Читать книгу Punainen huone - August Strindberg - Страница 8

Sisällysluettelo

Kustantajan luona.

Arvid Falk aikoi alkaa kokeensa mahtavan Smithin luona — sen nimen hän oli, ylenmäärin ihaellen kaikkea, mikä oli amerikkalaista, ottanut nuorena käväistessään Lännen suuressa maassa, — tuon pelätyn tuhatkätisen turvin, joka voi tehdä kirjailijan kahdessatoista kuukaudessa melko huonoistakin aineksista. Hänen menettelytapansa oli tunnettu, mutta ei ollut ketään, joka olisi uskaltanut käyttää sitä hyväkseen, sillä siihen tarvittiin verraton määrä julkeutta. Se kirjailija, jonka hän otti huostaansa, sai olla varma siitä, että saavutti nimen itselleen, ja siksi Smithin luona juoksenteli ääretön määrä "nimettömiä" kirjailijoita. Esimerkkinä siitä, kuinka vastustamaton hän oli ja miten hän osasi työntää henkilönsä esille, huolimatta yleisöstä ja arvostelusta, mainittiin tavallisesti seuraava. Nuori poika, joka ei koskaan ennen ollut kirjottanut, oli tehnyt huonon romaanin, jonka vei Smithille. Tämä sattuu mieltymään ensimmäiseen lukuun — enempää hän ei koskaan lukenut — ja päättää, että maailman tulee saada uusi kirjailija. Kirja ilmestyy, kansilehden takasivulla luettiin: "Veri ja miekka. Romaani, kirjotti Gustaf Sjöholm. Tämä nuoren ja lupaavan, jo kauan yleisesti tunnetun ja laajoissa piireissä arvossa pidetyn kirjailijan esikoisteos j.n.e… Luonteitten syvyys … selvyys … voima. Suositetaan mitä hartaimmin romaaneja lukevalle yleisölle". Kirja ilmestyi 3 p. huhtikuuta. 4 p. huhtikuuta oli laajalti luetussa pääkaupunkilaislehdessä Harmaassaviitassa, jossa Smithillä oli viisikymmentä osaketta, arvostelu. Se päättyi: "Gustaf Sjöholm on jo nimi; meidän ei tarvitse sitä hänelle antaa; ja me suositamme tätä teosta, emme ainoastaan romaaneja lukevalle, vaan myöskin romaaneja kirjottavalle yleisölle". 5 p. huhtikuuta ilmotettiin kirjaa kaikissa pääkaupungin lehdissä ja ilmotuksissa oli seuraava ote: "Gustaf Sjöholm on jo nimi; meidän ei tarvitse sitä hänelle antaa". (Harmaaviitta.)

Samana iltana oli Lahjomattomassa arvostelu, jota ei kukaan lukenut. Siinä sanottiin kirjan olevan oikea viheliäisen kirjallisuuden malliteos, ja arvostelija vannoi, että Gustaf Sjöholm (tahallinen arvostelijan kirjotusvirhe) ei ollut lainkaan mikään nimi. Mutta koska Lahjomatonta ei luettu, niin ei vastustajien mielipide päässyt kuuluviin. Toiset pääkaupunkilaislehdet, jotka arvosteluissaan eivät tahtoneet asettua johtavaa ja kunnianarvoisaa Harmaataviittaa vastaan, eivätkä Smithin vuoksi uskaltaneetkaan, olivat koko suopeita, mutta eivät sen enempää. Ne uskoivat Gustaf Sjöholmin työllä ja ahkeruudella tulevaisuudessa saavuttavan itselleen nimen.

Jonkun päivän oli hiljaista, mutta kaikissa lehdissä, Lahjomattomassa lihavilla kirjaimilla, oli huutava ilmotus: "Gustaf Sjöholm on jo nimi". Mutta sitten sukeltausi X-köpingin Kaikenlaisiin kirje, jossa hyökättiin pääkaupungin sanomalehdistön nuorille kirjailijoille osottamaa tylyyttä vastaan. Kiivasluontoinen kirjeenvaihtaja lopetti: "Gustaf Sjöholm on yksinkertaisesti nero, huolimatta tieteileväisten puupäitten vastaväitteistä".

Päivää jälkeen oli ilmotus taas kaikissa lehdissä: "Gustaf Sjöholm on jo nimi" j.n.e. (Harmaaviitta). "Gustaf Sjöholm on nero!" (X-köpingin Kaikenlaiset). Seuraavassa aikakauslehden Maamme vihossa, jota Smith julkaisi, oli päällyslehdessä seuraava ilmotus: "Meillä on ilo ilmottaa monille lukijoillemme, että suuressa arvossa pidetty kirjailija Gustaf Sjöholm on luvannut meille seuraavaan numeroon alkuperäisen novellin", j.n.e. Ja sitten ilmotus sanomalehdissä! Jouluksi ilmestyi vihdoin kalenteri Kansamme. Kirjailijoiden joukossa mainittiin kansilehdellä: Orvar Odd, Talis Qualis, Gustaf Sjöholm y.m.m. Tosiasia oli siis: Gustaf Sjöholm oli jo kahdeksannella kuukaudella nimi. Ja yleisö, niin, se ei asiaa voinut auttaa; sen täytyi niellä se. Se ei voinut pistäytyä kirjakaupassa katsomassa mitään kirjaa lukematta tätä siitä, ei ottaa käteensä vanhaa sanomalehden palasta, jossa siitä ei olisi ilmotettu, niin, ei ollut sellaista elämän olosuhdetta, jossa ei olisi tavattu tätä nimeä paperipalaseen painettuna; rouvat saivat sen torikoriinsa lauantaisin, piiat kantoivat sen kotiin ruokapuodista, rengit lakasivat sen käsiinsä kaduilta ja herrat kantoivat sitä yönutuntaskussa.

Tietäen tämän Smithin suuren vallan kiipesi nuori kirjailija hieman ahdistunein mielin ylös hänen pimeitä rappusiaan Storkyrkobrinkenillä. Hän sai kauan istua odottamassa ja olla mitä kiduttavimpien ajatusten vallassa, kunnes ovi avataan ja nuori mies, toivottomuus kasvoissa ja paperikäärö kainalossa, hyökkää ulos. Vavisten astui Falk sisimpään huoneeseen, jossa tuo pelottava otti vastaan. Istuen matalassa sohvassa, levollisena ja lempeänä kuin jumala, nyökkäsi hän ystävällisesti harmaapartaista, sinilakkista päätään, poltellen piippuaan rauhallisesti, aivan kuin hän ei äsken olisi musertanut erään ihmisen toiveita tahi sysännyt onnetonta luotaan.

— Hyvää päivää, hyvää päivää!

Ja hän tutki kahdella jumalaisella silmäyksellä tulijan vaatteita, jotka huomasi siisteiksi, mutta ei silti käskenyt häntä istumaan.

— Nimeni on … Falk.

— En ole kuullut sitä nimeä. — Mikä herran isä on?

— Isäni on kuollut.

— Noo, hän on kuollut! Hyvä! Mitä voin tehdä herran hyväksi!

Herra veti povitaskustaan käsikirjotuksen ja ojensi sen Smithille; tämä istuutui sen päälle katsomatta sitä.

— Noo, ja tämä pitäisi minun painattaa? Se on runoa? Vai niin!

Tietääkö herra, mitä yhden arkin painatus maksaa? Ei, sitä hän ei tiedä!

Tässä hän pisti tietämätöntä piipun varrella rintaan.

— Onko herralla nimeä? Ei! Onko herra jollain tavalla saattanut itsensä huomatuksi!? Ei!

— Olen näistä runoista saanut kiitoslauseen Akatemialta.

— Miltä akatemialta? Kaunokirjallis-akatemialta! Aaa — no! Siltä, joka julkaisee niitä monia piikiviasioita. No!

— Piikiviasioita!

— No niin! Tietäähän herra, Kaunokirjallis-akatemian! No! Alhaalla

Strömmenin luona museossa, no!

— Ei, herra Smith, Ruotsin akatemia, Pörssissä…

— No niin! Se, jossa on steariinikynttilöitä! Yhtä kaikki. Kukaan ihminen ei tiedä, mitä hyötyä siitä on! Ei, nähkääs, hyvä herra, ihmisellä täytyy olla nimi; kuten Tegnellillä, Öhronschlegelillä, tai — niin! Meidän maallamme on monta suurta runoilijaa, joita minä nyt en muista; mutta täytyy olla nimi. Herra Falk! Hm! Kuka tuntee herra Falkin? En ainakaan minä, ja minä tunnen monta suurta runoilijaa. Sanoin tässä muuanna päivänä ystävälleni Ibsenille: Kuules Ibsen — minä sinuttelen häntä — kuules nyt, Ibsen, kirjotas jotain aikakauslehteeni; minä maksan mitä tahansa! Hän kirjotti, minä maksoin — mutta sain myöskin maksun. No!

Musertunut nuori mies olisi tahtonut ryömiä lattian rakoihin ja piilottautua sinne, huomatessaan seisovansa miehen edessä, joka sai sinutella Ibseniä. Hän tahtoi ottaa käsikirjotuksensa takaisin ja juosta tiehensä, kuten äsken tuo toinen, kauas pois, jonkin suuremman vesistön luo. Smith huomasi sen kyllä.

— No! Herra osaa kirjottaa ruotsiksi, sen kyllä uskon! Herra tuntee myöskin kirjallisuutemme paremmin kuin minä. No! Hyvä! Olen saanut ajatuksen. Olen kuullut, että oli suuria, kauniita hengellisiä kirjailijoita ennen muinoin, Kustaa Eerikinpojan tai hänen tyttärensä Kristinan aikoina; no, niin, yhtä hyvä! Muistan erään, jolla on suuri, hyvin suuri nimi, ja joka on kirjottanut ison värsykirjan, Jumalan luoduista teoista, luullakseni! Håkan on hän etunimeltään.

— Haqvin Spegel, tarkottaa herra Smith! Jumalan työt ja lepo!

— Vai niin! No! Olen aikonut julkaista sen. Kansamme kaipaa meidän päivinämme uskontoa; olen sen huomannut; ja heille täytyy jotain antaa. Ennen olen tosin antanut heille Herman Frankea ja Arndtia, mutta tuo suuri laitos voi myydä helpommalla kuin minä, ja siksi tahdon minä nyt julaista jotain hyvää, hyvästä hinnasta. Ottaako herra sen asian huostaansa?

— En tiedä, mitä minun toimekseni jää, kun kysymys on vain uudelleen painattamisesta, vastasi Falk, joka ei uskaltanut kieltää,

— No mutta, kuinka tietämätön te olette! Entä toimitus ja korrehturin luku? Sovittu vai —? Herra julkaisee! Eikö niin? Kirjotammeko pienen lapun? Teos ilmestyy vihkottain. Eikö niin? Pienen lapun! Antakaapa minulle mustetta ja kynää, tuolta! — No!

Falk totteli; hän ei voinut vastustaa. Smith kirjotti ja Falk piirsi nimensä alle.

— Kas niin! Se oli se asia! Nyt toinen! Antakaa minulle tuo pieni kirja, joka on tuossa hyllyllä! Kolmas hylly! Kas noin! Katsokaa tätä! Lentokirja! Nimi: Der Schutzengel. No, ja katsokaas kansikuvaa! Enkeli, jolla on ankkuri ja laiva — tasatankoinen kuunari, luullakseni. Tiedetäänhän, mitä siunausta merivakuutuksesta on yleisessä yhteiskunnallisessa elämässä. Kaikki ihmisethän ovat joskus lähettäneet jotain, paljon tai vähän, laivalla meren poikki. Eikö totta? No! Kaikki ihmiset tarvitsevat siis merivakuutusta. Eikö totta? No! Tätä eivät kaikki ole oivaltaneet? Ei! Siksipä onkin tietävän velvollisuus opettaa tietämätöntä? No! Me tiedämme, herra ja minä tiedämme, siksi on meidän opetettava. Tämä kirja puhuu siitä, että jokaisen ihmisen on vakuutettava tavaransa lähettäessään ne meren poikki! Mutta tämä kirja on huonosti kirjotettu! No! Senvuoksi me kirjotamme sen paremmin! Eikö niin? Herra tekee minulle novellin, kymmenen sivua, aikakauslehteeni Maamme, ja minä vaadin, että herralla on ymmärrystä antaa nimen Triton, senniminen on eräs uusi yhtiö, jonka veljeni poika on perustanut, ja jota minä tahdon avustaa, ja lähimmäistäänhän tulee auttaa, eikö niin? No! Nimen Triton pitää esiintyä kaksi kertaa, ei enempää, eikä vähempää; mutta niin, ettei sitä huomaa! Ymmärtääkö herra?

Falk tunsi jotain vastenmielistä tässä tarjotussa kauppa-asiassa, mutta vielä ei näissä ehdotuksissa ollut mitään epärehellistä ja hänhän sai työtä tuolta vaikuttavalta mieheltä, ihan kädenkäänteessä vain, ilman suurempia ponnistuksia. Hän siis kiitti ja otti vastaan.

— Herrahan tuntee ko'on! Neljä työtuumaa sivua kohti tekee neljäkymmentä työtuumaa, á kaksineljättä riviä. No! Me ehkä kirjotamme pienen lapun.

Smith kirjotti lapun ja Falk piirsi nimensä alle.

— Kas noin! Kuulkaas nyt, herrahan tuntee Ruotsin historian? Katsokaas nyt, tuolla hyllyllä taas! Siellä on laatta, puupalanen! Oikealle! No! Voiko herra sanoa, kuka se nainen on? Sen pitäisi olla joku kuningatar!

Falk, joka ei aluksi voinut nähdä muuta kuin mustan puupalasen, keksi vihdoin muutamia ihmisellisiä piirteitä ja selitti luulevansa sen olevan Ulrika Eleonora.

— Enkö minä sitä sanonut! Hihihii! Tuota laattaa on käytetty Englannin kuningatar Elisabethina ja se on ollut amerikkalaisessa kansanlehdessä, ja nyt minä olen saanut sen halvalla hinnalla lukemattomain muiden joukossa. Nyt minä annan sen mennä Ulrika Eleonorana rahvaankirjastossani. Meidän rahvas on hyvää; se ostaa niin kiltisti minun kirjojani. No niin! Tahtooko herra kirjottaa tekstin?

Falkin hienostunut omatunto ei voinut löytää tästä mitään varsinaisesti väärää, vaikka hänessä oli herännyt epämieluisia tunteita.

— No, siis kirjotamme pienen lapun! Kuusitoista sivua pientä oktaavia á kolme työtuumaa, á neljäkolmatta riviä. Kas niin!

Ja sitten taas kirjotettiin! Koska Falk katsoi audienssin päättyneeksi, yritteli hän saada takaisin käsikirjotuksensa, jonka päällä Smith oli koko ajan istunut. Mutta tämä ei tahtonut päästää sitä käsistään, hän kyllä sen lukisi, mutta se viipyisi jonkun aikaa, selitti hän.

— No, herra on järkevä mies, joka tietää minkä arvoista on aika. Täällä oli äsken muuan nuori mies, myöskin runoja mukanaan, iso runoteos, jota minä en voi käyttää. No, tarjosin hänelle samaa kuin nyt herralle; tietääkö herra, mitä hän sanoi? Hän käski minun tehdä jotain sellaista, jota en voi sanoa. Niin! niin hän sanoi ja juoksi sitten tiehensä. Se mies ei elä kauan! Hyvästi! Hyvästi! Herrahan hankkii Håkan Spegelin! No. — Hyvästi, hyvästi!

Smith viittasi piipun varrella ovea kohti ja Falk poistui.

Mutta kevein askelin ei hän mennyt. Puunpalanen hänen takintaskussaan oli raskas, se veti häntä maata kohti, nyki häntä takaisin. Hän ajatteli kalpeata nuorta miestä käsikirjotuksineen, joka oli uskaltanut sanoa sellaista Smithille, ja hänessä syntyi ylpeitä ajatuksia. Mutta sitten muistui mieleen vanhoja isällisiä kehotuksia ja neuvoja, ja silloin tuli tuo vanha valhe taas esiin, että kaikki työ on yhtä kunnioitettavaa, ja se soimasi hänen ylpeyttään, ja niin tarttui hän järjen päästä kiinni ja meni kotiin kirjottamaan kahdeksaaviidettä työtuumaa Ulrika Eleonoraa.

Koska oli ollut hyvissä ajoin liikkeellä, istui hän jo kello yhdeksän kirjotuspöytänsä ääressä. Hän pani tupakkaa isoon piippuun, käänsi kaksi arkkia paperia, pyyhki teräskynänsä ja koetti muistella, mitä tietäisi Ulrika Eleonorasta. Hän katsoi Ekelundista ja Fryxellistä. Niissä oli paljon Ulrika Eleonora otsakkeen alla, mutta hänestä itsestään tuskin mitään.

Kello puoli kymmenen hän oli tyhjentänyt aiheen; hän oli kirjottanut muistiin, milloin kuningatar oli syntynyt, milloin hän kuoli, milloin tuli hallitukseen, milloin siitä erosi, mitkä olivat vanhempien nimet ja kenen kanssa hän oli naimisissa. Se oli suoranainen ote kirkonkirjasta — eikä täyttänyt kuin kolme sivua — jäljellä siis oli ainoastaan kolmetoista. Hän poltti muutamia piipullisia. Hän kaivoi kynällä mustetolppoaan, ikäänkuin olisi onkinut sanoja, mutta sieltä ei mitään tullut. Hänen täytyi puhua kuningattaren persoonasta, kuvata hänen luonnettaan; tunsi, että hänen oli lausuttava hänestä arvostelu. Pitäisikö hänen kiittää vaiko moittia? Koska hän oli kysymyksen suhteen horjuvalla kannalla, ei hän voinut päättää kumpaakaan, ennenkuin kello oli yksitoista. Hän moitti kuningatarta, ja oli neljännen sivun lopussa — jäljellä oli kaksitoista. Nyt olivat hyvät neuvot kalliita! Falkin olisi pitänyt puhua hänen hallituksestaan, mutta koska hän ei ollut hallinnut, niin ei siitä ollut mitään sanottavaakaan. Falk kirjotti neuvostosta — yhden sivun — jäljellä siis yksitoista; hän pelasti Görtzin kunnian — sivu — jäljellä kymmenen. Hän ei ollut edes puolivälissä! Kuinka hän vihasi tuota naista! Uusia piipullisia, uusia teräskyniä! Hän meni ajassa taaksepäin, loi jälkikatsauksen, ja myrryksissään hän kolhi vanhaa ihannettaan, Kaarle XII:tta, mutta se kävi niin pian, että siitä vain tuli yksi sivu lisää. Jäännös yhdeksän! Hän kulki ajassa eteenpäin ja nuiji Fredrik I:stä. Puoli sivua. Hän katseli kaihoavin silmäyksin paperia, näki, missä oli puolitie, mutta ei voinut sinne asti koskaan päästä. Hän oli sentään kirjottanut puolikahdeksatta pientä sivua siitä, mistä Ekelundilla vain oli puolitoista. Hän viskasi puupalasen lattialle, potkaisi sen piirongin alle, ryömi hakemaan sitä taas, pyyhki tomun ja pani sen pöydälle! Mitä tuskia! Hän tunsi sielussaan itsensä niin kuivaksi kuin puksipuutukki, hän koetti päästä omaksumaan mielipiteitä, joita hänellä ei ollut, yritti herättää itsessään joitakin tunteita kuollutta kuningatarta kohtaan, mutta hänen ikävät puuhun kaiverretut piirteensä tekivät häneen saman vaikutuksen kuin puupalanenkin. Silloin huomasi hän mahdottomuutensa ja tunsi olevansa epätoivoinen, alentunut! Ja tämän uran hän oli valinnut tuon toisen sijaan! Hän tarttui taaskin järjen päästä kiinni ja siirtyi suojelusenkeliin. Alkuperältään oli se kirjotettu saksalaista yhtiötä varten, jonka nimi oli Nereus, ja sisälsi lyhykäisyydessä seuraavaa: Herra ja rouva Schloss olivat siirtolaisina lähteneet Amerikkaan ja siellä hankkineet laajoja maatiloja, jotka he, jotta kertomus olisi mahdollinen, epäkäytännöllisesti kylläkin, olivat muuttaneet kallisarvoiseksi irtaimistoksi ja koristeiksi, ja, jotta nämä varmemmin häviäisivät eikä mitään voitaisi pelastaa, lähettäneet ne edeltäkäsin eräässä ensi luokan höyrylaivassa, nimeltä Washington, n:ro 326 Veritaksesta, joka oli vuorattu kuparilla, varustettu vedenpitävillä laipioilla sekä vakuutettu suuressa saksalaisessa merivakuutusyhtiössä Nereuksessa 400,000 taalarista. No! Herra ja rouva Schloss lähtevät lapsineen parhaimmassa White-Star-Linjan höyrylaivassa Bolivarissa, joka oli vakuutettu suuressa saksalaisessa merivakuutusyhtiössä Nereuksessa, jolla oli 10,000,000 dollarin pohjarahasto, ja saapuivat Liverpooliin. Matkaa jatkettiin. He olivat tulleet Skagenin niemen kohdalle. Ilma oli tietenkin ollut kaunis ja taivas koko matkan säteilevän kirkas, mutta juuri kun he tulivat Skagenin vaarallisen niemen luo, nousi tietystikin myrsky; laiva joutui hylyksi, vanhemmat, jotka olivat henkivakuutetut, hukkuivat ja siten jättivät pelastetuille lapsilleen 1,500 puntaa sterlinkiä. Lapset tietysti tulivat tästä sangen iloisiksi ja saapuivat hyvillä mielin Hampuriin ottaakseen haltuunsa sekä henkivakuutusrahat että vanhempainsa perinnön. Kuvitelkaa heidän hämmästystään, kun he siellä saivat kuulla, että Washington, neljätoista päivää varemmin, oli ajautunut maihin Doggersin matalikolla ja että koko heidän omaisuutensa oli vakuuttamattomana mennyt meren pohjaan. Jäljellä siis oli ainoastaan henkivakuutusrahat. He kiiruhtivat yhtiön asioimistoon, mutta kuvitelkaa heidän kauhistustaan, kun saivat kuulla, että vanhemmat olivat jättäneet maksamatta viimeisen vakuutusmaksun, joka oli langennut suoritettavaksi päivää ennen — mikä kohtalon oikku! — Juuri samana päivänä, jona he hukkuivat! Lapset tulivat tästä hyvin pahoilleen ja surivat katkerasti vanhempiaan, jotka olivat niin kelpo tavalla tehneet työtä heitä varten. Itkien vaipuivat he toistensa syliin ja vannoivat tästä lähtien aina vakuuttavansa tavaransa merivahingon varalta ja etteivät koskaan unohtaisi maksaa ajoissa henkivakuutusmaksujaan.

Ja tämä tuli nyt paikallistuttaa ja sovittaa ruotsalaisiin oloihin, kirjottaa luettavaan kuntoon, novelliksi, joka oli oleva hänen ensi askeleensa kirjallisuuden alalla. Taas heräsi hänessä ylpeyden piru ja kuiskasi, että hän on rahjus, jos ryhtyy tuollaisiin asioihin, mutta tämän äänen vaimensi toinen, joka tuntui tulevan vatsan seutuvilta ja jota seurasi omituisia imeviä ja pistäviä tunteita. Hän joi lasin vettä ja poltti piipullisen, mutta vastenmielisyys yltyi; hänen ajatuksensa synkkenivät; hän huomasi huoneensa ikäväksi, aika tuntui pitkältä ja yksitoikkoiselta; hän tunsi olevansa väsynyt ja masentunut; kaikki näkyi nousseen häntä vastaan; hänen ajatuksensa olivat typeriä eivätkä koskeneet mitään tahi ainoastaan epämiellyttäviä asioita, samalla kun hänen ruumiillinen haluttomuutensa eneni! Hän varoi, että hänen oli nälkä! Kello oli yksi eikä hänellä ollut tapana syödä ennenkuin kolmelta! Hän tarkasti levottomana rahansa. Viisineljättä äyriä! Siis ei päivällistä! Se tapahtui hänen elämässään ensi kerran! Hän ei koskaan ennen ollut tuntenut sellaisia huolia! Mutta viisineljättä äyriä taskussa ei tarvitse nähdä nälkää. Voihan hän lähettää ostamaan leipää ja olutta. Ei, ei sitä voi, sillä se ei käy laatuun, se ei sovi, ja mennä itse maitokauppaan? Ei! Tai mennä lainaamaan? Mahdotonta! Ei ollut ketään, jolta hän olisi tahtonut lainata! Ollen varma tästä raivosi hänessä nälkä kuin irtipäästetty petoeläin ja repi häntä ja raastoi ja ajoi ympäri huonetta. Hän poltti piipullisen toisensa jälkeen, huumatakseen pedon, mutta se ei auttanut. Nyt kuului rummun pärinää kasarmin pihalta ja hän näki, miten kaartilaiset marssivat, kuparipulloineen päivälliselle; kaikista savupiipuista, jotka hän näki, nousi savua, päivälliskello soi Skeppsholmenissa, naapurin, poliisikonstaapelin, kyökissä kärisi ja paistin höyry tunkihe ulos avonaisesta eteisen ovesta hänen luokseen; hän kuuli veitsien ja lautasten kalinaa viereisestä huoneesta ja lapsien lukevan ruokarukouksensa, kadunkiveäjät nukkuivat kadulla, kylläisinä, päivällisuntaan, tyhjien ruokapussien päällä; hän oli vakuutettu siitä, että koko kaupunki tällä hetkellä söi päivällistä, kaikki paitsi hän yksin! Ja hän suuttui Jumalalle. Silloin leimahti kirkas ajatus hänen aivoihinsa! Hän otti Ulrika Eleonoran ja suojelusenkelin, kääri ne paperiin, kirjotti sitten Smithin nimen ja osotteen ja antoi lähetille viisineljättä äyriään. Silloin hengitti hän keveämmin ja paneusi maata sohvalleen ja näki nälkää, ylpeys mielessään.