Читать книгу Liput liehumassa - Bjørnstjerne Bjørnson - Страница 9

Niinä päivinä tuli useita hänen äitinsä ystävättäriä ja hänen omiansakin ilmaisemaan osanottoaan ja tarjoamaan apuansa. Mutta hän ei ollut kotona kenellekään. Hän oli sinä ehtoopäivänä, jolloin oli istunut sisälle teljettynä, vaatteet, nuoruus, itsekunnioitus riistettynä, hengestään vapisevana, – hän oli muistellut, että samaan aikaan John Kurt istui päivällisillä kaupungin parhaassa seurassa. Elleivät seurapiirit olisi hyväksyneet John Kurtia, ei hän ikinä olisi nyt siinä istunut, niin kokematon kouluneiti kuin olikin. He olivat melkein yksituumaisesti luovuttaneet hänet, Tomasinen – se oli oikea sana. Ja mikäli hän tiesi, olivat he kuitenkin pitäneet hänestä ja tunteneet kunnioitusta häntä kohtaan! Hän ei tahtonut heitä enää nähdä! Jos hän olisi ollut vapaa, olisi hän karannut maasta.

– Hänen oma vikansa? Hän näki sen, näki sen! Hän ei enää tahtonut näyttäytyä ihmisille…

– Nyt hän oli vapaa! Mutta nyt sitoi jokin uusi; kamala epätietoisuus: – kantoiko hän lasta vai ei?

Hän kenties toimittaisi maailmaan mielettömän ihmisen hänkin? Sillä nyt, kun mies oli poissa, hän tahtoi väkisinkin ajatella, että hän oli ollut hullu, – kuten monet hänen suvustaan. Synnyttäisikö hänkin lapsen, joka olisi muodostunut jos jonkinlaisista aineksista? Ja olisi sitten koko ikänsä sidottu siihen? Syystä että nuo tuolla alhaalla kaupungissa olivat hänet hylänneet? Ja hän ei ollut ymmärtänyt itseään? – Hän tuli muutamissa viikoissa entisen itsensä varjoksi.

Ihmeellistä: melkein heti, kun epätietoisuus muuttui varmuudeksi, että hän kantoi lasta, että hän oli äiti, tuli juhla-aika ja sen mukana päättäväisyys. Hän ei ymmärtänyt, miksi hän ei ollut ennemmin älynnyt niin selvää, niin itsestään johtuvaa asiaa. Hänen sydämensä alla elävä olento ratkaisisi. Jos siitä tulisi kuvatus, niin kaikki olisi lopussa; hän ei tahtoisi elää vaaliakseen sellaisen isoksi. Mutta jos lapsessa esiintyisi hänen kunniallinen sukunsa ja isän parempi osa, vaikkakin sekoittuneena, oli pidettävä suuren suurena siunauksena, että hän nyt sai yksinään sen pitää. Hänen tuli siis odottaa nähdäkseen ja sillä välin tehdä työtä.

Tomasine oli herännyt, ja tästä lähtien alkoi jotakin luontaista suuruutta kehittyä hänessä.

Yksinään oli hän kestänyt ulkonaisen ja sisäisen taistelun; yksinään hän vakaannutti itsensä. Se vei aikaa, sillä hän ei ollut nopea ajatuksiltaan. Mutta levottomuus oli poissa; hän söi, lepäsi ja oli jälleen liikkeellä. Siten hän pääsi eräänä päivänä kaikin puolin valmiiksi tuumittelustaan.

Ensin hän kutsutti luokseen kasvitarhan hoitajan. Hän oli aika komea, vaaleaverinen mies, jossa itsepuolustus oli kehittänyt päättäväisyyttä, sillä hän ei ollut kukaan muu kuin se Andreas Berg, jonka pyhätakin John Kurt oli silponut; hän oli ollut kartanossa siitä asti. Andreas Berg oli saanut kokea paljon vanhan, pikaluontoisen Kurtin aikana, joka muuten epäilemättä olisi tehnyt hänet perillisekseen, ellei poika olisi palannut kotiin. Sittemmin hän oli kestänyt kaikki tämänkin oikut ja purkaukset.

Tomasine pyysi häntä istuutumaan. Hän kysyi, oliko hänellä mitään muuta suunnitelmaa kuin jäädä hänen palvelukseensa. – Ei; hän halusi jäädä, – jos rouva Kurt tahtoi. – Voiko hän siis luottaa häneen? – Kyllä, rouva Kurt voisi varmasti luottaa.

Jälkimmäinen tahtoi nyt ensiksikin pyytää, ettei Andreas enää puhuttelisi häntä rouva Kurtiksi, vaan rouva Rendaleniksi, ja että hän myös suostuttaisi muutkin käyttämään rouva Kurtin sijasta rouva Rendalenia. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa, – toisen silmät epävarmasti leimahtelevina kakkulain takaa ja toisen kummastuksesta suurina. Mutta nähdessään sitten hänen silmälasiensa vähitellen täyttyvän, kun kyynelet eivät päässeet vapaasti valumaan – hänen litteä nenänsä sai lasit painamaan poskiluuta – , kiirehti Andreas Berg sanomaan: "Hyvä, se tapahtuu!" Toinen otti nyt kakkulat nenältään, kuivasi ensin silmänsä, sitten silmälasinsa, antoi itselleen kylliksi aikaa, ennenkuin joutui seuraavaan asiaansa. Sillä välin vilahti jotakin kylmää kasvojen yli.

"Hyvä Berg", sanoi hän ja asetti kakkulat nenälleen, "ettekö voi kaikessa hiljaisuudessa, niin ettei kukaan sitä huomaa, saada suvun muotokuvia, kaikkia maalauksia täältä, sillä minä en osaa niissä aina tehdä eroa, – poltetuksi tai muulla tavoin hävitetyiksi, ettei niitä enää ole olemassa? Ja niin pian kuin mukavasti käy päinsä? – Ymmärrättekö minua?"

"Kyllä, rouva. – Mutta – ?"

"Mitä tahdotte sanoa – ?"

"Se käy pulmalliseksi, kun ei kukaan saa sitä huomata – ?"

Toinen mietiskeli. "Jos joku huomaakin, niin huomatkoonpa, Berg."

"Hyvä; sitten se tietysti tapahtuu."

Ja se tapahtui, – hirmuisesti käryten palaneelta palttinalta, palaneelta nahalta ja muulta palaneelta. Hiljainen tuuli tuuditteli käryä eräänä päivänä yli koko kaupungin; se löyhkäsi melkein jokitörmän työmaille asti.

Sitten hän pyysi isäänsä muuttamaan ylös hänen luokseen koko perheen kanssa. Se tapahtui heti. Hän antoi omansa ja heidän taloutensa hoidon vanhalle Marianelle ja auttoi tätä siinä, missä toinen halusi. Perhe asui hänen kamariensa takana olevissa huoneissa.

Heti jälkeenpäin oli kaupungin sanomalehdissä seuraava ilmoitus:

Rouva Tomasine Rendalen aloittaa jälleen opetustuntinsa englannin-, ranskan- ja saksankielissä. Lähempiä tietoja saa Kartanosta.

Laillisestikin hän muutti nimensä. Tuntiensa ulkopuolella, joita hänellä oli niin paljon kuin halusi, hän opiskeli kirjanpitoa ja piti piankin itse tulo- ja menotiliä kasvitarhasta, karjasta ja taloudesta. Samalla hän alkoi opiskella hiukan kaikkea sitä, mistä piti kirjaa; hän tahtoi aikanaan kyetä olemaan mukana tekemässä päätöksiä. Kenties hän ei koskaan tulisi noita tietoja käyttäneeksi; mutta tätenhän hänelle riitti puuhaa.

Hänelle ei jäänyt ollenkaan aikaa hautomisiin; toistaiseksi se oli tärkeintä. Hän vaipui uneen heti, kun laski päänsä pielukselle, niin väsynyt hän oli joka ilta, ja kaikkien kauttaaltaan terveiden ihmisten tavoin oli hän vilkkaan valpas, kun avasi silmänsä, ja melkein heti kylvyssä.

Kaikki tämä ei kuitenkaan voinut estää sitä, että ajan joutuessa pitemmälle kävi yhä raskaammaksi se salainen ajatus, joka häntä kalvoi. Hän oli hävittänyt kaikki Kurtien suvun kuvat; hän oli ympäröinyt itsensä omalla suvullaan. Joka kerta, kun ajatus edellisestä hiipi esille, pani hän sen vastapainoksi jotakin jälkimmäisestä. Hän ei tuntenut äitinsä sukua, mutta hän oli lapsena Rendalenissa nähnyt isänsä sukua ja kuullut sen vaiheet. Siinä ei ollut mitään merkittävää; tasainen, hiukan raskas luonnonlaatu oli silloin tällöin, päästyään liiankauan kiusaantumaan tai jouduttuaan äärimmäiseen ahdinkoon, riistäytynyt johonkin repäisevään, mutta muutoin säyseän kestävästi uurastanut ja askarrellut.

Mutta kaikki, mitä hän siitä tiesi, niin näkemänsä kuin kuulemansakin, asetti hän tuota vastaan, joka pyrki Kurtien taholta esille. Tämä oli tummaa; hänen oma sukunsa loi parhaasta päästä valoisia kuvia, vaaleita olentoja, valoisaa olemusta. Hän sai sellaisen tottumuksen siirrellä pois kuvia ja loihtia sijalle toisia, että samassa silmänräpäyksessä, kun joku Kurteja koskeva muisto pyrki esille, hääti sen kulmakarvaton, vaaleaverinen valtias. Seurauksena oli varsin luonnollisesti, että tumma tai vaalea väri tuli hänelle ratkaisevaksi; ulkonaisesta tuli sisällinen; lapsen ensimmäisen näkemisen täytyi riittää ratkaisemaan äidin koko elämä. Ja sitten hänen koko tuskansa keräysi tuohon ensimmäiseen silmänräpäykseen.

Mitä lähemmäksi suuri hetki tuli, sitä ahdistavammaksi kävi tämä tuska. Tavallinen hommailu ei enää riittänyt sitä huumaamaan; hän erkani oppilaistaan ja otti osaa työhön sisällä ja ulkona. Kevät oli sinä vuonna myöhäinen; innoissaan hän vilustutti itsensä, uhmasi vastaan niin kauan, kunnes hänet pidätettiin sisälle ja toimitettiin hiessä makuulle, – ja silloin tuska heti pääsi voitolle, niin että hän ennen aikojaan luuli synnytysoireiden tulleen ja joutui ihan suunniltaan.

Hän alkoi heti kilvoitella John Kurtin kanssa. Ja kun hän peräti voipuneena tuli jälleen tajuihinsa, ei tuska silti päättynyt. Lapsen ensimmäinen näkeminenhän riittäisi, ja se oli hänen hädässään ja epätoivossaan saanut sen merkityksen, että tumma tai vaalea tukka ratkaisisi. – Jos se on tumma – ajatteli hän, – niin olen tuomittu; silloin en kykene taivuttamaan lasta. Ja se tulee tumma; tuo suku on niin voimakas; sen raju väkevyys on painanut liian syvän jäljen minuunkin; sen mielikuvitus varjostaa minut tällä hetkellä; minä en saa ajatelluksi sitä, mitä tahdon.

Sitten vastasi lohduttavasti ääni hänen sielussaan, että vanha Konrad Kurt oli kuitenkin ollut kelpo mies; Kurteissa oli hyviäkin voimia. – Entä jos ne toistamiseen kerääntyisivät lapseen, joka syntyy? Joskaan eivät sekoittumattomina – en vaadi niin paljoa! – niin kuitenkin vallitsevina. – Hän rukoili sitä, voi, kuinka hartaasti, kunnes muisti, että se oli myöhäistä. Se oli varmasti jo aikaa sitten ratkaistua.

Äärettömyydessä näyttäysi kaula, joka kumartui hänen ylitseen. Ensimmäisen Kurtin muotokuvan kaula. Ahdistettu käytti vanhaa taitoaan, oman sukunsa muotojen työntämistä sitä vastaan; mutta ne eivät totelleet, vaaleaveriset! Kaula jäi paikoilleen kuin jäikin. Siihen ei sillä ollut mitään oikeutta; kenelläkään suvussa ei enää ollut sitä kaulaa, ei Konrad Kurtilla, ei Johnilla. "Mutta ottakaa toki se kaula pois!" kirkui hän ympärillään olijoille. Sanat "pois, ottakaa pois!" loivat uusia mielikuvia. Heti tuli nimittäin John Kurt julistamaan, ettei hän suinkaan suostuisi lähtemään pois; häntä ei, piru hääriköön ja hyöriköön, Tomasine saisi pois. Hänen valkoinen otsansa säkenöitsi. Hän sadatteli niin, että pelkät "ärrät" parahtelivat ja sorahtelivat. Ihan hänen poskensa vieressä. Häntä voivutti tämä sisäinen taistelu siinä määrin, että kun synnytyskivut todella alkoivat, oli se kevennystä, sillä voimallisesti ne työnsivät syrjään kaiken muun. Ei enää mitään kuumetta; heti ihan terveenä hän keräsi urhoollisesti kaikki voimansa, mutta ne olivat vähäisemmät, kuin kukaan aavisti. Sen vuoksi kesti kauan, ennenkuin hän kuuli heikon kitinän ja "Poika, rouva! Te olette saanut pojan!" ja sitten lempeästi ja viihdyttävästi: "Tomasine, sinä olet saanut pojan."

Hiljainen riemu oli täyttänyt hänet heti, kun oli loppuun taisteltu; nyt se kohdistui sanaan "poika"; hänellä oli poika. Sitten tätä riemunaaltoa kohtasi tuskan vastalaine. "Tukka?" sai hän ihan hiljaa kysytyksi; hän ei jaksanut enempää. – "Punainen, rouva."

Hänellä oli hämärä aistimus, ettei se siis ollut tumma eikä vaalea, kenties kuitenkin pikemmin tumma. Se ei ollut selvillä, … se oli… hän vaipui hiljaisesti pois kaikesta.

Toiset eivät sitä pitkään aikaan huomanneet, sillä kukaan ei olisi osannut ajatella, että tämä luja olento makasi pyörryksissä. Siksi kesti kauan, ennenkuin hänet saatiin hereille. Ja silloin vallitsi kauhistus.

Vasta jälkeenpäin hän sai tietää, mitä oli tapahtunut, – miksi aika-ajoin hämärsi, miksi hänellä oli jotakin mustaa muistissaan.

Lapsi oli jäykistynyt, ja he nostivat sen ylös hänen luokseen. Mutta ei kyllin lähelle; hän ei oikein nähnyt. Merkki, että heidän piti tulla lähemmäksi; mutta se oli niin pulmallista; hän ei saanut sitä aikaan äänellään; ei päällänsäkään, ja kättä hän ei muistanut, tai se ei totellut. Mutta joku sen ymmärsi ja kohotti lapsen ylös, niin että se koski hänen poskeensa, siihen, mihin sen isä oli viimeksi hengittänyt. Nyt hän tunsi jotakin pehmeätä, jotakin lämmintä, jotakin hienoa; hienointa, mitä hänen ihonsa oli nivellyt. Hän kuuli kulahduksen, piipahduksen, ja nyt hän näki… kulmakarvat, omansa, sukunsa vaaleat, hajalliset harjakset.

Se oli liian paljon, – liian paljon hyvää. Se oli liian suurta onnea.

Veri kiersi rivakammin; pian tulvi lämpöä poskiin, kyyneliä silmiin. Hän makasi hiljaisesti itkien, pienoisen yhä ollessa kiinnittyneenä hänen äidilliseen rintaansa.

Hän siis Jumalan avulla koettaisi itse tehdä muun.