Читать книгу Härkmanin pojat - Betty Elfving - Страница 4

Sisällysluettelo

Kutsumattomat vieraat.

Molempien vanhusten ahkeraan puuhatessa pöytäin luona näkyi tulevan vieraita. Ne tulivat kuin linnut salosta, tuntemattomina ja odottamattomina, huononlaisessa puvussa ja matkasta väsyneinä. Vanha ukko kahden lapsen kanssa astui hitaasti tietä myöten taloa kohti ja vähän nuorempi vaimo riensi edeltä. Kuluneen tappurahameen siekalehtavat helmat pieksivät vaimon paljaita sääriä, jotka näyttivät kovettuneilta ja tunnottomilta kuin kengännahka. Hän viittaili ahkerasti kauniiseen taloon ja Maija Liisaan päin ikäänkuin kehottaen toisia tulemaan yhdessä perille asti, mutta ukko lapsineen kuitenkin epäileväisenä pysähtyi portille. Hän oli liian halpa kaikkeen tuohon komeuteen. Vaimo sitä vastoin astui reippaasti talonväen luo ja tervehti:

»Hyvää päivää, Maija Liisa! Ettekö enää tunnekaan minua? Minä asun niinkuin ennenkin Hämeenkyrössä. Ettekö enää tunne Hämy-Iikkaa?»

Se nimi oli hänellä ollut jo pitkät ajat, koska, niinkuin muutamat sanoivat, hän toisin ajoin ainoastaan hämärissä tuli muiden ihmisten pariin taikka koska, kuten toiset arvelivat, hän oli koko nuoruutensa ajan näyttänyt semmoiselta, kuin aina olisi harmaa pilvi häntä verhonnut. Hän oli semmoinen onneton, joita on paljokin tässä maailmassa. Iikka ei tiennyt synnynpaikkaansa, ei isänsä eikä äitinsä nimeä, eipä edes sitäkään, oliko kukaan hänet siunannut tai ristinyt; hän tiesi vain sen, että häntä oli aina sanottu Iikaksi ja että kaikilla näytti olevan lupa häntä parjata ja pahoin kohdella.

Maija Liisa katsahti kummastuen häneen. »Iikkako? Vai Iikka! Mitä ihmettä! Vai olet sinä nyt täällä!»

Iikka koetti päivän paahtamilla, kyhmyisillä käsillään työntää karheata tukkaansa huivin alle. »No niin, johonkinhan tuota pitää ryhtyä hädässään. Tottahan muistatte Anteron, minun poikani? No, hän on ollut poissa aina siitä asti, kun räystäät alkoivat tippua keväällä, ja nyt on jo kohta leikkuuaika. Minä pelkään, että hänelle on jotakin onnettomuutta tapahtunut, ja sentähden olen nyt kuulustelemassa häntä vieraista pitäjistä. Ettekö ole kuulleet mitään hänestä?»

Maija Liisa katseli kummastellen. Hän ei ollut moniin vuosiin nähnyt äitiä eikä poikaa, ja siihen aikaan oli Antero vasta kolmen vuoden ijässä. »Kylläpä teillä on tekemistä», sanoi hän, »jos teidän pitää etsiä poikaa, joka on sillä tavalla jättänyt teidät; mutta arvattavasti hän on sodassa niinkuin muutkin. Tuskinpa on koko maassa kymmentäkään miestä, joiden ei tarvitse pitää kruunun nuttua, jos vain siihen kykenevät.»

Iikka huokasi ja tunsi itsensä vielä murheellisemmaksi, sillä mielessään oli hän jo kauan pelännyt, että se verinen, kaikki nielevä kummitus oli saanut kitaansa myöskin hänen lemmikkinsä, hänen ainoan lapsensa.

»No», virkkoi Jaakko, »pitäisikö sitte teidän Anteronne yksin kävellä vapaana ja joutilaana, kun koko maa on kutsuttu sotaan ja kaikki taistelevat henkensä edestä?»

»Ei toki; onhan maa hänen niinkuin muidenkin, enkä minä olekaan koskaan kieltänyt häntä menemästä muiden kanssa; mutta katsokaas, hän ei huoli totella päällikköjä, vaan ainoastaan omaa päätänsä.»

»Kyllä ne hänet saavat tottelemaan», arveli Jaakko. »Jos pajun ja koivun vitsoista ei lähde apua, niin nuora kaulaan tai luoti otsaan! Hm, luuletteko te heillä olevan aikaa kursailuihin, varsinkaan sota-aikoina?»

Iikka itki ja vastasi suruisesti: »Anteroon ei maksa vaivaa kenenkään luottaa. Ei hän ole niinkuin muut ihmiset, hän ratsastaa kuin tuulen selässä ja etsii mitä ei ole koko maailmassa.»

Levottomuus kiirehti köyhää vaimoa, niin että hän läksi, vaikka Maija Liisa kuinka olisi pidätellyt häntä. Hän riensi ulos portista ja kehotti vielä kerran kerjäläistä lapsineen menemään taloon. Ukko vihdoin tulikin likemmäksi pihaa ja tervehti jo kaukaa, mutta ihmiset olivat hänelle ystävällisiä, niin että hän viimein laski kontin pois selästään. Molemmat palvelijat tervehtivät vieraita ja samalla katselivat heitä kummastellen; sillä eipä näkynyt täällä usein niin outoa väkeä.

»Te olette varmaankin kaukaa», sanoi emännöitsijä ystävällisesti.

Puvustanne näkyy, ettette ole näiltä seuduilta.»

»Outoja olemmekin ja tulemme tuolta idästä aina Saimaan tuonpuolisilta rannoilta; mutta onpa jo aikoja kulunut, kun viimeksi näimme sen rantoja ja siniselkiä.»

»Niin,» virkkoi Jaakko, »kyllä näen, että sieltä päin olette ja että olette asuneet Saimaan rannoilla. Siellähän minäkin nuorena asuskelin, mutta eivätpä ne kauniit rannat enää kaualleen ole minun silmiäni ilahuttaneet. Usein olen ikävöinyt kuulla jotakin sieltä päin ja nähdä edes jonkunkin, joka on astuskellut Itä-Suomen maita; mutta en sitä enää luullut mahdolliseksi.»

Vieras ukko vastasi vakavasti: »Paljon myrsky kuohuttaa, enemmän kohtalo muuttaa. Vai olette tekin idästä päin. Mistä sieltä?»

»Hiitolasta», sanoi sotilasvanhus. »Siellä isäni eli ja hänen isänsä ennen häntä, ja siellä minäkin olen syntynyt. Me olemme kolme polvea perättäin palvelleet Suomen ratsuväessä milloin missäkin. Minun isäni joutui Puolaan, jossa sai kärsiä paljon, ja viimeksi oli hän siinä suomalaisjoukossa, joka räjäytti itsensä yhdessä ryntäävän vihollisen kanssa ilmaan Tykoczinin luona. Isoisäni oli Stålhandsken ratsujoukossa ja kaatui Lytzenin taistelussa, ja itsekin olen ollut jos jossakin, sen näette rammasta ja kelvottomasta jalastani, josta jäi sekä veri että jäntereet Varsovan edustalle, kun olin siellä toista kertaa vuonna 1656. Mutta mitäpä siitä puhumista, mikä on ollut ja mennyt. Te ette kai ole koskaan olleet mukana semmoisissa leikeissä ettekä siis myöskään tiedä, mitä se merkitsee.»

Sotilasvanhus tunsi itsensä arvokkaammaksi kaikkia muita läsnäolijoita, sillä eihän hän ollut suotta kruunua palvellut. Kerjäläiseen hänen suuruutensa kuitenkin hyvin vähän vaikutti; hän vastasi tyynesti:

»Tokihan aina sen verran että tiedän, miltä ruuti haisee, ja jos te ette olisi niin kauan harjoitellut urhouttanne ulkomailla, niin kyllä tietäisitte yhtä hyvin kuin minäkin, että samaan aikaan oli täällä kiivasta kahakkaa kotonakin. Lähes 20,000 miestä koottiin ja vietiin Puolan sotaan, ja kun venäläinen hyökkäsi Suomeen, ei meillä ollut täällä enempää turvaa kuin kärpäsellä paljaalla pöydällä. Mutta Burmeister, joka silloin oli pormestarina Viipurissa, ei antautunut ensi hädässä. Hän sai vanhat ja nuoret liikkeelle. Me kokoonnuimme joka mies laajalti, pitkiltä matkoilta, ja moni parraton, punaposkinen koulupoika taisteli silloin Viipurin muureilla kuin ärsytetty karhu. Moni kalpeni myöskin ainiaaksi, mutta yhtään vihollista ei päässyt kaupunkiin, sen voin todistaa. Olin minä mukana myöskin Raudun kirkolla. Burmeister meitä johti. Meitä oli 150 ratsumiestä, 200 rakunaa ja 500 talonpoikaa, ja vihollisia oli monen monta tuhatta, mutta ei siinä ollut aikaa niitä lukea, tapella siinä piti, ja kyllä me tappelimmekin. Lagerkranz oli olevinaan suuri herra ja tiuskasi minulle, kun kiireimmiten teroittaa sipasin miekkaani: Mitä laiskuttelet, Sakki? tekisipä mieleni vetää sinut sotaoikeuteen! Burmeister kääntyi ja kysäsi, mikä hätänä. Minä katsahdin ylös ja sanoin: Teroitanpahan miekkaani kuninkaani hyväksi, armollinen pormestari. Ihan oikein, vastasi se urhoollinen herra; minä kyllä tiedän, että sitä käytät kunnialla. Lagerkranz ällistyi, sen arvaatte, mutta minä en viitsinyt katsoakaan häneen.»

Jaakon silmistä loisti riemu ja hän sanoi iloisesti: »Minä teen teille kunniaa, kumppani! Jos minä olisin isäntänä talossa, panisin teidät tänään kunniasijalle.»

»Mikä teidät on pakottanut vanhoillanne lähtemään pois kodin suloisesta rauhasta?» kysyi Maija Liisa.

»Mikäkö?» kertasi Sakki kysymystä. »Ah, kylläpä kuuluu, ettei hätä ole vielä ehtinyt tänne, muuten ette niin kysyisi.»

Maija Liisan muoto synkistyi. »Vai ei hätä ja puute ole ehtinyt tänne?

Onpa liiaksikin! Ensin suuret katovuodet ja niiden jälkeen rutto.»

Ketäpä silloin lienee Suomessa ollut, joka ei olisi tiennyt noista surun vuosista. Vieras kerjäläinen ne ainakin tunsi, sillä nehän ne olivat riistäneet häneltä kaiken, mikä oli rakasta, kaiken, mikä oli säästynyt sodalta, niin että hänellä nyt ei ollut kotia eikä leipää, vaan ainoastaan kaksi turvatonta lapsenlasta, jotka ilman häntä olisivat olleet aivan hukassa. Sillä kertaa hän kuitenkin unhotti kaikki huolensa ja iloisesti kummastellen katseli koristeltua kartanoa torneineen ja pihaa ynnä kaikkia varustuksia. Unhottuivatpa ne surun ajat myöskin Jaakolta ja Maija Liisalta, sillä hehän nyt saivat kertoa vieraalle, mitenkä talon nuori emäntä, neiti Elina Tavast, oli jäänyt aivan yksin, kun isä ja kaksi veljeä olivat kaatuneet kaukana vieraassa maassa, jossa kuningas kävi sotaa, ja nyt viime keväänä oli äitikin monivuotisen sairauden jälkeen kuollut. Itse he olivat ainoastaan halpoja palvelijoita, mutta Elina neiti rakasti heitä kuitenkin, sillä he olivat palvelleet hänen isänsä talossa jo neljättäkymmentä vuotta. Ei kukaan tiennyt paremmin kuin he, mikä ilon päivä tänään oli, kun nyt oli Elina neidin ja Keuruun kirkkoherran vanhimman pojan Miihkali Härkmanin häät. Sulhasen isä itse oli vihkivä heidät ja sitte oli morsian saava pienen kukkakimpun, joka oli nyt valmiina pöydällä.

»Olipa hyvä,» jatkoi Maija Liisa, »että se tuli puheeksi. Minä itse sidoin morsiuskukat, ne yhdeksän, jotka tarvitaan tuomaan onnea nuorelle parille, ja nyt saa teidän pikku poikasenne antaa ne morsiamelle, kun hän vihkimisen jälkeen tulee ulos.»

Sakki otti kukat ja tarkasteli niitä. »Jos», hän sanoi, »pappi tahtoo tehdä nuoren parin onnen pysyväiseksi, niin on parasta lukea vihkimäsanat kahteen kertaan, sillä tämä aika ei ole niinkuin muut, ja kun onnettomuus pyrkii taloon, niin sokasee se isän silmät, niin ettei hän näe, kelle antaa tyttärensä.»

»Mitä te sanotte? Ennustatteko pahaa?» tiuskasi Jaakko. »Ellei teillä ole parempaa ennustamista, niin saatte mennä matkaanne. Menkää tiehenne!» sanoi hän vielä kerran hyvin kiivaasti.

Sakki pani kukat pöydälle ja vastasi hiljaisesti: »Koska te rupeatte syyttämään minua siitä, mitä tulee, niin helpostihan se on autettu. Kyllä on tietä kulkijalla, vaan pitäkää varanne, ei onnettomuus tule kello kaulassa.» Hän viskasi kontin selkäänsä, tempasi sauvansa, otti toisella kädellään tyttöä kädestä ja kääntyi pois menemään, mutta Maija Liisa kiiruhti sovittamaan ja välittämään.

»Älkää tuosta nyt pahastuko, vieras», sanoi hän. »Kukapa teitä syyttäisi siitä, mitä kerran tulee. Mitä siihen tulee, ettei Elina neiti tietäisi, kelle hän kätensä antaa, niin voinpa sanoa, että siinä vallan erehdytte, sillä morsiamen äiti ja sulhasen isä olivat lapsuuden ystävät ja näkivät usein toisensa rouva Tavastin äidinisän, mahtavan Juhana Kurjen pojan luona ja samoin ovat nämä nuoret usein olleet yhdessä Keuruulla Elina neidin isänäidin luona, niin että jos nämä molemmat suvut eivät tunne toinen toistansa, niin enpä todella tiedä, kutka sitte ovat tutut. En minä myöskään tiedä, mitä onnettomuuden merkkejä te näette; minusta näyttää kaikki vain pelkältä ilolta.»

»Ettekö sitte näe tuota ruumiinkukkasta noiden morsianta odottelevien joukossa?»

Jaakkokin ensin kauhistui siitä todistuksesta, mutta pian hän karkotti kaiken pelon ja vastasi: »Mikä on tuleva, tulkoon vain; suruitta ei kukaan säily elämässä, mutta tänään me vietämme ilon juhlaa emmekä huoli mietiskellä, mitä tuleva on. Sinä, poikanen, seiso portaitten vieressä, ja kun morsian tulee, anna kukat hänelle. Asetu tuohon.» Jaakko pani kukat pojan käteen ja vei hänet portaitten viereen.