Читать книгу Härkmanin pojat - Betty Elfving - Страница 3
I.
ОглавлениеHäiden valmistelut.
Kauneimpia mäkirikkaan Pirkkalan maisemista on Nokia ympäristöineen. Tuoreen vehreänä, vaan jylhänä seisoo havumetsä kapealla harjulla, kuunnellen tuolla etempänä Kuloveteen laskevan virran pauhua. Laajanojalta asti alkavat Nokian kauniit, jyrkät, päivärinteiset rannat, joilla kasvaa kaikenlaista lehtipuuta. Jyränmaan mäelle näkyy kosken niska, josta vesi kuohuen syöksyy alas, sekä Pyhäjärven laaja selkä aina Pyynikille asti. Kosken vierellä kulkee toinen harju, jolta aukenee silmäin eteen virran suuremmoinen pääuoma ja sen päätyttyä Haaviston kauniit rannat, tosin jyrkät, vaan kuitenkin suloiset ja viehättävät, kunnes niistä toinen taas rohkeana kohoaa korkeuteen suunnattomaksi kiviseinäksi, jonka juurta pauhaava koski huuhtelee väsymättä rientäessään alas Kuloveden tasaiseen, vehreään rantaan.
Keskikesällä 1713, lämpöisessä päivänpaisteessa, loisti Nokian kartano täysintä kauneuttaan. Yöllä oli satanut ja vesipisarat vieläkin kiiluivat metsän puissa, niityn kukilla ja kaikessa ruohokossa, joka vihannimmillaan rehotti Nokian muhkean herraskartanon ympärillä. Keveitä, puuvillan kaltaisia pilviä liiteli hiljakseen valoisalla kesätaivaalla ja tuuhean metsän humina levisi yli seudun. Luonnon elämässä oli iloa ja rauhaa, mutta eipä sitä onnea kuitenkaan ollut kaikkialla. Ei yksikään hellä käsi enää näyttänyt joutavan talon hoitoon. Hoitamatta, muokkaamatta olivat pellot, enimmäkseen rikkaruohon vallassa taikkapa oli ainoastaan siellä täällä matalaista viljaa, jonka hennoissa korsissa huononpäiväisiä tähkiä nuokkui. Kaikki ojat olivat umpeen menneet ja monesta paikasta olivat aidatkin pitkältä kaatuneet maahan asti. Karjaa ei ollut kuitenkaan eksynyt niittämättömille niityille ja vainioille, jotka olivat turvattomina ja avoinna sekä ihmisille että eläimille. Korkeana ja kolkkona katseli suuri herraskartano tuota autiutta. Se oli kuitenkin koristettu kuin juhlaan nuorilla koivuilla, liehuvilla lipuilla ja kukkaköynnöksillä ja pääoven päältä, kukkien ja riippuvain köynnösten keskeltä loisti Tavastsuvun vaakuna. Pihamaalla seisoi kotikutoisilla valkeilla liinoilla peitettyjä pöytiä. Yhden vieressä puuhaili vanha vaimo, ja vielä vanhempi mies pukeutuneena kuluneeseen Savon rakuunain univormuun vieritti esiin pientä oluttynnyriä, nostaen sen sitte ylimmän pöydän viereen vartavasten laitetulle alustalle. Molemmat olivat pyhäpuvussa, ja päättäen tottumuksesta, jolla he suorittivat tehtäviään, näyttivät he harmautuneen tämän talon palveluksessa.
Sotilasvanhus pyyhki otsaansa ja sanoi läähättäen: »Eipä ollut vähällä nousta tuo lekkeri, raskaalta se tuntui kuin kanuuna. Kyllä minun nyt pitäisi saada suuhunkin pisarainen, Maija Liisa.» Ja niin sanoen hän otti pöydältä puutuopin ja läksi menemään tynnyrin luo. Mutta vaimovanhus uhaten viittasi ja torui:
»Mitä nyt ajattelettekaan, Jaakko? Koskeako siihen, mitä herrasväki on jättänyt uskottujen palvelijainsa haltuun?»
Ukko vei tuopin takaisin pöydälle: »No, no, enhän minä juo, minä vain arvelin maistaa huvikseni, ja ell'ei nyt olisi niin köyhät ajat ja puute kaikesta, niin ei suinkaan tuo koko maailmaa maksaisi.»
Maija Liisa ojensihe suoremmaksi. »Tokkopahan tiedätte, ketä varten tämä olut pantiin?»
Jaakko mietti vähän aikaa. »En, en tosiaankaan minä tiedä.»
»Mutta minä tiedän», vastasi Maija Liisa. »Herran palvelijaa Gezeliusta varten juuri, kun hän oli viimein vieraana tässä talossa. Siitäpä jo on aikaa, mutta mitähän luulisitte hänen sanovan palvelijoista, jotka juovat emäntänsä tuopista sill'aikaa, kun emäntä itse on kamarissaan valmiina menemään vihille sen miehen kanssa, jonka on valinnut. Jalkapuuhun siitä joutuisitte ettekä siitä ennen pääsisi, kuin jalkanne kuivaisivat ja te oppisitte huoneentaulun alusta loppuun ja lopusta alkuun takaperin.»
Jaakko tunsi kiivastuvansa ja pahastuvansa. Semmoista saarnaa ei hän mielestään ansainnut, ja mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä kovempaa kuohumista alkoi tuntua hänen vanhassa sydämessään. Päivän suuren merkityksen tähden hän kuitenkin koetti vastata niin lempeästi, kuin suinkin taisi, ja sanoi:
»Ei teidän tarvitse melua noin vähästä nostaa. Vaikka kieleni satakin kertaa puhuisi hääolut-pisaran maistamisesta ja se katsottaisiin uskottomuudeksi, niin olenhan minä kuitenkin lähes kolmekymmentä vuotta palvellut taloa rehellisesti ja uutterasti, eikä sitäkään ennen ollut ketään, joka olisi uskaltanut viskata moitetta kunniatani vastaan, sen kyllä tämä vanha univormu todistaa. Tämä minulla oli ylläni Varsovassa ja Krakovassa, se oli Saun varrella, jossa Kaarle-kuningas, nykyisen nuoren kuninkaamme iso-isä, näki hädän hetkenä minut sivullansa taistelemassa ja sanoi: 'Jos olisi aikaa, kohottaisin hattuani sinulle ja sinun suomalaisille veljillesi'. Niin sanoi Kaarle-kuningas minulle, enkä minä sen jälkeenkään ole huonontunut enkä ruvennut välinpitämättömämmäksi kunniastani, vaikka olenkin jo vanha ja harmaa.»
Maija Liisa vähän hätäytyi. Hän katui sanojansa ja tahtoi tavalla millä hyvänsä saada ne sovitetuksi. »Herranen aika», sanoi hän, »en minä luullut teidän tuosta noin suuttuvan. Älkäämme toki riidelkö tänään, jolloin turvaton nuori emäntämme saa itselleen tuen ja talo taas joutuu hallitsevan isännän käsiin. Latokaa te, Jaakko, tuopit, te olette siihen työhön tottuneempi kuin minä, ja olkaa taas iloinen. Minä sillaikaa sitelen morsiuskukkia, että joutuvat valmiiksi ennen vihkimistä.»
Maija Liisalla oli koko tänä aikana ja tänä aamuna ollut paljo ajattelemista. Hän olikin yksin pitänyt huolta kaikesta aina siitä asti, kun majurinleski Tavast kuoli keväällä ja jätti nuoren tyttärensä yksin. Apuna hänellä ei ollut talossa ketään muuta kuin Jaakko. Maanviljelystä hoiti pari kovakouraista, piikaa niin hyvin kuin taisivat, ja paimenpoika varjeli talon kahta lehmää ja lampaita susilta, joita viime vuonna oli alkanut liikkua hyvin kosolta, vieläpä talojen lähelläkin. Ei täällä siltä huonommin eletty kuin koko maassa muuallakaan. Oikein onneksi ja iloksi oli nyt kuitenkin kaunis ilma, vaikka yöllinen sade oli Maija Liisalle uhannut suurta tuhoa, se kun oli vähällä turmella kaikki hänen varustuksensa. Päivän noustua oli ilma kirkastunut, ja ripeillä, työhön tottuneilla käsillä saivat talon molemmat vanhat palvelijat kaikki pian valmiiksi, kun Jaakkokin näet leppyneenä ryhtyi jälleen työhönsä.