Читать книгу Härkmanin pojat - Betty Elfving - Страница 5

Sisällysluettelo

Nuorikot.

Uhkaavan näköinen pilvi väistyi pois ja iloiten ja ihmetellen katseli Sakki ympärillensä. Vieraan kysymyksistä johtui Maija Liisa mieluisimpaan puheenaineeseensa ja kertoeli innokkaasti: »Kun ajat olivat onnellisemmat ja paremmat, asui Tavast-suku linnassa, ja sillä oli monta rikasta taloa; silloin oli myöskin suvussa monta suurta ja mahtavaa miestä. Katsokaas, meillä on vielä perintönä tämä, joka oli mitä jaloimman miehen omana.» Hän otti pöydältä korkean, välkkyvän vaskituopin pienempien tina- ja puutuoppien keskeltä, nosti kannen auki ja käänteli sitä ylpeästi. Oli se korea kansi. Kupuran keskellä seisoi ritari täydessä asussa, miekka ojennettuna, ja hänen päänsä päällä häilyi kultainen sotalippu. Itse tuopin ympärillä oli pyhimysten kuvia kahden vaakunakilven keskellä, jotka olivat kultaisen renkaan alapuolella ja joita koossa pitämässä oli kaksi kultakättä, ja niiden päällä oli kultaiset kirjaimet: K. K. ja I. T.

Maija Liisa näytteli sitä kaikkea ylpeästi ja jatkoi sitte: »Näettekö, se on kullattu sisältä ja ulkoreunasta ja nämä kirjaimet merkitsevät antajan ja saajan nimiä.»

Sakki katseli katselemistaan. »Todellakin kaunis kappale!» sanoi hän.

Maija Liisa oikein säteili tyytyväisyydestä ja jatkoi: »Nämä kirjaimet K. K. merkitsevät Knut Kurkea ja nämä I. T. Iivar Tavastia. Ne herrat olivat asekumppanit ja hyvät ystävät, ja kun herra Tavastin poika nai Knut Kurjen tyttären, antoi herra Knut tämän tuopin morsiusparille ja pyysi heitä pitämään sitä Kurkien muistona. Niin sitä on pidettykin, se on nyt toista sataa vuotta kulkenut suvusta sukuun.»

Näin kesti keskustelua, kunnes sisähuoneista kuului virren veisuuta. Maija Liisa silloin viittasi toisia tulemaan ylös leveitä portaita myöten. Molemmat palvelijavanhukset astuivat saliin liikutettuina katsomaan jo alkanutta vihkimistä, mutta Sakki seisahti oven ulkopuolelle ja pani hartaasti ristiin laihat, päivettyneet kätensä. Siitä hän näki sekä morsiusparin että kaiken komeuden, joka heitä ympäröi. Kauniilta loisti sali korkeine katonalaisineen ja kultanahkaisine seinäverhoineen, loistavat olivat myöskin taulut, joita kullatuissa kehyksissä riippui pitkin salin seiniä. Kukahan niistä kaikista oli ylhäisin ja arvokkain? Lämpöinen päivänsäde valaisi juuri Kustaa II Aadolfin kuvaa, joka luonnollisen kokoisena, yllä keltainen nahkavarus ja kaulassa hieno pitsikaulus, seisoi kuin kuningas muiden muinaisten ylhäisten ja mahtavien herrain keskellä. Kustaa Aadolfin oikealla puolella riippui Luteruksen kuva ja sen alla Mikael Agrikolan pienoiskuva. Kuninkaan vasemmalla puolella oli piispa Maunu Olavinpoika Tavast täydessä virkapuvussaan ja hänen vieressään piispa Kurki. Niiden jälkeen seurasi koko joukko talon entisiä isäntiä sekä joitakuita heidän sukulaisiansa. Siinä oli Kurkia, Tavasteja, Wredejä, Uggla-, De la Val- ja von Vor-sukujen jäseniä y. m. Salin viereisestä vierashuoneesta katseli kauniin naisenpään kuva morsiuspariin ja pappiin päin, joka ylevänä ja vakavana nyt Jumalan ja ihmisten edessä yhteen vihki vanhimman poikansa Miihkalin ja nuoruutensa ystävän ainoan tyttären Elina Tavastin. Sakki oli huomaavinaan vierashuoneessa riippuvalla maalatulla naisen päällä olevan samat nuorekkaat kasvonpiirteet kuin morsiamella. Olivatkohan he ehkä äiti ja tytär? Ehkä, sillä miksipä olisi muuten tämä yksinkertainen taulu yksin ollut tänään seppelöitynä? Ehkä juuri sen seppeleen kukat tekivät taulun niin elävän näköiseksi. Se näytti hymyilevän ja välistä tuntui aivan kuin hämärä loisto olisi välähdellyt sen suurista, kauniista silmistä, kun ne katselivat saliin niitä kolmea, jotka tänään olivat juhlan ja pitojen päähenkilöt.

»Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä!» sanoi kirkkoherra Härkman voimakkaalla ja sointuvalla äänellä, nuorten edessä seisoen. Toivon säde loisti hänen silmistään ja vähäsen vienoa levottomuutta näkyi hänen leveältä otsaltaan, jonka yläpuolelta tukka jo alkoi harmautua. Hän näytti voimakkaalta kuin tukeva nurkkakivi myrskyssä; hän oli niitä harvoja, jotka eivät olleet kukistuneet ajan levottomuuksissa.

Kevyinen kesäpilvi lievensi auringon paisteen muutamiksi minuuteiksi, mutta kun se jälleen pistäysi pilvenraosta, levisi sen loiste sulhasen päähän ja morsiamen vehreään seppeleeseen. Vanhat kultanahkaiset seinäverhot näyttivät vielä kerran entistä loistoaan ja vanhat muotokuvat ikäänkuin nuorentuivat tässä lämpöisessä, siunatussa valossa. Niillä oli kaikilla aivan kuin elävät katseet, ja ne ikäänkuin tahtoivat lähteä mukaan, kun hääväki viimein poistui salista.

Morsian astui alas portaita, ja ne kolme, jotka olivat keskustelleet morsiuskukista, katselivat nyt vähän levottomina, miten poika oli selviävä asiastaan. Mutta hänpä ryhtyi toimeen, astui morsiamen luo, kun tämä ehti maahan, ja antoi hänelle kukat. Elina hymyili ja taputti poikaa poskelle, mutta huomasi samassa hänet vieraaksi ja kysyi:

»Mikäs tuntematon pikku poika sinä olet?»

Lapsi katsahti ylös ja vastasi levollisesti: »Vahalan Paavo minä olen.»

Hääväki oli jo kaikki tullut ulos pihalle, mutta ei se mikään loistava joukko ollut. Paitsi sulhasta ja hänen isäänsä oli siinä ainoastaan nuoria tyttöjä, jotkut morsiamen samanikäiset ystävät, muutamia vanhempia vaimoja ja talon oma väki.

Maija Liisa kantoi olutta, ja kun kukin sai maljasensa, nousi kirkkoherra puhumaan. »Tämmöinen päivä», sanoi hän, »olisi vanhan tavan mukaan vietettävä leikeillä ja tanssilla, mutta näinä aikoina se ei käy päinsä. Soittaja on poissa ja nuorukaiset samoin kaukana. Sodan pauhu on vienyt heidät mukanaan. Ah, mitä kaikkea onkaan se pauhu ja myrsky tehnyt! Se on riistänyt kuninkaan pois valtakunnasta, talonpojan auraltansa, herrat viroistaan ja Herran palvelijat kirkosta ja seurakunnista. Ilo ja riemu ovat poissa, ne ovat paenneet kuin kotkat ylös pilvien taa. Raskasten ja synkkien sadepilvien tavalla ovat nälänhätä, rutto, sota ja kuolema pimittäneet kauniin auringon, Jumalan armeliaisuuden, niin että moni luulee sen jo lakanneen olemasta. Mutta minä sanon, että Herran käsi ei ole lyhyempi tänään kuin ennenkään; rukoilkaa vain, että niinkuin israelilaiset muinoin karkottivat filistealaiset, mekin saisimme karkotetuksi moskovalaiset. Rukoilkaa myöskin tämän nuoren pariskunnan puolesta, että he rauhassa hallitsisivat taloa, johon he nyt teidän päämieheksenne asettuvat, sillä koska teidän kirkkonne on koko vuoden ollut suljettuna, on tämä minun poikani Miihkali sekä minulle että piispallekin luvannut ruveta teidän sielunpaimeneksenne. Mutta koska nuoren miehen mieli ei voi sodan raivotessa kotimaassamme kokonaan pysyä rauhallisissa toimissa, olen minä antanut hänelle avun, ja se on tämä hänen lapsuutensa ystävä Elina Tavast. Kirkkaan lähteen tavalla on Elina kääntävä poikani mielen pois maallisesta taistelusta ja tuottava hänelle sitä mielen levollisuutta, jota ilman ei kukaan voi tehdä rauhan töitä. Olkaa onnelliset! Minä juon morsiusparin menestykseksi!»

Niin sanoen kohotti kirkkoherra maljasensa äsken vihittyjä kohti ja joi yhdessä vierasten kanssa. Ilo ja tyytyväisyys loisti kaikkien kasvoista. Mutta Miihkali otti morsiantaan kädestä ja vei hänet syrjemmäksi suuren pihlajan alle, joka seisoi kuin vuosisatojen ikäinen muisto muiden keskellä pihamaalla. Sinne he kävivät istumaan.

»Eikö totta, Elina,» sanoi Miihkali, »me koetamme olla onnelliset, vaikka ilo kätkeytyy piiloon koko muulta maailmalta?»

Elina yritti hymyillä, mutta se ei onnistunut. Hän vastasi vakavasti: »Minun ei tarvitse etsiä onnea, sillä minä rakastan sinua, mutta ellet sinä olisi tänään Herramme edessä vannonut rakastavasi minua myötä-ja vastoinkäymisessä, niin minä nyt, niinkuin monesti ennenkin viime aikoina, pelkäisin sinun ajattelevan jotakuta toista tai ainakin tahtovan mieluummin olla vapaa.»

Miihkali hymyili; Elina näytti hänestä niin lapselliselta, ja hän sanoi ystävällisesti: »Ah, sitä levotonta naisen mieltä, joka pelkää olevan pimeyttä yksin auringossakin. Etkö sinä ole minun lapsuuteni ystävä, nuoruuteni morsian? Oletko sinä ajatellut itseäsi toisen puolisoksi, minusta erotetuksi? Jos olet, niin olet todella ajatellut paljon enemmän kuin minä ja paljon enemmän, kuin mitä nytkään osaan käsittää, sillä vaikka ajatukseni olisivat kuinka kaukana hyvänsä lennelleet, niin muihin naisiin ne eivät ole koskaan ehtineet.»

Elina katsoi melkein rukoilevasti häneen. »Ah», sanoi hän, »sano se vielä kerran uudestaan!» Ja hän ojensi hänelle kätensä. »Kas, minä rakastan sinua niin suuresti ja uskon mielelläni, että minäkin olen rakas sinulle.»

»Niin, usko vain, Elina, äläkä tuomitse minua näiden silmänräpäysten mukaan, jotka nyt olemme olleet yhdessä. Sinä et tiedä, mitä nämä viime ajat ovat maksaneet minulle.»

»Minä tiedän sinun jättäneen sankarin uran, ruvetaksesi papiksi.»

»Ja se on niin helppo sanoa», sanoi Miihkali vähän suruisesti hymyillen, »mutta minunhan piti juurtua aivan vieraasen maaperään ja alkaa elämä alusta, ohjata elämäni laiva aivan toista paikkaa kohti, kuin olin uneksinut koko nuoruuteni ajan; eikä se ole yhtä helppoa kuin vanhain kenkäin vaihtaminen uusiin.»

»Jumala auttaa sinua.»

»Niin, hän, ja sitte minä itsekin puolestani autan itseäni kuin mies.»

»Tuleekohan se sinulle raskaaksikin?»

»Ken astuu etupäässä opettamaan, ylentämään ja tietä näyttämään, hänen pitää osata uhrata ja kieltää itsensä. Lupaus luopua kaikesta, mitä olin uneksinut, oli minut vähällä kokonaan tukeuttaa, mutta nythän se jo on tehty.»

»Sinä lupasit paljon.»

»Jospa vain ei tarvitsisi elää niin hiljaa, niin ääneti, niin kärsivällisesti! Sinä, Elina siten osaisit paremmin elää. Sinun pitää auttaa minua.»

He olivat vielä hyvin nuoret ja nauroivat nyt niin iloisesti, kuin ei olisi ollutkaan niitä uhkaavia pilviä, joista itse puhuivat. Miihkali oli pitkä, vahvavartaloinen mies, ja sen voimakkuutensa takia moni luuli häntä paljon vanhemmaksi, kuin hän todella olikaan: mutta tänä hetkenä kyllä jokainen voi huomata, että hän nyt vasta alkoi elämän; ja Elina oli paljon nuorempi häntä.

Maija Liisa, jolla kaikki päivän huolet oli niskoillaan, lähestyi ystävällisessä toimeliaisuudessaan ja kysyi; »Vieras vanha ukko pyytää kiittää maljasta, jonka annoimme hänelle. Saako hän tulla?»

Morsiuspari antoi luvan, ja kerjäläinen, yleisimmin tuttu Sakin nimellä, tuli lakki kädessä. Hitaasti ja nöyrästi tervehti hän viimein ja sanoi: »Rakastavien aika kuluu kyllä toistensa sivulla ilman lintujen lauluakin, ja vielä vähemmin he kaipaavat vanhan huuhkajan ääntä; mutta hyvän onnen toivotus ja kiitokset köyhänkin suusta ovat siksi arvokkaat, että niitä kannattaa kuulla.»

»Kiitoksia, vieras», sanoi Elina, ojentaen hänelle kätensä. »Te toivotatte siis meille onnea?»

»Minä toivotan, että Onnetar kirjaisi teidän kankaanne ja koti kiittäisi hyvää emäntää.»

»Se oli kaunis toivotus», vastasi Elina. »Suokoon Jumala, mitä te toivotatte.»

»Kyllä Jumala kuulee kuuntelemattakin ja näkee näyttämättä. Hän kyllä pitää huolen tehtävistään.»

»Teidän kanssanneko nämä lapset kulkevat?» kysyi Miihkali.

»Nehän ne ovat minun ainoa rikkauteni.»

»Eikö teillä sitte ole pirttipahastakaan, joka teitä odottelisi kotiseudullanne?»

Kerjäläinen siveli keveästi pikku tytön tukkaa. »Salo se on meidän asuntonamme, aukea metsä saunamme ja ainoana leposijanamme laaja kangas.»

»Ehkä olette sotaa paossa?» kysyivät äsken vihityt edelleen.

»Me pakenimme, saadaksemme edes henki-kurjan säilymään, sillä talo leimusi ilmi tulessa. Eikä ainoastaan meidän kylämme, vaan koko pitäjä paloi, ja moni kiittelee nyt niitä naisia onnelliseksi, jotka pääsivät tulen kautta iankaikkisuuteen, sillä siihenhän ne heidän tuskansa loppuivat. Onnellisia nekin ovat, jotka kaatuivat kotikynnyksellä veriseen miekkaan.»

Kyynel kiilsi vanhuksen silmissä hänen noita aikoja muistellessaan, kun hänen kotiseutunsa ja koko Itä-Suomi oli turvattomaksi jätettynä ja alttiina viholliselle. »Viipuri oli kukistunut, Käkisalmen valloittivat viholliset kevättalvella kaksi vuotta sitte, ja silloin olivat kaikki portit auki Venäjän sotajoukoille.»

»Siitäkö asti te jo olette olleet kodittomana?» kysyi Elina sääliväisesti.

»Kun kasakat hävittivät koko pitäjän», vastasi kerjäläinen, »ja kaikki, jotka kykenivät pakenemaan, pyrkivät metsään, menimme mekin sinne ja riensimme puolen päivää pysähtymättä, kunnes viimein löysimme luolia korkeiden kallioiden välistä, joita tiheät vesakot suojelivat. Siellä pysyimme piilossa neljä pitkää päivää. Kun aurinko laskeutui neljännen päivän iltana, läksin minä kyselemään korkeammilta voimilta, oliko parempi palata kotiin vai mennä muuanne, mutta sain vastaukseksi, että kaikki oli siellä hävitettynä ainiaaksi, vaan että meidän piti pyrkiä länteen päin.»

Elina katsoi kummastellen kerjäläistä ja kysyi: »Kuka te olette, vieras, koska voitte hämärällä silmällänne nähdä enemmän, kuin uusi aika näkee kirkkaalla silmällään?»

Sakki nyykäytti päätään. »Kunhan elätte niin pitkälle kuin minä, niin tiedätte myöskin enemmän kuin nyt.»

Taaskin katseli morsian häntä tutkivasti. »Jos olette yhtä viisas kuin vanhakin ja jos elämänne on opettanut teitä näkemään eteenpäin ja huomaamaan iloa tulevan surun päivien perästä, niin sanokaapa, milloin saamme toivoa parempia aikoja?»

Vanhus otti hänen kätensä, tutki sitä ja sanoi: »Teidän onnenne syntyy viimein, kun ilonne kuolee ja kuihtuu, ja se ilo, jota tulevaisuus lupaa, on käyvä ensin haudan ylitse, kukoistava sen toisella puolella ja temmattava kuoleman käsistä.»

Elina vapisi: »Onko tuo iloa ja onnea?»

Mutta Sakki jatkoi: »Aikaa, johon kukin on asetettu, täytyy jokaisen katsella, vaikkapa siinä olisikin kaiken maailman tuska. Vaikka tuhansilla rukouksilla ja kuinka voimakkailla käsillä koetettaisiin kääntää kohtalon tietä, niin ei kuitenkaan päästäisi hiukkaakaan poikkeamaan siltä uralta, joka kerran on meille määrätty. Täytyy kantaa kaikki sekä hyvä että paha, mitä meille on annettu.»

Elina tarttui peloissaan Miihkalin käteen. »Kuuletko, miten paljon surua hän meille ennustaa?»

Mutta Sakki jatkoi: »Älkää surko. Sill'aikaa, kun kovaa koette ja se pakottaa sydämmenne vuotamaan verta, kylvää tulevaisuus ilojansa. Kolmihaaraisena on teidän kynttilänne seisova pöydällä ja ympäri tanssii iloinen piiri.»

»Haudan tuolla puolen», toisti Elina.

Maija Liisa seisoi peljästyneenä ja alkoi torua ennustajaa, mutta Elina sanoi ystävällisesti: »Älä toru häntä, eihän hän sille mitään voi, mitä minun oma raskas kohtaloni suo minulle.»

Sakki aikoi vastata, mutta Miihkali keskeytti reippaasti: »Jättäkää jo onnettomuuden puhelemiset!» ja viittasi vanhuksille, jotka kohta siirtyivät pois väkijoukkoon. Ottaen morsiantaan kädestä läksi hän taluttamaan häntä toiselle puolelle. Vaan samassa näkivät he kaksi ratsumiestä, jotka ajaa lennättivät taloa kohti. Miihkali pysähtyi. »Elina, ketähän nuo ovat?» Mutta jopa hän tunsikin heidät ja huusi: »Yrjö ja Elias!»