-arvoisuuden vertauskuvia. Hän oli tehnyt luonnokset useimpiin näistä hahmoista ja oli jo saanut valmiiksikin moniaita, ja hänellä oli kiire jättää Desmahis'lle ne, jotka jo voitiin kaivertaa. Onnistuneimmalta tuntui hänestä eräs vapaaehtoinen, joka yllään kolmikulmainen hattu, punakäänteinen sininen takki, keltaiset polvihousut ja mustat säärykset istui arkulla, jalat kuulakasan päällä ja pyssy jalkojen välissä. Se oli "herttakansalainen", joka vastasi entistä herttasotamiestä. Jo enemmän kuin puoli vuotta Gamelin oli piirustellut vapaaehtoisia ja aina samalla antaumuksella. Hän oli niistä myynyt muutamia, innostuksen päivinä. Useita riippui ateljeen seinillä. Viisi tai kuusi vesiväri-, gouache- tai pastellimaalausta virui pöydällä ja tuoleilla. Heinäkuussa 1792, jolloin kaikille Pariisin toreille oli rakennettu värväyskorokkeita, jolloin kaikki kabaretit oli koristettu lehvillä ja kaikuivat huudoista "Eläköön kansakunta! Eläkäämme vapaina tai kuolkaamme!" ei Gamelin voinut mennä Pont-Neufin yli eikä kaupungintalon ohitse tuntematta sydämessään voimakasta vetoa tuota liputettua telttaa kohtaan, jonka alla nauhoitetut virkamiehet merkitsivät kirjoihin vapaaehtoisia marseljeesin kaikuessa. Mutta jos hän olisi liittynyt armeijaan, olisi hänen äitinsä jäänyt leivättömäksi.

Ilmoittaen tulostaan jo edeltäpäin kuuluvalla, raskaalla läähätyksellä astui kansalainen leskirouva Gamelin ateljeehen hikisenä, hengästyneenä ja punoittavana, kansalliskokardi niin huolimattomasti kiinni myssyn reunassa, että se joka hetki uhkasi pudota. Hän laski korinsa tuolille ja seisoaltaan, voidakseen paremmin hengittää, hän alkoi valittaa elintarpeiden kalleutta.

Miehensä elinaikana hän oli Rue de Grenelle-Saint-Germainin varrella hoitanut rautakauppaa, jossa myytiin "la Ville de Châtellerault"-tehtaan leimamerkin tavaroita, mutta nyt hän oli köyhä ja elää kituutteli poikansa maalarin luona pitäen tämän taloutta. Évariste oli vanhempi hänen molemmista lapsistaan. Mitä tytär Julie'hin tuli, joka aikaisemmin oli ollut muotikaupan myyjättärenä Rue Honorén varrella, niin parasta oli olla tietämätön hänen kohtalostaan, sillä ei ollut viisasta ilmoittaa, että hän oli karannut maasta erään ylimyksen kanssa.

— Herra Jumala! huokasi naiskansalainen Gamelin näyttäen pojalleen paksua, mustaa ja taikinaista limppua, — miten kallista leipä on; eikä se ole edes puhdasta vehnää. Torilla ei ole munia, ei vihanneksia, ei juustoa. Meidän täytyy syödä kastanjoita niin paljon, että pian muutumme kastanjoiksi itsekin.

Pitkän vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

— Minä näin kadulla vaimoja, joilla ei ollut mitään ruokaa pikku lapsilleen. Köyhiin tämä kurjuus vasta koskeekin. Eikä tule parempaa, ennenkuin taas saadaan järjestys maahan.

— Äiti, sanoi Gamelin rypistäen kulmakarvojaan, — tästä nälänhädästä saamme kiittää hankitsijakiskureita ja rahakeinottelijoita, jotka köyhdyttävät kansaa ja vetävät yhtä köyttä maan ulkoisten vihollisten kanssa tehdäkseen tasavallan vastenmieliseksi kansalaisille ja tuhotakseen vapauden. Siihen vievät tuollaisten brissotistien salaliitot, tuollaisten Pétionien ja Roland'ien petokset! Saa kiittää onneaan, jos eivät liittolaiset vielä asevoimin astu Pariisia vastaan ja surmaa täällä kaikkia isänmaanystäviä, joista nälkä ei kyllin pian ole ehtinyt tehdä loppua! Ei ole yhtään aikaa hukattavana: täytyy määrätä rajahinta jauholle ja hakata pää poikki jokaiselta, joka keinottelee kansan elintarpeilla, yllyttää kapinaan tai on yhteisessä juonessa ulkomaalaisten kanssa. Konventti on muodostanut erityisen tribunaalin varta vasten tällaisten kapinallisten salavehkeilijäin tuomitsemista varten. Se on kokoonpantu isänmaanystävistä, mutta onko sen jäsenillä myös oleva tarpeeksi tarmoa puolustaakseen isänmaata kaikkia sen vihollisia vastaan? Pankaamme toivomme Robespierreen: hän on kunnon mies. Mutta luottakaamme etenkin Marat'han. Hän rakastaa kansaa, ymmärtää sen todelliset edut ja palvelee niitä. Hän on aina ollut ensimmäinen paljastamaan pettureita, tekemään tyhjäksi salaliittoja. Hän on lahjomaton ja peloton. Hän yksin kykenee pelastamaan tasavallan perikadosta.

Naiskansalainen Gamelin pudisti päätään niin että huolimattomasti kiinnitetty kokardi putosi myssystä.

— Voi Évariste-parka, tuo sinun Marat'si on ihminen niinkuin kaikki muutkin, eikä sen parempi kuin hekään. Sinä olet nuori ja kuvittelet suuria. Samaa, mitä nyt sanot Marat'sta, olet aikaisemmin sanonut Mirabeausta, La Fayettesta, Pétionista ja Brissot'sta.

— En koskaan! huudahti Gamelin, itsekin uskoen omaan valheeseensa.

Äiti raivasi toisen pään maalaamattomasta pöydästä, joka oli täynnä papereita, kirjoja, siveltimiä ja lyijykyniä, ja toi siihen posliinisen liemivadin, kaksi tinalautasta, kaksi rautaista haarukkaa, mustan leivän ja tuopillisen ruuppuviiniä.

Poika ja äiti söivät liemensä äänettöminä ja kävivät sitten käsiksi silavaviipaleeseen, joka oli säästetty jälkiruoaksi. Äiti asetti herkkupalan leipänsä päälle, murenteli sitä vakavasti veitsensä terällä hampaattomaan suuhunsa ja pureskeli kunnioittavasti ruokaa, joka oli maksanut niin paljon.

Hän oli jättänyt vadille parhaimman palasen pojalleen, joka istui hajamielisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena.

— Syö, Évariste, hän sanoi aina vähän väliä, — syö!

Ja hän lausui tämän sanan aivan yhtä hartaasti kuin jonkin uskonnollisen käskyn.

Sitten hän alkoi jälleen valittaa kalliita aikoja. Gamelin esitti uudelleen rajahintaa ainoana mahdollisena apukeinona. Mutta äiti sanoi:

— Ei ole enää rahaa missään. Emigrantit ovat vieneet kaikki mukanaan. Ei kukaan luota enää kehenkään. Tästä voi tulla aivan epätoivoiseksi.

— Älkää puhuko noin, äiti, älkää puhuko noin! huudahti Gamelin. —

Mitä merkitsevät meidän hetkelliset kieltäymyksemme ja kärsimyksemme!

Vallankumous on takaava ihmiskunnalle vuosisatojen onnen.

Tuo kunnon rouva kastoi leipänsä viiniin; hänen mielensä kirkastui, ja hän ajatteli hymyillen nuoruutensa aikaa, jolloin hän vielä tanssi nurmikolla kuninkaallisissa juhlissa. Hän muisteli myös sitä päivää, jolloin Joseph Gamelin, ammatiltaan veitsiseppä, oli pyytänyt häntä vaimokseen. Ja hän rupesi kertomaan yksityiskohtaisesti, kuinka tuo kaikki oli tapahtunut. Hänen äitinsä oli sanonut hänelle: "Pue päällesi. Nyt menemme Place de Grèvelle, kultaseppä Bienassis'n myymälään katsomaan, miten Damiens revitään kappaleiksi." Heidän oli vaikea raivata itselleen tietä uteliaiden joukkojen läpi. Herra Bienassis'n myymälässä oli nuori tyttö tavannut Joseph Gamelinin, joka oli parhaimmassa vaaleanpunaisessa puvussaan, ja hän oli heti käsittänyt, mistä oli kysymys. Koko sen ajan, jonka hän oli seisonut ikkunan edessä nähdäkseen, miten kuninkaanmurhaaja pantiin pihteihin, valeltiin sulalla lyijyllä, raastettiin kappaleiksi neljän hevosen välissä ja heitettiin roviolle, oli herra Joseph Gamelin seisonut hänen takanaan ja sanonut hänelle kohteliaisuuksia hänen ihostaan, tukkalaitteestaan ja vartalostaan.

Hän tyhjensi lasinsa ja jatkoi palautellen edelleen mieleensä tapahtumia elämänsä varrelta:

— Minä synnytin sinut maailmaan, Évariste, aikaisemmin kuin mitä olin odottanut, sentähden että kantaessani sinua satuin pelästymään Pont-Neufillä ja utelias kansanjoukko oli vähällä tallata minut jalkoihinsa, sillä kun oli kiire herra de Lallyn teloitukseen. Sinä olit syntyessäsi niin pieni, että lääkäri ei luullut sinun jäävän eloon. Mutta minä tiesin kyllä, että Jumala armossaan antaisi minun pitää sinut. Minä hoidin sinua parhaimpani mukaan, en säästänyt vaivoja enkä kulunkeja. Ja oikeuden nimessä minun täytyy sanoa, rakas Évaristeni, että sinä puolestasi ymmärsit olla minulle kiitollinen siitä kaikesta ja jo lapsesta alkaen koetit palkita minua kykysi mukaan. Sinä olit luonnoltasi helläsydäminen ja lempeä. Sisarellasikaan ei ollut paha sydän, mutta hän oli itsekäs ja kiivas. Sinulla oli enemmän myötätuntoa onnettomia kohtaan kuin hänellä. Kun korttelin pienet katupojat ryöstivät puissa olevia linnunpesiä, niin sinä yritit riistää heidän käsistään pois linnunpojat antaaksesi ne takaisin emolleen, ja useinkaan et luopunut tuosta yrityksestä, ennenkuin olit saanut heiltä hirvittävästi selkääsi. Seitsenvuotiaana jo sinä kuljit kiltisti ja levollisesti kadulla ja luit katkismustasi, sen sijaan että olisit tapellut katurakkien kanssa; ja kaikki köyhät, jotka kohtasit, raahasit mukanasi kotiin auttaaksesi heitä, niin että minun vihdoin täytyi antaa sinulle vitsaa, että saisin sinut luopumaan tuosta tavasta. Sinä et voinut nähdä ainoankaan elävän olennon kärsivän saamatta kyyneliä silmiisi. Kasvamasta lakattuasi sinusta tuli hyvin kaunis. Suureksi hämmästyksekseni et näyttänyt ollenkaan tietävän sitä seikkaa, ja siinä suhteessa sinä suuresti erosit useimmista muista kauniista pojista, jotka ovat turhamaisia ja ylpeileviä ulkomuotonsa vuoksi.

Vanha äiti puhui totta. Kahdenkymmenen vuotiaana olivat Évaristen kasvot olleet vakavat ja suloiset, hänen kauneutensa oli ollut samalla kertaa karun ankaraa ja naisellista, piirteet kuin Minervan. Nyt kuvastivat hänen synkät silmänsä ja kalpeat poskensa surullista ja intohimoista sielua. Mutta hänen kääntäessään katseensa äitinsä puoleen se sai hetkiseksi takaisin varhaisnuoruuden aikaisen lempeytensä.

Äiti jatkoi:

— Sinä olisit voinut käyttää hyväksesi ulkonaisia etujasi mielistelläksesi tyttöjä, mutta sinä viihdyit paremmin minun kanssani puodissa, ja välistä minun ihan täytyi huomauttaa sinulle, ettet aina riippuisi kiinni minun hameissani, vaan menisit joskus vähän huvittelemaan tovereittesi kanssa. Kuolinvuoteellanikin voin antaa sinulle, Évariste, sen tunnustuksen, että aina olet ollut hyvä poika. Isäsi kuoleman jälkeen rupesit uljaasti huolehtimaan minun toimeentulostani; vaikkakaan sinun ammattisi ei tuota mitään, et koskaan ole jättänyt minua puutteeseen, ja jos me tätä nykyä molemmat olemmekin rutiköyhiä raukkoja, niin en voi syyttää sinua siitä: se on vallankumouksen syy.

Évariste teki nuhtelevan eleen; mutta äiti kohautti olkapäitään ja jatkoi:

— Minä en ole ylimysmielinen. Minä olen tuntenut ylhäisiä heidän suuruutensa päivinä, ja minä voin sanoa, että he käyttävät väärin etuoikeuksiaan. Olen omin silmin nähnyt, miten herttua de Canaleilles'n lakeijat ruoskivat isääsi sentähden, ettei hän tarpeeksi pian jouduttautunut pois heidän herransa tieltä. Minä en myöskään pitänyt itävallattaresta: hän oli liian ylpeä ja tuhlasi liikaa. Mitä kuninkaaseen tulee, niin häntä minä luulin hyväksi, ja vasta hänen oikeusjuttunsa ja tuomionsa saivat minut toisiin ajatuksiin. En minä siis ollenkaan kaipaa kuningasvaltaa, vaikkakin minulla sen aikana oli muutamia hauskoja hetkiä. Mutta älä koetakaan uskotella minulle, että vallankumous tuo maailmaan tasa-arvoisuuden, sillä ihmiset eivät koskaan tule tasa-arvoisiksi, ja turhaan tätä maata sen vuoksi myllätään ylösalaisin: aina täällä tulee kuitenkin olemaan suuria ja pieniä, lihavia ja laihoja.

Näin puhuessaan hän korjasi pois pöydältä lautasia. Maalari ei enää kuunnellut häntä. Hän hahmotteli mielessään punamyssyistä ja carmagnole-pukuista sanskulottia, joka korttipelissä oli korvaava entistä kuolemaan tuomittua patasotamiestä.

Ovelle naputettiin ja muuan talonpoikaistyttö, punatukkainen, kompurajalkainen, leveämpi kuin oli pitkä, astui sisään; iso pahka peitti hänen vasemman silmänsä, ja oikea oli niin värittömän sininen, että se melkein näytti valkealta; huulet olivat valtavan paksut ja hampaat pistivät esiin niiden välistä.

Hän kysyi Gameliniltä, oliko hän itse maalari ja osaisiko hän tehdä muotokuvan hänen sulhasestaan, Jules Ferrand'ista, joka oli vapaaehtoisena Ardennien armeijassa.

— Gamelin vastasi, että hän kernaasti maalaisi tuon uljaan soturin muotokuvan tämän palattua kotiin.

Tyttö pyyteli itsepintaisesti ja hellyttävästi, että hän tekisi sen nyt aivan heti.

Vasten tahtoaankin hymyillen maalari huomautti, ettei hän voinut tehdä mitään ilman mallia.

Naisparka ei vastannut mitään: hän ei ollut osannut ottaa lukuun tällaista vaikeutta. Pää vasemmalle puolen kallellaan, kädet ristissä vatsalla, hän seisoi siinä tylsänä ja mykkänä ja näytti todellakin murheen murtamalta. Näin tavaton yksinkertaisuus liikutti ja huvitti maalaria ja lohduttaakseen vähän tuota onnetonta rakastavaista hän pani hänen käteensä yhden niistä vapaaehtoisista, jotka hän oli maalannut vesivärillä, kysyen samalla, oliko hänen sulhasensa Ardennien armeijassa kenties tämän näköinen.

Tyttö suuntasi paperiin synkän katseensa, joka vähitellen sai eloa, valkeni, rupesi loistamaan; hänen leveä naamansa herahti säteilevään hymyyn:

— Yhdennäköinen kuin marja, sanoi hän vihdoin; — se on Jules

Ferrand kuin onkin, se on Jules Ferrand ihkasen ilmielävänä.

Ennenkuin maalari oli ehtinyt pyytää häneltä takaisin paperiarkkia, oli hän jo paksuilla punaisilla sormillaan kääntänyt sen kokoon pieneksi neliöksi, jonka hän huolellisesti kätki sydämelleen, paidan ja liivin väliin, sitten hän antoi taiteilijalle viiden frangin paperirahan, toivotti hyvää iltaa ja ontui tiehensä kevein mielin.