Читать книгу Liput liehumassa - Bjørnstjerne Bjørnson - Страница 11

Tomasine piti pojan aina omassa valvonnassaan; vilkas, lahjakas lapsi tarvitsi peräti valpasta silmää, mutta kuitenkin hän pääsi pojan nelivuotissyntymäpäivään hyvällä mielellä. Tänäkin päivänä tapahtui jotakin määräävää.

Pojalla oli ollut muutamia leikkitovereita, ja hän, joka oli tottunut olemaan yksinään, tahtoi kaikki käymään omalla tavallaan, joten hän ei ollut käyttäytynyt laisinkaan kiltisti. Siksi hän sai neljä vuotta täyttäessään muiden lahjojen mukana kirjan veljestä ja sisaresta, ja siinä kerrottiin, kuinka veikko oli aina kiltti siskolle, voi, niin sävyisä ja avulias! Se osoitettiin kynäpiirroksilla, joissa pikku veli aina asteli pikku sisarta vetämässä. Tomas kuitenkin otti kirjasta toisen opetuksen; hän kysyi, miks'ei hänelläkin ollut sisarta, eikö hänkin saisi sisarta?

Tomasine Rendalen oli tosin useasti muistanut, että pojalla oli sisar; mutta hän ei ollut muistanut sitä minään itseänsä koskevana asiana. Sellaiselta ei se hänestä nytkään tuntunut; mutta niin kauan kärtti poika, että hän viimein ajatteli asiaa hiukan vakavammin. Entä jos pojan sisar nyt kärsi puutetta? Maatila oli John Kurtin, ja se menestyi oivallisesti hänen oman suunnitelmansa ansiosta: kasvimaiden kiskomisesta edemmäksi ylämäkeen, niiden laajentamisesta melkein kaksin verroin. John Kurtin lapsilla piti olla riittävä elanto; siitä ei saisi olla epäilystä.

Hän tiedusti siis lapsesta ja kuuli, että hänen pikku kaimansa oli mummonsa, Marit Stöenin, hoidossa; "Stöan muori" oli jäänyt leskeksi luotsista, joka oli sikäläisellä rannikolla hankkinut hyvän nimen. Marit asui ylhäällä "vuorella", siis kartanosta vasemmalla, ja Tomasine päätti etsiä lapsen näkyviinsä. Mutta mitään kiirettä ei sillä ollut; hän tekisi sen jonakin sunnuntaina kauniin ilman sattuessa. Mutta toisena sunnuntaina toisensa jälkeen osui olemaan kehno sää, niin että ehdittiin jo täyteen kesään, ennenkuin tuli sellainen pyhäpäivä, joka antoi hänelle halun lähteä; Andreas Berg lyöttäysi mukaan.

Tie sinne oli sama, joka vei vasemmalle torilta uuden hautuumaan ohi edelleen sisämaahan. Mutta poikettuaan "vuorelle" päin he joutuivat pikemmin kaatopaikalle kuin tielle. Niihin aikoihin asti oli kaupunkien pikkueläjien annettu rakennella ja asustaa mielensä mukaan; juuri nyt siellä kuitenkin tehtiin oikeata tietä.

Alhaalla rannassa oli vene veneen vieressä niin tiheässä kuin mahdollista, sillä täällä vuoren vasemmalla puolella ne olivat suojassa. Veneissä ja näiden ympärillä hyöri epälukuinen liuta lapsia, parhaasta päästä pieniä, metelöiden kuin tuhannesta kurkusta. Tomasine aprikoitsi, oliko tuolla sekin, jota hän etsi; hän katsoi jokaista villiintynyttä vastaantulijaa kasvoihin, nähdäkseen tuttuja piirteitä; erittäin hauskaa se ei ollut. Pörröiset tenavat kerääntyivät parveksi hänen ympärilleen, kun hän tiedusti Marit Stöeniä, ja vähintään kaksikymmentä viittasi ylös, korkealle ylös; mutta hänen oli mahdoton erottaa, mitä he kaikki yhteen suuhun sanoivat. Pysähtyä ei hän myöskään tahtonut, vaan alkoi Andreas Bergin kanssa nousta noita korkkiruuvin kierteitä ylös; mellakka seurasi häntä herkeämättä takaa päin, mutta ei yksikään lapsista, mistä hän päätti, ettei kenelläkään heistä ollut Marit Stöenin kanssa mitään tekemistä.

Polku oli kulunut itse kiveen, paikoitellen paranneltuna askelmalla tai parilla, toisin paikoin taas kallioon kiinnitetyillä portailla. Tie kiersi oikealle ja vasemmalle, vasemmalle ja oikealle; ei ollut neljääkään taloa samassa rivissä. Ja kuinka eriskummaisia olivatkaan monet niistä! Niin, olipa joukossa sellaisiakin, jotka oikeastaan olivat lautavajalla lisättyjä laivankeittiöitä. Monissa taloissa oli toisen huonekerran portaat talon ulkopuolella, joissakin ne olivat jälkeenpäin rakennetun kuistin katolla. Useat talot olivat siten rakennetut, että alakerran ulko-ovi oli länsipuolella ja raitti siellä oven tasalla, mutta yläkerran uloskäytävä itään päin, sillä sielläkin oli tie oven tasalla.

Melkein kaikissa taloissa oli merkillisiä lisäkkeitä, enimmäkseen poikki sahattuja veneitä pystyyn nostettuina; mutta oli kattoinakin lautaseinien tai muurattujen alusien päälle kumolleen sovitettuja veneitä. Pieniä kasvismaakaistaleita pujottelihe kaikkialla, usein mitä mahdottomimmissa paikoissa, missä ne saattoivat olla tuskin kahden kämmenenkään levyisiä. Kirpeä töryn haju, jota kuitenkin miellyttävästi heikensi tervan katku, leijaili vuorella, ennenkuin hajautuen nousi kuin hyötyisä uhrituoksu pyhätaivaalle, – näillä maailman kulmilla vallitsevan olosteluvapauden mukaisesti.

Alhaalla rannassa vilisevän lapsilauman kohu kaikui kuin tasainen kellojen pauhu, jota silloin tällöin vihloi jokin kimakka ääni; joku kukko kiekui, joku satamassa maleksiva laivakoira saattoi luskuttaa ohitse soutavalle veneelle ja saada vastauksen toiselta villaturkilta, joka kavahti koivilleen täällä ylhäällä. Muuten oli aivan hiljaista; he kuulivat vain omien askeltensa rauskahtelevan kivipinnalla ja ylemmäksi päästessään lisäksi kiukkuista lapsen kirkunaa. Tomasine katseli saarten ja salmien yli aina ulapalle asti, joka kaukana alhaalla päilyi kirkkaana kuvastimena. Kaupungin kaduilla näyttäysi joku yksinäinen kävelijä ja toisin paikoin pieniä lapsiryhmiä, mutta ne olivat niin etäällä, ettei mikään ääni voinut sieltä tunkeutua tuon ihan alla kohisevan meurun läpi tänne ylös. Oikealla näkyi kartano, joka juuri lähetti ensimmäisen haikunsa keittiön savutorvesta. Täällä hänen ympärillään olivat kaikki savutorvet jo aikaa tuprunneet; kaupungissakin elpyi vähitellen yksi ja toinen toimintaan.

Päivä oli lämmin; he ponnistelivat ja hikoilivat vuoren kupeella, ja hän ajatteli niitä, jotka raskaasta työstä joka ilta nousivat nämä kaksikymmentä tai kolmekymmentä, ehkä viisikymmentäkin portaikkoa ylös illalliselleen, puunhakkuuseensa ja vuoteellensa.

Hän ei kohdannut ainoatakaan ihmistä, mutta hän näki joitakuita, enimmäkseen vanhoja ukkoja imeskelemässä piippuaan kynnyksillä istuskellen; työmiehet kai nukkuivat ennen sunnuntain puolipäivällistä, naisväki liesien ääressä askarteli. Siellä täällä näkyi sentään joku joutilas tyttö istumassa portailla ja juttelemassa toisen kanssa, joka oli kaiketi tullut illan hauskuttelusta sopimaan. Tai joku nuori meripoika saattoi piippu suussa ja kädet taskuissa nojailla seinustalla puhellen tytön kanssa, joka häveliäänä seisoi hänen edessään. Hiukan yli puolitien päästyään hän tapasi joukon tyttöjä ja poikia, enimmäkseen puolikasvuisia, lojumassa ja istumassa ison paaden ympärillä. Ei mitään mellastusta, ei edes puhelua; hän ei heistä tiennyt, ennenkuin oli ihan heidän lähellään. Pahimmassa löyhkässä he siinä oleilivat, mutta se ei tuntunut heitä häiritsevän. Mitä hommaa saattoikaan heillä olla? Mikään ei ilmaissut sitä. Hän kysyi heiltä tietä. Jotkut kohottausivat hiukan; yksi ainoa vanhempi vastasi, osoittaen punaista taloa, jossa oli valkoiset ikkunalaudat. Tomasine oli juuri puhdistanut kakkulansa ja silmäili nyt taloa; mutta hän näki myöskin selvästi kaikkien kasvojenilmeistä, että jok'ainoa tunsi hänet, että jok'ainoa oivalsi, mitä hän Stöan muorista tahtoi. Mutta yksikään ei hiiskunut mitään; kuitenkin hän kuuli hiukan tirskunaa ja supattelua, kun oli ehtinyt edemmäksi.

Hän kysyi Bergiltä, mitä kummaa he saattoivat puuhata, kun olivat noin hiljaisia, ja Berg arveli, että pojat pelasivat korttia ja tytöt katselivat. Mutta oli juuri aamusaarnan aika, niin että he piilottivat kortit silloin, kun vieraita meni ohitse. Tomasine johtui ajattelemaan, mitä eroa oli pienen norjalaisen kaupungin työkansan ja ulkomaisen suurkaupungin alhaison välillä, ja palautti mieleensä monia muistoja. Mutta tämän ohella häntä ajattelutti jokin muukin, jokin vastenmielinen; se ei tahtonut heittää rauhaan; – hyväinen aika, mitä se oli? Niin, se oli tuo ylhäältä mäeltä kaikuva kiukkuinen lapsen kirkuna. Nyt lähemmäksi tultuaan hän tunsi sen, se toi tuskaa mukanaan; sehän oli hänen poikansa vanhaa jollotusta! Niin, sitä se oli! Siinä määrin sama äänensointu, tahti, tarmo, että se pisti ja vihloi; eihän toki pojan sisar siellä ulvonut häntä vastaan?

Lämmin oli hänen ennestäänkin, ja nyt hän alkoi ihan kuin hehkua. Vanhaa pelkoa tunkeusi häneen heti, sekavia ajatuksia menneiltä päiviltä, taisteluista poikansa kanssa… "Mutta rouva, tehän kävelette liian kovaa!" Andreas Berg sitä huusi alhaalta mäenrinteeltä.

Hän tuskin näkikään Bergiä, kakkulat olivat täyttyneet; hän otti ne nyt nenältään, kuivaili kasvojaan ja niitä, huohotti ja nauroi väkisinkin. Berg tuli verkalleen ylös. Lapsenporu pysyi kuitenkin ennallaan, mutta nyt järjilleen tultuaan hän älysi, että se tuli ylempää, kun taas Marit Stöenin talo, punainen talo valkoisine ikkunalautoineen, näkyi melkein hänen edessään mäessä vasemmalla; se oli isoin täällä ylhäällä, ja olihan se osoitettu hänelle, hän ei voinut erehtyä. Hän tunsi mielensä ihan keventyneeksi, kun lähti astumaan sitä kohti.

He eivät päässeet sinne suoraan, vaan heidän piti tehdä kierros ja tulla takaisin pitkin Marit Stöenin ryytimaan aitaa, joka oli maalattu sekin, jos kohta jo jokseenkin kauan sitten. Talon kaksi ikkunaa olivat merelle päin; täältä avautui suurenmoinen näköala. Mutta ovi oli päätyseinässä vasemmalla; sen ulkopuolelle oli rakennettu kuisti, johon johti pari porrasastuinta.

Ihan hiljaista sisällä ja ulkona, mutta lastenhälinä alhaalta ja lapsenkiukku ylhäältä kohtasivat toisensa ilmassa. Kasvismaa, jota myöten he kulkivat oli laajin, jonka he olivat vuorella nähneet. Oikeastaan ei se eikä talo ollut sellainen, mitä nimitetään "vauraaksi", mutta täällä oli siistiä, tai miksi sitä sanoisi… Tomasine ei heti löytänyt oikeata määritelmää, sillä nyt hän näki tummatukkaisen, vilkaskatseisen, ihmettelevän lapsen, joka juuri nousi kynnykseltä helmassaan, jotakin minkä hän hellitti livahtaakseen sisälle tupaan. Heti jälkeenpäin näyttäysi vanhanpuoleinen, pitkä nainen, jolla oli vielä suorimaton tumma tukka ja vielä pesemättömät kauniit, älykkäät kasvot. Vaimo tunsi paikalla Tomasinen, joka nyt nousi ylös portaita kuistille. Vaimo hymyili. "Tuleeko rouva siis meille?" sanoi hän.

Tomasinen piti taas puuhata ainaisten kakkulainsa kanssa. Ja hänen asettaessaan niitä nenälleen oli vaimo järjestänyt tuvassa niin paljon kuin oli voinut, sillä tyttönen riippui hänen liepeissään molemmin käsin, aina pysytellen poissa vieraan näkyvistä, kiepahtipa vaimo minne päin tahansa. Andreas Berg jäi ulkopuolelle.

Marit Stöen pyyteli anteeksi, että täällä oli niin siistimätöntä. Hän teki sen miellyttävällä äänellä ja luontevasti. Olihan jo puolipäivä lähenemässä, joten täällä pitäisi olla toisin, puheli hän, mutta täällä oli edellisenä iltana ollut tanssihuvien tapaiset; "nekös malttaisivat vähällä heittää". Ei hän voinut rouvaa kamariinkaan pyytää, sillä siellä oli vielä kehnompaa, hän nauroi. Hänellä ei ollut aivan vähäisiä tuloja tuvasta ja kahvin myynnistä, hän lisäsi. Tupa oli tilavin tällä vuoren kulmalla, ja "vuori on ikäänkuin kahtia jaettu, sillä tämänpuolelaiset eivät tahdo olla missään tekemisissä tuonpuolelaisten kanssa", hän naureskeli.

Tomasine Rendalen oli istuutunut, mutta kun hänen piti ryhtyä silmäilemään ympärilleen tuvassa, huomasi hän kakkulain taaskin tehneen tenän; hänen oli kai tullut lämpimämpi kuin hän tiesikään. Näitä pyyhkiessään hän kysyi lapsen äitiä. Vaimo vastasi, että "Petrea" oli naimisissa.

"Naimisissa?"

"Niin, perämies Aslaksenin kanssa." Hän oli perin kelpo poika, vakuutti vaimo, "joka viimein tahtoi hänet". He eivät enää asuneet täällä, hän kertoi ja selitti juurta jaksaen, millaisissa oloissa he elivät; Aslaksen saisi pian laivan.

Lapsi pilkisti silloin tällöin mummon liepeiden takaa, ja joka kerta Tomasine tarkasteli häntä. Hänellä oli tumma pörrötukka, ihan kuin mummolla, ja hän oli muuten sekoitus John Kurtia ja sitä, joka seisoi hänen edessään, – sekoitus, joka vaikutti – niin, hän ei voinut sille mitään: se vaikutti vastenmielisesti. Ja kuitenkin lapsi oli kaunis. Silmät olivat Kurtin tuimat silmät, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta silti niissä oli jotakin nauravaa.

"Lapsi jää siis sinun luoksesi?" kysyi Tomasine ja osoitti päivän varjollaan sinne päin, mihin tämä oli kätkeytynyt.

"Niin, lapsesta on kylläkin huolta pidetty", vastasi mummo, saaden käsiinsä pienokaisen pään. "Ensiksikin John Kurt maksoi Petrealle, oitis kun hän onnettomuuteen joutui, ja toimitti niin prameat ristiäiset, että ihan hävettää. Ja sitten hän antoi sille sadan taalerin säästöpankkikirjan, ja isän kuoltua se sai samanlaisen lisää, jossa oli toinen mokoma."

Ja Marit Stöen itki. Itki kiitollisuudesta, kun John Kurt oli omalle lapselleen antanut kaksisataa taaleria. Tomasine ei tähän hetkeen asti ollut aavistanutkaan sellaista asiaintilaa. "Onko teillä niistä rahoista vielä jäljellä?"

"Onko meillä niistä rahoista vielä jäljellä?" nauroi Marit. "On toki! Pikku pahainen ei toden totta olisi voinut niitä kaikkia kuluttaa, eihän, lapsonen?" Hän nauroi, sai taas kiharapään käsiinsä ja veti sen esille, mutta lapsi livahti jälleen heti taakse.

"Eikö lapsi ole kovin tiellä, kun sinä olet yksinäsi ja joudut tekemään työtä?"

"Eipä vainkaan. Me emme pidä kovinkaan suuresti lukua, emme. No, istukoonpa nyt siinä", hän sanoi ja kääntyi puolittain, hymyillen katsellakseen takanaan kyyröttelevää lasta.

"Onko hän helppo vaalia? Eikö hän ole kiukkuinen?"

"Hoo, parahiksi", nauroi Marit; "on se muuten hauskakin, raukka". Nyt hän veti lapsen väkisin esille, mutta pienokainen rimpuili vastaan. "No, älähän nyt ole niin höperö!"

Mutta Tomasine ei välittänyt joutua lähempään kosketukseen lapsen kanssa, vaan nousi sen vuoksi ja silmäili ympärilleen tuvassa. Savuhormi oli perällä kamarinpuoleisessa nurkassa; ikkunan ääressä oli pöytä ja sillä aamiaisen rippeitä, kahvikuppi ja puuronpalasia sisältävä maitokulho. Vastapäisellä seinällä, siis savuhormin ja sen seinän välillä, jossa ovi oli, riippui joitakin valokuvia ja kiinni naulattuna pari maalausta. Valokuvat esittivät kai Aslaksenia ja Petreaa – rouva Rendalen astui katsomatta niiden ohi; maalauksista toinen kuvasi isoa laivaa täysissä purjeissa, toinen Ranskan uutta keisaria ja keisarinnaa. Jälkimmäisestä ei Tomasine vielä ollut mitään kuvaa nähnyt, joten hän siirtyi sitä silmäilemään. Isonenäinen keisari näytti olevan neljänkolmatta vuoden vaiheilla, hänen puolisonsa oli puolialaston, mutta hän oli kuitenkin hyvin viaton pikku tyttönen, tuskin kuudentoista vuoden iässä.

"Ne ovat sellaisia, joita käydään kaupalla", selitti Marit. "Minusta tuntui hupaiselta saada keisarinna seinälle, sillä eihän hän ikäänkuin ollut syntynyt sellaiseen. – Niin, eikäpä keisarikaan."

Tomasine, joka nyt oli tullut avoimen oven kohdalle, kysäisi: "Mutta,

Herra armahda, kuka se on tuo lapsi, joka kirkuu lakkaamatta?"

Marit nauroi: "Hoo, se on Lars Tobiassenin poika, se."

"Hän ei tee muuta kuin kirkuu, hän", kuului äkkiä pienokaisen ääni mummon liepeiden takaa; hän oli innoissaan pistäytynyt ihan esille. Mutta omaa ääntänsä kauhistuen hän nyt pisti päänsä isoäidin liepeisiin.

"Tunteeko rouva Lars Tobiassenia?" kysyi Marit.

Tomasine kävi tarkkaavaksi. "En. Mikä hän on?"

"Sitä ei ole helppo sanoa", vastasi Marit, "sillä se on niin monta lajia. Se vasta on kova juomaan. Nyt viimeksi kuuluu ruvenneen teurastajaksi. Sanovat, ettei siinä ammatissa pidetä kovinkaan tarkalla… Eikö rouva ole sitä koskaan nähnyt?"

"En; mutta miksi sitä kysyt?"

"Voi, saanenkohan sitä sanoa?" Hän silmäili Tomasinea veitikkamaisesti.

"Mikä estäisi?"

"Niin, minähän sanon vain, mitä muut sanovat, minä. Minä en sitä suinkaan ole keksinyt!" nauroi hän. "Mitä sitten?"

"Sanovat, että se on Kurt, sekin; niin, ei näitä viimeisiä, mutta hiukan etäämpää." Hän näki sanojensa vaikuttavan Tomasineen ja lisäsi nokkelasti: "Ehkä se on pelkkää lorua. Se ei ole vähääkään niiden näköinen, jotka minä olen nähnyt. Tämä on oikea tappelupukari, tämä näin."

"Semmoisia ovat jotkut Kurtitkin kyllä olleet", vastasi Tomasine, sanoakseen jotakin, ja hän astui ikkunaan katselemaan ulos.

"Niin, kyllä olen kuullut", sanoi Marit; "niitä kuuluu olevan ikäänkuin kahta lajia, toiset paksuja ja mustia ja toiset taas luisevia. Mutta hyviä ne ovat sentään olleet, – useimmat niistä. Sanokoot ihmiset mitä sanovat, mutta köyhää kansaa kohtaan – ", hänen kätensä tavoitti lasta.

Tomasine oli samassa kääntynyt ja teki nyt merkin Maritille. Ikkunasta he näkivät kasvismaan aidan takana joukon väkeä; siellä seisoi myöskin Andreas Berg, ja hän puhutteli muutamia heistä, kenties pidättääkseen heitä siellä, jotta he eivät olisi tunkeutuneet ovelle. Ne olivat enimmäkseen puolikasvuisia, ja Tomasine näki heidän olevan samoja, joiden ohitse hän oli tuolla alhaalla tullut, – jotka olivat lojuneet ja istuneet paaden ympärillä; kenties niitä oli tullut lisääkin. Kaikki seisoivat tähystellen ikkunaan päin.

"Hei, mitkäs markkinat tässä tulee!" sanoi Marit.

"Näetkö tuota vaaleakiharaista, repaleista poikaa?" tiedusti Tomasine.

"Kyllä, näkeehän tuon." Tomasine kuuli äänestä, että Marit tiesi, mitä Tomasine tahtoi tietää. "Sehän on nuoren konsuli Fürstin poika, se; ei se sitä isäkseen valehtele, eipä vain", – ja se oli totta, sillä noiden vaaleiden, kiharaisten hiuksien ja noiden nauravien silmien kanssa oli Tomasine tanssinut monta, monta kertaa. Hän sävähti hehkuvan punaiseksi. "No, hyvä Jumala, eihän rouva sille mitään mahda."

"Mutta nyt kysyn minä rouvalta. Tunteeko rouva tuota tyttöä tuolla, joka seisoo ja pitää liepeitänsä koossa käsillään? Hän on kai repinyt helmanauhansa, raukka, … tuo tuolla taempana, melkein pelkkä paita yllään – jonka tukka ei ole keltainen eikä punainen ja joka on niin tavattoman valkeapintainen? Katsokaa, tuo tuolla! No, eikö rouva voi nähdä, mikä se on?" – Sen oli Tomasine nähnyt jo aikaa sitten, suurista ulkomaisista opistoista oli hänellä pitkällinen harjaannus tuntea vanhempia lapsista ja lapsia vanhemmista; mutta hän oli vaiti. "Niin, siinä on niin täysi röökynä Engel kuin missään näkee, onpa vainenkin!" nauroi Marit; "vaikk'ei tuo kahisekaan silkissä". Tomasine vetäytyi pois ikkunasta. Marit nauroi, eikä nyt ilman häijyyttä. "Onpa hiukan sekavaa oltavaa täällä vuorella."