Читать книгу Punainen huone - August Strindberg - Страница 6

Lundell sitävastoin, hän on käytännöllinen mies — Sellén lausui aina sanan käytännöllinen vissillä halveksumisella. — Hän maalasi kansan maun ja toivomusten mukaan; häntä ei koskaan vaivannut haluttomuus; hän oli tosin jättänyt akatemian, mutta salaisista, käytännöllisistä syistä eikä hän ollut rikkonut välejään sen kanssa, vaikka hän komeili kertomalla siitä. Hän elätti itseään aika hyvin piirustamalla kuvalehtiin ja onnistuisi varmasti vielä joskus, huolimatta vähäisistä lahjoistaan, suositusten ja varsinkin juonien avulla, joita oppi Montanukselta, joka jo oli tehnyt muutamia suunnitelmia, joita Lundell menestyksellä oli käyttänyt hyväkseen — ja Montanus — hän oli nero, vaikka oli niin hirveän epäkäytännöllinen.

Rehnhjelm oli muinoin varallisuudestaan kuuluisan miehen poika Norrlannista. Isä oli omistanut suuren maatilan, joka lopulta oli joutunut pois häneltä, hoitajan käsiin. Nyt tuo vanha ylimys oli jotensakin köyhä ja hänen toivomuksensa oli, että poika ottaisi hänen entisyydestään oppia ja rupeamalla pehtoriksi hankkisi huonekunnalle sen omaisuuden takaisin, ja siksi poika nyt kävi Kauppaopistoa, oppiakseen maatalouskirjanpitoa, jota hän inhosi. Hän oli kiltti poika, mutta vähän heikko ja antoi Lundellin johtaa itseään, tämän, joka ei vähäksynyt ottaa siveellisyyssaarnoistaan ja suojeluksestaan korvausta luonnossa.

Sillä aikaa olivat Lundell ja parooni ryhtyneet työhön, jota tehtiin siten, että parooni piirusti ja mestari makasi kaappisängyssä valvoen työtä, s.o. tupakoi.

— Jos nyt olet ahkera, niin saat tulla kanssani syömään päivällistä Tinanappiin, lupasi Lundell, joka mielestään oli rikas, kun oli pelastanut nuo kaksi riksiä häviöstä.

Ygberg ja Olle olivat vetäytyneet metsänrintaan mäelle nukkumaan yli päivällisajan. Olle oli säkenöivällä tuulella voittojensa jälkeen, mutta Ygberg oli synkkä; oppilas oli voittanut mestarinsa. Sitäpaitsi olivat hänen jalkansa käyneet kylmiksi ja hän oli tavattomasti nälissään, sillä vilkas keskustelu syömisestä oli herättänyt uinuvat tunteet, jotka eivät kokonaiseen vuoteen olleet saaneet tyydytystä. He paneutuivat kuusen alle maata, Ygberg kätki kallisarvoisen kirjansa, jota ei koskaan tahtonut lainata Ollelle, hyvin paperiin käärittynä päänsä alle ja oikaisihe suoraksi täyteen pituuteensa. Hän oli kalpea kuin ruumis, kylmä ja tyyni kuin ruumis, joka on jättänyt kaikki ylösnousemuksen toiveet sikseen. Hän näki, miten pikkulinnut söivät kuusensiemeniä hänen päänsä päällä, pudotellen kuoret hänen päälleen, näki, miten täyteläinen lehmä kulki syöden lepikossa, ja näki savun nousevan puutarhurin kyökinpiipusta.

— Onko sinulla nälkä, Olle? kysyi hän laimealla äänellä.

— Ei, sanoi Olle nälkäisesti silmäellen ihmeellistä kirjaa.

— Jospa edes olisin lehmä! huokasi Ygberg, risti kätensä rinnan päälle ja uskoi sielunsa kaikkiarmahtavan unen huomaan.

Kun hänen heikko hengityksensä oli käynyt kyllin säännölliseksi, veti valvova ystävä viekkaasti esille kirjan, niin varovasti, ettei nukkuva häiriintyisi; sitten heittäysi hän mahalleen ja alkoi ahmia kallisarvoista sisällystä, unohtaen sekä Tinanapin että Padan.