Читать книгу Ulla ja Mark - Anni Swan - Страница 6

Sisällysluettelo

Liisi oli tullut kotiin Helsingistä. Hiukan laihtuneena, hiukan kalpeana, hiukan ylimielisenä. Puhui hitaasti, säännöllistä kirjakieltä, rypisti silmäkulmiaan, kun pojat melusivat ja hymyili pikkuvanhasti Ullan ja Lotin puheille.

— Melkein yhtä täydellinen kuin Tyyra, kuiskasi Lotti Ullalle.

Tädit eivät hyväksyneet Liisiä. Hän oli heidän mielestään aivan liian nykyaikainen. Ja sen lisäksi nenäkäs. Pappilan lapset eivät ylipäänsäkään — eivät ainakaan tytöt — tyydyttäneet heidän pedagoogisydäntään. Martta tosin — hänestä saattoi tulla sievä ja kelpo maalaistalon emäntä tai pappilanrouva, mutta Ulla oli aivan liian raju ja Lotti hemmoteltu. Minna — hänhän oli kieltämättä suloinen, mutta ei kyllin vakava. Ja miksi hänen tukkansa oli niin huolimattomasti kammattu, kiharat pyrkivät aina ohimoille — "meidän nuoruudessamme" kastoivat siivot nuoret tytöt tukkansa vedellä saadakseen sen pysymään sileänä.

Mutta eräänä iltana tapahtui koko käänne Liisin eduksi. Pastori ja Anna olivat pitäjällä köyhiään katsomassa. Minna oli ajanut Kaunialaan sulhasensa kanssa tervehtimään Kristiina Blylodhia, joka oli hiukan vilustunut. Tädit istuivat käsitöineen arkihuoneessa. Martta ompeli ahkerasti, mutta Liisi istui tapansa mukaan ilman käsitöitä. — Ulla juoksi huoneeseen.

— Liisi, kutsui hän, Harjulan lapset ovat täällä. Etkö tule mäkeä laskemaan?

— En, vastasi Liisi. Minusta on hauskempi istua täällä kuuntelemassa tätien juttuja. Rakas Agata täti, kertokaa nyt vielä minkälaista oli, kun täti oli promotionissa ja kreivi Berg kielsi ylioppilaita laulamasta. Ja sitten he kuitenkin lauloivat, eikö totta?

Agata tädin silmät loistivat. Hän oli ollut serkkunsa seppeleensitojatar silloin, ja promotioni oli hänen elämänsä onnellisin muisto.

Hänkin oli kerran ollut nuori ja elämänintoinen. Hän oli kävellyt kuusi peninkulmaa jalkaisin ennättääkseen ajoissa perille seppeleensitojaisiin, kun pappilan hevonen äkkiä oli sairastunut eikä hänen matkakassansa ollut varattu vieraan hevoskyydin maksamista varten.

— Se tapahtui siihen aikaan, — yhtyi Sofia puheeseen, jolloin Henriette Rehnbäck vietti häitään. Muistatko, Johanna, hän meni naimisiin heränneen kanssa ja hääpäivänään hän lahjoitti pois kaikki entiset pukunsa ja kävi siitä asti puettuna kuten muutkin heränneet.

Johanna nyökäytti päätään. — Kyllä, jatkoi hän yksikantaiseen tapaansa. Ja siihen aikaan myös — — —

Ja sitten tuli taas uusi juttu menneiltä ajoilta.

Liisi ahmi jokaisen sanan tätien huulilta. Tämä oli tädeille uutta. Tuommoinen nuori tyttö, melkein lapsi vielä ja noin mieltynyt vanhojen seuraan.

— Kieltämättä Liisissä on hyvää ainesta, uskoi Sofia täti sisarille illalla, kun he jäivät kolmisin. Tuo nykyajan henki vain pyrkii pilaamaan nuoria.

Ja siitä hetkestä alkaen tädit suosivat Liisiä.

Joulu läheni nopeasti, ja koko talo oli touhussa. Tädit sulkeutuivat huoneeseensa salaperäisinä. Lapset olivat alituisesti tiellä, ja heitä ajettiin joka paikasta muualle.

— Olisi parempi, jos voisimme tekeytyä olemattomiksi joulun edellä ja ilmestyä vasta jouluaattona, kun kaikki on valmista, tuumi Lotti. Se olisi hyvin mukavaa isoille ihmisille.

Jouluaaton edellisenä päivänä lausui Sofia täti aamiaispöydässä, luotuaan merkitsevän katseen toisiin sisariin, juhlallisesti:

— Anna ja Jonatan, Johannalla, Agatalla ja minulla olisi teille

pyyntö tai ehdotus. Haluaisimme viettää tämän joulun yhdessä veljemme

Jonatanin kanssa samaan tapaan kuin vietimme sen ennen Pohjanmaalla.

Muistatko, Jonatan, joulupuuroa, jonka äiti keitti?

— Muistanko, huudahti pastori innostuneena, sellaista puuroa en ole sen koommin syönyt. Se oikein suli suussa.

Pastorin rouva hymähti. Hän oli kuullut miehensä ennenkin puhuvan ihmeellisestä, punaisesta puurosta, jota keitettiin vuorokausimääriä. Mutta hän ei koskaan ollut saanut tarkempaa määritelmää tästä salaperäisestä puurosta. Johanna täti alkoi selittää.

— Puuro keitetään kokonaisista ohraryyneistä ja sen tulee olla tulella vähintään kaksikymmentäneljä tuntia.

Äiti ja Martta näyttivät huolestuneilta. Oli muutoinkin niin paljon puuhaa näin ennen joulua, ja Minnan häät olivat aivan ovella. Kuka ennätti seistä hellan ääressä keittämässä yhtä puuroa kokonaisen vuorokauden?

— Me kyllä keitämme sen, selitti Sofia täti.

— Entä ryynit! Meillä tuskin on kokonaisia ohraryynejä, uskalsi Martta huomauttaa.

— Kaikesta on huolehdittu, vakuutti Sofia täti. Jos tänään panemme puuron tulelle kolmen ajoissa, on se huomenna valmis. Aiomme, Johanna, Agata ja minä valvoa yön.

Lapset olivat jännittyneenä seuranneet keskustelua. Tästähän oli tulossa jotain erikoisen hauskaa.

— Saammeko mekin valvoa? huusivat kaikki yhteen suuhun. Voi, äiti, se olisi kauhean hauskaa! Lupaathan, äiti. Rakas äiti, tämä yksi ainoa yö vain.

Tädit, mielissään siitä, että heidän ehdotuksensa voitti kannatusta nuorten parissa, yhtyivät pyyntöihin. Ja niin päätettiin seuraava yö valvoa leivintuvassa.

Illallisen jälkeen kokoontui suurin osa perheenjäseniä leivintupaan. Isää ja äitiä ei päästetty mukaan, — tämä oli ainoa tilaisuus, jolloin heitä varten aiotut joululahjat saatettiin valmistaa.

Johanna täti oli jo iltapuolella Riikan avulla nostanut tulelle valtavan padan ja seisoi hämmentämässä ihmepuuroa, kun muut tulivat sisään. Suuri leivintupa näytti kodikkaalta räiskyvän tulen valossa. Katossa riippuva pieni lamppu jakoi säästeliäästi valoa, mutta tämä puolihämärä vain lisäsi tilaisuuden tenhoa. Käsitöitä varten oli Martta tuonut pöytälampun, ja sen valoon, pitkän, maalaamattoman leivinpöydän ääreen asettui koko yötsyjoukko. Jokaisella oli oma käsityönsä. Liisikin ompeli kanavasta sukkanauhoja äidille.

Tädit puuhasivat toimekkaina ja mielissään. He tunsivat olevansa illan sankareita puuroineen.

Kun kaikki olivat asettuneet istumaan, kohotti Sofia täti käskevästi kättään ja Johanna täti aloitti lieden ääressä ehtoovirren.

"Jumalan säädyn perästä

Ehtoo ja yö nyt lähestyy,

Päivä on nyt pois kulunut,

Pimeys päälle joutunut."

Tätien kuluneet äänet yhtyivät väristen nuorten raikkaisiin säveliin. Hartaudella laulettiin pitkä virsi loppuun. Takkavalkean levottomat liekit loivat satumaisen hohteen vanhoille ja nuorille kasvoille. Puuro padassa pulputti ja puhisi, neulat ja sukkapuikot kulkivat vinhasti näppärissä sormissa.

Ulkona heitti tuisku lunta ikkunaan, ja tallista kuului silloin tällöin töminä, kun hevoset kohottivat jalkojaan.

— Eikö kukaan osaa kertoa kummitusjuttuja? kysyi Ulla.

— Se on sopimatonta ajanvietettä näin ennen pyhää joulujuhlaa, huomautti Johanna täti lieden äärestä.

— Agata täti varmaankin osaa, mairitteli Liisi.

Agata täti pudisti kieltäen päätään. — Ei, ei lapseni, kuten Johanna täti jo sanoi, eivät kummitusjutut ole sopivaa kuulemista varsinkaan nuorille korville.

— Sitäpaitsi ne aina ovat tuulesta temmattuja, arveli Minna.

— Ei aina. Minulla itselläni on ollut ihmeellinen elämys. Se tapahtui kerran, kun nuorena tyttönä olin enoni luona, suuressa vanhassa kartanossa täällä Hämeessä. Siihen aikaan saattoi tapahtua, että herrat löivät korttia koko yön, kun tulivat toistensa luo vieraisille. Sinä iltana oli enoni syntymäpäivä ja vieraita oli tullut yli koko pitäjän, vieläpä lähipitäjästäkin, sillä enoni oli varakas ja arvossapidetty mies paikkakunnalla. Juhlittiin koko päivä, aamupuolella juotiin kahvit, sitten syötiin päivällinen ja illalla alkoivat herrat pelata korttia.

Oli lämmin kesäilta, Malviina täti ja minä istuimme kiikkulaudalla vanhojen lehmuksien varjossa. Äkkiä tarttui täti minua käsivarteen ja viittasi enon kamarin ikkunaan. Minä katsoin sinne ja tiedättekö, mitä näin? Huh, vieläkin puistattaa ruumistani sitä ajatellessani.

— Entä mitä!

Kuulijat olivat äärimmilleen jännittyneet.

— Luurangon, joka istui avoimessa ikkunassa.

— Hui! kiljaisivat kaikki yhteen ääneen.

— Niin ja ajatelkaas! Samana yönä kuoli muuan vieraista, henkikirjoittaja Nord. Mutta sen illan jälkeen ei myöskään enoni kotona pelattu korttia. Täti heitti omin käsin kortit tuleen.

— Sehän on vähän samansorttinen juttu kuin se, minkä minä kuulin lapsuudessani kerrottavan, sanoi Riikka.

— Kerro, Riikka, kerro.

Riikka kertoi ihmeellisen aavetarinan, jonka hän oli kuullut isoäidiltään, ja sitten tiesi Sofia täti pari selittämättömän salaperäistä tapahtumaa kotipitäjänsä naapuripappilasta. Ja niin jatkettiin juttuja, kunnes Johanna täti koputti kauhalla padan laitaan huomauttaen, että oli syntistä puhua niin paljon henkimaailman salaisuuksista, joihin varmastikin oli sekaantunut pahoja voimia.

— Röökynä on oikeassa, arveli Riikka, kuka sen tietää, vaikka mörköjä ja menninkäisiä olisi liikkeellä. Minun vaarini jutteli — — —

— Antaa Riikan vaarin pitää tietonsa ominaan, keskeytti Martta. Lotti on aivan kalpea ja Ullan silmät seisovat päässä kuin hiilet. Minä ehdottaisin, että laulaisimme jonkun virren.

Agata täti oli nyt vaihtanut paikkaa Johannan kanssa ja virkkoi pataa hämmentäen:

— Ottakaa joku häävirsi. Nyt meidän sopii harjoitella Minnan häitä varten. Virsi 323 esimerkiksi on sopiva muistutus aviosäädyn tärkeydestä.

Minnan posket alkoivat hehkua.

— Oi, ei täti kulta! huudahti hän hätääntyneenä, luulen sitäpaitsi, että Martan kahvi tuossa tuokiossa on valmista.

Martta nousi nopeasti paikaltaan ja alkoi järjestellä kahvikuppeja. Agata täti alkoi hyräillä aviovirttä, mutta sävelet hukkuivat kahvikuppien kalinaan eikä kukaan yhtynyt virteen. Sofia täti huokasi pari kertaa, mutta ei ennättänyt vajoutua häävirren herättämään surumielisyyteen, ennenkuin Martta lennätti höyryävän kahvikupin hänen eteensä. Ja kahvi oli lääkettä, joka aina tepsi Sofia tädin sydänsuruun.

Yön kuluessa väsymys valtasi nuoremmat valvojat. Vanhemmatkin haukottelivat salavihkaa, ja keskustelu katkesi tuon tuostakin. Ja kun kalpea talviaamu koitti, ei se tavannut leivintuvassa valveilla muita kuin Johanna tädin, joka selkä suorana hämmensi porisevaa puuropataa. Muut oli uni voittanut.