Читать книгу Toteutuneita unelmia: Neljä kertomusta - August Strindberg - Страница 5

Sisällysluettelo

Oli kulunut neljätoista päivää Sedanin taistelusta, syyskuu oli puolessa v. 1870. Preussin geologisen toimiston kopisti, tilapäisesti reservin luutnantti herra von Bleichroden, istui paitahiasillaan kirjotuspöydän ääressä Café du Cerclessä, Marlotten pienen kylän parhaassa ravintolassa. Korkeakauluksisen virkatakin oli hän heittänyt tuolin selustalle, ja se roikkui siinä rentona kuin ruumis, päistikkaa menemässä tyhjät hiat ikäänkuin hapuillen tuolin jalkoja. Selkämyksessä näkyi miekan kantimen jälki ja liepeen oli huotra kiillottanut. Selkä oli kuin tomuinen maantie: — herra luutnantti — geologi voikin illoin tutkia maaperän kerrostumia kuluneitten housujensa suista, ja kun lähetti tuli sisään likasin jaloin, näki hän jälistä, oliko tämä kulkenut eoceni- tai pliocenimuodostumissa.

Hän oli todellakin enemmän geologi kuin sotilas, mutta nyt oli hän kirjeenkirjottaja. Hän oli lykännyt silmälasit otsalle ja katseli, antaen kynän levätä, ulos akkunasta. Puutarha oli syysloistossa, omena- ja päärynäpuut taipuivat alas hedelmäin painosta. Appelsiinipunaset kurpitsat lojuivat auringossa takkuisten kruunuarsokoiden rinnalla; tulipunaset tomaatit kiipeilivät keppejä pitkin pumpulivalkeiden kukkakaalien viereltä; lautasen suuruiset auringonkukat katsoivat länttä kohti, jonne päivä laski; pikkumetsiköitä muodostivat Yrjönkukat, niitä oli liinavalkeita; veriruskeita, likasenpunasia kuin veres liha, lohenvärisiä, tulikiven karvasia, täpläisiä; — suuri värikonsertti! Ja hiekotettua käytävää vartioi kaksi jättiläislevkoijaa, joitten takaa näkyivät viinikentät ruskeanvihreinä, jossa punertavat rypäleet roikkuivat puoliksi lehvien peitossa. Ja niiden takana: viljavainioiden valkeneva leikkaamaton olki, ylitäydet tähkät riippuen suruisina, kaunat ulosharrottaen, ja joka tuulenhenkäyksellä maksoivat ne velkansa maalle, nesteitten pullistamina kuin äidin rinnat, kun hän ei saa imettää lastaan. Ja kauimpana taustalla Fontainebleaun metsän tummat tammien latvat ja pyökkikaaret, joitten reunusten hienojen pitsien läpi ilta-auringon säteet kultalankoja heittelivät. Vielä pistäytyivät jotkut mehiläiset puiston hunajakätköillä; kerttu helähytti muutamia yksinkertaisia viserryksiä omenapuissa; mutta levkoijista tulvi voimakasta tuoksua, kuin kaupungissa hajuvesikaupan avatusta ovesta.

Luutnantti istui, kynä lepoasennossa, ja katsoi maisemaa. Kuinka kaunis maa, ajatteli hän, ja hänen ajatuksensa siirtyi kotiseudun hietamerille, joilta siellä täällä joku surkea mänty ojenteli kämpyräisiä käsivarsi aan pilviä kohti kuin armoa anoen, etteivät hietaan hukkuisi.

Mutta akkunapielten kehystämän ihanan taulun varjosti säännöllisesti kuin heiluri vartiomiehen kivääri, jonka välkkyvä pistin halkasi maalauksen ja käännähti päärynäpuun alla. Luutnantti ajatteli hetkisen pyytää tämän astumaan toista polkua, muttei uskaltanut. Ja niin käänti hän katseensa vasemmalle päin, pihalle. Siellä seisoi keittiörakennus, jonka keltaseksi rapatussa seinässä ei ollut akkunoita, ja sitä vasten oli äreä viiniköynnös, kuin luuranko museossa, ilman lehtiä ja rypäleitä; se oli kuollut ja seisoi kuin ristiinnaulittuna mädännyttä kannatintaan vasten, ojennellen pitkiä sitkeitä käsivarsiaan, kuin tahtoisi se kaapata vartiomiehen pitkään syleilyyn.

Luutnantti katsoi pöytäänsä. Siinä oli alettu kirje hänen nuorelle vaimolleen, joka vasta oli tullut hänen omakseen neljä kuukautta sitten, kaksi kuukautta ennen kuin sota alkoi. Kenttäkiikarin ja Ranskan kenraaliesikunnan kartan vieressä oli Hartmannin Tiedottomuuden filosofia ja Schopenhauerin Parerga ja Paralipomena. Äkkiä nousi hän ja astui muutamia askeleita huoneessa. Se oli paenneen taitelijaseurueen seurustelu- ja ruokasali. Seiniin oli maalattu muistoja aurinkoisista hetkistä kauniissa, vierasvaraisessa maassa, joka muukalaisille niin anteliaasti avasi taidekoulunsa ja näyttelynsä. Siinä oli kuvattuna tanssivia espanjattaria, roomalaisia munkkeja, Normandien ja Bretagnen rannikkoseutuja, hollantilaisia tuulimyllyjä, norjalaisia kalastuspaikkoja ja Sveitsin alppeja. Nurkkaan oli kyyristynyt maalausalusta piiloutuen uhkaavia pistimiä. Maalarin sekotuslevy riippui vasta puoliksi kuivunein värein maksan näkösenä. Espanjalaisia punasia miliisilakkeja, maalarien virkalakki, riippui vaatenauloissa päivän ja sateen vaalentamina ja hien jäljet näkyen.

Luutnantista tuntui nololle, kuin olisi tunkeutunut toisen asuntoon ja odottaisi isännän yllättävän. Hän istahti taas kirjottamaan. Ensi sivut olivat täynnä surun ja kaipauksen ilmauksia ja huoliakin, kun äskettäin oli saanut tietoja, jotka vahvistivat hänen iloset toiveensa isäksi tulemisesta. Hän kasti nyt kynänsä enemmän puhellakseen jollekin kuin ilmottaakseen ja kyselläkseen. Ja sitten kirjotti hän:

"Kuten esim. kun marssittuani sadan mieheni kanssa ilman ruokaa ja vettä tulimme metsään, jossa tapasimme jätetyn ruokavaunun. Tiedätkö, mitä tapahtui. Nälkiintyneinä, niin että silmät pullistuivat päästä kuin vuorikristallit graniitista, hajousi joukko susina heittäytyen ruoan kimppuun, ja kun sitä tuskin oli riittävästi 30 miehelle, syntyi käsikähmä. Komennuksiani ei kukaan kuunnellut, ja kun kersantti sapelilla ryhtyi asiaan, lyötiin hänet maahan pyssynperillä! Kuusitoista miestä jäi paikalle haavottuneina ja puolikuolleina. Ne jotka ruokaan pääsivät käsiksi, söivät niin hillittömästi, että sairaina tuupertuivat maahan, johon heti nukkuivat. Siinä maanmiehet maanmiehiä vastaan, pedot ruoasta taistelivat!

"Tahi kun me eräänä päivänä saimme määräyksen äkkiä luoda kenttävalleja! Eikä ollut muuta ainesta näillä puuttomilla mailla kuin viiniköynnöksiä ja niiden tukipuita. Järkyttävää oli nähdä kuinka viinikentät tunnissa olivat tuhotut, kuinka seipäät lehvin, tertuin temmattiin ylös maasta ja sidottiin kimpuiksi, jotka olivat märkiä puserrettujen, puolikypsien rypäleitten mehusta. Vakuutettiin, että köynnökset olivat neljäkymmentä vuotta vanhoja. Niin monen vuoden työn me siis tunnissa turmelimme, saadaksemme itse piilossa ampua niiden viljelijöitä! Tahi kun me retkeilimme läpi leikkaamattoman vehnäpellon, jossa jyvät rapisivat jalkoja vasten kuin hanki, ja olki painui mätänemään ensi sadekuurolla? Luuletko, rakas vaimoni, että voin nukkua tyynesti sellaisten urotekojen jälkeen? Ja kuitenkin, mitä olen tehnyt muuta kuin velvollisuuteni? Ja uskalletaan väittää, että tunne täytettyään velvollisuutensa, on paras päänalus!

"Mutta pahempaa on edessä! Olet kai kuullut, että Ranskan asukkaat armeijaa kartuttaakseen ovat miehissä nousseet ja asettaneet vapaajoukkoja, jotka franc-tireurien nimellä koettavat suojella talojaan ja viljelyksiään! Preussin hallitus ei ole tahtonut tunnustaa näitä sotilaiksi, vaan on uhattu ampua heidät vakoojina tai pettureina, jos joutuvat kiini! Ja perusteeksi mainitaan, että valtiot käyvät sotaa eikä yksilöt! — Mutta eivätkö sotilaat ole yksilöitä? Ja eivätkö franc-tireurit ole sotilaita? Heillä on harmaa puku niinkuin jääkäri rykmenteillä, ja vormuhan sotilaan tekee! Mutta heitä ei ole viety rekistereihin, väitetään! Totta, heitä ei ole rekisteröity, koska hallituksella ei ollut aikaa tehdä sitä, eikä liikeyhteyttäkään ole voitu ylläpitää! Minulla on juuri kolme sellaista vankina viereisessä biljardihuoneessa ja odotan joka hetki pääkortteerista määräystä, joka ratkasee heidän kohtalonsa."

Tässä keskeytti hän kirjottamisen ja soitti lähettiä. Tämä astui sisään.

— Miten voivat vangit? — kysyi herra von Bleichroden.

— Hyvin, herra luutnantti, he pelaavat biljardia ja ovat reippaita!

— Anna heille muutamia pulloja valkeaa viiniä, heikompaa lajia!…

Ei mitään ole tapahtunut?

Ei mitään! Ymmärrän herra luutnantti!

Herra Bleichroden jatkoi kirjottamistaan.

"Omituista kansaa nämät ranskalaiset! Nuo kolme partiomiestä jotka kenties (toivon vielä parasta!) kenties tuomitaan kuolemaan muutaman päivän kuluessa, pelaavat juuri biljardia viereisessä huoneessa, ja minä kuulen keppien ja pallojen kolinan! Kuinka hauskaa mailmanhalveksumista! Mutta komeata on niin voida lähteä täältä! Tai todistaa se, että elämä on sangen vähän arvoinen, kun siitä voi niin erota. Niin, tarkotan, kun ei ole sellaisia rakkaita siteitä, kuin minulla, jotka sitovat ihmisen olemassa oloon. Et kai ymmärrä minua väärin ja usko, että luulen olevani sidottu… Ah, en tiedä, mitä kirjotan, sillä en ole nukkunut moneen yöhön ja pääni on niin…"

Ovelle kolkutettiin. Luutnantti lausui: sisään! ja kylän pastori astui huoneeseen. Hän oli viidenkymmenen ikäinen mies, jolla oli ystävällinen ja suruinen, mutta hyvin päättävä ulkomuoto.

— Herra luutnantti — alkoi hän, — pyydän teiltä lupaa saada puhutella vankeja.

Luutnantti nousi ja puki ylleen sotilastakkinsa sekä osotti pastorille paikan sohvalla. Mutta kun hän oli saanut kireän takin napitetuksi ja tunsi kankean kauluksen kuristavan kurkkuaan kuin pihdit, oli kuin olisivat jalommat elimet puristetut kokoon, ja kuin olisi veri pysähtynyt salaisille teilleen sydämeen. Mutta käsi Schopenhauerilla, kirjotuspöytään nojaten sanoi hän:

— Olen käytettävänänne herra pastori, mutta luulen etteivät vangit juuri tule osottamaan teille paljon huomiota, sillä he ovat juuri pelaamisen touhussa!

— Luulenpa, herra luutnantti, — vastasi pastori, — tuntevani kansani paremmin kuin te! Kysymys: Aiotteko ampua nuo pojat?

— Tietysti! — vastasi herra von Bleichroden osaansa perehtyneenä.

Valtiot käyvät sotaa, herra pastori, eivät yksilöt.

— Anteeksi, herra luutnantti, ettekö te ja sotilaanne ole yksilöitä?

— Anteeksi, herra pastori, emme tällä hetkellä. Hän pani kirjeen imupaperin alle ja jatkoi:

— Minä olen tällä hetkellä vain Saksan liittovaltion edustaja.

— Totta kyllä, herra luutnantti, teidän rakastettava keisarinnanne, jota Jumala ijäti siunatkoon, oli myös Saksan liittovaltion edustaja, antaessaan julistuksen Saksan naisille avustaa sairaita, ja tiedän tuhansien ranskalaisten yksilöjen siunaavaan häntä Ranskan kansan kirotessa teidän kansaanne! Herra luutnantti, Jeesuksen Vapahtajan nimessä (pastori nousi, tarttui vihollisen käsiin ja jatkoi itku kurkussa), ettekö voi vedota häneen…

Luutnantti oli menettää tajunsa, mutta hän ponnisti voimansa ja sanoi:

— Meillä eivät naiset vielä ole päässeet politiikkaan käsiksi!

— Se on vahinko — vastasi pappi ja ojensi vartensa.

Luutnantti oli kuuntelevinaan jotain ulkoa, niin ettei hän huomannut papin sanoja. Hän tuli levottomaksi, ja hänen kasvonsa olivat ihan kalpeat, sillä jäykkä kaulus ei voinut pitää verta kauan ylhäällä.

— Olkaa hyvä ja istukaa herra pastori, — sanoi hän ylimalkaisesti. — Jos haluatte puhutella vankeja, saatte vapaasti tehdä sen; mutta istukaa hetkinen! (Hän kuunteli taas, ja nyt kuului selvästi laukkaavan hevosen kavioiden töminää.)

— Ei älkää menkö, herra pastori, — sanoi hän henki kurkussa. Pappi jäi. Luutnantti ojentautui akkunasta niin kauas kuin voi. Kavioiden kapse kuului yhä lähempää, hiljeni ja lakkasi.

Sapelien ja kannusten kalinaa, askeleita ja herra von Bleichrodenilla oli kirje kädessään. Hän tempasi sen auki ja luki:

— Mitä on kello? — kysyi hän itseltään. — Kuusi! Siis, kahden tunnin kuluessa, herra pastori, ammutaan vangit, ilman tuomiota.

— Mahdotonta, herra luutnantti, ei ihmisiä niin lähetetä ijäisyyteen!

— Ijäisyyteen tai ei, käsky kuuluu, että se on tehtävä ennen iltahuutoa, jollen itse tahdo pitää itseäni partiomiesten toverina. Ja tässä on ankara moite, kun en vielä ole noudattanut elok. 31 p:nä annettua ohjetta. Herra pastori, menkää sisään ja puhutelkaa heitä, ja säästäkää minulta se ikävyys…

— Pidätte ikävänä lausua oikeata tuomiota!

— Olenhan toki ihminen, pastori! Uskotteko, että olen ihminen?

Hän repäsi takin auki saadakseen ilmaa, ja alkoi vaeltaa lattialla.

— Miksi emme aina ole ihmisiä? Miksi täytyy meidän olla kaksoisihmisiä! Oi! oi! herra pastori, puhutelkaa heitä! Ovatko he naineita miehiä? Onko heillä vaimo ja lapsia? Kenties vanhempia!

— He ovat naimattomia kaikki, — vastasi pastori. Mutta tämän yön te ainakin voitte lahjottaa heille!

— Mahdotonta! Käsky kuuluu: ennen iltahuutoa, ja päivän koittaessa lähdemme! Menkää!

— Minä menen! Mutta muistakaa, herra luutnantti, ettette mene ulos paitahiasillanne, sillä voisittehan joutua saman kohtalon esineeksi, sillä takkihan sotilaan tekee!

Ja pappi meni.

Herra von Bleichroden kirjotti kirjeen viimeiset rivit hyvin kiihottuneessa tilassa. Sitten lukitsi hän sen sinetillä ja soitti lähettiä.

— Toimita tämä kirje menemään, — sanoi hän tälle, — ja lähetä kersantti sisään.

Kersantti tuli.

— Kolme kertaa kolme on kaksikymmentä yhdeksän, ei kolme kertaa seitsemän on… kersantti ottaa kolme kertaa… ottaa kaksikymmentä seitsemän miestä ja toimittaa pois vangit tunnin kuluessa. Tässä on käsky!

— Ampua? — kysyi kersantti viivytellen.

— Niin! Valitkaa huonoimmat miehet, semmoisia, jotka ovat olleet tulessa ennen. Ymmärrätte. Esim. n:o 86 Besel, n:o 11 Luoti ja semmoisia! Määrätkää sitäpaitsi minulle kuusitoista miestä, heti. Parhaat! Tiedustelemme Fontainebleaussa, ja kun tulemme takasin, täytyy sen olla ohi. Ymmärrättekö?

— Kuusitoista miestä luutnantille. Kaksikymmentä seitsemän vangeille. Jumala varjelkoon, herra luutnantti!

Ja hän meni.

Luutnantti napitti tarkasti takkinsa, ripusti sapelin vyölleen pisti revolverin taskuunsa. Sitten sytytti hän sikarin, mutta ei voinut polttaa, sillä ilmaa puuttui keuhkoista. Hän pyyhkäsi tomun pöydältään. Hän otti esille nenäliinan ja pyyhki paperisakset, lakkatangon ja tulitikkulaatikon. Hän asetti viivottimen ja kynänvarren yhdensuuntaisesti, kohtisuoraan imupaperia vasten. Sitten järjesti hän huonekalut. Kun se oli tehty, kampasi hän tukkansa. Hän otti esille värisekotuslaudan, koetteli päähänsä punasia lakkeja ja kokeili voisiko maalausalusta pysyä pystyssä kahdella jalalla.

Kun kivärien kolinaa kuului pihalta, ei ollut huoneessa ainoatakaan esinettä, jota hän ei olisi hypiskellyt. Hän meni ulos. Komensi ympäri ja mars, pois kylästä. Oli kuin olisi hän paennut vihollisylivoimaa, ja joukon oli vaikeata seurata häntä. Kun hän tuli niitylle, käski hän miesten kulkea peräkkäin, ettei ruohoa tallattaisi. Hän ei käännähtänytkään taakseen, mutta lähinnä kulkeva voi nähdä, kuinka takki hänen hartioillaan tuon tuostakin vetäytyi kokoon kuin iskua takaapäin odottaissa. Metsän rinnassa pysähdyttiin. Hän käski miehistön olla hiljaa ja levätä, itse meni hän metsään.

Kun hän oli päässyt yksinäisyyteen ja tarkoin katsonut, ettei kukaan voinut häntä nähdä, veti hän syvään henkeään ja kääntyi tummiin viidakoihin. Pikkumetsä oli jo varjossa, mutta tammien ja pyökkien latvoihin loisti vielä aurinko. Hänestä tuntui kuin loikoisi hän pimeässä merenpohjalla ja näkisi vihreän veden läpi päivänvalon, johon ei enää koskaan pääsisi. Suuri, ihana metsä, joka ennen oli parantanut hänen sairaan henkensä, oli nyt niin epäsointuinen, niin kylmä! Elämä oli hänen edessään niin sydämmettömänä, niin täynnä vastakohtia ja hänestä näytti itse luonto onnettomalta itsetiedottomassa, sidotussa unielämässään. Täällä taisteltiin myös kauheaa olemassaolon taistelua, veretöntä kyllä, mutta yhtä julmaa kuin tietoisessa mailmassakin. Hän näki kuinka pienet tammet olivat pöyhisteleineet pensaiksi tappaakseen pyökin hennot taimet, jotka ainaisesti taimina pysyivät, ja tuhannesta pyökistä voi vain yksi nousta valoon, jättiläiseksi, joka vuorostaan varasti elämää toisilta. Ja tammi, joka häikäilemättä levitteli kämpyräisiä, raakoja käsivarsiaan, ikäänkuin tahtoisi pitää koko auringon itsellään, se oli keksinyt maanalaisen taistelun. Se lähetti pitkät juurensa kaikille tahoille, kaivoi miinat maahan, imi toisten pienimmätkin ravintohiukkaset, ja jos ei voinut varjostaa kuoliaaksi vastustajiaan, tappoi ne nälkään. Tammi oli jo murhannut kuusimetsän, mutta pyökki tuli kostajaksi, hitaasti mutta varmasti, sillä sen kirpeät nesteet tappavat kaikki, joitten kimppuun se pääsee. Se oli keksinyt myrkytyskeinon; ja se oli vastustamaton, sillä ei yksikään kasvi voinut kestää sen varjossa, vaan oli maa musta kuin hauta sen ympärillä, ja siksi oli tulevaisuus sen.

Hän kulki, ja kulki edelleen. Hän iski sapelilla ympäriinsä ajattelematta kuinka monta tammitoivetta hän muserti, kuinka monta hän muutti latvattomaksi vaivaseksi. Hän tuskin ajatteli mitään enää, sillä hänen sielunsa ilmaukset olivat kuin huhmareessa ruhjotut. Ajatukset pyrkivät kristalloitumaan, mutta hajautuivat ja haihtuivat, muistot, toiveet, katkeruudet, hennot tunteet ja suuri viha kaikkea kieroa vastaan, joka selvittämättömän luonnonvoiman kautta oli päässyt mailmaa hallitsemaan, sulivat kokoon hänen aivoissaan, kuin olisi sisäinen tuli äkkiä kohottanut lämpömäärää ja pakottanut kaikki kiinteät osat juoksevaan muotoon.

Hän värähti äkkiä ja pysähtyi kesken valtavaa iskua, sillä Marlottesta tuli ääni vyöryen yli kentän ja kertautuen susivuoren onkalossa. Rummun ääni! Ensin pitkä pärrytys trrrram! Ja — sitten isku iskun jälkeen, painavia, kumeita yksi, kaksi, niinkuin ruumisarkun kantta naulataan eikä tahdottaisi häiritä surua. Trrram — trrram! — Tram — tram! Hän otti esiin kellon! Neljännestä vaille seitsemän! Siis neljännestunnin kuluessa! Hän tahtoi päästä näkemään sitä! Ei, mutta hänhän oli paennut! Ei mistään hinnasta hän tahtonut sitä nähdä! Ja niin nousi hän puuhun.

Nyt näki hän kylän, niin valosana, ilosena pienine puutarhoineen, ja kirkon torni kohosi yli katonharjojen. Enempää ei hän nähnyt. Hän piti kelloa kädessään seuraten sekuntiosottajaa. Tik, tik, tik, tik! Se kiiti ympäriinsä pientä taulua, kiireesti, kiireesti! Mutta pitkä minutinosottaja nyykähti joka kerran, kun pieni oli pyörinyt ympäri, ja vakava tuntiosottaja oli alallaan, niin hänestä tuntui, mutta kulkihan sekin.

Nyt oli kello viittä vaille. Hän tarttui hyvin tanakasti sileään mustaan pyökinoksaan; kello värisi kädessä, valtimot kolkuttivat korvien vierellä, ja hiusten juuret tulistuivat. — Krats! kuului kuin lankun katketessa ja mustan liuskiokaton ja valkean omenapuun yli nousi sininen sauhu, kuin kevätpilvi, mutta pilven yläpuolelle nousi rengas, toinen, useampia ilmaan, kuin olisi ammuttu kyyhkysiä eikä vasten seinää.

Kaikki eivät olleet niin huonoja kuin luulin, ajatteli hän itsekseen, astuessaan alas puusta, ikäänkuin tyynempänä, kun työ oli tehty. Ja nyt alkoi pieni kyläkello soida, sielurauhaa, rauhaa kuolleille; jotka olivat täyttäneet velvollisuutensa, mutta ei kaikille eläville, jotka olivat täyttäneet omansa.

Aurinko oli laskenut, ja kuu, joka kelmeänä oli koko iltapäivän ylhäällä alkoi punertaa ja levittää valoaan kun luutnantti marssi joukkoineen Montcourtia kohti yhä pienen kellon vainoomana. Tultiin Nemouroin isolle viertotielle, joka poppeliriveineen tuntui olevan erittäin sovelias marsseille. Ja niin marssittiin kunnes pimeä laskeutui ja kuu loisti kirkkaasti. Viimeisessä rivissä alettiin jo kuiskailla ja salasesti neuvoteltiin, kehotettaisiko korpraalia antamaan luutnantille viittauksen, että seutu oli epävarma, ja että tuli kiirehtiä majapaikkaan, jos mieli päivän koittaessa lähteä liikkeelle, kun hra von Bleichroden äkkiä komensi seis.

Oli pysähdytty mäelle, josta näkyi Marlotte. Luutnantti seisoi hiljaa, kuten lintukoira joka on tavannut poikueen. Nyt kävi rumpu taas, ja kello löi 9 Montcourtissa, ja sitten löi se Grézissä, Bouronissa ja Nemoursissa, ja kaikki pienet kellot alkoivat iltasoiton, toinen toistaan heleämpinä; mutta kaikkien läpi tunkeutui Marlotten pienen kellon ääni. Se huusi: aut—ta—kaa, aut—ta—kaa! eikä hra von Bleichroden voinut auttaa! Nyt tuli kumahdus maata pitkin, kuin maan alta: se oli iltalaukaus Chalonissa olevasta pääkortteerista. Ja keveiden iltasumujen läpi, jotka suurina akkunapumpuleina olivat asettuneet Loin-joen uomaan, tunkeutui kuin valo valaisten virtaa, niin että se näytti laavavyöryltä, joka kaukaa tulvaili tulivuoren lailla kohoavasta Fontainebleaun metsästä.

Ilta oli tukahduttavan kuuma, mutta miehet olivat niin kalpeat että yököt liitelivät heidän ympärillään. Kaikki tiesivät, mitä luutnantti ajatteli, mutta he eivät olleet häntä koskaan nähneet niin merkillisenä, ja he pelkäsivät, ettei ollut oikein näitten turhien tiedustelujen laita suurella maantiellä. Lopuksi rohkasi korpraali mielensä ja raportin muodossa huomautti, että iltahuuto oli pidetty. Herra von Bleichroden otti nöyrästi vastaan ilmotuksen, niin kuin käskyn ja komensi kotiin.

Kun he tuntia myöhemmin astuivat Marlotten ensi katua, huomasi korpraali, että luutnantin oikea sääri vetäytyi kokoon polvikoukusta kuin patin vaikutuksesta. Torilla hajotettiin joukko ilman iltahuutoa, ja luutnantti katosi.

Hän ei tahtonut mennä huoneeseensa heti. Jokin veti häntä, hän ei tiennyt mihin! Hän juoksi ympäriinsä silmät selällään ja sieramet levällään kuin ajokoira. Hän tutki seinivieriä ja etsi hajua, jonka hyvin tunsi. Ei mitään näkynyt eikä kukaan tullut vastaan. Hän tahtoi nähdä missä "se" oli tapahtunut. Mutta hän pelkäsi sitä näkyä. Lopulta väsyi hän ja meni kotiin. Pihalla pysähtyi hän ja kulki keittiörakennuksen ympäri. Siellä tapasi hän kersantin ja pelästyi niin, että sai tarttua kiini seinään. Kersantti säikähti myös, mutta tointui ja alkoi:

— Olen etsinyt herra luutnanttia antaakseni raportin.

— Hyvä on! Kaikki hyvin! Menkää kotiin levolle! — vastasi herra von

Bleichroden, niinkuin pelkäisi saada kuulla yksityiskohtia.

— Kaikki hyvin, herra luutnantti, mutta se oli…

— Hyvä on! Menkää! menkää! —

Ja hän puhui niin nopeasti ja niin yhtäpainoa, ettei kersantilla ollut mahdollista pistää sanaakaan lomaan, joka kerta kun hän aukasi suunsa, sai hän vastaansa sellaisen sanatulvan, että hän lopulta suuttui ja meni tiehensä.

Silloin hengitti luutnantti taas ja hänellä oli sama tunne kuin pojalla, joka on päässyt selkäsaunasta.

Nyt oli hän puutarhassa. Kuu paistoi kirkkaasti keltasta keittiön seinää vasten, ja viiniköynnös ojensi luurankokäsiään kuin pitkään haukotellen. Mutta mitä? Pari kolme tuntia sitten oli se kuollut, lehdetön, harmaa väänteleivä ranko, ja nyt riippuikin siinä mitä kauneimpia rypäleitä, ja olihan lehtiäkin! Hän meni lähemmäksi katsomaan, oliko se sama köynnös.

Kun hän tuli seinän vierelle, astui hän johonkin tahmeaan ja tunsi nenässään teurastuskaupan ilkeää hajua. Ja nyt näki hän, että köynnös oli sama, aivan sama, mutta seinän rappaus oli rikki ja veressä. Siis tässä! Tässä "se" on tapahtunut!

Hän meni heti pois. Kun hän tuli eteiseen, livetti jalka, sillä saappaiden pohjiin oli tarttunut jotain liukasta. Hän veti ne pois ja heitti pihalle. Sitten meni hän huoneeseensa, johon iltanen oli katettu. Hän oli hirmuisesti nälissään, mutta ei voinut syödä. Hän pysähtyi tuijottaen katettuun pöytään. Siihen oli kaikki niin sievästi asetettu: voipala oli niin hieno pikku retiiseineen, pöytäliina oli valkea ja hän näki, että sen merkkikirjaimet eivät olleet hänen vaimonsa; pyöreä kutunjuusto oli niin soma viinilehdillään, kuin olisi tässä vaikuttanut enemmän kuin pakkomajotuksen pelko; kaunis, valkea leipä, kuinka toisellainen kuin ruskea ruiskakku; punanen viini hiotussa pullossa, kaikki näytti ystävällisten käsien järjestämältä. Mutta hän häpesi tarttua ruokaan. Hän sieppasi äkkiä kellon ja soitti. Silmänräpäyksessä saapui emäntä ja pysähtyi ovelle sanaakaan sanomatta. Hän katsoi luutnanttia jalkoihin ja odotti käskyä. Luutnantti ei tiennyt mitä tahtoi, eikä muistanut miksi soitti. Mutta hänen täytyi puhua.

— Oletteko vihoissanne minulle — sai hän esiin.

— En, herra, — vastasi nöyrä vaimo. — Tahtooko herra jotain? — Ja taas katsoi hän luutnanttia jalkoihin.

Tämä katsahti alas nähdäkseen mitä emäntä katsoi, ja huomasi silloin seisovansa sukkasillaan ja että lattia oli aivan täynnä punasia varpaan jälkiä, sillä sukkansakin puhki oli hän tänään marssinut.

— Ojentakaa minulle kätenne, rouva, — sanoi hän, ja ojensi omansa.

— En, — vastasi nainen katsoen häntä suoraan silmiin ja meni.

Herra von Bleichroden tunsi rohkaistavansa tämän häväistyksen jälkeen, ja tarttui tuoliin aikoen istua syömään. Hän kohotti lihavatia, mutta lihan hajun havaitessaan tunsi hän pahoinvointia, nousi, avasi akkunan ja heitti koko vadin pihalle. Hänen koko ruumiinsa värisi ja tuntui sairaalta! Hänen silmänsä olivat niin herkät, että valo kiusasi niitä ja vahvat värit ärsyttivät häntä. Hän heitti ulos viinipullon, otti pois retiisin voista, punaset maalarilakit, värialustan, kaikki mikä vaan näytti punaselta. Ja sitten heittäytyi hän vuoteelle. Niin loikoi hän hetkisen, kunnes kuuli ääniä ravintolasalista! Hän ei tahtonut kuunnella, mutta korvien täytyi kuulla ja hän kuuli, että kaksi korpraalia siellä joi olutta. Ja he puhuivat:

— Ne olivat kovia poikia, ne pienemmät, mutta pitkä oli heikompi.

— Ei ole sanottu, että hän oli heikko, siksi että putosi kokoon seinän vierelle, mutta hän pyysi, että hän sidottaisi viininkannattimeen, sillä hän tahtoi seisoa, niin hän sanoi.

— Mutta ne toiset, piru vieköön, seisoivat käsivarret ristissä rinnalla, kuin olisivat valokuvaajalla.

Niin, mutta kun pappi tuli heidän luokseen biljardihuoneeseen ja sanoi, että loppu tuli, niin olivat oksentaneet kaikki kolme keskelle lattiaa, niin sanoi kersantti, mutta ei kukaan huutanut eikä sanaakaan armosta!

— Jaa'a saakelin kovia miehiä! Terve!

Herra von Bleichroden pisti päänsä patjoihin ja painoi lakanan korviaan vasten. Mutta sitten nousi hän ylös. Kuin jokin olisi vetänyt häntä ovea kohti, jonka takana puhujat istuivat. Hän tahtoi kuulla enemmän, mutta miehet puhuivat nyt hiljaa, Hän hiipi siksi esiin ja selkä kumarassa hän asetti korvansa avaimenreijän viereen kuunnellen.

— Mutta näitkö meidän miehiä? Harmaita olivat kasvoiltaan kuin piipuntuhka, ja niin monet ampuivat ilmaan! Älä vaan puhu siitä! Mutta he saivat sentään mitä pitikin! Ja painavampina lähtivät kuin tulleet olivat. Niinkuin olisi pikkulintuja ammuttu kartesseilla.

— No, näitkö punaset pappipojat, jotka lauloivat kuin oopperassa kahvinpaahtimet käsissä! Kuin kynttilöitä olisi niistetty, kun laukaus kajahti. Hernemaahan keikahtivat kuin varpuset ja rapistelivat siivin ja valkea kiertyi silmistä näkyviin! Ja naiset poimivat kokoon niiden palaset! oi, oi, oi! Mutta niin käy sodassa! Terve!

Herra von Bleichroden oli kuullut kylliksi ja verta oli noussut päähän niin ettei hän voinut nukkua. Hän avasi oven ja käski miesten mennä kotiinsa!

Sitten riisuutui hän, huuhtoi päänsä vedellä ja otti Schopenhauerin lukeakseen vuoteella. Ja hän luki valtimojen tykyttäessä: "Syntymä ja kuolema kuuluvat kummatkin elämään; ne ovat toistensa vastapainot; toinen vaatii toista; ne ovat äärimmäisyydet, elämän ilmiön kummatkin navat. Juuri sitä on tahtonut esittää jumalaistarustoista syvin, hindulainen, symboolin kautta, joka on Schivan (Tuhoajan) merkki: kaulaketju pääkalloista ja siinä Lingam, siitoksen elin ja esikuva. Kuolo on sen solmun tuskallinen aukaisu, joka nautinnolla solmittiin luomisen hetkellä, se on olemuksemme peruserehdyksen väkivaltainen tuho, se on erheistä pääsy."

Hän laski kirjan, sillä hän kuuli jonkun huutavan ja heitteleivän hänen omassa sängyssään! Kuka oli sängyssä? Hän näki ruumiin, jonka vyötärys vetäytyi kokoon kuin kouristuksessa ja jonka rintakehä oli pullollaan kuin nelikon vanteet, ja hän kuuli omituisen, oudon äänen, joka kirkui lakanan alla. Sehän oli hänen oma ruumiinsa! Oliko hän siis mennyt kahtia, koska näki ja kuuli itseään toisena personana? Huudot jatkuivat. Ovi avautui ja tuo nöyrä vaimo astui sisään, kai ensin naputettuaan ovelle.

— Mitä luutnantti käskee? — kysyi hän hehkuvin silmin ja omituinen hymy huulilla.

— Minä? — vastasi sairas; — en mitään! Mutta hän on kai hyvin huono ja haluaa kyllä lääkäriä!

— Täällä ei löydy lääkäriä, mutta pastori on auttanut meitä, — vastasi vaimo — joka ei enää hymyillyt.

— Lähettäkää hakemaan pappia sitten! — sanoi luutnantti. — Hän ei muuten pidä papeista!

— Mutta kun hän on sairas, pitää hän niistä! — sanoi nainen ja katosi.

Kun pappi tuli sisään, meni hän vuoteen viereen ja tarttui sairaan ranteeseen.

— Mitä luulette sen olevan? — kysyi sairas. — Mitä luulette hänen olevan.

— Pahaa omaatuntoa! — oli papin lyhyt vastaus. Silloin hypähti herra von Bleichroden ylös!

— Pahaa omaatuntoa velvollisuuden täyttämisestä!

— Niin, — sanoi pappi ja kietoi märän pyyhkeen sairaan pään ympäri. Kuulkaa minua, jos vielä voitte. Nyt olette te tuomittu! Julmempaan kohtaloon kuin nuo — kolme! Kuulkaa tarkoin! Minä tunnen enteet! Te olette mielipuolisuuden rajalla! Teidän täytyy koettaa ajatella tämä ajatus loppuun! Ajatelkaa sitä voimakkaasti ja te saatte nähdä aivojenne ikäänkuin järjestäyvän!

Katsokaa minua ja seuratkaa sanojani, jos voitte! Te olette mennyt kahtia! Te pidätte toista puoltanne jonain toisena tai kolmantena henkilönä! Kuinka tulitte siihen? Niin, katsokaas, yhteiskuntavalhe on tehnyt meidät kaikki kaksinaisiksi. Kun te kirjotitte vaimollenne tänään, silloin olitte ihminen, tosi, yksinkertainen, hyvä ihminen, mutta kuin puhuitte minulle olitte toinen! Kuten näyttelijä menettää henkilöllisyytensä ja muuttuu eri näytelmäosien sekotukseksi, niin on yhteiskunta-ihmisessä ainakin kaksi persoonaa. Kun nyt täristyksen, mielenliikutuksen, hengen maanjäristyksen kautta, sielu repee, silloin ovat molemmat luonteet siinä rinnakkain ja katsovat toisiinsa.

Tässä lattialla näen kirjan, jonka tunnen. Hän oli syvämielinen mies, kenties syvin kaikista. Hän näki tämän elämän kurjuuden ja turhuuden, kuin olisi sen oppinut Herraltamme ja Vapahtajaltamme, mutta hän ei silti voinut lakata olemasta kaksoisolento, sillä elämä, syntymä, tapa, inhimillinen heikkous pakottivat hänet taka-askeleihin! Kuulette, herra, että olen lukenut muitakin kirjoja kuin messukirjaani! Ja minä puhun lääkärinä, en pappina, sillä me molemmat — seuratkaa nyt tarkoin! — me ymmärrämme toisiamme! Ettekö luule minun tuntevan kaksoiselämäni kirousta! En epäile pyhiä asioita, sillä ne ovat lihaani, luihini syöpyneet, herra, mutta minä tiedän etten puhu Jumalan nimessä kun puhun! Valhe, nähkääs, sen saamme äidin kohdussa, äidinrinnoista, ja se joka nykyisin tahtoisi sen totuuden sanoa kokonaan… niin, niin — Voitteko seurata minua?

Sairas kuunteli ahnaasti, eivätkä hänen silmäluomensa olleet laskeuneet kertaakaan koko papin esityksen aikana.

— Teihin nyt, — jatkoi pappi. — On pieni petturi soihtu kädessä, enkeli joka kulkee kopallinen ruusuja kädessä peitellen elämän tunkioita; se on valheen enkeli ja sen nimi on kauneus! Pakanat ovat palvelleet sitä Kreikassa, ruhtinaat ovat suosineet sitä, sillä se on kääntänyt kansan silmät, niin ettei ole nähty asioita, niin kuin ne ovat. Se vaeltaa pitkin elämää, ja väärentää, väärentää. Miksikä, te soturit, miksi pukeudutte koreisiin kullalla kirjailtuihin kaunisvärisiin pukuihin? Miksi aina olette toimessa soitoin ja liehuvin lipuin? Ettekö siten salaa ammattinne tosi tarkotusta? Jos rakastaisitte totuutta, pukeutuisitte valkeihin mekkoihin, kuin teurastajat, niin että veritäplät näkyisivät hyvin, teillä olisi veitset vyöllä kuin paloittelijoilla lihakaupoissa, ja verta tiukkuvat rasvaset kirveet. Ja soittokuntien sijaan voisitte työntää edellänne vaikeroivia ihmisiä, ihmisiä, jotka ovat tulleet hulluiksi tappotannerten kauhunäyistä; lippujen sijaan voisitte kantaa kuolinliinoja ja kuormastossa ruumisarkkuja!

Sairas joka nyt kiemurteli vetotaudissa, risti kätensä kuin rukoukseen ja puri kynsiään. Pappi oli tullut hirmusen näköseksi; kovan, järkähtämättömän, vihasen, ja hän jatkoi:

— Sinä olet luonteeltasi hyvä mies, sinä, enkä minä sinun hyvää ihmistäsi tahdokaan rangaista, ei, minä rankasen sinua edustajana, joksi olet nimittänyt itseäsi, ja sinun rangaistuksesi on oleva muille varotukseksi! Tahdotko nähdä noiden kolmen ruumiit? Tahdotko nähdä ne?

— Ei Jeesuksen nimen tähden! — kirkui sairas, jonka paita oli märkä tuskan hiestä ja tarttui hartioihin!…

— Arkuutesi osottaa että olet ihminen ja semmoisena pelokas.

Kuin ruoskaniskun saaneena hyppäsi sairas ylös, hänen kasvonsa tyyntyivät, hänen rintansa rauhottui, ja kylmällä äänellä kuin olisi hän ollut terve, sanoi hän: — Mene ulos, pappi perkele, muuten narraat minut tyhmyyksiin!

— Mutta minä en tule takasin jos kutsut, — sanoi tämä. — Muista se! Muista, että jos et saa nukutuksi, niin ei se ole minun syyni, vaan pikemmin niiden jotka makaavat tuolla biljardihuoneessa! Biljardilla, kuuletko!

Ja samassa heitti hän oven auki, ja sairashuoneeseen lemahti karboolihapon kauhea haju!

— Tunne, tunnetko! Tämä ei ole ruudin savua, se ei ole samaa kuin sähköttäisit kotiin urhotöitä: "suuri tappio, kolme kuollutta ja yksi mielipuoli, Jumalan olkoon kiitos!" Tästä ei runoja kirjoteta, eikä heitellä kukkia kaduille eikä itketä kirkoissa! Tämä ei ole voittoa tämä, se on teurastusta, teurastaja!

Herra von Bleichroden oli hypännyt ylös vuoteelta ja heittäynyt ulos akkunasta. Pihalla ottivat hänet kiini omat miehet, joita hän yritti purra vasempaan sivuun. Sitten sidottiin hän ja vietiin pääkortterin sairashuoneeseen täysin kehittyneenä mielipuolena vietäväksi parantolaan.

* * * * *

Oli aurinkoinen aamuhetki helmikuun lopulla 1871. Jyrkkää Martheray-mäkeä myöten Lausannessa astui askel askeleelta nuori nainen keski-ikäisen miehen käsivarteen nojaten. Hän oli pitkällä raskaudentilassa ja miltei riippui seuralaisensa käsivarressa. Hänen tyttökasvonsa olivat kuolonkalpeat ja hän oli mustassa puvussa. Mies ei ollut mustissa, josta vastaantulijat päättivät, ettei hän ollut naisen puoliso. Hän näytti hyvin huolestuneelta, kumartui silloin tällöin pienen naisen puoleen ja sanoi jonkun sanan, vaipuen sen jälkeen taas omiin ajatuksiinsa. Kun he tulivat vanhan tullihuoneen luo ravintola A l'Oursin edustalle, pysähtyivät he.

— Vieläkin mäki? — kysyi nainen.

— Niin, sisko rakas, — vastasi mies. — Istutaan hetkeksi.

Ja he istuutuivat penkille ravintolan seinivierelle. Rouvan sydän tykytti kiivaasti ja hänen rintansa veti ahnaasti henkeä, kuin ei ilma riistäisi.

— Sääli sinua, veikko raukka, — sanoi hän; — näen että kaipaat omaistesi luo!

— Hyvänen aika, sisko, älä puhu semmoista, — vastasi tämä. — Kyllähän sydämeni väliin on kaukana, ja kyllähän minua kotona tarvittaisi kylvöajan tullen, mutta olethan sisareni ja omaa lihaansa ja vertansa ei voi kieltää.

— Saa nyt nähdä, — alkoi rouva von Bleichroden, — voiko tämä ilma ja uusi parannustapa häntä parantaa. Mitä luulet?

— Kyllä varmaan, — vastasi veli, mutta kääntyi poispäin ettei näyttäisi epäileviä kasvojaan.

— Millaisen talven olenkaan elänyt Frankfurtissa! Kuinka voi kohtalo keksiä moisia julmuuksia! Tuntuu kuin hänen kuolemansa olisi ollut helpompi kestää kuin tämä elävältä hautaus.

— Mutta toivo elää aina, — sanoi veli — toivottomalla äänellä. — Ja niin lähtivät hänen aatoksensa kotipuoleen, lasten ja peltojen luo. Mutta samassa hän ikäänkuin katui itsekkyyttään, ettei voinut täysin yhtyä tähän suruun, joka oikeastaan ei ollut hänen, ja jonka hän aivan syyttään oli saanut, ja hän suuttui itseensä.

Nyt kuului kimeä, pitkäveteinen huuto mäeltä, muistuttaen veturin vihellystä, ja toinenkin.

— Kulkeeko juna näin korkealla mäellä? — kysyi rouva.

— Kyllä kai, — sanoi veli ja kuunteli, silmät levällään.

Taas kuului kirkuna! Mutta nyt se tuntui hukkuvan hätähuudolta.

— Mennään kotiin, — sanoi herra Schantz kalpeana, — et jaksa tätä mäkeä tänään, ja huomena olemme järkevät ja otamme ajurin.

Mutta rouva tahtoi käydä, ehdottomasti. Ja niin kulkivat he pitkää mäkeä ylös hospitaaliin. Se oli pääkallovuorelle vaellusta. Vihreissä orapihlajissa vilahteli mustia keltanokkia rastaita; muurinvihreän peittämillä muureilla juoksenteli kilvan harmaita sisiliskoja rakoihin pistäytyen; oli täysi kevät, sillä talvea ei ollutkaan ollut; tien vierillä kukki esikkoja ja muita kevätkukkia. Mutta tähän ei kiintynyt golgathannousijain huomio. Taas uusiutuivat salaperäiset huudot. Äkillisen aavistuksen valtaamana kääntyi rouva von Bleichroden veljensä puoleen, katsoi särkynein katsein hänen silmiinsä, saadakseen vahvistusta epäluulolleen, ja vaipui sitten ääntä päästämättä tielle, jonka keltanen tomu peitti hänet pilveen. Ja siihen hän jäi makaamaan.

Ennenkuin veli ennätti tointua, oli joku kohtelias kulkija juossut hakemaan vaunuja, ja kun nuori nainen kannettiin niihin, oli hänen työnsä tulevan sukupolven hyväksi alkanut, ja nyt kuului kaksi huutoa, kahden ihmisen huudot surkeuden syvistä laaksoista, ja herra Schantz, joka lakitta päin seisoi vaunujen astinlaudalla, katsoi ylös sinistä kevättaivasta kohti ja ajatteli itsekseen: Jospa ne vain voisivat kuulua tuonne ylös, mutta kai välimatka on liian pitkä!

Hospitaalissa oli herra von Bleichroden sijotettu huoneeseen, josta oli vapaa näköala etelää kohti. Seinät olivat pehmeiksi täytetyt ja maalatut vienon siniseen värisävyyn, jonka kautta näki maisemain keveitä ääriviivoja. Katto oli maalattu puuristikkojen muotoon viiniköynnöksineen. Lattia oli matoilla peitetty ja näiden alla oli kerros olkia. Huonekalut olivat yltyleensä jouhilla ja kankaalla päällystetyt, niin ettei mitään puukulmia ollut näkyvissä.

Ovea ei voinut sisältäpäin erottaa, niin ettei sairas voisi ajatella uloslähtöä eikä tuntisi olevansa vangittu, joka juuri on vaarallisinta kiihottuneessa tilassa. Akkunoissa tosin oli raudat, mutta nämät olivat kauniisti taotut liljojen ja lehvien muotoon ja maalatut, niin etteivät ne näyttäneet kalterilta.

Herra von Bleichrodenin mielenhäiriö oli omantunnonvaivojen muodossa. Hän oli muka tappanut viinitarhan hoitajan salaperäisissä oloissa, joita hän ei voinut tunnustaa, kun ei muistanut niitä. Nyt istui hän vankilassa odottaen tuomion täytäntöönpanoa, sillä hän oli tuomittu kuolemaan. Mutta hänellä oli valosia välihetkiä. Silloin asetti hän seinille suuria papereita ja kirjotti ne täyteen väitelmiä. Silloin muisti hän myös ammuttaneensa franc-tireureja; mutta hän ei muistanut olevansa naimisissa; ja hän otti vastaan vaimonsa oppilaana, jota hän ohjaili logiikassa. Hän oli asettanut esilauseet: että franc-tireurit olivat pettureita, ja että käsky kuului: ammu ne! Eräänä päivänä oli hänen vaimonsa, jonka tuli olla yhtämieltä kaikessa, varomattomasti kyllä horjuttanut hänen uskoaan esilauseeseen, että kaikki franc-tireurit olivat pettureita, ja silloin repi hän seiniltä alas kaikki päätelmät ja sanoi käyttävänsä kaksikymmentä vuotta esilauseen todistamiseen, sillä sen täytyi ensin olla tosi.

Välillä teki hän suuria suunnitelmia ihmiskunnan hyväksi. Mihin tähtäävät kaikki pyrkimykset täällä maan päällä? kysyi hän. Miksi hallitsee kuningas, saarnaa pappi, runoilee runoilija, maalaa maalari? Saadakseen ruumiilleen typpeä. Typpi on kalleinta ravintoainetta, siksi on liha kallista. Typpi merkitsi älyä, sillä rikkaat, jotka syövät lihaa, ovat älykkäämmät kuin muut, jotka enemmän syövät hiilihydraatteja. Nyt alkoi typpeä olla vähän maan päällä, ja siitä syntyivät sodat, työlakot, sanomalehdet, herännäisyys ja valtioavut. Täytyy keksiä uusi typpilähde. Herra von Bleichroden oli keksinyt sen, ja nyt tulevat kaikki ihmiset tasa-arvoisiksi; vapaus, yhdenvertaisuus ja veljeys tulevat todellisuudeksi maan päälle. Tämä tyhjentymätön lähde oli: ilma. Se sisältää 79 volymiprosenttia typpeä, ja täytyi keksiä keino keuhkoille välittömästi ottaa vastaan ja valmistaa sitä ruumiin ravinnoksi, ilman että sitä tarvitsi tihentää ruohoksi, viljaksi ja vihanneksiksi, jotka taas eläinten kautta muuttuisivat lihaksi! Tämä oli tulevaisuuden ja herra von Bleichrodenin problemi ja, kun se ratkastaisi, tulisivat maanviljelys ja karjanhoito tarpeettomiksi, ja kulta-aika koittaisi maan päälle. Välillä vaipui hän taas unelmiinsa luullun murhansa johdosta, ja silloin oli hän syvästi onneton.

Samana helmikuun aamuna, jona rouva von Bleichrodenin oli täytynyt palata hospitaalin tieltä takaisin, istui hänen miehensä uudessa huoneessaan laitoksessa katsellen ulos akkunasta. Ensin oli hän tarkastellut katon viiniköynnöksiä ja seinien maisemia, sitten oli hän istuutunut mukavaan tuoliin akkunan eteen, niin että näköala oli avoimena hänen edessään. Hän oli tyyni tänään, sillä edellisenä iltana oli hän saanut kylmän kylvyn ja nukkunut hyvin yönsä. Hän tiesi, että oli helmikuu, mutta hän ei tiennyt, missä oli. Ei lunta ulkona, se oli hänen ensi ajatuksensa, ja se hämmästytti häntä, sillä hän ei ollut koskaan ollut eteläisemmissä maissa. Akkunan ulkopuolella oli vihreitä pensaita, toiset täynnään valkokukkia, toiset loistaen heleänvihreine lehtineen; puksipuita; jalava, muurinvihreän peitossa, joka sai sen näyttämään siltä kuin olisi se täydessä lehtipuvussa; kedolla, jolla oli esikkoja kuin tulikivikukkia, löi mies heinää ja tyttö haravoi. Hän tarttui almanakkaan ja luki: helmikuu. Haravoidaan helmikuussa. Missä olen? —

Sitten kulki hänen katseensa yli puutarhan ja hän näki syvien laaksojen hiljaa alenevan vihreinä kuin kesäniityt; ja hän näki suuria vaaleanvihreitä riippapajuja. Helmikuussa, ajatteli hän taasen. Ja kun niityt loppuivat, oli edessä järvi; tyyni kirkkaan sininen, kuin ilma, ja sen toisella puolen sinertävä maa; sinertävän maan yllä vuorenharjanne; mutta sen yläpuolella jotain, mikä muistutti pilviä; niiden värisävy oli hieno kuin vastapestyn villan, mutta niillä oli huiput; ja niiden yllä oli pieniä keveitä pilviä, jotka väliin olivat noiden terävien huippujen kohdalla. Hän ei tiennyt missä oli, mutta niin kauniilta kaikki näytti, ettei voinut olla maan päällä. Oliko hän kuollut ja tullut toiseen mailmaan. Europassa hän ei ollut! Kenties oli hän kuollut! Hän vaipui hiljaisiin unelmiin ja koetti syventyä uuteen asemaansa.

Mutta sitten katsoi hän ylös jälleen, ja nyt näki hän koko aurinkoisen taulun akkunaristikkojen kehystämänä ja halkomana, ja taotut rautaliljat tuntuivat kuin häilyvän ilmassa. Hän pelästyi ensin, mutta sitten hän rauhottui ja tarkasti taulua vielä kerran, etenkin rusottavia pilviä. Hän tunsi ääretöntä iloa ja viileätä tunnetta päässään; tuntui kuin aivojen kiemurat oltuaan kauan sotkeutuneina alkaisivat järjestyä asemilleen. Ja hän tuli niin iloseksi että hänen rintansa alkoi laulaa, kuten hän luuli mutta hän ei ollut koskaan laulanut elämässään, ja siksi olikin se kirkunaa, riemun kiljahduksia, jotka tielle kuuluen olivat vähällä olleet saattaa hänen vaimonsa epätoivoon surusta. Kun hän oli siinä tunnin laulanut muistui hänen mieleensä vanha maalaus eräällä Berliinin keiliradalla, ja se esitti Sveitsiläismaisemaa. Ja nyt tiesi hän olevansa Sveitsissä, ja suippenevat pilvet olivat alppeja.

Toisella kierroksellaan tapasi lääkäri herra von Bleichrodenin istumassa rauhallisena ja itsekseen hyräillen tuolilla ikkunan ääressä, eikä ollut mahdollista temmata häntä irti kauniista taulusta. Mutta hän oli aivan selkeä ja tunsi asemansa täydellisesti.

— Herra tohtori, — sanoi hän osottaen raudoituksia, — miksi te noin halkasette kauniin taulun? Ettekö sallisi minun mennä vapaaseen ilmaan? Luulen että se tekisi minulle hyvää, ja lupaan olla karkaamatta!

Lääkäri tarttui hänen käteensä salaa etusormellaan koetellakseen peukalon tyvellä olevaa valtimoa.

— Valtimo lyö vain 70 kertaa, rakas tohtori, — sanoi sairas hymyillen, — ja viime yönä nukuin hyvin. Teidän ei tarvitse pelätä mitään.

— On hauskaa, — sanoi lääkäri, — että parannuskeino todellakin on vaikuttanut teihin. Teillä on vapaus käydä ulkona.

— Tiedättekö tohtori, — sanoi sairas vilkkaasti liikahtaen, — tiedättekö minusta tuntuu kuin olisin ollut kuollut ja jälleen herännyt elämään toisella taivaan kappaleella, niin kaunista on täällä! En koskaan olisi voinut uneksia, että maa olisi niin ihana!

— Kyllä herraseni, maa on vielä kaunis missä kulturi ei ole sitä tuhonnut, ja täällä on luonto niin voimakas, että se on vastustanut ihmisen yrityksiä. Luuletteko että teidän maanne on aina ollut niin ruma kuin nyt? Ei, siellä missä nyt on autioita santaketoja, jotka eivät vuohtakaan elätä, siellä suhisivat kerran ihanat tammi-, pyökki- ja honkametsät, joiden varjossa riista viihtyi, ja laumottain parhaita teuraseläimiä eleli terhoja syöden.

— Te olette rousseaulainen, herra tohtori, — sanoi sairas.

— Rousseau oli Geneveläinen herra luutnantti! Tuolla kaukana järven rannalla, tuon jalavan yli näkyvän lahden lähellä, siellä syntyi hän, siellä kärsi hän, siellä poltettiin hänen teoksensa Emile ja Contrat social (yhteiskuntasopimus), luonnon evankeliumit, ja tuolla vasemmalla Valaisin alppien juurella, jossa on pieni Clarens, siellä kirjotti hän rakkauden kirjan, "Uuden Heloisen." Edessänne on Leman järvi!

— Lac Leman! — huudahti herra von Bleichroden.

— Tässä hiljaisessa laaksossa, — jatkoi lääkäri, — jossa rauhallisia ihmisiä asuu, ovat haavottuneet henget hakeneet virvotusta! Katsokaa tuolla oikealla pienen poppeleita kasvavan niemen takana; siellä on Ferney. Sinne pakeni Voltaire, kun hän oli irvistellyt kyllikseen Pariisissa, ja siellä viljeli hän maata ja rakensi korkeimmalle olennolle pyhän huoneen. Ja tuolla tännempänä Coppet. Siellä asui Stael, Napoleonin, kansan petturin, pahin vihollinen, nainen joka uskalsi opettaa ranskalaisille, kansalaisilleen, ettei Saksan kansa ole Ranskan raaka vihollinen, sillä, herra, kansat eivät vihaa toisiaan. Tänne tyynen järven rannalle pakeni raadeltuna Byron, joka sidotun jättiläisen lailla oli tempautunut irti niistä langoista, mihin taantumuksen aika oli sitonut hänen voimakkaan sielunsa, ja täällä purki hän vihansa sortajia vastaan lauluun "Chillonin vanki", Mont Grammontin juurelle pienen kalastajakylän lähelle oli hän hukkua, mutta hänen elämänsä ei ollut vielä täytetty. Tänne ovat paenneet kaikki, jotka eivät voineet sietää sitä mädännyksen hajua, joka koleran tavoin peitti Europan pyhän alianssin yritettyä tuhota vallankumouksen seuraukset, ihmisen äsken saadut oikeudet. Tässä alhaalla 1,000 jalkaa jalkojenne alapuolella, runoili Mendelssohn surumieliset laulunsa, täällä kirjotti Gounod Faustinsa! Ettekö näe että hän on saanut aiheensa Valpurin yöhönsä, tuolta Savoijin alppien kuiluista! Täältä jyrisytti Victor Hugo raivoisat rangaistuslaulunsa joulukuun petturia Napoleon kolmatta vastaan! Ja täällä, kohtalon omituista pilaa, täällä kainossa Veveyssä, johon pohjatuulet eivät koskaan pääse, täällä koetti oma keisarinne unohtaa kauhunäyt Sadovan ja Königgrätzin taisteluista. Tänne piiloutui venäläinen Gortschakow, kun tunsi maan keinuvan jalkainsa alla, täällä kylpi John Russel itsestään politisen lian pois ja hengitti puhdasta väärentämätöntä ilmaa; täällä koetti Thiers selvitellä valtiollisten myrskyjen takia usein sekavia vastakkaisia, mutta kuten luulen rehellisiä ajatuksiaan; jospa hän nyt ohjatessaan kokonaisen kansan vaiheita, muistaisi viattomia hetkiä, jolloin hänen henkensä sai rauhallisesti puhua itsensä kanssa, täällä luonnon lempeän, mutta vakavan majesteetin edessä! Ja tuolla kaukana Genevessä, herra luutnantti! Siellä ei asu kuningasta hoveineen, mutta siellä syntyi aatos, joka on yhtä suuri kuin kristinusko ja sen apostolit kantavat myöskin ristiä, punasta ristiä valkeissa lipuissaan! Ja kun mauser-kivääri tähtäsi Ranskan kotkaa ja Chassepot suuntautui saksalaista kotkaa kohti, silloin pitivät punasta ristiä kunniassa ne, jotka eivät kumartaneet mustaa ristiä, ja sillä merkillä luulen tulevaisuuden voittavan.

Sairas joka tyynesti oli kuullut tätä omituista miehen puhetta, niin tunteellista miltei suruvoittoista kuin olisi sen pitänyt joku pappismies eikä lääkäri, oli hieman nolo.

— Te haaveilette herra tohtori — sanoi hän.

— Niin tekin teette, kun olette täällä asunut kolme kuukautta, vastasi lääkäri.

— Te uskotte parannuskeinoon? — kysyi sairas ei enää niin epäilevänä.

— Minä uskon luonnon äärettömään voimaan parantaa sivistystaudit! — vastasi hän. — Oletteko kyllin voimakas ottamaan vastaan hyvän sanoman? — jatkoi hän tarkasti silmäillen sairasta.

— Täydellisesti herra tohtori!

— Hyvä, rauha on tehty!

— Jumalani… mikä onni!

— Niin kyllä, — sanoi lääkäri, — mutta älkää kysykö enempää, sillä muuta ette saa tietää tänään! Tulkaa nyt ulos, mutta olkaa valmis yhteen asiaan, Teidän paranemisenne ei tule käymään niin suoraan kuin uskotte! tulee taka-askeleita! Muisto näettekö on pahin vihollisemme ja — — mutta tulkaa nyt.