Читать книгу Toteutuneita unelmia: Neljä kertomusta - August Strindberg - Страница 3

"Oli kerran kuningas, joka vuoroon voittaen, vuoroon tappioita kärsien, mutta aina kunnialla hallitsi runovaltakuntaansa. Hänellä oli linnoja, palatseja ja kirkkoja, katuvieriä ja kevätvihreitä niittyjä; hänellä oli prinsessa yhtä lumoava kuin ilkeä, viisaita filosoofeja, röyhkeitä narreja ja metelöiviä kansanjoukkoja, sanalla sanoen kaikkea, mitä hyvin järjestettyyn runoiluvaltakuntaan kuuluu, kun hän äkkiä eräänä juhlailtana jätti kaikki alttiiksi, vaeltavana opiskelijana lähteäkseen hakemaan viisasten kiveä. Turhaan lähetettiin harmaapartaisia lähettiläitä siihen hämärään lukukammioon, jossa hän unohti vuosien vierinän Paracelsuksen sulatinten ja sekotuspullojen keskellä. 'Herra', sanoivat nuo, 'palaja kotiin. Valtakuntasi odottaa. Kunniaportti on pystytetty. Suihkukaivoista virtaa viiniä. Narri on saanut uuden helakan kaistan mekkoonsa ja prinsessa seisoo auringonruusu kädessään torninakkunassa odottamassa'. Mutta alkemisti ei heitä kuullut. Sekotukset ja sulatukset täyttivät hänen ajatuksensa. Siellä kotona runovaltakunnassa kasvoi ruoho käytävät umpeen. Valot sammuivat. Prinsessa kävi niin ryppyiseksi, että ilkeys jo kaukaa paistoi hänen kasvoistaan. Maa meni rappiolle. Entäpä viisasten kivi? Kuka on sen löytänyt?"

Näin kuvailee Oscar Levertin nykyaikaisen Ruotsin merkittävimmän kirjailijan luonnetta, August Strindbergin, joka yli kolmen vuosikymmenen kuluessa on pakottanut — ei vain kotimaansa vaan — koko sivistyneen Europan mielenkiinnolla seuraamaan vaihtelevaa kehitystään. Ja vaihteleva se on totisesti ollut. Hän alkoi "palvelijanaisen poikana", yritti, ylioppilaana, kokeili näyttelijänä, oli opettajana, sanomalehtimiehenä, kirjastoapulaisena ja kirjallisena köyhimyksenä, saavutti menestyksen — ja ankaria vastaväitteitä — repivänä realistina, tuli kuuluksi naisvihaajana, historiallisena kirjailijana, jopa runoilijanakin ja draamain sepittäjänä, kunnes äkkiä jätti kaikki, kemistinä tutkiakseen alkuaineitten salaisuuksia, päätyen lopuksi uskonnosta hakemaan lepoa harhailevalle hengelleen. Tuskaisella kiihkolla on hän kaikesta hakenut uusia elämänarvoja sekä tällöin tunteellisena ja vaikutuksille herkkänä joutunut yhä uusien virtausten pyörteisiin; rehellisenä on hän aina arvelematta alaa vaihtanut, kun ei löytänyt mitä haki, alati saavutuksiinsa tyytymättömänä ja pitäen kiini personallisuutensa oikeudesta. Kaikki on hän kieltänyt, kaikki on hän uskonut. Ja yhtä rehellinen kuin oli hänen taivaita vastaan jyrisevä uhmansa ja intohimoinen taisteluintonsa kaikkia kaiteita ja raja-aitoja vastaan, yhtä vilpitön oli hänen katumuksensa ja parannuksensa. Sama mies, joka hurjalla raivolla iski pirstaleiksi kaikki, mitä isät olivat pyhänä pitäneet, sama mies voi seuraavana hetkenä täynnä hartautta istua vanhain opettajain jalkain juuressa; röyhkeä herjaaja löydetäänkin äkkiä sepittelemässä hartauskirjoja, kaikki asiat parhain päin kääntäen. Mutta joskin on syytä Georg Brandeksella huomauttaa tämän johdosta, että kirjailija kansanopettajana on sentään velvollinen kypsyttämään ajatuksiaan, niin ettei huomenna jo palvele sitä, minkä tänään on iskenyt kappaleiksi, niin ei kuitenkaan toivoisi tekemättömäksi sitä, mitä Strindberg on tehnyt. Juuri sellaisena kuin on, on hän erittäin valaiseva kuva koko tämän murroskauden vaiheista, tarkasti on hän kuvastellut sen eri virtauksia, ja vaikka ei voikaan ottaa vakavasti kaikkea sitä, mitä hän tieteitten diletanttina on tutkimusten viimeisinä tuloksina julki julistanut, niin on hän kieltämättä taiteilijana, havaintojen tekijänä ja niiden paperille panijana verraton, sanoisiko saavuttamaton. Tyylin vaikea taito on hänen vallassaan, sen eri sävellajeja — loistavia luonnonkuvia ja riehuvan ihmissielun syvänteitä, lapsilempeitä idyllejä ja melskeisen elämän tuskia, itsekseen kamppailevan yksinmietteitä ja salamoivaa vuoropuhetta, sanomalehtikieltä ja tieteellistä tekstiä, runoa ja proosaa — soittelee hän taituruudella, joka yli kaavojen ja sääntöjen käydessäänkin pakottaa arvostelun pikkumaiset ammattimiehetkin alistumaan.

Ei ole tässä tarkotus lähteä seuraamaan August Strindbergin hakevan ja kokeilevan hengen retkeilyjä sen yrittäessä ratkaista kaikkia kysymyksiä taivaan ja maan välillä. Alkoihan hän rohkeana reformaattorina, pöyhi pessimistien mukana elämän pettymysten pyörryttävät syvänteet, kohosi positivismin kanssa tyyneeseen mailmankatsomukseen, yhdisti — juuri tähän suomennetuissa kappaleissa — rousseaulaisen luonnonpalveluksen sosialististen yhteiskuntateoriain kanssa ihanaksi elämän lauluksi, nousi Nietschen mukana yli-ihmisyyden huimaaville huipuille, tuli nurin niskoin alas, istui Jobin kanssa helvetillisten tuskien tuhassa, kunnes löysi Swedenborgin teosofisessa opissa sovituksen ja rauhan, eksyen samalla niiden salaoppien sokkeloihin, joiden pimennoista hän vapaan ajatuksen soihdulla oli koettanut muita pois ohjata. Muistettakoon kuitenkin tällaista arvosteltaessa Heinen lausetta menneen ajan henkisestä sairaloisuudesta, josta me emme kokonaan voi vapautua. Ja kuvaahan Strindberg itse juuri tässä kirjassaan niitä taka-askeleita, joita eivät voimakkaimmatkaan henget ole näkyneet jaksavan välttää. Mutta mitä tahansa hän onkaan uskonut ja tunnustanut, aina on hän ollut itselleen ja muille rehellinen ja siksi onkin hänen kynänsä tuotteilla voimakkaan, luovan hengen alkuperäisyysleima. Vielä tänä vuonna iski hän hirvittävällä voimalla maahan muutamia jalustalle nousseita Ruotsin kirjallisuuden suuruuksia säälimättä, kuten ei koskaan ole mitään eikä ketään säälinyt, jota on turmiollisena pitänyt, kaikkein vähemmän on hän itseään säästellyt, milloin on henkensä taistotuskissa pitänyt velvollisuutenaan purkaa personallisia tunnustuksiaan kanssaihmisilleen — usein ehkä tarpeettomallakin avosuisuudella.

Elämäkerrallisina piirteinä mainittakoon, että Johan August Strindberg syntyi 22 p. tammikuuta 1849 Tukholmassa. Vastarinnan ja uskonnollisen epäilyksen henki heräsi hänessä jo kouluaikana, yliopiston ahtaassa ilmassa ei hän viihtynyt — v. 1867 tuli ylioppilaaksi —, Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa työskenteli hän vuosina 1874-82, opiskellen m.m. kiinankieltä. Kulturihistoriallisten tutkimustensa tuloksina julkasi hän useita teoksia "Ruotsin kansasta pyhänä ja arkena, sodassa ja rauhan aikana". Rohkealla draamalla "Olavi-Mestari" (Mäster Olof), jossa hän kuvasi Ruotsin uskonpuhdistuksenajan kaavussa uudistusmiesten tinkimistä ihanteista ja periaatteista, yritti hän v. 1872 kirjallista menestystä, mutta teatteriin ei sitä huolittu, — nyt sitä kyllä näytellään. Sen sijaan tuli "Punanen huone" (Röda rummet) v. 1879 heti kuuluisaksi sen raatelevan pilkan vuoksi, jolla siinä käytiin epäkohtiin ja ennakkoluuloihin käsiksi. Samaa lajia oli "Uusi valtakunta" (Det nya riket) v. 1882. Näiden teosten vaikutuksesta elpyi Ruotsin kirjallinen arvostelu ja heräsi moni nuori kirjallinen kyky tietoisuuteen ja työhön. Historiallisissa novelleissa kuvastui kaunis luottamus naiseen ja rakkauteen, mutta v. 1884 ilmestynyt teos "Giftas" (suomeksi: Avioelämää) sattui hirmuisena iskuna koko naismailmaan, nostaen vastalausemyrskyn, saipa Strindberg oikeudenkäynninkin niskaansa.

V. 1885 tulivat sitten nämät Unelmat, utopiat painosta kertoen rauhottuneen hengen tyyneestä tasapainosta, joka valoi harvinaisen sydämellisyyden verrattoman runollisille kuvauksille mailman ihanimmilta seuduilta, Lac Lemanin (Geneve-järven) rantamilta, sieltä, missä niin moni harhaileva henki on levon löytänyt.

Mutta August Strindberg ei ollut onnen lapseksi syntynyt, palava tulisielu veti myrskyihin. Raikkaiden saaristokuvausten — m.m. "Hemsöläiset" — jälkeen tulee kolmiosainen teos "Palvelijanaisen poika" (Tjänstekvinnans son) v. 1886-87 ja v. 1889 jyrähtää "Isä"-draamassa miehen karkea kirous naissukua vastaan, samaan aikaan kuin kirjailija "Tschandalassa" lähtee puolustelemaan Intian kastilaitosta ja "hengen aatelin" ylimysoikeutta.

1890-luvun alkuvaiheet kuluivat kemiallisiin tutkimuksiin ja alkemistisiin kullantekokokeisiin, Strindbergin taistellessa hirmuista hengen taistelua. Saksassa v. 1893 julaistu "Hullun tunnustus" on S:n ensi avioliittoa kuvaava itsepuolustelu. Sitten seurasi v. 1897 "Inferno" (Manala), kristillishenkisiä "Legendoja" v. 1898. "Damaskon tiellä" (Till Damaskus) jo myrskyt laantuvat ja kootuin voimin käy kirjailija draamoissa läpi Ruotsin historian, pudistelee hiastaan novelleja ja runoja, julkaisee historialliset pikkukuvaukset (Historiska miniatyrer), jossa esittää koko mailman historian korkeimpain voimien suojeluksessa, päätyäkseen lopulta, kuten on mainittu, teosofisten mietiskelyjen ja taikojen sekasokkeloihin.

Onpa aika suomalaisenkin lukijakunnan tutustua tähän välittömästi luovaan henkeen, joka suuren ajatusvoimansa, intohimoisen tunne-elämänsä ja näitä esittävien suorasukaisten ja taidokkaitten, kenenkään tuomioista välittämättömien kuvaustensa kautta on raivannut tiensä mailman merkitsevimpäin kirjailijain joukkoon, piirtäen syvän jäljen aikamme henkiseen elämään. Hänellä on useita ystäviä tällä puolen Pohjanlahden. Ja enemmän hän saavuttaa tunnetuksi tullessaan.