Читать книгу Punainen huone - August Strindberg - Страница 5

Sisällysluettelo

Lill-Jansin uutisasukkaat.

Kello oli 8 ja 9 välillä sinä kauniina toukokuun aamuna, kun Arvid, veljensä luona sattuneen kohtauksen jälkeen, käyskenteli pitkin katuja, tyytymättömänä itseensä, tyytymättömänä veljeensä ja tyytymättömänä kaikkeen. Hän toivoi, että taivas olisi ollut pilvessä ja että hänellä olisi ollut huonoa seuraa. Että hän oli roisto, sitä hän ei täysin uskonut, mutta hän ei ollut tyytyväinen itseensä, hän oli tottunut asettamaan itselleen suuria vaatimuksia ja hän oli opetettu veljessään näkemään jonkinlaisen isäpuolen, jota hän piti suuressa arvossa, melkeinpä kunnioitti. Mutta toisiakin ajatuksia sukeltausi esiin ja ne saivat hänet huolestuneeksi. Hän oli ilman rahaa ja ilman tointa. Viimemainittu oli kenties pahinta, sillä toimettomuus oli hänen paha vihollisensa, hänelle kun oli suotu väsymätön mielikuvitus.

Hautoen koko lailla epämieluisia mietteitä oli hän tullut Lilla Trädgårdsgatanille; hän kulki pitkin vasenta katukäytävää ohi Dramaatisen teatterin ja oli piankin Norrlandsgatanilla; hän käyskenteli ilman päämäärää ja kulki suoraan eteenpäin; katukivitys alkoi käydä epätasaiseksi, kivitalojen jälkeen seurasi puuhökkeleitä, huonosti vaatetetut ihmiset heittivät epäluuloisia silmäyksiä siististi puettuun henkilöön, joka niin aikaisin kävi heidän korttelissaan, ja nälkäiset koirat murisivat vihaisesti vieraalle. Tykkiväki-, työläis-, panimorenki-, pesuakka-, ja oppipoikajoukkueiden lomitse kiiruhti hän viime askeleitaan Norrlandsgatanilla ja tuli Stora Humlegårdsgatanille. Hän meni Humlegårdiin. Pääkenttäkangasmestarin lehmät olivat jo ottaneet karjalaitumensa käytäntöön, vanhat, kaljut omenapuut yrittivät kukkia, lehmukset seisoivat vehreinä ja oravat leikkivät ylhäällä latvoissa. Hän meni karusellin ohitse, teatteriin vievälle lehtokujalle. Siellä istui poikia, jotka olivat jääneet pois koulusta, pelaten nappikuoppaa. Etäämpänä makasi maalari-poika selällään ruohikossa katsellen pilviin korkeiden lehtiholvien lävitse ja vihelteli suruttomasti, ikäänkuin ei mestari eivätkä kisällit häntä odottaisi, kärpästen ja muiden lentäväisten päistikkaa hukkuessa hänen maalipönttöihinsä.

Falk tuli ankkalammen luona olevalle kummulle; hän pysähtyi sinne tutkistelemaan sammakoiden kehitysasteita, katselemaan hevos-iilimatoja ja ottamaan kiinni vesikiitäjiä. Sitten rupesi hän viskelemään kiviä. Tämä pani hänen verensä kiertämään ja hän tunsi itsensä nuortuneeksi, tunsi itsensä laiskottelevaksi koulupojaksi, vapaaksi, uhmaavan vapaaksi; sillä tämän vapauden oli hän jotensakin suurilla uhrauksilla itselleen vallannut. Ajatellessaan, että saisi vapaasti ja mielin määrin seurustella luonnon kanssa, jota hän paremmin ymmärsi kuin ihmisiä, jotka vain olivat kohdelleet häntä pahoin ja koettaneet tehdä hänet huonoksi, tuli hän iloiseksi, ja levottomuus hänen mielestään häipyi; ja hän nousi jatkaakseen matkaansa kauemmaksi ulkopuolelle kaupungin. Hän kulki ristin läpi ja oli Norra Humlegårdsgatanilla. Hän näki, että lauta-aidasta, vastapäätä, puuttui moniaita lautoja ja että toiselle puolelle oli polettu polku. Hän ryömi aidan läpi ja pelästytti vanhan akan, joka poimi nokkosia; kulki suurten tupakkamaiden läpi, siitä, jossa nyt on Huvilakaupunki, ja seisoi pian Lill-Jansin portilla.

Täällä oli kevät toden teolla puhjennut pienen sievän maatilan ylle, jonka kolme rakennusta oli kuin haudattu kukkivien syreenien ja omenapuiden suojaan, ja jota kuusimetsä maantien toisella puolen suojeli pohjatuulilta. Tänne oli sukeutunut täydellinen idylli. Kukko kiekui, istuen rankkitynnyrin aisan päällä, kahlekoira makasi auringonpaisteessa näykkien kärpäsiä, mehiläiset ympäröivät pilvenä pesiään, puutarhuri oli polvillaan taimilavan ääressä, harvennellen retiisiä, pajukertut ja leppälinnut lauloivat karviaismarjapensaissa, puoliksi puetut lapset ajoivat kanoja, jotka halusivat tutkia muutamien vastakylvettyjen kukkassiementen itäväisyyttä. Ja tämän kaiken yllä kohosi heleän sininen taivas ja takana musta metsä.

Taimilavan luona, lauta-aidan suojassa, istui kaksi miestä. Toisella oli päässään musta korkea hattu ja yllään kuluneet mustat vaatteet, hänen kasvonsa olivat pitkät, kalpeat ja kapeat ja hän näytti pappismieheltä. Toinen oli sivistynyt talonpoikaistyyppi, ruumis murtunut, mutta lihavahko, silmäluomet riippuvat, viikset mongolilaiset. Hän oli hyvin huonosti puettu ja näytti miltä tahansa — hampuusilta, käsityöläiseltä tahi taiteilijalta — hän näytti erikoisella tavalla rappeutuneelta.

Laiha, jota tuntui palelevan, huolimatta siitä, että aurinko paistoi suoraan hänen päällensä, luki lihavalle, joka näytti siltä, kuin olisi hän koetellut maapallon kaikkia ilmanaloja ja voisi hyvin sietää niitä kaikkia, ääneen erästä kirjaa.

Kun Falk meni veräjästä isolle maantielle päin, kuuli hän selvästi lauta-aidan läpi lukevan sanat ja hän katsoi voivansa pysähtyä kuuntelemaan, varastamatta silti mitään salaisuuksia.

Laiha luki kuivalla, yksitoikkoisella äänellä, josta puuttui kaikki sointu, ja lihava osotti silloin tällöin mieltymystään myhisemällä, joka väliin muuttui röhkimiseksi ja lopulta sylkemiseksi, silloin kun kuulemansa viisauden sanat menivät tavallisen ihmisjärjen yläpuolelle. Pitkä luki:

— "Korkeimpia periaatteita on, kuten sanottu, kolme: yksi absoluuttisesti ehdoton ja kaksi relatiivisesti ehdotonta. Pro primo: absoluuttisesti ensimmäisen, puhtaasti ehdottoman periaatteen tulee ilmaista sitä tekoa, joka on kaiken tietoisuuden perusteena ja joka yksinomaan tekee tämän mahdolliseksi. Tämä periaate on Identiteetti, A = A. Tämä jää jälelle eikä sitä mitenkään voi ajatella pois, kun erotetaan kaikki tietoisuuden empiiriset määritelmät. Se on tietoisuuden alkuperäinen tosiasia ja se siis ehdottomasti on tunnustettava; eikä se sitäpaitsi ole, kuten jokainen muu empiirinen tosiasia, mitään ehdollista, vaan vapaan teon seurauksena ja sisältönä on se aivan ehdoton."

— Ymmärrätkös, Olle? keskeytti lukija.

— Oi, ymmärrän, se on suloista! — "Se ei ole, kuten jokainen muu empiirinen tosiasia, mitään ehdollista." — Oi, millainen mies! Enemmän, enemmän!

— "Kun vaaditaan", jatkoi lukija, "että tämä lause on tosi ilman mitään muita perusteita —"

— Kuules millainen veijari — "tosi ilman mitään muita perusteita", alkoi kiitollinen kuulija, joka siten tahtoi ravistaa yltään kaikki epäluulot siitä, etteikö hän ymmärtäisi, "ilman mitään muita perusteita"; miten hienosti, miten hienosti, sen sijaan että vain olisi sanonut "ilman mitään perusteita".

— Jatkanko minä, vai aiotko sinä keskeyttää minut useammin? kysyi vääryyttä kärsinyt opettaja.

— En keskeytä, jatka vain, jatka vain!

— "Niin", tässä seuraa johtopäätös (mainio tosiaankin): "omaksutaan itselleen taito asettaa jotakin".

Olle myhähti.

— "Siten ei aseteta A" (iso A) "vaan ainoastaan, että A on A, jos ja siinä määrin kuin A ylipäänsä on olemassa. Ei ole kysymys lauseen sisällöstä, vaan ainoastaan sen muodosta. Lause A = A on siis sisällöltään ehdollinen (hypoteettinen) ja ainoastaan muodoltaan ehdoton."

— Huomasitko niiden olevan isoja A:ta?

Falk oli kuullut tarpeeksi. Polacksbackenin peljättävän syvällinen filosofia oli eksynyt aina tänne asti kukistamaan raakaa pääkaupunkilaisluontoa; hän tarkasti, eivätkö kanat olleet pudonneet orsiltaan ja eikö persilja ollut lakannut itämästä, kuullessaan syvällisintä, mitä kielillä koskaan oli Lill-Jansissa puhuttu. Hän ihmetteli, että taivas oli vielä paikoillaan, huolimatta että se oli ollut todistajana sellaisessa ihmishengen voimannäytteessä, samalla kun hänen inhimillinen alempi luontonsa esitti oikeuksiaan ja hän tunsi kurkkuansa pahasti kuivaavan, jonka vuoksi hän päätti mennä sisälle johonkin tupaan pyytämään lasillisen vettä.

Hän siis käänsi kulkunsa ja tallusti siihen tupaan, joka on oikealla puolen kaupungista tulevaa tietä. Ovi isosta entisestä leipomotuvasta oli auki eteiseen, joka ei ollut matka-arkkua suurempi. Huoneessa oli ainoastaan kaappisänky, rikkinäinen tuoli, maalaustelineet ja kaksi henkilöä; toinen heistä seisoi telineitten edessä puettuna paitaan ja housuihin, joita kannatti nälkävyö. Hän näytti sälliltä, mutta oli taiteilija, koskapa maalasi alttaritaulun luonnosta. Toinen oli nuori mies, hienonnäköinen, ja, katsoen paikan varallisuuteen ja asemaan, todella hienoissa vaatteissa. Hän oli ottanut takin päältään, käärinyt paidan alas ja palveli tällä kertaa maalaria komealla rinnallaan. Hänen kauniissa, jalopiirteisissä kasvoissaan näkyi edellisen yön irstailun jälkiä ja hän nyökäytti tämän tästä päätään, saaden silloin ylimääräisen ojennuksen mestariltaan, joka näytti ottaneen hänet suojelukseensa. Loppusanat tuollaisesta nuhtelusta sai Falk sattumalta kuulla, astuessaan eteiseen.

— Että oletkin sellainen sika, että menet juomaan tuon hutiluksen Sellenin kanssa. Nyt olet täällä ja kulutat hukkaan aamupäiväsi, sen sijaan että olisit Kauppaopistossa — kohota hieman oikeata olkapäätä — kas noin! Tuhlasitko tosiaankin kaikki vuokrarahasi, niin että et uskalla mennä kotiin. Eikö sinulla ole mitään jälellä? Eikö rahtuakaan?

— O-ja, on minulla vähän, vaikkei se pitkälle riitä. Nuori mies otti housuntaskusta esiin paperitukon ja kääri sen auki, jolloin näkyviin tuli kaksi riksin seteliä.

— Anna nuo minulle, niin minä säilytän ne sinua varten, neuvoi mestari ja otti isällisesti setelit haltuunsa.

Falk, joka turhaan oli koettanut tehdä itsensä huomatuksi, katsoi nyt hyväksi lähteä tiehensä yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin. Hän meni siis vielä lantakasan ja molempien filosofien sivu ja läksi kulkemaan vasemmalle, kuningatar Kristinan tielle päin. Hän ei ollut kulkenut kauas, ennenkuin näki nuoren miehen, joka oli pystyttänyt maalaustelineensä pienen, leppiä kasvavan järven rannalle, siihen, missä metsä alkaa. Miehellä oli hieno, solakka, miltei siro vartalo, kasvot hieman terävät ja tummahkot. Pulpahteleva elämä tulvi koko hänen olennostaan, kun hän siinä seisoi työskennellen kauniin taulun ääressä. Hän oli riisunut päältään hatun ja takin ja näytti olevan erinomaisen terve ja mitä parhaimmalla tuulella. Hän vuoroin vihelteli, lauleskeli ja jutteli.

Tultuaan tieltä kylliksi kauas, jotta sai nähdä hänet sivulta, Falk kääntyi:

— Sellén! Terve, vanha toveri!

— Falk! Vanhoja tuttuja, täällä metsässä! Mitä Herran nimessä tämä merkitsee! Etkö sinä ole virastossasi tähän aikaan päivästä?

— En. Mutta asutko sinä täällä?

— Asun, muutin tänne muutamien toverien kanssa ensimmäisenä päivänä huhtikuuta; kaupungissa asuminen tuli liian kalliiksi — isännätkin ovat niin turhantarkkoja!

Viekas hymy leikki toisessa suupielessä ja ruskeat silmät kiiluivat.

— Vai niin, jatkoi Falk, silloin sinä ehkä tunnet nuo elävät, jotka istuvat taimilavojen luona lukien?

— Filosofitko? Kyllä! Se pitkä on ylimääräisenä huutokauppakamarissa, saa 80 riksiä vuodessa ja sen lyhyen, Olle Montanuksen, pitäisi oikeastaan istua kotona ja olla kuvanveistäjä, mutta sen jälkeen kun hän yhdessä Ygbergin kanssa rupesi tutkimaan filosofiaa, on hän lakannut tekemästä työtä ja menee nyt taaksepäin aika vauhtia. Hän on keksinyt, että taide on aistillista!

— No, mutta millä hän elää?

— Ei juuri millään! Joskus on hän käytännöllisen Lundellin mallina ja saa silloin palasen palttuleipää, jolla hän sitten elää päivän tai pari, ja talvisin saa hän maata Lundellin huoneen lattialla, sillä "aina hän vähän lämmittää", sanoo Lundell, kun halotkin ovat niin kalliita; ja täällä oli aika kylmä huhtikuussa.

— Miten hän malliksi kelpaa, joka on näöltään kuin mikäkin Quasimodo?

— Kyllä kelpaa; hän esittää ristiltä alasottamisessa toista ryöväriä, jonka luut jo ovat murskatut, ja sillä miespahasella on ollut lonkkatauti, joten hänestä tulee koko hyvä, kun hän asettuu makaamaan tuolin selkänojan päälle. Toisinaan saa hän kääntyä selin ja silloin esittää hän toista ryöväriä.

— Miksei hän itse tee jotakin; eikö ole kykyä?

— Olle Montanus, hyvä veli, on nero, mutta hän ei tahdo tehdä työtä, hän on filosofi ja hänestä olisi kyllä tullut suurmies, jos olisi saanut opiskella. On todella ihmeellistä kuulla hänen ja Ygbergin puhuvan; tosin Ygberg kyllä on lukenut enemmän, mutta Montanuksella on niin terävä pää, että hän joskus näpäyttää toista sormille ja silloin Ygberg menee tiehensä ja lukee päähänsä jonkun paikan lisää; mutta Montanus ei koskaan saa lainata hänen kirjaansa.

— Vai pidätte te Ygbergin filosofiasta? kysyi Falk.

— Oi, se on niin hienoa, niin hienoa! Kai sinä pidät Fichtestä? Oi, oi, oi, millainen mies!

— No, keskeytti Falk, joka ei pitänyt Fichtestä, keitä nuo kaksi tuvassa-olijaa olivat?

— Vai olet sinä nähnyt heidätkin? Toinen heistä oli käytännöllinen

Lundell, muotokuva- tai oikeammin kirkkomaalari ja toinen oli ystäväni

Rehnhjelm.

Viimeiset sanat koetti hän lausua hyvin välinpitämättömällä äänellä, jotta vaikutus olisi sitä voimakkaampi.

— Rehnhjelm?

— Niin, oikein kunnon poika.

— Hän seisoi mallina.

— Vai niin? Niin, se Lundell, hän osaa käyttää ihmisiä hyväkseen; hän on ihmeteltävän käytännöllinen mies. Mutta tule mukaan, niin menemme sisälle härnäämään häntä, se on hupaisinta, mitä minulla täällä on tarjottavana; silloin kenties samalla saat kuulla Montanuksen puhuvan ja se on toden teolla hauskaa.

Ei niin paljon sen houkuttelemana, että saisi kuulla Montanuksen puhuvan, vaan pikemmin siitä syystä, että saisi lasillisen vettä, seurasi Falk Selléniä, auttaen häntä kantamaan telineitä ja maalilaatikkoa.

Tuvassa oli kohtaus sen verran muuttunut, että malli oli saanut istuutua rikkonaiselle tuolille ja että Montanus ja Ygberg olivat asettuneet kaappisänkyyn. Lundell seisoi telineitten ääressä poltellen rätisevää puista nysää köyhien toveriensa edessä, jotka iloitsivat pelkästä piipun läsnäolostakin.

Kun tuomari Falk oli esitetty, otti Lundell hänet heti huostaansa, tahtoen kuulla hänen mielipiteensä taulusta. Huomattiin, että taulu muistutti Rubensia, ainakin aiheensa, joskaan ei värien ja piirustuksen puolesta. Sitten Lundell purki mieltään taiteilijoille epäsuotuisista ajoista, repi alas akatemian ja sätti hallitusta, joka ei tehnyt mitään kotimaisen taiteen hyväksi. Hän maalasi paraikaa alttaritaulun luonnosta Träskålan kirkkoon, mutta oli aivan varma siitä, ettei sitä hyväksytä, sillä ilman juonitteluja ja suosituksia ei saavuteta mitään. Tätä sanoessaan heitti hän tutkivan silmäyksen Falkin vaatteisiin, nähdäkseen, kelpaisiko tämä suosittajaksi.

Toisellaisen vaikutuksen oli Falkin tulo tehnyt molempiin filosofeihin. He olivat hänessä heti keksineet "oppineen" ja he vihasivat häntä, sillä hän voisi anastaa heiltä heidän maineensa tässä pienessä yhteiskunnassa. He vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä, jotka Sellen heti käsitti ja joka sentähden joutui kiusaukseen esittää nämä ystävänsä loistossaan ja jos mahdollista saada aikaan sanasodan. Pian keksi hän eripuraisuuden omenan, tähtäsi, heitti ja se osui.

— Mitä sanoo Ygberg Lundellin taulusta?

Ygberg, joka ei ollut niin pian odottanut saavansa sananvuoroa, ajatteli muutamia sekunteja. Sitten vastasi hän painokkaalla äänellä seuraavasti, Ollen hieroessa hänen selkäänsä, jotta se pysyisi jäykkänä:

— Taideteos voidaan minun mielestäni erittää kahteen luokkaan: sisällykseen ja muotoon. Mitä tämän taideteoksen sisällykseen tulee, on sisältö syvällinen ja yleisinhimillinen, aihe on hedelmällinen, sellaisenaan ja sinänsä, sekä sisältää kaikki ne käsitemääritelmät ja potenssit, jotka voivat tulla kysymykseen taiteellisessa tuotannossa; mitä taasen muotoon tulee, jonka itsessään de facto on ilmaistava käsite, tahtoo sanoa absoluuttinen identiteetti, oleminen, minuus — niin ei voi olla huomaamatta sitä vähemmän adekvaatiksi.

Arvostelu mairitteli Lundellia, Olle hymyili autuaallisesti, aivan kuin olisi nähnyt taivaalliset sotajoukot, malli nukkui ja Sellen huomasi, että Ygberg oli saavuttanut loistavan menestyksen. Nyt kääntyivät kaikkien katseet Falkiin, jonka oli nostettava maasta viskattu taisteluhansikas, sillä että se oli hansikas, siitä olivat kaikki yksimielisiä.

Falkia sekä huvitti että suututti ja hän etsi muistinsa vanhoista romusäiliöistä joitakin filosofisia ilmapyssyjä, kun hänen katseensa osui Olle Montanukseen, joka lopulta oli saanut kasvoihinsa kouristuksia, jotka merkitsivät, että hän aikoi puhua. Falk tähtäsi umpimähkään, latasi Aristoteleella ja laukasi.

— Mitä notario tarkottaa sanalla adekvaatti? Aristoteles ei muistaakseni käytä sitä sanaa metafysikassaan.

Täydellinen hiljaisuus vallitsi huoneessa ja saattoi tuntea, että tässä oli taistelu Lill-Jansin ja kustavilaisuuden välillä. Äänettömyys tuli pitemmäksi kuin oli toivottu, sillä Ygberg ei tuntenut Aristotelesta ja olisi ennemmin kuollut kuin myöntänyt sen. Ollen hidas tekemään johtopäätöksiä, ei hän huomannut sitä aukkoa, jonka Falk oli jättänyt, mutta sen huomasi Olle ja hän sieppasi lauaistun Aristoteleen, tarttui siihen molemmin käsin ja viskasi sen takaisin vastustajaansa.

— Vaikka olen oppimaton, uskallan minä kuitenkin ihmetellä, tokko tuomari on kumonnut vastustajansa todisteet. Luulen, että sanan adekvaatti voi asettaa määräykseksi loogillisessa päätelmässä ja että se sinä voi ollakin, huolimatta, siitä ettei, Aristoteles mainitse tuota sanaa metafysikassaan. Olenko oikeassa, hyvät herrat? En tiedä! Minä olen oppimaton mies, ja tuomari on näitä asioita tutkinut.

Hän oli puhunut silmät puoleksi ummessa; nyt hän sulki ne kokonaan ja näytti hävyttömän vaatimattomalta.

— Olle on oikeassa, mutistiin joka puolelta.

Falk tunsi, että tässä on tartuttava asiaan rautakourin, jos mieli pelastaa Upsala-kunnia; hän teki filosofisella korttipakalla tempun, ja sai esille ässän.

— Herra Montanus on kieltänyt ylälauseen eli aivan yksikertaisesti sanonut nego majorem! Hyvä! Minä selitän taasenkin, että hän on tehnyt itsensä syypääksi posterius priukseen; hän on, kun hänen piti tehdä sarvipäätelmä, eksynyt ja tehnyt päätelmän ferioquen mukaan, sen sijaan että olisi tehnyt barbaran; hän on unohtanut kultaisen säännön: Caesare Camestres festino barocco secundo ja siksi hänen päätelmästään tuli limitatiivinen! Enkö ole oikeassa, hyvät herrat!

— Aivan oikeassa, aivan oikeassa, vastasivat kaikki muut, paitsi molemmat filosofit, jotka eivät koskaan olleet pidelleet käsissään logikkaa.

Ygberg näytti siltä, kuin olisi puraissut hampaansa naulaan, ja Olle irvisteli aivankuin olisi saanut nuuskaa silmiinsä; mutta ollen ovela mies, oli hän huomannut vastustajansa menettelytavan. Hän siis nopeasti päätti olla vastaamatta kysymykseen ja puhua jostain muusta. Hän siis etsi muististaan esiin kaiken, mitä oli oppinut ja kuullut, alkaen selostamalla Fichten tiedeoppia, jota Falk äsken oli kuunnellut lauta-aidan läpi, ja se kesti suuren osan aamupäivää.

Sill'aikaa maalaili Lundell, kärisyttäen märkää puupiippuaan. Malli oli nukahtanut rikkonaiselle tuolille ja hänen päänsä painui yhä alemma ja alemma, kunnes se kahdentoista aikaan riippui polvien välissä, joten matematikko olisi voinut laskea, milloin se joutuisi maan keskipisteeseen.

Sellén istui avoimessa ikkunassa nauttien, ja Falk parka, joka oli uneksinut saavansa loppumaan tuon onnettoman filosofian, oli pakotettu viskaamaan vastustajiensa silmille kokonaisia kourallisia filosofista nuuskaa. Kidutus olisi ollut rajaton, ellei mallin painopiste vähitellen olisi siirtynyt tuolin arimmalle puolelle, niin että tuoli meni rytisten rikki ja parooni putosi lattialle, jolloin Lundell sai tilaisuuden purkaa sappeaan juoppouden synnistä ja sen surkeista seurauksista sekä itselle että muille, joilla jälkimmäisillä hän tarkotti itseään.

Falk, joka halusi pelastaa hämille joutuneen nuorukaisen pulasta, kiirehti tekemään kysymyksen, joka saattoi vetää puoleensa mitä yleisintä mielenkiintoa.

— Missä herrat aikovat syödä päivällistä tänään?

Syntyi sellainen hiljaisuus, että kuuli kärpästen surinan; Falk ei tiennyt polkeneensa viidelle liikavarpaalle yht'aikaa. Lundell katkaisi äänettömyyden. Hän ja Rehnhjelm söisivät Padassa, kuten tavallista, sillä siellä oli heillä luottoa; Sellen ei tahtonut siellä syödä, koska ei ollut tyytyväinen ruokaan, eikä hän vielä ollut päättänyt missä syödä, jota valhetta sanoessaan hän heitti kysyvän, huolestuneen katseen malliin. Ygbergillä ja Montanuksella "oli paljon työtä", joten eivät tahtoneet "tärvellä päiväänsä pukeutumalla ja menemällä kaupunkiin", vaan aikoivat hankkia täältä itselleen jotakin; mitä se olisi, sitä he eivät sanoneet.

Sitten alkoi pukeutuminen, johon pääasiallisesti kuului peseytyminen ulkona vanhan puutarhakaivon luona. Sellen, aina kuitenkin keikari, oli kaappisängyn alle piilottanut sanomalehtipaperin, josta hän otti esille paperisia kauluksia, kalvostimia ja edustoja, sitten könötti hän pitkän aikaa polvillaan kaivon aukon edessä, nähdäkseen solmita ruskeanviheriäisen silkkinauhan, jonka oli saanut joltakin tytöltä, ja laittaakseen tukkansa erikoisella tavalla; kun hän sitten oli hangannut kenkiään takkiaisen lehdellä, harjannut hatun takkinsa hihalla, pistänyt hyasintin napinreikään ja ottanut esille kaneliruokonsa, oli hän valmis. Hänen kysymykseensä, tulisiko Rehnhjelm pian, vastasi Lundell, ettei hänellä ole vielä muutamaan tuntiin aikaa, hänen piti auttaa häntä, Lundellia, piirustamisessa ja Lundellin oli tapana aina piirustaa kello kahdentoista ja kahden välillä. Rehnhjelm oli alistuvainen ja totteli, vaikka hänen oli vaikeata erota ystävästään Sellénistä, josta hän piti, jota vastoin tunsi ehdotonta vastenmielisyyttä Lundellia kohtaan.

— Joka tapauksessa illalla tavataan Punaisessa Huoneessa? sanoi Sellén lohduttavasti, ja siitä kaikki olivat yhtä mieltä, filosofitkin ja siveellinen Lundell.

Kaupunkimatkalla kertoi Sellén ystävälleen Falkille kaikellaisia läheisiä seikkoja, mitkä koskivat Lill-Jansin uutisasukkaita ja joista kävi selville, että hän itse oli rikkonut välit akatemian kanssa, koska oli eri mielipidettä taiteesta; hän tiesi itsellään olevan taipumuksia ja onnistuisi, vaikka siihen ehkä menisi jonkun aikaa ja vaikka oli tavattoman vaikeata saavuttaa nimeä, ennenkuin oli saanut kuninkaallisen mitalin. Luonnollisiakin esteitä oli hänen tiellään; hän oli syntynyt Hallannin metsättömällä rannikolla, oli oppinut rakastamaan sen luonnon suuruutta ja yksinkertaisuutta; yleisö ja arvostelu pitivät nykyään yksityiskohdista, pikkuseikoista, ja siksi hän ei saanut myydyksi hänhän kyllä voisi maalata kuten nuo toisetkin, mutta sitä hän ei tahtonut.