Читать книгу Ulla ja Mark - Anni Swan - Страница 5

Sisällysluettelo

Surr-rur-rur pyöri ompelukone tasaisesti ja taukoamatta.

Minna istui kangaspuissa ja heitti sukkulaa joutuisaan ja kevyesti. Kankaan oli tänään määrä valmistua. Häihin oli enää kymmenen päivää, ja sitä ennen oli käsiliinat päärmättävä ja pestävä.

Ulla ja Lotti hyökkäsivät sisään lumisina ja punaposkisina.

— Tädit tulevat!

Pastorin rouva laski nopeasti ompeleensa pöydälle.

— Mistä sen päätätte?

— Maantiellä näkyy kauhean suuri, vedenpaisumuksenaikuinen kuomireki.

Kukas muu kuin vanhat tädit ajaa sellaisessa hökötyksessä.

— Elä ole nenäkäs, Ulla, juokse ilmoittamaan isälle, ja Martta, panepas kahvi heti tulelle. Onko vierashuone lämmin?

— Kyllä, äiti, kävin juuri äsken sulkemassa pellit.

Hetken kuluttua pysähtyi valtava kuomireki pappilan portaiden eteen.

Kuomireen verhojen takaa pistäytyi esiin villahuiviin kääritty pää.

— Olemmeko perillä nyt? huusi kimeä ääni. Kului jonkun aikaa, ennenkuin turkkeihin, huiveihin ja vällyihin kiedotut tädit saatiin autetuksi kuomireestä maahan. He läähättivät vaatepaljouden painosta ja pysyivät pystyssä vain tukemalla. Oli täysi työ saattaa heidät kompastumatta portaita ylös eteiseen ja vielä suurempi vaiva kääriä heidän todellinen olemuksensa esiin niistä lukemattomista huiveista, villavöistä ja shaaleista, joihin he olivat verhoutuneet pakkasen varalta.

— Erehdyinkö vai miten, mutta rekenne tuntui minusta hyvin tutulta, virkkoi pastori, kun tädit vihdoin olivat vapautuneet päällysvaatteistaan.

— Mutta, Jonatan, huusivat kaikki kolme tätiä yhtaikaa. Etkö sinä tuntenut isän vanhaa kuomirekeä? Rakas veli, tässä samassa kuomireessä sinä ajoit Pyhäjoen pappilaan Jaakob enon virkaanasettajaisiin isän ja äidin kanssa. Olit silloin kahdeksanvuotias.

— Niin totta tosiaan, sanoi pastori liikutettuna. Ja nyt on vanha kuomireki teillä.

— Tietysti, kuinka olisimme sen myyneet? Säilytämme sitä satulaseppä Frimanin liiterissä. Hänen tyttärensä saavat siitä hyvästä opetuksen halvemmalla, selitti Sofia täti.

— Ette kai usein tule sitä käyttäneeksi? kysyi pastorin rouva.

— Aina talvella, kun olemme matkoilla. Siitä on nyt tasan kahdeksan vuotta, kun kävimme eräänä jouluna Emilia serkun luona.

— Nythän voi jo matkustaa junalla, huomautti Minna ystävällisesti.

— Niin, eikö totta, vastasi Agata täti, mutta Sofialla ja Johannalla on vastenmielisyys rautatietä kohtaan.

— Se on totta, myönteli Sofia täti. Olen pari kertaa matkustanut noilla uusimuotisilla vehkeillä, mutta en pidä niistä. Ensiksikin pelkään rautatieonnettomuuksia, olen lukenut pöyristyttäviä juttuja niistä Amerikassa, ja toiseksi on minusta ikävää ja säädytöntä istua tuntikausia vastapäätä ventovierasta miesväkeä, joka tupakoi ja syljeksii.

— Mutta, sisarkulta, istuthan kirkossakin, vaikka siellä on ventovierasta miesväkeä, huomautti pastori hymyillen.

— Se on eri asia. Kirkko on Herran huone, ja siellä istuvat miehet ja naiset eri penkeissä ja sen lisäksi säätyläiset erikseen. Tosinhan nyt kuuluu istuvan joissain seurakunnissa miehet ja naiset vieretysten, kuinka vain sattuu. Mutta minä toivon saavani sulkea silmäni, ennenkuin meidän kirkossa joku mälliä pureksiva ukko istuu minun viereeni.

— Sisar, sisar, varoitti pastori leppeästi, Herran edessä olemme kaikki samanlaisia.

— Erikseen voimme silti istua. Ajatelkaas, mitä minultakin muuan nenäkäs sälli kyseli pari vuotta sitten junassa. "Työ ootte tietysti naimisissa?"

— Ei hän pahaa tarkoittanut, puolusteli Agata neiti.

— Sellaisia henkilökohtaisia huomautuksia ei kukaan tee minulle, kun istun omassa kuomireessäni. Eikä siellä myös kuka tahansa saa tuuppautua viereeni istumaan. Ja Johanna on aivan samaa mieltä kuin minä. Eikö totta, Johanna?

— Isä ja äiti matkustivat aina hevosella, vastasi Johanna yksikantaan.

— Johanna ja Sofia ovat vanhoillisia, uskalsi Agata sisar huomauttaa.

Sofia loi häneen musertavan katseen.

— Ja sinä olet täynnä turhamaisuutta ja maailman henkeä. Sinähän tunnet hänet, Jonatan. Hän on aina ollut sellainen.

Keskustelun aikana olivat tädit vähitellen päässeet päällysvaatteistaan ja saaneet lukemattomat myttynsä, vasunsa ja laukkunsa sisään. Kun kaikki matkatavarat oli luettu pariin kolmeen kertaan ja joka kerta joku kori tai mytty puuttui, tarttui pastori viimein lempeällä väkivallalla Sofian kainaloon ja sanoi:

— Mennään nyt sisään, Martta pitää kyllä huolen matkatavaroista.

— Hänhän on vain lapsi. Johanna, laske vielä kerran. Minun ruskeata koriani ei näy missään. Se jäi varmaankin viimeiseen kievariin.

— Täällä on yksi ruskea kori. Tätäkö täti kaipaa? kysyi Minna.

— Kas siinä. No nyt ne siis ovat kaikki.

Kirkkaasti kiilloitetun kahvipannun näkeminen oli omiaan enemmän kuin mikään muu tyynnyttämään tätien matkasta väsynyttä ja hiukan kiihtynyttä mieltä.

Minnaa syleiltiin ja onniteltiin lämpimästi. Agata täti katseli nuorta tyttöä ihastuneena. — Ajatteles, Jonatan, pikku kummityttöni on noin iso ja niin kaunis. Katsele häntä, Sofia, sisar, eikö hän sinun mielestäsi ole äidin näköinen?

Mutta Sofia oli kätkenyt kasvonsa nenäliinaan ja vaipui tuoliin vavisten.

— Sofia rakas, et kai voi pahoin, kysyi pastorin rouva huolestuneena.

Nenäliinan takaa kuului kumea ääni. — Ei, ei, antakaa minun olla.

Minulla on muistoja.

Pastori loi kysyvän katseen Agataan ja Johannaan. Molemmat vanhat neidit pudistivat surullisina päätään.

— Se on se isän apulainen, pastori Henelius, kuiskasi Agata veljelleen. — Hän ei voi häntä unohtaa. Sofia raukka. Hänen sydämensä on särkynyt.

Ulla sattui kuulemaan tädin sanat.

Kuinka jännittävää! Ensi kerran hän nyt näki ihmisen, jonka sydän oli särkynyt. Rakastava, uskollinen Sofia täti raukka. Olikohan se apulainen ollut rovastin apulaisen näköinen? Ja oliko hän kuollut? Vai ehkä pettänyt tädin ja ottanut toisen? Ajatteles, että sellaista voi tapahtua oikeassa elämässä eikä vain kirjoissa.

Mutta katsellessaan osanotolla Sofia tädin hyvinvoipaa olentoa ja lihavia, punakoita kasvoja, jotka taas sukelsivat esiin nenäliinan takaa, Ulla tunsi kalvavaa pettymystä.

Mitenkä voi ihminen olla noin lihava ja terveennäköinen, kun sydän on särkynyt? Kalpea hänen pitäisi olla, kalpea ja laiha ja keuhkotautinen ja suurissa silmissä kärsivä katse. Mutta Sofia täti näytti nyt taas aivan tyytyväiseltä ja tyhjensi rauhallisena kolmannen kahvikuppinsa.

Maailmassa on niin paljon sellaista, joka on toisin kuin on ajatellut.

Ja isoja ihmisiä on mahdoton ymmärtää.

— Äiti, sanoi Martta hiukkasta myöhemmin, kenen nyt kutsumme kaasoksi? Noora Örnfelt on kirjoittanut, ettei hän tahdo pukea morsianta, kun hänellä on surua. Se ennustaisi pahaa.

— Miksi juuri Noora Örnfeltiä olet pyytänyt, Minna? kysyi isä.

Minna punastui.

— Noora ja minä lupasimme jo tyttöopistossa ollessamme pukea toinen toisemme morsiameksi.

— Minun mielestäni me pyydämme kanttori Wilénin lesken. Hän on yleisesti käytetty kaaso pitäjän kaikissa häissä, enkä minä tahtoisi, että tyttäreni tekee poikkeuksen muista seurakuntalaisista.

— Mutta hän on enimmäkseen pukenut talonpoikaismorsiamia, huomautti

Anna.

— Pappilan tyttäret eivät saa tekeytyä talonpoikaiskansaa hienommiksi, sanoi pastori hieman terävästi.

Agata neiti oli levottomana seurannut keskustelua. Nyt hän hiukan kohottautui istuimellaan ja katseli rukoilevin, kostein silmin vuoroin Minnaan ja pastoriin. — Oi, enkö minä saisi pukea Minnaa? Hän on minun kummityttäreni, ja minä koristaisin hänet niin kauniiksi. Olen aina toivonut saavani pukea morsianta. Ja Minna on minulle niin läheinen.

— Luonnollisesti saat pukea Minnan, jos haluat, Agata rakas, sanoi pastorin rouva iloisesti. Eikö sinunkin mielestäsi, Jonatan?

Pastori nyökäytti päätään.

— Koska Agata niin mielellään tahtoo.

Sofia tädin oli vallannut uusi liikutuksen puuska tämän hänelle niin arkatuntoisen keskustelun aikana.

— Agata olisi saanut pukea minut, nyyhkytti hän.

Mutta Martta palautti hänet pian muistoista todellisuuteen. Hän oli kuullut, että Sofia tädillä oli aivan erikoisen kauniita drällimalleja ja hän olisi kovin mielellään kysynyt tädiltä neuvoa.

Sofia täti rauhoittui pian. Minnan pöytäliinat ja muut kapiot tuotiin esille, ja vaikka Sofia täti aina silloin tällöin liinavaatteita katsellessaan mutisi: "muistoja, muistoja", ja pyyhki silmiään, herättivät lakanat ja nimikirjaimet ja eri kudontalajit hänen mielenkiintoaan enemmän kuin vanha rakkausjuttu. Johanna lähetettiin noutamaan tätien Minnalle tuoma morsiuslahja — vaaleansininen silkkipeite, johon oli niin tiheään pistetty kukkia ja kiemuroita, että se oli jäykkä ja kankea kuin pahvi.

— Se on isoäidin peruja, selitti Agata täti. Ja nämä pyyhkeet, rakas Minna, ovat minun lahjani sinulle. Olen ne itse kutonut kaksikymmentä vuotta sitten.

Sofia täti huokasi: "muistoja", ja hypisteli lakanapakkaa.

— Tässä on minun lahjani sinulle, sanoi Johanna hiljaisesti. Hän otti isonlaisesta vasusta kaksi kellastuneeseen vaatteeseen kiedottua tyynyä. Ne olivat valkoista atlassia, keskelle oli kirjailtu ruusu ja lemmikkiköynnös.

— Isän ja äidin morsiustyynyt. Ne joutuivat minulle pesänjaossa.

— Miten kauniita, huudahti Martta. — Sofia täti, etkö tahdo tulla katsomaan lipeäkalaa, pyysi hän.

Hän oli huomannut vanhan neidin kopeloivan nenäliinaansa.

Nenäliina upposi takaisin taskuun. Sofia neiti piti paljon hyvästä ruoasta.