Читать книгу Ulla ja Mark - Anni Swan - Страница 7

Sisällysluettelo

Martta heräsi pilkkoisen pimeässä. Pää tuntui raskaalta ja uni painoi silmiä väkisin kiinni. Hän kääntyi toiselle kyljelle nukkuakseen uudestaan, mutta tajusi äkkiä:

— Tänään on Minnan hääpäivä.

Silmänräpäyksessä hän oli vuoteesta lattialla ja haparoi tulitikkuja.

Kauheata! Kello oli jo puoli viisi. He olivat puhelleet, Minna ja hän, niin kauan illalla — sydänyöhön asti. Viimeisen yön olivat he nukkuneet yhdessä pienessä tyttökammiossa. Tänään Minna vihitään — tänään hän lähtee pois. Tuikkulampun himmeässä valossa Martta loi kyyneleisen katseen ympärilleen. Miten paljon Minnaa tämä pieni, koruton huone kätkikään!

Martan sydäntä kouristi. Tyhjäksi kävi elämä ilman Minnaa. Hän valaisi sisaren rauhallisia, kauniita kasvoja. — Jumala siunatkoon sinua, sisar kulta. Kyynel tipahti tuikun heikolle liekille. Se painui alas kuin sammuakseen, mutta kohosi jälleen. Martta asetti lampun pöydälle ja alkoi nopeasti pukeutua. Täytyi mennä herättämään palvelijoita. Ja äitiä. Ei, äidin täytyi saada nukkua vielä hetkinen.

Varpaisillaan, ettei suinkaan herättäisi Minnaa, hän hiipi arkihuoneeseen, sytytti tulen kattolamppuun ja meni herättämään Riikkaa.

— Kyllä se neiti on armoton, kun ei yölläkään anna nukkua, murisi

Riikka vetäessään punajuovikasta alushametta ylleen.

Martta sytytti jo hellan ääressä tulta. Lihaliemi oli pantava tulelle.

Ja äidin täytyi saada kahvia noustessaan. Se virkisti häntä.

— Riikka, muista herättää Jokiska puolen tunnin kuluttua.

— Kyllä maar hän itte herää, kun tarttee, puhisi Riikka touhutessaan unisena punainen tukka pörröllään kylmässä keittiössä.

— Mitäs se Riikka pauhaa? kuului kimeä ääni keittiökamarin ovelta.

Jokiska astui sisään täysissä varustuksissa. Suuri valkea esiliina mahtavine taskuineen ja rintalappuineen suojasi koko eturuumiin. Ohuita kellertäviä hiuksia peitti valkoinen päähine. Ei pieninkään unen jäännös silmissä osoittanut kellon näyttävän viittä pimeänä, kylmänä talviaamuna.

Häät ja hautajaiset olivat Jokiskan köyhässä elämässä voitollisia hetkiä. Niissä tilaisuuksissa tämä muutoin nöyrä pikku nainen sai terästä ääneensä ja pontta olentoonsa. Sieti katsella hänen kuihtuneiden kasvojensa ilmettä, kun Martta rohkeni tehdä jonkun sopimattoman ehdotuksen. Ylimielisyys, halveksinta, sääli taitamattomuutta kohtaan kuvastui niin selvästi huulten mytistyksessä ja nenän nyrpistyksessä, että ehdotuksentekijä nopeasti ja sopertaen peruutti typerän esityksensä.

— Ei, hyvä neiti, porsaanhyytelö ja sillisalaatti ovat pitopöydässä yhtä välttämättömät kuin leipä ja voi. Älkää tuoko keittiöön uudenaikaisia hassutuksianne, niinkauan kuin Jokiska kauhaa heiluttaa. Vai Niemelän rouva arvelee! No kaikkea kans! Kyllä maar Niemelän rouva on paras neuvomaan pitoruokia. Tokko tuo on edes säädyllistä pitopöytää moneen Herran vuoteen nähnytkään. Etteikö muka sillisalaattia! Pyh! En toki kehtaisi sellaiseen pöytään pyytää syömään muita kuin porsaita. — Ja mitäs Riikka siinä töllistelee, pane porkkanat ja punajuuret tulelle.

Riikka tuhisi nenäänsä, mutta totteli. Martta pujahti arkibuoneeseen nolattuna. Oli paras antaa Jokiskan määrätä, ei ollut tarpeellista tulla Riikan kuullen nolatuksi, hän oli muutoinkin tarpeeksi nenäkäs.

Arkihuoneessa seisoi äiti liinavaatekaapin edessä pöytä- ja lautasliinoja valitsemassa.

— Voi, äiti, joko nyt olet pystyssä? Olisit nukkunut vielä.

— Ja antanut sinun yksin puuhata! Martta kulta, kuinkahan me tulemme toimeen, kun sinä kerran lähdet kotoa pois.

— Minä en mene minnekään kotoa, äiti, sanoi Martta.

Mutta hän käänsi samalla pois kasvonsa. Ja sydämessä tuntui pieni pistos. Nuoren apulaisen ystävällinen katse oli Martan rehellisessä, vilpittömässä mielessä herättänyt eloon vaarallisia unelmia.

— Vieläköhän Minna nukkuu? sanoi hän kiireesti johtaakseen äidin huomion muuanne.

Kello kuuden aikana tulivat Johanna ja Agata täti virkeinä ja huolellisesti puettuina arkihuoneeseen. Johanna täti riensi heti keittiöön, mutta palasi pian, poskillaan punaiset täplät.

— Se ihminen siellä keittiössä on pahansisuinen, sanoi hän. Ja ylpeyden hengen sokaisema. Ihmettelen, että Anna suvaitsee sellaista komentajaa talossaan.

Johanna täti oli kiihtynyt.

— Täti ei hänestä huoli hän on todella hyvin koppava, mutta erinomainen ruuanlaittaja.

Täti pudisti päätään ja maisteli kahviaan loukkaantuneena. Jokiska oli muitta mutkitta passittanut vanhan neidin pois keittiöstä, koska "liikaväki" oli vain tiellä.

Ulla nukkui tilapäisesti kansliansohvalla. Hän heräsi valojuovaan, joka isän huoneen ovesta osui silmiin. Unen pökerryksissä hän kohosi istumaan. Oliko vielä yö ja oliko isän kamarissa varkaita?

Hirveätä! Uskaltaisikohan hiipiä katsomaan. Varpaisillaan astuen hän varovasti kurkisti sisään.

Vanhassa nahkasohvassa istui äiti, käsivarsi kiedottuna Minnan ympäri.

Ja pitkään aamutakkiin puettu isä luki kiikkutuolissa Raamattua.

Sanat olivat Ruthin kirjasta, Ulla tunsi ne.

Hän painoi kätensä ristiin. Kuinka juhlallista! Siinä istuivat isä ja äiti ja Minna viimeistä kertaa yhdessä Raamatun ääressä. Ja Minna itki. Ja äiti pyyhki silmiään. Ja isän ääni vapisi lukiessa.

Oi, voi, naimisiinmeno oli sentään kauhean juhlallista ja peloittavaa! Mitenkä ihmiset ylimalkaan ollenkaan uskalsivat semmoiseen hommaan ryhtyä!

Häntä värisytti. Kylmäkin tuli siinä paitasillaan paljain säärin seistessä. Viisainta pujahtaa takaisin vuoteeseen.

Heti aamiaisen jälkeen tuli Kristiina täti.

— Minä tahdoin vain syleillä Minnaa vielä kerran, ennenkuin näen hänet morsiameksi puettuna, vieraiden keskellä, sanoi hän. — Ei, pastori, elä hommaa tavaroitani sisään. Minä ajan Taavan luo.

— Mutta, täti, miksi sinne?

— No, luuletteko, hyvät ihmiset, minun vanhan huuhkajan jäävän Kaunialaan, häiritsemään nuorten ihaninta aikaa. Minä muutan Taavan luo. Hänen pienessä huoneessaan olen ennenkin asunut.

— Tietääkö Ulrik tästä? kysyi pastorin rouva, Minnalle se ainakin on uutinen.

Kristiina täti nauroi sydämellisesti.

— Minä olen karannut, ystävät, karannut kuin viisitoistavuotias koulupoika. Ulrik ei tiedä mitään ja pyydän, ettette kerro tästä Minnallekaan. Vien nyt Taavan luo tavarani ja ajan sieltä sitten takaisin tänne. Jos nuoret haluavat, palaan parin kuukauden kuluttua Kaunialaan.

— Hän on oikeassa, sanoi Sofia neiti päättävästi. Uskokaa minua, neiti

Blylodh, minä olen pätevä oikein arvostelemaan hienotunteisuuttanne.

Kristiina täti käännähti nopeasti puhujan puoleen.

— Kuinka niin?

Sofia täti teki torjuvan liikkeen lihavalla kädellään.

— Älkää kysykö. Ihmiselämässä on haavoja, jotka eivät koskaan mene umpeen, ja muistoja — —

— Vai niin, sanoi Kristiina täti kuivasti ja ojensi kuppinsa saadakseen lisää kahvia.

Minna tuli huoneeseen hiukan kalpeana, hiukan surumielisenä.

Kristiina täti painoi suutelon tytön molemmille poskille.

— Tule onnelliseksi. Rakasta häntä. Elä koskaan anna epäluottamuksen myrkyttää suhdettanne. Sanat kuiskattiin nopeasti Minnan korvaan. Hän tuskin tajusi ne, ennenkuin täti jo oli päästänyt hänet syleilystään.

— Ja nyt minä lähden. Pastori, tuletko saattamaan minua rekeen.

— Neiti Blylodh ei ole erikoisen hellätunteinen, huomautti Sofia täti — mutta eihän voi vaatia ymmärtämystä ihmiseltä, jolla ei ole muistoja.

Pastorin rouva oli rientänyt eteiseen.

— Rakas Kristiina täti. Jää meidän luoksemme pappilaan. Täällä tulee nyt niin tyhjää Minnan lähdettyä. Olisi meille suuri ilo, jos jäisit tänne, koska itsepäisesti tahdot Kaunialasta pois.

Kristiina Blylodh taputti Annaa selkään.

— Kiitos, kiitos, ystäväni. Minä tulen luoksenne, mutta, — hän hiljensi ääntään, — vasta sitten kun kälysi ovat matkustaneet muistoineen.

Lyhyen talvipäivän hämärtyessä ilmoittivat kulkuset maantiellä ensimmäisten vieraiden saapuvan. Ne olivat Fred Hassel ja Mark. Sulhanen ja Kristiina täti olivat tulleet aikaisemmin. Hassel puristi ystävänsä kättä liikutettuna.

Ulrik Schöring käveli levottomana huoneesta toiseen. Minnaa hän ei saanut nähdä — ei ollut nähnyt koko päivänä.

— Ulla, hän viittasi tytön luokseen, pyydä Minna viideksi minuutiksi tänne.

Ulla pudisti päätään.

— Tädit ovat kieltäneet. Te tulisitte kauhean onnettomiksi, jos tapaisitte toisenne ennen vihkimistä.

Ulrik nauroi.

— Jos minä lupaisin sinulle jotain oikein hauskaa ja kaunista?

Ullan katse ja ääni oli moittiva.

— Luuleeko Ulrik, että minä möisin mammonaan kahden rakastavaisen onnen. Eei — niin halpamainen en ole.

Ulrik kääntyi Kaarlon puoleen, joka ei halveksunut mammonaa yhtä suuressa määrin kuin Ulla. Mutta Agata täti ajoi pojan ulos huoneesta, jossa Minnaa vartioitiin.

— Vanhoja tapoja ei saa loukata, sanoi hän Minnalle. Se tuottaa onnettomuutta.

Ja Ulrikin täytyi alistua.

Kulkuset kilisivät. Reki toisensa jälkeen pysähtyi pihalle, jota kirkkaasti roihuavat soihdut — Fred Hasselin toimesta — valaisivat. Ja portaiden eteen, kummallekin puolen olivat pikku pojat sytyttäneet kaksi komeata lumilyhtyä. Ne olivat maksaneet heille kahden päivän kärsivällisyyttä kysyvän työn, mutta mitäs siitä — olihan nyt Minnan häät. Ulla, joka hartaista pyynnöistään oli saanut luvan olla katselemassa, kun morsianta puettiin, juoksi hätääntyneenä saliin.

— Missä äiti on? kysyi hän Kristiina tädiltä.

— Mikä on hätänä?

— Agata täti on niin hermostunut, äidin pitäisi tulla auttamaan, muutoin ei Minna joudu ajoissa valmiiksi.

— Minä tulen. Äidillä on muuta tekemistä.

Morsiamen pukuhuoneessa kohtasi Kristiina tätiä surkea näky. Minna istui kuvastimen edessä onnettoman näköisenä, Agata täti asetti kruunua hänen hiuksilleen vapisevin käsin. Tätirukka oli liikutettu ja kiihtynyt, kruunu ei millään ottanut pysyäkseen oikeassa asennossa, kallistui milloin vasemmalle milloin oikealle.

Minnan kasvot kirkastuivat, kun Kristiina täti iloisena ja rauhallisena astui huoneeseen.

— Saatte joutua, vieraat ovat saapuneet, sanoi Kristiina täti.

— Minä en saa sitä pysymään, valitti Agata neiti. Voi, voi, olen huono, tottumaton kaaso.

— Sallitteko minun auttaa?

Ja niin Kristiina täti sai kiinnittää myrttikruunun ja morsiushunnun lemmikkinsä kiharoille.

Sitten tulivat isä ja äiti, ja kaikki muut poistuivat huoneesta jättäen heidät vielä kerran kahden kesken tyttärensä kanssa, ennenkuin he antoivat hänet pois.

Ja viimein Ulrik Schöringin kärsimykset päättyivät, ja ovi aukeni ja Minna astui isänsä taluttamana sisään kauniimpana ja suloisempana kuin koskaan ennen. Ja morsiustytöt ja sulhaspojat asettuivat kummallekin puolen morsiusparia, ja Minna ja Ulrik polvistuivat isovanhempien morsiusjakkaroille, ja isä luki pyhät vihkisanat.

Mutta kun luettiin ne sanat, jolloin sulhasen tuli ottaa sormus esille pistääkseen sen morsiamen sormeen, kohosi kylmä hiki Ullan otsalle. Hän oli kerran ollut läsnä isän kansliassa, kun pappilan muonarenki ja karjatyttö vihittiin. Sulhanen oli silloin unohtanut sormuksen kotiin, morsian oli vuodattanut kyyneleitä surusta ja häpeästä, ja vihkimätilaisuus täytyi keskeyttää.

Ajatteles, jos Ulrikin muisti oli tehnyt saman tepposen hänelle. Hän oli kyllä ollut niin hajamielinen ja höperö koko päivän, ettei se ketään kummastuttaisi.

Kas niin, nyt hän alkoi kopeloida sitä hännystakin taskuista, ensin yhdestä, sitten toisesta.

— Löytyi. Jumalan kiitos!

Liisi töyttäsi Ullaa vihaisesti kyynärpäällään. Hyväinen aika! Hän oli

lausunut sanat ääneen ja kaikki kääntyivät katsomaan. Ja Mark virnisti.

Ja Henrik Gyllenheim, hänen sulhaspoikansa, nosti käden huulilleen.

Nauroi tietysti. Aina hänelle piti jotain hullua tapahtua.

Ulla veti hengessä itseään tukasta.

— Me emme kutsu Ullaa häihimme, Lotti. Hän herättää kirkkopahennusta, sanoi Henrik puoliääneen, kun vihkiminen oli päättynyt ja vastavihittyjen onnitteleminen alkoi.

— Kyllä hänen täytyy olla mukana, koska hän on sisareni, sanoi Lotti vakavasti, mutta hänen pitää luvata, ettei hän puhu vihkimisen aikana.

— Se on mahdotonta, Ulla ei yksinkertaisesti voi olla puhumatta. Olen monta kertaa aikonut kysyä sinulta, Lotti, — luultavasti nukutte samassa huoneessa — onko hän todella vaiti yöllä. Olen aina kuvitellut, että hän unissa lausuu runoja tai tekee odottamattomia kysymyksiä Nukku-Matille tai sanoo totuuksia näkymättömille olennoille.

— Minun mielestäni sinä voisit olla vähän kohteliaampi omalle morsiustytöllesi, Ulla oli loukkaantunut. Ja mitä lörpöttelyyn tulee, voin olla mykkä kuin kivikala ainakin sinun seurassasi.

— Katzenjammer, olinpa aivan unohtanut, että olit morsiusneitoni.

Arvoisa neiti, suvaitkaa antaa anteeksi sopimaton käytökseni.

— Luuletko minun voivan olla kenellekään vihoissani tänään, kun on Minnan häät. Sehän olisi hirveätä. Tänään täytyy jokaisella olla pelkästään kauniita ja hyviä ajatuksia. Niiden tulee ympäröidä Minnaa ja Ulrikia kuin lumivalkoiset kyyhkysparvet.

— Hän runoilee, kuiskasi Henrik Lotille.

Mutta Ulla oli rientänyt Minnan luo ja kiertänyt käsivartensa hänen kaulaansa.

— Onnea, kuiskasi hän. Eläkä unohda meitä.

Ja sitten hän ryntäsi eteisen pimeimpään soppeen ja itki liikutuksen kyyneleitä vanhan rovastin sudennahkaisiin turkkeihin.

Morsiustytöille ja sulhaspojille oli katettu päivällinen lastenhuoneeseen. Ulla ja Lotti olivat tilaisuutta varten koristaneet sen katajaköynnöksillä ja pienillä olkihimmeleillä. Nukenkaappi oli tilapäisenä tarjoilupöytänä, mutta nukkien täytyi saada olla mukana juhlassa. Ne istuivat Laurin pikkutuolissa jäykkinä ja parhaissa puvuissaan.

Pöydän päässä istuivat Fred Hassel ja Noora. Edellämainittu oli lempeällä väkivallalla suostutettu rupeamaan leskimiehyydestään huolimatta ensimmäiseksi sulhaspojaksi. Toisena parina olivat Martta ja Jaakko Kemell. Ja onnellinen, punoittava Naima oli saanut osalleen Samuli ylioppilaan. Heidän vieressään istuivat Liisi ja vänrikki Rehn, Ulrikin pikku serkku, joka Liisin sanojen mukaan ei osannut puhua muusta kuin koirista ja paraatista. Nuori Rehn puolestaan koetettuaan turhaan löytää harrastusta ja ymmärtämystä haluttomasta pöytätoveristaan kääntyi vasemmanpuolisen pöytänaapurinsa, kauniin Tyyra Örnfeltin puoleen. Ja senjälkeen Liisi sai häiritsemättä vaipua omiin ajatuksiinsa, vänrikki ei luonut häneen katsettakaan, Tyyra Örnfelt osasi keskustella — ah niin — hän olikin pääkaupunkilainen ja lisäksi sotilaan tytär. Ja miten viehättävä, miten notkea sanoissaan!

Pöydän alipäässä istuivat Henrik Gyllenheim ja Ulla, Mark ja Lotti. Se oli iloinen pöytäkunta, joka vaivoin sai pursuavan elinvoimansa asettumaan siihen hiljaiseen äänilajiin, jonka vanhempien ihmisten läsnäolo viereisessä huoneessa ja sopivaisuuden vaatimukset teki välttämättömäksi.

Alma Örnfelt ja Elviira Kemell loivat ruokasalin avonaisesta huoneesta tuon tuostakin nopean katseen nuorten iloiseen pöytään.

— Miellyttävä mies tuo Hassel, huomautti Alma sisarelleen. Ja niin nuoren näköinen.

Harjulan rouva nielaisi pisteliään vastauksen, joka oli livahtamaisillaan hänen huuliltaan. Alman ei pitänyt luulla häntä kateelliseksi. Kyllähän sen sokeakin huomasi, mihin päin asiat olivat menossa Nooran ja Hasselin välillä.

Rouva Örnfelt katseli tyttäriään tyytyväinen hymy huulillaan. Kieltämättä Noora ja Tyyra kumpikin herättivät eniten huomiota nuorten tyttöjen parvessa. Noora oli vasta yhdeksäntoistavuotias, mutta käyttäytyi jo arvokkaasti ja tottuneesti kuin suuren maailman nainen, ja Tyyra kävi päivä päivältä kauniimmaksi.

Tyttäristä hänen katseensa osui Jojuun, ja silloin ylpeän itsetietoinen katse vaihtui alakuloiseksi. Joju rukka oli syksyn kuluessa käynyt huolestuttavan kivuliaaksi. Kasvojen väri oli kelmeä ja selkä pyrki kasvamaan vinoon. Ja hermostunut hän sen lisäksi oli, äreä ja vaatelias. Omaisten oli vaikea noudattaa hänen oikkujaan varsinkin senjälkeen, kuin isä oli kuollut. Rouva Örnfelt huokasi. Hän suri vilpittömästi miestään. — Eversti Örnfelt oli aikaisemmin syksyllä kuollut halvaukseen. Perhe eli nyt paljon ahtaammissa oloissa.

Taas suuntautuivat äidin silmät nuorten huoneeseen. Siinä istuivat Henrik Gyllenheim ja Mark, kumpikin edusti voimaa ja kauneutta omalla tavallaan. Vertaileva katse siirtyi heistä kelmeään Jojuun.

Poika tapasi äidin katseen ja pusersi huulensa tiukasti yhteen. Hän tiesi hyvin, mitä äidin sydämessä liikkui. — Henrik ja Mark nauroivat paraillaan hilpeästi. Miksi eivät nauraisi? Olivathan he terveitä — heidän selkäänsä ei alituisesti pakottanut, heidän vartalonsa oli suora ja norja, he saattoivat luistella ja heittää palloa, tanssia ja pistää pieneksi otteluksi koulutoverien kanssa, kun halutti.

Ja heitä ei kukaan säälinyt.

Sitten hän kohtasi Nooran katseen. Sisar nyökäytti hänelle hymyillen kaunista tummatukkaista päätään. Joju pakotti huulensa hymyilyyn. Nooran tähden hän tahtoi näyttää iloiselta. Hänen kärsivä, katkera pojanmielensä oli kiintynyt sisareen hartaalla ihailulla. Äiti häntä vaivasi alituisella huolehtimisellaan ja nalkutuksellaan:

— Joju kulta, muista terveyttäsi. Joju, elä rasita selkääsi. Joju, oletko ottanut lääkettä? Et kai rasitu, Joju?

Sellaista äiti saattoi hokea toisten poikien kuullen. Hän ei lainkaan ymmärtänyt, miten kiusallista se oli.

Päivällisen jälkeen nuoret nostivat pois pöydät ja alkoivat leikkiä.

Tanssia ei pastori suvainnut, Pikkupappilassa ei koskaan tanssittu.

Mutta hauskat vanhat piiri- ja panttileikit huvittivat nuoria yhtä

paljon. Ja loppujen lopuksi tanssittiin kruunu morsiamelta. Se joutui

Nooralle.

— Hän näki. Minna näki! huusi Ulla.

Mutta hänen huutonsa hukkui nauruun ja onnitteluihin. Noora vastaanotti onnittelut rauhallisesti hymyillen. Rouva Örnfeltin kasvot hohtivat tyytyväisyyttä.

Vähän myöhemmin morsiuspari lähti. Minna heitti kyynelsilmin hyvästi isälle ja äidille, suuteli hellästi Marttaa ja syleili jokaista sisarta ja veljeä erikseen.

Ulkona oli pakkanen kiihtynyt, tähdet kiiluivat taivaalla ja lumi loisti valkeana. Ulrik Schöring nosti nuoren vaimonsa Kaunialan juhlarekeen, muhkeat parihevoset lähtivät juoksemaan vinhaa vauhtia.

Minna loi viimeisen katseen taakseen.

Vielä kerran vilkkuivat tulet Pikkupappilan ikkunoista, sitten tie teki mutkan.

— Koti jäi taakse.