Читать книгу Hypatia, eli Uusia vihollisia vanhassa hahmossa - Charles Kingsley - Страница 13

Sillä välin oli Filammon goottineen yhä liukunut myötävirtaan. He sivuuttivat toisen toisensa perästä ikivanhoja kaupunkeja, jotka nyt olivat kuihtumassa, ja kanavan suita, jotka, kuten edellisetkin, nyt olivat roomalaisten sorto- ja kiskomispolitikan vaikutuksesta nopeasti rappeutumassa samoin kuin ne pellotkin joita ne kastelivat. Eräänä iltana saapui venhe lopulta suureen Aleksandrian kanavaan. Yön aikana meloivat he yli Mareotisjärven syvyyksien, joissa tähdet kiiluen tuikkivat, ja seuraavan aamun sarastaessa huomasivat olevansa keskellä maailman suurimman merisataman lukemattomia mastoja ja meluisia laivasiltoja. Muukalaisten kirjavat parvet, kaiken maailman kielten surina, suunnattomat kauppatavara- ja vehnäkasat, jotka kuivassa ilmassa olivat taivasalla, Roomaan lähtevien jyvälaivojen muodottoman suuret rungot, jotka monikerroksisina törröttivät korkeina kuin uivat palatsit, taampana sisäsataman rakennukset — kaikki nämä ja sadat muut ihmeet saivat nuoren munkin ajattelemaan, ettei maailma ainakaan ensi silmäyksellä näyttänyt hyljättävältä. Hedelmäkasojen edessä, jotka markkinavenheet olivat tuoreina kaupunkiin tuoneet, näkyi laivasilloilla laumottain mustankiiltäviä neekeriorjia, jotka auringonpaisteessa loikoen ja kompasanoja lennätellen pälyivät ostajaparviin tutkivasti ja omalla tavallaan keimaillen. Eivät he ainakaan näyttäneet olevan sitä mieltä, että muutos erämaan aherruksista kaupungin ylellisyyteen olisi muutos pahempaan. Filammon käänsi silmänsä pois turhuutta katselemasta; mutta minne hän katseensa suuntasikin, uutta turhuutta se vain kohtasi. Tämä uusien esineiden paljous pani hänen päänsä pyörälle ja kaikkialta kuuluva melu huumasi hänen korviaan. Vähältä piti, ettei hän senkään vertaa kyennyt tyyntymään, että voi käyttää hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta päästä pakoon vaarallisilta seuralaisiltaan.

"Halloo!" huusi Smid, aseseppä, kun Filammon töytäsi laivasillalle johtaville portaille, "et kai aijo juosta tiehesi jättämättä meille hyvästi?"

"Jää minun luokseni, poika", Wulf vanhus virkkoi. "Minä pelastin sinut ja sinä olet minun mieheni."

Filammon pysähtyi empien.

"Olen munkki ja Jumalan mies."

"Eihän se esteenä liene. Minä teen sinusta soturin."

"Aseet, joilla taistelen, eivät ole lihasta ja verestä, ne ovat rukoukset ja paastoaminen", vastasi Filammon parka, joka jo tunsi, että hän tuhat kertaa paremmin tarvitsisi niitä aseita Aleksandriassa kuin konsaan erämaassa. "Antakaa minun mennä! En ole teidän elämäänne luotu. Minä kiitän teitä, siunaan teitä, minä rukoilen teidän puolestanne, herra, mutta antakaa minun mennä!"

"Hän on jänishousu!" karjasi puolen tusinaa ääniä. "Miks'et antanut, meidän tehdä hänelle niinkuin tahdoimme, Wulf prinssi? Mitä muuta kiitosta voitkaan munkilta odottaa!"

"Minäkin olen hänelle vähän leikistä velkaa", Smid virkkoi. "Tässä on maksu!"

Ja varman käden heittämä tappara lensi vinkuen suoraan Filammonin päätä kohti. Parhaiksi hän ennätti väistää sen, ja ase iski hänen taakseen marmooriseinään.

"Hyvin väistetty!" Wulf tyynesti sanoi; mutta merimiehet ja markkina-akat ylhäällä rannalla kirkuivat murhasta, ja tullivirkamiehet ja sataman muut virkamiehet ja poliisit riensivät paikalle, vetäytyen kuitenkin heti takaisin kun amaali venheen keulasta jyrisi: "Ei mitään hätää, hyvät miehet! Me olemme vain gootteja ja tulemme tervehtimään prefektiä."

"Vain gootteja, te aasinratsastajat!" lisäsi Smid. Tämän pahaa ennustavan nimen kuultuaan koetti koko väkijoukko näyttää aivan välinpitämättömältä ja huomasi äkkiä, että heidän läsnäoloansa tarvittiin kokonaan toisella suunnalla.

"Antakaa hänen mennä", sanoi Wulf astuessaan portaille. "Antakaa pojan mennä! Aina kun olen johonkin ihmiseen vähän kiintynyt", murisi hän itsekseen, "olen hänen suhteensa pettynyt — ja mitäpä muuta voisin tältäkään nulikalta odottaa. Tulkaa miehet rannalle ja käykäämme ryypyille!"

Luonnollisesti Filammon, kun hänellä nyt oli lupa mennä, halusikin jäädä — ainakin käydä isäntiään kiittämässä. Vastahakoisesti hän kääntyi lausuakseen kiitoksensa niin pian kuin mahdollista ja tapasi Pelagian jättiläismäisine rakastajineen juuri nousemassa kantotuoliin. Silmät maahan luotuina lähestyi hän tuota ihanaa lohikäärmettä ja sopersi hänelle jonkun epäselvän sanan; mutta Pelagia hempeästi hymyillen heti kääntyi häneen.

"Kerro meille vähän enemmän itsestäsi ennenkuin eroamme! Sinä puhut niin; kaunista kreikkaa, oikeata ateenalaista. On hauskaa kuulla taas pitkistä ajoista omaa murrettansa. Oletko koskaan ollut Ateenassa?"

"Aivan pienenä poikasena, muistelen — tuota luulen —"

"Mitä?" Pelagia kiihkeästi kysäsi.

"Suuri talo Ateenassa — ja hirmuinen taistelu siellä — ja tulo

Egyptiin laivassa."

"Taivas!" huudahti Pelagia ja vaikeni. "Merkillistä! — Tytöt, kuka sanoikaan, että hän on minun näköiseni?"

"Minä vakuutan, ettemme mitään pahaa tarkoittaneet, me vaan sanoimme sen leikillä", ehätti muuan joukosta.

"Minun näköiseni — sinun täytyy tulla luoksemme. Minulla on sinulle jotain sanomista — sinun täytyy!" Filammon ymmärsi väärin hänen kiihkoisan äänensä. Hän teki tahtomattaan torjuvan liikkeen ja oli valmis juoksemaan tiehensä. Pelagia purskahti nauruun.

"Elä toki, poika parka, ole niin turhamainen, että epäilisit jotain. Tule vain! Luuletko, ettei minulla ole sinulle sanottavana mitään muuta kuin hassutuksia? Tule käymään luonani. Se voi olla sinulle hyödyksi. Minä asun" — hän sanoi jonkun hienon kadun nimen, joka painui vastoin tahtoakin Filammonin mieleen vaikka hän itsekseen pyhästi lupasi, ettei kutsua noudattaisi.

"Jätä nyt se villi mies ja tule", ärähti amaali kantotuolista. "Et kai aijo kääntyä nunnaksi?"

"En ainakaan niin kauvan kuin se mies, jonka kaikkein ensiksi tässä maailmassa tapasin, on elossa", Pelagia vastasi nousten kantatuoliin ja antaen samalla mitä ihanimman, valkoisen kantapään ja nilkan pistää esiin ampuakseen siten partialaisen lailla nuolen vielä paetessaankin. Mutta se ei osunut Filammoniin, jonka lukemattomat nauravat palvelijat olivat jo tunkeneet syrjään keskelle koreja, pukulaatikoita ja lintuhäkkejä. Hän oli iloinen päästessään pakenemaan häntä ympäröivään Baabeliin ja ryhtyi heti kyselemään tietä patriarkan talolle.

"Patriarkan talolle?" vastasi mies, jolle hän ensiksi teki kysymyksen. Hän oli pieni, hoikka, tummaihoinen, ja vilkassilmäinen mies, joka vieressään hedelmäkori, paistatti päivää muutamalla tukilla ja miettiväisenä papyyrussauvaansa pureskellen terävästi tarkasteli muukalaisia. "Minä tiedän sen; tietysti minä tiedän sen; koko Aleksandrialla on syytä kyllin tietää missä patriarkan asunto on. Oletko munkki?"

"Olen."

"Kysy sitte munkeilta tietäsi. Et tarvitse kauan kävellä, ennenkuin jonkun heistä tapaat."

"Mutta enhän edes tiedä mihin suuntaan on mentävä. Mitä sinulla on munkkeja vastaan, mies hyvä?"

"Kuule, nulikka! Sinä näytät olevan liian avosydäminen munkiksi. Elä sentään luulottele, että sellaisena kauan pysyt. Jos kykenet täällä kuukauden päivät kantamaan lampaannahkaa ja kiertämään kirkkoja, oppimatta valehtelemaan, panettelemaan ja rähisemään ja ottamaan osaa kapina-ja murhailveilyihin — niin silloin olet mies parempi kuin luulenkaan. Minä, herra, olen kreikkalainen ja filosofi, vaikka maallisen elämän pyörrevirta ehkä on, ja todella onkin, sulkenut taivahisen kipinäni kantajan hahmoon. Sen vuoksi, nuorukainen", jatkoi pikku mies hypäten pystyyn pölkylle kuin suuttunut apina ja tehden sauvallaan mahtavan liikkeen, "senvuoksi kannan minä koko munkkien sukukuntaa kohtaan kolminkertaista vihaa. Ensiksi vihaan minä heitä miehenä ja aviomiehenä… sillä kaunottarien — tai heidän vastakohtiensa — suosiosta olen minä osalla sellaisella kuin olen, ja jos munkit saisivat ilkeämielisen tahtonsa täytetyksi, eivät he jättäisi maailmaan miehiä eivätkä naisia. Yhden ainoan sukupolven aikana hävittäisivät he koko ihmiskunnan vapaaehtoisen itsemurhan kautta! Toiseksi vihaan minä heitä kantajana, sillä jos kaikki ihmiset olisivat munkkeja, ei kukaan olisi laiska, ja koko kantajien ammattikunta kuolisi työn puutteesta. Kolmanneksi vihaan minä heitä filosofina, sillä samoin kuin väärä raha on oikean rinnalla inhottava samoin inhottaa munkkien järjetön ja eläimellinen asketismi kaikkia niitä, jotka kuten minä filosofeista alhaisin, halajavat elää puhtaan järjen vaatimusten mukaista elämää ja koettavat harjoittaa loogillista ja järjestelmällistä itsensä hillitsemistä?"

"Sano minulle", Filammon naurahtaen kysäsi, "kuka on ollut opettajasi filosofiassa?"

"Klassillisen viisauden lähde, itse Hypatia. Kuten se muinaisajan viisas — nimi on munkille yhdentekevä — joka öisin teki työnsä että päivät saisi tutkia, olen minä hänen luentohuoneensa pyhällä sisäänkäytävällä päällysvaatteiden ja päivänvarjojen vartijana, että saisin imeä itseeni taivaallista viisautta. Nuoruudestani asti olen tuntenut, että sieluni on tuota aineellisuuteen kiintynyttä rahvasta korkeammalla. Hän sai minulle selviämään sen ihanan tosiseikan, että minä olen kipinä itse jumaluudesta. Langennut tähti olen kyllä, herrani!" jatkoi hän miettiväisesti ja hiveli kädellään laihaa vatsaansa — "langennut tähti — langennut — niin sanoakseni, jos filosofian arvo sellaista vertausta kärsii, alhaisemman maailman sikojen sekaan — ja aivan itse sikopahnaan. — Mutta minä näytän sinulle sittekin tien arkkipiispan luo. Onhan se filosofillinen ilo saada näyttää aarteitaan vaatimattomalle nuorukaiselle. Ehkä autat minua kantamaan tätä hedelmäkoria?"

Ja pikku mies hyppäsi alas tukilta, asetti korinsa Filammonin pään päälle ja läksi astumaan ylös läheistä katua.

Filammon seurasi häntä puoleksi halveksien, puoleksi ihmetellen että mitähän tuo filosofia mahtoi olla, joka niin surkuteltavassa olennossa, kuin hänen repaleisessa ja apinamaisessa pikku oppaassaankin, voi pitää vireillä itserakkautta. Mutta tuo hänelle outo jyrinä ja melu kaduilla, jännitettyjen kasvojen alituinen vilinä, pitkissä jonoissa kulkevat ajopelit, kantotuolit, lastatut aasit, kameelit ja elefantit, jotka matkallaan Moonkadun kautta sen takana olevalle valtakadulle myllersivät hänen ohitsensa ja pakottivat hänet usein pakenemaan portaille tai porraskäytäviin, täyttivät pian hänen mielensä ihmettelevällä uteliaisuudella. Ja samalla häntä rupesi tämä elävä erämaa pelottamaan paljoa enemmän kuin konsaan se kuollut hiekkaerämaa, jonka hän oli jättänyt. Hän rupesi jo kaipaamaan Lauran rauhaa ja lepoa, ihmisiä, jotka hänet tunsivat ja hänelle hymyilivät. Mutta liian myöhäistä oli nyt kääntyä takaisin. Hänen oppaansa seurasi pari mailia suurta pääkatua, jota kaupungin keskustassa leikkasi kohtisuorana viivana toinen yhtä komea katu. Sen molemmissa päissä häämöittivät epäselvinä liikkuvan ihmisvirran yläpuolelta erämaan keltaiset hietakummut. Mutta suoraan edestäpäin välkkyi mastometsän läpi sinervä meri.

Vihoviimein saapuivat he satamaan kadun toisessa päässä. Ja siellä ilmestyi Filammonin hämmästyneiden silmien eteen ääretön sininen ulappa, joka puoliympyränä kaareutui palatsin ja torien edustalla… Hän pysähtyi vaistomaisesti, pieni opas pysähtyi myöskin ja silmäili syrjästä nuoreen munkkiin nähdäksensä minkä vaikutuksen tämä suuremmoinen panoraama tekisi häneen.

"Kas siinä! — katso käsialojamme! Meidän kreikkalaisten! — meidän pimeässä elävien pakanoiden! Katso sitä ja tunne itsesi sellaiseksi kuin olet, hyvin pieneksi, itserakkaaksi, tietämättömäksi nuorukaiseksi, joka luulee, että teidän uusi uskontonne oikeuttaa teidät hylkäämään kaikki muut. Kristitytkö tämän ovat tehneet, kristitytkö rakensivat tuon Faros-majakan tuolla vasemmalla, joka on yksi maailman seitsemästä ihmeestä? Kristitytkö sommittelivat tuon monta mailia pitkän laiturin sekä siinä olevat kaksi nostosiltaa, jotka yhdistävät molemmat satamat toisiinsa? Kristitytkö istuttivat tämän puiston ja tämän auringonportin rakensivat, tämän, jonka alitse nyt kuljemme? Taikka tuon Cæsareumin tuolla oikealla? Katsoppa noita obeliskeja sen edustalla!"

Hän viittasi noihin kahteen maailman kuuluun obeliskiin, joista toinen, "Kleopartan neulaksi" kutsuttu, seisoo vieläkin paikallaan. [Vuodesta 1877 lähtien kuitenkin Lontoossa. Suom. muist.]

"Katsele niitä, katso ylös niihin, sanon minä, ja tunne itsesi pieneksi, hyvin pieneksi! Kristitytkö ne pystyttivät ja hekö kaiversivat niiden sivut täpötäyteen muinaisaikojen viisautta? Kristitytkö rakensivat tuon museon tuolla, nekö muovailivat sen veistokset ja maalaukset, joiden keskellä attikalaiset mehiläiset eivät, sen pahempi, enää surise. Hekö ovat tuon toisen palatsin, pörssin, laineista kohottaneet; hekö täyttivät tuon Neptunon temppelin kuparilla, joka hengittää, ja marmorilla, joka punastuu? Hekö tuonne niemelle rakensivat tuon Timoniumin, jossa Aktiumin luona tappiolle joutunut Antonius unhotti häpeänsä Kleopatran sylissä. Hekö louhivat tuon Antirrhodussaaren lukemattomiksi satamiksi, taikka peittivät nämä vedet kaiken maailman kansojen purjelaivoilla? Vastaa, sinä myyrien ja yökköjen penikka, sinä kolme kyynärää maan tomua, sinä muumio kallioluolista! Kykenevätkö munkit tällaisia tuloksia aikaansaamaan?"

"Toiset ovat työtä tehneet, me olemme heidän urallensa astuneet", Filammon vastasi koettaen näyttää niin välinpitämättömältä kuin mahdollista. Todellisuudessa hän oli liian ällistynyt mistään suuttuakseen. Koko näköalan suunnaton laajuus, moniaisuus ja mahtavuus, nuo monet rakennukset, jonkalaisia maaemo tuskin koskaan ennen tai sen jälkeen on pinnallaan kantanut, muotojen tavaton vaihtelevaisuus — aina ensimmäisestä Ptolemejien puhtaasta doorilaisesta ja joonilaisesta tyylistä myöhäisempään roomalaiseen, mauttomaan ja sekavaan ylellisyyteen asti ja niiden seassa jäljittelyjä vanhan Egyptin suurpiirteisestä elefanttityylistä, joissa iloiset värit kevensivät jykevien ja yksinkertaisten ulkopiirteitten vaikutusta — tämän kivisen vyön ikuinen tyyneys jäsen vastakohtana kimmeltelevien laineiden herkeämätön loiske ja lukemattomat purjealukset, jotka ohjasivat ulos ulapalle kuin valkoiset kyyhkyset, jotka lentävät rannattomaan avaruuteen — kaikki tämä häikäisi, huimasi ja huolestutti häntä… Tämä siis oli se maailma… Eikö se ollut kaunis?… Eikö niiden ihmisten, jotka kaiken tämän saivat aikaan, täytynyt olla — jos ei juuri suuria… niin… hän ei osannut sanoa mitä? Aivan varmaan heillä oli suuri sielu ja jalot ajatukset. Aivan varmaan oli jotain jumalallista siinä, että kykeni luomaan tällaista. Ei se ollut vain heille itselleen vaan kokonaiselle kansalle — niin, tuleville sukupolvillekin… Ja tuossa on meri ja sen takana — uusia kansakuntia, lukemattomia ihmisiä… hänen mielikuvituksensa lento pysähtyi ajatellessaan sitä. Olivatko he kaikki tuomitut — kadotetut?… Eikö Jumalalla ollut ollenkaan rakkautta heidän osalleen?

Vihdoin toinnuttuaan muisti hän asiansa ja kysyi uudelleen tietä arkkipiispan asunnolle.

"Tännepäin sinä nuori mitättömyys", vastasi pikku mies ohjaten kulkunsa obeliskien vieritse Cæsareumin ympäri.

Filammonin silmät sattuivat samalla äsken muurattuun seinäkoristeeseen, jossa näkyi kristittyjen symbooleja.

"Mitä, onko tämä kirkko?"

"Se on Cæsareum; väliaikaisesti se on kirkoksi muutettu. Kuolemattomat jumalat ovat nyt nähneet hyväksi luopua oikeuksistaan, mutta Cæsareum se on siitä huolimatta. — Tännepäin, alas tuota katua oikealle. Tuossa", virkkoi hän, osottaen muuatta museorakennuksen sisäänkäytävää, "on runottarien viimeinen tyyssija — Hypatian luentosali, minun arvottomuuteni koulu… Ja tässä", pysähtyen kadun toisella puolen olevan komean talon ovelle, "on Atheenen siunatun suosikin asunto. Egyptin raakalaiset nimittävät mainittua jumalatarta Neith'iksi, mutta me, Makedonian miehet, pysytämme vanhat ja kunniakkaat kreikkalaiset nimitykset… Voit laskea korisi maahan."

Hän koputti ovelle ja antaen hedelmät mustaihoiselle palvelijalle teki kohteliaan kumarruksen Filammonille ja yritti mennä tiehensä.

"Mutta missä on arkkipiispan talo?"

"Serapeiumin vieressä. Sen kyllä löydät: muutamalla kummulla näet neljäsataa marmoripylvästä, nykyisin kristittyjen hävittäjien turmelemia."

"Mutta pitkältikö sinne on?"

"Noin kolme mailia; siellä Moon-kadun likistöllä."

"Mitä? Sitähän katua tulimme satamasta kaupunkiin."

"Aivan niin; osaatpahan nyt palata takaisin samaa tietä, jota jo kerran kuljit."

Filammonin teki mieli tarttua miestä kurkkuun ja iskeä hänen päänsä seinään, mutta hän hillitsi itsensä ja tyyntyi sanomaan, "sinä pakanan penikka olet siis vienyt minut kuusi tai seitsemän mailia syrjään?"

"Hiljaa, hiljaa, nuori mies! Jos sinä teet minulle jotain pahaa, huudan minä apua. Juutalaiskorttelit ovat tässä lähellä ja siellä on tuhansia, jotka pyrähtävät ulos kuin ampiaiset heti kun tarjoutuu tilaisuus kepittää munkki kuoliaaksi. Kaikista huolimatta olen menetellyt hyvässä tarkoituksessa. Ensiksikin — poliitillisesti eli käytännöllisen viisauden vaatimusten mukaan — siten nimittäin, että sinä tulit kantaneeksi korin enkä minä. Toiseksi filosofillisesti eli puhtaan järjen vaatimusten mukaan — siten nimittäin, että sinä nähtyäsi sen sivistyksen suuremmoisuuden, jonka sinun toverisi tahtovat hävittää, oppisit älyämään, että sinä olet aasi ja kilpikonna ja nolla; ja huomattuasi, ettet ole mitään, voisit ruveta toivomaan joksikin tulevasi."

Näin sanoen hän kääntyi mennäkseen.

Mutta Filammon tarttui hänen repaleiseen tunikkansa kaulukseen ja niin lujasti, ettei mies, vaikka hän ankeriaana kiemurteli, päässyt pakoon.

"Hyvällä taikka pahalla täytyy sinun seurata minua takaisin ja näyttää minulle tie askel askeleelta. Se riittäköön rangaistukseksi."

"Filosofi hallitsee asemaa mukautumalla siihen. Tulen hyvällä. Sitä paitsi siihen sikopahnaan kuuluvan olemukseni osan alhaiset tarpeet pakottavatkin minut menemään takaisin Moon-kadulle noutaakseni toisen korillisen hedelmiä."

He läksivät nyt yhdessä matkalle.

Psykologit saavat selittää, miksi Filammonin ajatukset nyt itsepintaisesti tahtoivat pyöriä sen vaimoihmisen ympärillä, jonka hän oli oppinut tuntemaan, vaikkakin vain nimeltä. Varmaa vain on, että hän kuljettuaan puolisen mailia ääneti, äkkiä ikäänkuin syvästä mietteistä heräten kysäsi:

"Mutta kuka on tuo Hypatia, josta sinä niin paljon puhut?"

"Kukako on Hypatia, moukka? Aleksandrian kuningatar, viisaudessa

Atheene, Hera ylevyydessä, kauneudessa Afrodite."

"Ja ketä ne ovat?" Filammon kysyi.

Kantaja pysähtyi, tarkasti häntä hitaasti kiireestä kantapäähän asti, kasvoillaan pohjattoman säälin ja ylenkatseen ilme. Tunteittensa kiihottamana yritti hän pyörtää tiehensä, mutta Filammonin väkevä käsi pidätti hänet.

"Ai, ai, jo muistan!… Siitähän sovittiin… Kukako on Atheene? Jumalatar, viisauden antaja. Hera, Zeun puoliso, taivahisten kuningatar; Afrodite; rakkauden äiti… Et kai ymmärrä."

Filammon ymmärsi; mutta vain sen verran että Hypatia oli hänen pienen oppaansa mielestä aivan erikoinen ja hyvin ihmeellinen olento. Siksipä hän tekikin sen ainoan kysymyksen, jonka avulla hän voi vertailla kaikkia Aleksandrian ilmiöitä: "Onko hän patriarkan ystävä?" Kantajan silmät suurenivat; ja hän asetti keskisormen omituiseen asentoon etusormen ja nimettömän väliin ja työntäen sitä veitikkamaisesti Filammonia kohti teki hän sillä jotain salaperäisiä merkkejä. Mutta kun niilläkään ei ollut mitään vaikutusta, pysähtyi kantaja, silmäili Filammonia uudelleen kiireestä kantapäähän ja vastasi:

"Hän on koko ihmiskunnan ystävä, nuori mies. Filosofin täytyy kohota yksityisen yläpuolelle kokonaisuuden käsittääkseen… Aha! — Täällä on jotain näkemistä ja portit ovat auki."

Hän pysähtyi erään suunnattoman suuren rakennuksen sisäänkäytävälle.

"Onko tämä patriarkan talo?"

"Patriarkan maku on paljoa alhaisempi. Sanotaan hänen elävän kahdessa pienessä likaisessa huoneessa — tietää siis mikä hänelle sopii. Patriarkan talo? Sen vastakohta, nuori ystäväni — jos sellaisia ilmiöitä yleensä onkaan olemassa, mitä Hypatia epäileekin. Tämä on taiteen ja kauneuden temppeli, runollisen innostuksen delfiläinen kolmijalka, maallisen kuormajuhdan virkistyspaikka eli yhdellä sanalla teatteri, jonka sinun patriarkkasi, jos hän siihen kykenisi, muuttaisi huomenna — mutta filosofi ei saa solvata. Aha, prefektin palvelijat ovat portilla. Hän toimittaa hallitustehtäviään, kuten täällä sanotaan, valmistaa päivän ruokaseteliä yleisön makuaistin mukaan. Täällä pidetään kerta viikossa hassunkuriset pukutanssit, joita jotkut ihailevat, juutalaiset etenkin. Niiden mielestä, joilla on klassillisempi maku, puuttuu hänen liikkeistään — etenkin perääntyvistä — oikea antiikkinen vakavuus; niitä voisi yleensä melkein rivoksi sanoa. Väsyneen vaeltajan täytyy kuitenkin saada virkistystä. Pistäytykäämme sisälle kuulemaan!"

Mutta ennenkuin Filammon ennätti kieltäytyä, syntyi sisällä mylläkkä; sisällä olijat tunkeutuivat ulos ja prefektin palvelijat sisään.

"Se on valhe!" huudettiin. "Juutalaisten panettelua! Mies on viaton!"

"Ei hänessä ole kapinanhalua enempää kuin minussakaan", huusi muuan lihava teurastaja, joka näytti yhtä mielellään voivan iskeä kuoliaaksi miehen kuin häränkin. "Hän oli aina ensimmäinen ja viimeinen osottamaan hyväksymistään pyhän patriarkan saarnoille."

"Voi sitä rakasta, hellää miestä", muuan nainen vaikeroi. "Vasta tänä aamuna minä sanoin hänelle, että miksi et anna vitsaa pojallesi, mestari Hierax? Miten voit toivoakaan, että he ilman vitsaa mitään oppivat? Ja hän vastasi, ettei hän voinut nähdä vitsaa, se pani hänenkin selkänsä kirvelemään."

"Sehän oli selvä ennustus."

"Ja todistaa hänet viattomaksi; sillä mitenpä hän olisi kyennyt ennustamaan, ellei olisi ollut pyhä mies."

"Munkit apuun! Hierax kristittyä kidutetaan teatterissa", ärjyi eräs suuttunut erakko, jonka parta ja tukka valui rinnalle ja olkapäille.

"Nitria, Nitria! Jumalan ja Jumalan äidin tähden! Nitrian munkit!

Alas juutalaiset solvaajat! Alas pakanatyrannit!"

Aivan kuin satojen näkymättömien ulkoapäin pakottamana, ryntäsi väkijoukko avarasta pilarikäytävästä uudelleen sisään ja vei Filammonin oppaineen mukanaan.

"Hyvät ystävät", virkkoi pieni mies, koettaen näyttää filosofisen tyyneltä, vaikka hän naapuriensa puristamana riippui taivaan ja maan välillä. "Mistä tämä meteli?"

"Juutalaiset rupesivat huutamaan, että Hierax aikoi sytyttää kapinan. Hitto vieköön heidät ja heidän sabattinsa! Aina he lauantaisin panevat toimeen mellakoita sen sijaan että tekisivät työtä kunnollisten kristittyjen lailla."

"Ja mellakoisivat sen sijaan sunnuntaisin! Hm! Lahkoeroituksia, joita filosofi —"

Lauseen loppu hävisi puhujan mukana kun hän tungoksen äkkiä vähetessä tipahti alas ja hautautui väkijoukon jalkoihin.

Raivostuneena kuullessaan kidutuksesta puhuttavan ja ympärillään kaikuvien huutojen huumaamana, Filammon tunkeutui kiivaasti väkijoukon läpi, kunnes hän pääsi etumaiseen riviin, jossa korkeat rautaristikkoiset portit sulkivat häneltä tien, mutta eivät estäneet näkymästä sitä murhanäytelmää, joka niiden toisella puolen tapahtui. Viaton mies parka riippui siellä muutamassa poikkipuussa ja kiemurteli ja parkui jokaisesta kiduttajansa nahkapiiskan iskusta.

Turhaan ryskyttivät Filammon ja muut munkit rautaporttia. Prefektin palvelijat sen toiselta puolen vastasivat vain solvauksilla ja ivanaurulla ja kiroilivat Aleksandrian kapinanhaluista roskajoukkoa, sen patriarkkaa, papistoa, pyhimyksiä ja kirkkoja, ja lupailivat kaikille portin takana seisoville, että heidän vuoronsa tulisi ensi kerralla. Uhrin valitushuudot kävivät yhä heikommiksi, ja heikommiksi, kunnes hänen kiemurtelunsa ja kärsimyksensä viimein loppuivat ainaiseksi puistatuksentapaiseen värinään.

"He ovat murhanneet hänet! Kiduttaneet kuoliaaksi! Takaisin arkkipiispan luo; hän kostaa puolestamme!"

Kun tuo pöyristyttävä sanoma ja sitä seurannut kehotus tuli väkijoukon tietoon, pyörähti se yhtenä miehenä ympäri ja samosi katu kadulta Kyrillon asuntoa kohti. Filammon kauhusta, raivosta ja säälistä aivan tyrmistyneenä kiiruhti joukon mukana eteenpäin.

Runsas tunti täytyi hänen odottaa kadulla mylläköivässä väkijoukossa, ennenkuin hänen onnistui päästä portista sisään. Ihmisvirta tempasi hänet silloin mukaansa ja kuljetti matalan pimeän käytävän läpi neliskulmaiselle pihamaalle, jota uudet, mutta rumat rakennukset ympäröivät. Serapeumin raunioiden neljäsataa juhlallista pylvästä kohosi rakennusten yläpuolelle. Ruoho peitti jo niiden latvoja ja niskahirsiä. Uneksikohan edes yksikään niiden hävittäjistä, että päivä oli tuleva, jolloin yksi ainoa näistä neljästä sadasta oli jäljellä "Pompeijin pilarin" nimisenä osoittamassa, mitä vanhan ajan ihmiset kykenivät suunnittelemaan ja aikaan saamaan.

Vihoviimein pääsi Filammon tungoksesta erilleen. Hän pisti kirjeen, jota hän oli kuljettanut rinnallaan, erään väkijoukossa huomaamansa papin käteen, ja tämä vei hänet käytävään ja sieltä portaita ylös suureen matalaan, aution näköiseen huoneeseen. Sen vapaamuurariuden ansioksi, jonka kristityt ensimmäisinä ovat luoneet, on luettava, että hän viidessä minuutissa pääsi odottamaan Välimeren eteläpuolen mahtavimman miehen sisäänkutsua.

Sisähuoneen oven edessä riippui vain verho ja Filammon kuuli selvästi jonkun kiivaasti astelevan siellä edestakaisin.

"He pakottavat minut siihen!" syvä ja soinnukas ääni puhkesi viimein puhumaan. "He pakottavat minut siihen! Heidän verensä tulkoon heidän itsensä päälle! Eikö heille siis riitä, että he solvaavat Jumalaa ja hänen kirkkoansa, että heillä on yksityisoikeutena kaikki pettäminen, povaaminen, koronkiskominen, loihtiminen ja väärän rahan tekeminen koko kaupungissa, vaan täytyy heidän vielä jättää pappejani tyrannin käsiin?"

"Niinhän oli apostolienkin aikana", huomautti pehmeämpi, mutta paljon epämiellyttävämpi ääni.

"Mutta nyt sitä ei enää saa jatkua! Jumala on antanut minulle vallan tehdä siitä loppu, ja Jumalan viha tulkoon päälleni, ellen tätä valtaani käytä. Huomispäivänä minä puhdistan tämän roistoutta sisältävän Augiaan tallin enkä jätä ainoatakaan juutalaista pilkkaajaa ja petturia koko Aleksandriaan."

"Minä pelkään, että sellainen tuomio, vaikkakin oikeudenmukainen, loukkaisi hänen ylhäisyyttään!"

"Hänen ylhäisyyttään! Hänen tyranniuttaan! Eikö Orestes mukaannu näihin oloihin vain siksi, että he lainaavat rahaa hänelle ja hänen kätyreilleen? Hän laittaisi perkeleillekin tyyssijan Aleksandriaan, jos vain ne tekisivät hänelle saman palveluksen. Ja sitte hän käyttää niitä minua ja minun väkeäni vastaan ja alentaa uskonnon arvoa yllyttämällä roskajoukon tappelemaan ja lopuksi hän ryhtyy tällaisiin väkivaltaisuuksiin! Ja se on sitte kapinoimista! Eikö heillä olekin syytä kyllin siihen? Mitä pikemmin minä vapautan heidät yhdestä viettelyksestä, sitä parempi! Toinen viettelijä varokoon silloin itseänsä, ellei hänen tuomionsa hetki olekin jo lyönyt!"

"Prefektinkö, teidän pyhyytenne?", kysyi toinen salakähmäisesti.

"Ken prefektistä on puhunut? Jos ken on tyranni ja murhaaja, köyhän sortaja ja sen filosofian suosija, joka köyhiä halveksii ja tekee heistä orjia, eikö hänen tule joutua turmioon, vaikka olisi seitsemän kertaa prefekti?"

Silloin Filammon, ajatellen ehkä kuulleensa jo liian paljon, ilmaisi läsnäolonsa hiljaisella kolinalla. Toinen puhelevista, joka näytti olevan sihteeri, kohotti heti verhoa ja ankaranlaisesti kysyi hänen asiaansa. Pambon ja Arseniuksen nimet näyttivät kuitenkin heti tyynnyttävän hänet ja hän vei vapisevan nuorukaisen sen miehen eteen, joka todellisuudessa, vaikkakaan ei nimellisesti, istui Faraoiden istuimella.

Päältäpäin ei se siltä kuitenkaan näyttänyt. Huone ei ollut kalustettu paljoa paremmin kuin käsityöläisen asunto. Itse suuren miehen puku oli karkea ja yksinkertainen; ainoa, mikä hänessä osoitti jotain turhamaisuutta, oli tavattoman huolellisesti harjattu tuuhea parta ja muutamat käherretyt hiussuortuvat, jotka olivat jätetyt leikkaamatta. Mutta hänen kookas ja majesteetillinen vartalonsa, hänen kasvonpiirteittensä vakava ja voimakas kauneus, säkenöivät silmät, teräväpiirteinen suu ja korkea otsa — kaikki osoittivat että hän oli käskijäksi syntynyt. Nuorukaisen sisään astuessa pysähtyi Kyrillos ja tarkasteli tulijaa läpitunkevin silmäyksin, jotka tulena polttivat Filammonin kasvoja ja saivat hänet toivomaan, että maa avautuisi hänen jalkojensa alla ja piilottaisi hänet noilta katseilta. Viimein otti Kyrillos kirjeet, luki ne ja puhui:

"Filammon. Kreikkalainen. Sinun sanotaan oppineen tottelemaan.

Jos niin on asian laita, olet sinä myöskin oppinut hallitsemaan.

Apotti-isäsi on uskonut sinut huolenpitooni. Sinun tulee nyt totella

minua."

"Minä tottelen."

"Hyvä! Nouse nyt tuolle ikkunalle ja hyppää alas pihalle!"

Filammon meni ikkunan luo ja avasi sen. Se oli vähintäin kaksikymmentä jalkaa korkealla pihamaasta, mutta hänen asiansa oli totella eikä tehdä arviolaskuja. Ikkunapenkillä oli kasvi astiassa. Hän nosti sen tyynesti syrjään ja seuraavassa tuokiossa olisi hän seurauksista välittämättä hypännyt ulos, ellei Kyrillos olisi ärjäissyt: "Seis!"

"Tuo poika kelpaa, Pietari. En tarvitse pelätä salaisuuksia, jotka hän ehkä kuuli."

Pietari hymyili myöntävästi, mutta näytti kuitenkin siltä kuin hän olisi pitänyt parempana antaa nuorukaisen taittaa niskansa ja siten tehdä kaiken juoruamisen mahdottomaksi.

"Sinä haluat nähdä maailman? Ehkä oletkin siitä jo jotain nähnyt tänään?"

"Näin murhan —"

"Silloin näit sen, mitä näkemään sinä tänne tulit; näit mitä maailma on ja minkälaista oikeutta ja armeliaisuutta se harjoittaa. Jos sinun ulkomuotosi ei petä, niin näkisit luullakseni mielelläsi miten Jumala kostaa ihmisten julmuudet ja olisit kernaasti Jumalalle apuna kostotyössä."

"Minä tahtoisin kostaa sen miehen kuoleman."

"Oi sinä poikanen maailmanparantajaksi! Tuon miehen kohtalo on nyt tietysti sinulle tärkein kaikista. Odotahan siksi kuin Hesekielin kanssa olet käynyt perkeleen temppelin sisimmässä sopukassa, niin olet näkevä asioita paljon pahempia kuin tämä — naisia, jotka itkevät Tammusta ja surevat unhoon joutuneita epäjumalia, joihin he eivät itsekkään usko. — Sekin, Pietari, on Herkules-töiden luettelossa".

Samassa astui sisään eräs diakoni.

"Teidän pyhyytenne, sen kirotun kansan rabbiinit, jotka olette luoksenne kutsunut, ovat alhaalla. Toimme heidät sisään takaportin kautta, peläten —"

"Oikein, oikein! Jos heille jotakin olisi tapahtunut, olisimme hukassa. Minä pidän sinut muistissani. Pietari, ota tämä nuorukainen ja esitä hänet parabolaaneille… Kuka heistä olisi paras hänen opettajakseen?"

"Veli Theopompus on erittäin lempeä ja hienotunteinen."

Kyrillos pudisti nauraen päätään.

"Mene tuonne viereiseen huoneeseen hetkeksi, poikani… Kuule, Pietari, anna hänet jollekin ankaralle pyhimykselle, jollekin oikealle Boanergeelle, joka puheluillaan saattaa hänet vaikenemaan, teettää hänellä työtä kuin juhdalla ja näyttää hänelle kaikesta parhaimman ja hienoimman puolen. Cleitofonissa on meillä oikea mies. Ja nyt päivän puuhiin; viisi minuuttia noita juutalaisia varten — Orestesta ei haluttanut säikäyttää heitä; saamme nähdä kykeneekö Kyrillos sen tekemään — sitte puoli tuntia sairashuonetilien tarkastukseen, tunti kouluja varten, puoli tuntia erikoisasioita varten, toinen puolituntinen itselleni, ja sitten jumalanpalvelus. Pidä huoli siitä, että poika on siellä. Tuo kukin vuorollansa sisään, Pietari hyvä. Kuluu niin paljon aikaa turhaan etsiskelemiseen ja elämä on muutenkin liian lyhyt. Missä ne juutalaiset nyt ovat?"

Kyrillos kävi käsiksi iltapäivätöihinsä samalla väsähtämättömällä tarmolla, itseuhrautuvaisuudella ja järjestelmällisyydellä, joka, vaikkakin häntä epäiltiin väkivaltaiseksi, kunnianhimoiseksi ja vehkeilijäksi, hankki hänelle satojen tuhansien ihmisten kunnioittavan rakkauden ja ehdottoman kuuliaisuuden.

Samaan aikaan kulki Filammon kaupungilla Parabolaanien seurassa. Nämä olivat pappeja, jotka eräänlaiseksi järjestöksi liittyneinä harjoittivat köyhäin- ja sairashoitoa. Heidän seurassaan näki Filammon sinä iltapäivänä pimeän puolen sitä maailmaa, josta satamapanoraama oli ollut valoisa puoli. Lähellä tuota suuremmoista satamaa, joka piti koko maailman ruuassa, kärsi nälkää ja nääntyi joukottain vanha kreikkalainen väestö, eläen likaisessa kurjuudessa, ruokottomuudessa irstaisuudessa, tietämättömyydessä, raakuudessa ja tyytymättömyydessä ruumiin, asunnon ja sielun suhteen kokonaan viranomaisten unhottamina, ja ilmaisten läsnäoloansa vain tarkoituksettomilla ja väkivaltaisilla kapinoilla. Näiden keskellä, ehkä liian raivoisasti ja fanaatisesti, mutta sittekin heidän keskellään ja heidän hyväkseen työskentelivät parabolaanit yötä päivää. Filammon avusti heitä kuljettaen tarvitseville ruokaa ja vaatteita, auttaen sairaita sairashuoneeseen ja kuolleita hautaan, puhdistaen tartunnan saastuttamia asuntoja — kuumetaudeilla oli näet näissä kaupungin-osissa vakinainen tyyssija — ja lohduttaen kuolevia ylhäältä luvatulla anteeksiannolla. Useimmat parabolaanit menivät jo ilta-jumalanpalvelukseen, mutta hän jäi päällysmiehensä kera valvomaan sairasvuoteen ääreen. Oli jo myöhäinen yö ennenkuin hän pääsi kotia, ja Pietari esilukijalle ilmoitettiin hänestä että hän oli käyttäytynyt kuin Jumalan mies ainakin. Ja tämän hän oli todellisuudessa tehnytkin, munkki kun oli, ollenkaan ajattelematta, että hänen menettelynsä oli jaloa ja uhrautuvaista. Hän heittäytyi heti vuoteelleen muutamassa käytävään antautuvassa kammiossa ja vaipui silmänräpäyksessä raskaaseen uneen.

Mutta päivän vaikutelmat rupesivat kiusaamaan häntä unina. Hän uneksi, että gootit tanssivat parabolaanien kanssa ja Pelagia oli heidän joukossaan enkelinä riikinkukon siivet hartioillaan; Hypatia ratsasti sarvipäisenä ja kaviojalkaisena: teatterin ympäri istuen samalla kertaa kolmen virtahevon selässä; Kyrillos seisoi avonaisessa ikkunassa ja pommitti häntä kukka-astioilla — ja muuta samaan suuntaan. Kesken uniaan heräsi hän ulkoa kadulta kuuluviin kiireisiin askeleihin ja huutoihin, jotka, sen mukaan kuin hän unenhorroksista selvisi, pukeutuivat sanoiksi "Aleksanterin kirkko on tulessa! Apuun kristityt! Tuli on irti! Apuun!"

Hän nousi vuoteessaan istualleen ja koetti muistella, missä hän oikeastaan oli. Onnistuttuaan lopulta siinä, heitti hän lammasnahkan päälleen ja juoksi ulos kysymään tarkemmin käytävää pitkin kiiruhtavilta diakooneilta ja munkeilta. "Niin niin, Aleksanterin kirkko palaa!" huudettiin hänelle vastaukseksi ja yhdessä toisten kanssa riensi Filammon alas rappusia yli pihan ja ulos kadulle. Pietarin korkea vartalo oli heille lippuna ja suunnan määrääjänä.

Porttikäytävästä ulos päästessään Filammon pysähtyi silmänräpäykseksi, kun kirkas kuunvalo ulkona häikäisi pimeään tottuneita silmiään. Mutta tämä pieni pysähdys pelasti hänen henkensä, sillä samassa hän näki tumman haamun syöksyvän esiin seinän varjosta, pitkä puukko välähti hänen silmiensä edessä ja pappi, jonka kintereillä hän oli juossut, vaipui maahan. Murhaaja pakeni alas katua minkä jalat kannattivat, ja munkit ja parabolaanit syöksyivät hänen perässään.

Filammon, joka juoksi kuin aron peura, oli jo sivuuttanut kaikki muut paitsi Pietarin kun useita muita mustia haamuja ilmestyi oviaukoista ja kulmien takaa ja yhtyi, tai näytti yhtyvän takaa-ajoon. Mutta jonkun matkaa juostuaan pysähtyivätkin ne muutaman poikkikadun suulle. Murhaaja pysähtyi myös. Pietari, joka vainusi vaaran, hiljensi vauhtia ja tarttui Filammonin käsivarteen.

"Näetkö noita-miehiä tuolla varjossa?"

Mutta ennenkuin Filammon ennätti vastata, marssi varjosta keskelle katua kolme tai neljäkymmentä miestä, kuunvalossa välkkyvät tikarit käsissään ja pakenevat yhtyivät heidän riveihinsä. Mitä tämä tarkoitti? Olipa tämä sangen merkillinen näyte siitä, miten koko keisarikunnan kristillisimmässä ja sivistyneimmässä kaupungissa menetellään!

"Olen kyllä lähtenyt maailmaa näkemään, mutta minusta tuntuu kuin olisin tällä kertaa sitä jo aivan tarpeeksi nähnyt", Filammon ajatteli.

Pietari pyörsi heti ympäri ja pakeni yhtä nopeasti kuin äsken oli takaa-ajanut, ja katsoen varovaisuuden tässä parhaimmaksi, seurasi Filammon häntä. Juoksusta hengästyneenä pääsivät he toveriensa luo.

"Asestettu joukkue on kadun päässä!"

"Murhaajat!" "Juutalaiset!". "Salaliitto!" Kaikki huusivat yhteen ääneen. Vihollinen tuli samassa näkyviin, edeten varovaisesti, ja koko munkkijoukko pötki pakoon, etumaisena taas Pietari, joka oman nahkansa pelastukseksi näytti päättäneen kykynsä mukaan käyttää pitkiä koipiaan, jotka luonto oli hänelle lahjoittanut.

Vähän vastahakoisesti seurasi Filammon hänen kintereillään; parisenkymmentä askelta otettuaan kuuli hän valittavan äänen jalkojensa juuresta huutavan hänelle:

"Auttakaa! Armahtakaa! Elkää jättäkö minua tähän murhattavaksi! Olen kristitty, valhettelematta olen kristitty!"

Filammon pysähtyi ja nosti maasta uhkeavartaloisen neekerinaisen, joka itkien värisi pukunsa riekaleissa.

"Juoksin ulos kun kuulin heidän huutavan, että kirkko on tulessa", nyyhkytti vaimo parka "mutta juutalaiset ottivat minut kiinni ja rääkkäsivät minua. He repivät päältäni viittani ja tunikkani, ennenkuin heidän käsistään pääsin, ja sitte juoksivat omat uskontoverini minut kumoon ja polkivat minut jalkoihinsa. Ja nyt pieksää minut mieheni, jos vaan kotia pääsen. Pian tuolle sivukadulle, muuten ne tappavat meidät!"

Asestettu joukkue oli jo hänen kintereillään. Jokainen silmänräpäys oli kallis, ja Filammon, vakuuttaen vaimolle, ettei hän jättäisi häntä pulaan, kiiruhti hänen kanssaan syrjään. Mutta vainoojat olivat huomanneet heidät ja pääjoukon jatkaessa kulkuaan pitkin pääkatua, erosi kolme tai neljä miestä siitä heidän jälkeensä. Vaimo parka kykeni vain vaivaloisesti liikkumaan, ja kun aseeton Filammon vilkasi taakseen, näki hän kirkkaitten tikarien välkkyvän kuun valossa ja hän päätti kuolla kuten munkille sopii. Nuori ei kuitenkaan toivoa kadota, ja hän päätti ainakin koettaa pelastaa henkensä. Hän tyrkkäsi neekerivaimon pimeään porttikäytävään, josta häntä värinsä takia ei voitu huomata. Itse ennätti hän parhaiksi piiloittautua muutaman pilarin taa, kun etumainen takaa-ajaja saapui paikalle. Filammon pidätti henkeänsä tuskallisessa jännityksessä. Huomaakohan mies hänet? Ei hän ainakaan puolustamatta kuolisi. Ei! Mies juoksi läähättäen ohi! Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi toinen, huomasi hänet äkkiä ja heittäytyi hämmentyneenä syrjään. Se pelasti Filammonin. Vikkelästi kuin kissa juoksi hän miehen kimppuun, kaatoi hänet yhdellä iskulla maahan, tempasi tikarin hänen kädestään ja hyppäsi pystyyn parhaaksi ennättääkseen iskeä uuden aseensa kolmannen vainoojansa kasvoihin. Mies tavoitti kädellään päätään ja horjahti takaperin kintereillä seuranneen toverinsa päälle. Voiton hurmaamana käytti Filammon hyväkseen miesten hämmästystä ja ennenkuin he olivat siitä toipuneet, oli hän jo antanut heille puolen tusinaa iskuja. Miesten onneksi oli nuori munkki kuitenkin aseen käyttelyyn tottumaton; muuten hänellä olisi ollut useampi kuin yksi murha omallatunnollaan. Nyt he pötkivät nilkuttaen pakoon kiroillen jollain vieraalla kielellä, ja Filammon huomasi olevansa voittaja ja yksin vapisevan neekerivaimon ja iskusta pyörtyneen kadulla makaavan roiston seurassa.

Kaikki oli tapahtunut muutamassa minuutissa.

Neekerivaimo oli porttikäytävässä polvillaan kiittäen yksinkertaisin sanoin taivasta tästä odottamattomasta pelastuksesta, ja Filammon oli hänkin polvistumaisillaan, kun uusi ajatus pisti hänen päähänsä. Hän otti juutalaiselta tämän vaipan ja kangasvyön ja ojensi ne vaimoparalle ajatellen, että hänellä voittajana oli siihen oikeus. Mutta voi kauhistus! Juuri kun neekerin kiittelyt vuolaimpina valuivat, täytti uusi väkijoukko kadun toisen pään, ja ennenkuin he sitä huomasivat, oli se jo aivan lähellä. Pelko ja epätoivo valtasi heidät, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä he jo riemuitsivat, sillä kuunvalossa erotti Filammon joukossa papinkaapuja ja ensimmäisessä rivissä — vaaraa näet ei näyttänyt olevan tarjolla — Pietari esilukijan. Hän näytti tahtovan välttää kysymyksiä ja puhkesi sen vuoksi heti luistavasti puhumaan:

"Ah, sinä poika! Olet siis turvassa? Pyhimykset olkoot kiitetyt! Me jo pidimme sinua kuolleena. Ken sinulla täällä on? Vanki? Ja meillä on toinen. Hän juoksi tuolla suoraan meidän syliimme ja Herra antoi hänet meidän käsiimme. Hänen on täytynyt sivuuttaa sinut."

"Kyllä hän sivuuttikin", Filammon vastasi, laahaten esiin vankinsa, "ja tässä on hänen rikostoverinsa."

Vangit sidottiin käsivarsistaan yhteen ja joukkue läksi uudelleen marssimaan Aleksanterin kirkolle auttamaan muka sen sammutuksessa.

Filammon vilkasi ympärilleen etsien neekerivaimoa, mutta hän oli hävinnyt. Hän oli liiaksi häpeissään siitä, että oli ollut kahdenkesken vaimoihmisen kanssa, mainitakseen sanaakaan koko asiasta. Hän toivoi kuitenkin hänet uudelleen tapaavansa. Hänen sydämessään oli jo herännyt osanotto, melkeinpä mieltymys, tuota koristelematonta vaimo-parkaa kohtaan, jonka hän oli kuolemasta pelastanut.

Sen sijaan että olisi pitänyt häntä kiittämättömänä, kun ei ollut jäänyt kertomaan, mitä kaikkea hän oli tälle tehnyt, oli Filammon vaimolle kiitollinen siitä, että tämä niin sopivassa tilaisuudessa häviämällä oli säästänyt hänet monilta punastumisilta. Filammonin teki mieli päästä kertomaan hänelle näistä ajatuksistaan — kuulemaan, oliko hän loukkaantunut — ja —. Voi voi, Filammon! Vain neljä päivää olet ollut Laurasta poissa ja jo kokonainen rykmentti naistuttavia! Mutta olihan kohtalo lähettänyt maailmaan yhtä monta naista kuin miestäkin, ja vaikeahan oli pysyttäytyä kokonaan poissa heidän tieltään. Ehkä kohtalo olikin aikonut heidät joksikin avuksi toiselle sukupuolelle, koska heidät oli niin erottamattomasti toisiinsa sekoittanut. Elä väittele turhia, Filammon! Aleksanterin kirkko palaa! — Eteenpäin!

Ja väkijoukko jatkoi yhä kulkuaan. Siinä oli munkkeja ja muita kaupungin asukkaita. Avuttomat vangit heillä oli keskellään ja parisenkymmentä omavaltaista tutkijatuomaria laahasi heitä pitkin katua, tyrkki, noitui ja tutki heitä yhtä haavaa. Mutta vangit joko juutalaiselle ominaisesta itsepäisyydestä tai pelkästään pelosta eivät nähneet hyväksi antaa itsestään minkäänlaisia tietoja.

Kun he kääntyivät muutamassa kulmauksessa toiselle kadulle, avautui eräs suuri portti ja pitkä rivi kiiltäviin haarniskoihin puettuja miehiä marssi siitä poikki kadun. He laskivat kaikki yhdellä kertaa keihäänsä alas ja jäivät liikkumattomina seisomaan paikoilleen. Väkijoukon etumainen rivi pysähtyi ja kuului hämmästynyt kuiske: "Henkivartijat!"

"Ketä ne ovat?" Filammon kuiskaten kysyi.

"Sotureja — roomalaisia sotureja", joku kuiskaten vastasi.

Filammon, joka oli etumaisten joukossa, oli myöskin pysähtynyt — ei hän itsekään tiennyt miksi — kun näki tuon taipumattoman näköisen miesrivin, mutta samassa hänessä jo heräsi halu mennä sitä niin likelle, kuin suinkin uskalsi… Nämä siis olivat Rooman sotureja — maailman valloittajia — miehiä, joiden nimen kaiku oli hänessä lapsuudesta asti herättänyt jonkunlaisen pelon ja ihailun sekaisen tunteen vaikka tiedot heistä siellä yksinäisessä Laurassa olivatkin häilyviä… Rooman sotureja! Ja nyt hän katseli heitä kasvoista kasvoihin!

Hänen uteliaisuutensa häipyi kuitenkin äkkiä kun eräs sotureista, joka kypäränsä ja haarniskansa kultakoristeista päättäen oli upseeri, tarttui hänen käsivarteensa ja kohottaen viinipuisen keppinsä uhkaavaan asentoon, kysyi ankarasti:

"Mikä tällä kaikella on tarkoituksena? Miksi te ette pysy rauhassa sängyssänne te aleksandrialaiset roistot?"

"Aleksanterin kirkko on tulessa", Filammon vastasi pitäen parhaana välttää liikoja sanoja.

"Sen parempi."

"Ja juutalaiset murhaavat kristityitä."

"Puolustakaa sitte itseänne. — Käännös perinpäin, miehet. Ne vain vähän räyhäävät."

Ja teräspukuinen ilmiö pyörähti samassa ympäri ja helisten ja rämisten hävisi kasarminportin pimeään kitaan. Väkijoukko, jonka tie taas oli vapaa, ryntäsi nyt entistä rajummin eteenpäin.

Filammon seurasi mukana, mutta pettyneenä. "Vain vähän räyhäävät!" Pietari selitti tovereilleen miten älykkäitä he olivat olleet kun "olivat piilottaneet vangit keskelleen ja pitäneet heidän suunsa tukossa siksi kuin olivat päässeet kasarmin ohi". "Onpa siinäkin kehuskelemisen aihe", Filammon ajatteli, "kun on kysymys miehistä, jotka tekevät ja erottavat kuninkaita ja Cæsareja!" "Vain vähän räyhäävät!" Hän ja parabolaanien veljeskunta — jonka hän oli kuvitellut maailman etevimmäksi järjestöksi — ja Aleksanterin kirkko, kristittyjen murhaaminen ja yhteisen uskon vainoaminen, kaikki oli noille neljällekymmenelle miehelle niin arvotonta ettei se edes ansainnut heidän huomiotansa. Voimastaan ja hyvästä järjestyksestään tietoisina tunsivat he olevansa täydessä turvassa kymmenien tuhansien kurissa pidettävien keskellä. — — Hän vihasi noita sotureja. Siksikö, etteivät he kirkon asiasta välittäneet, tai siksikö etteivät he pitäneet väliä siitä veljeskunnasta, jonka sangen tärkeänä jäsenenä hän piti itseään juutalaisista vainoojista äskettäin saavuttamansa Simsonin voiton takia? Joka tapauksessa hän kuitenkin seurasi sen pienen kantajan neuvoa ja tunsi itsensä sangen vähäpätöiseksi.

Ja vielä vähäpätöisemmäksi tunsi hän itsensä — hän oli näet nuori eikä tahtonut joutua naurunalaiseksi — kun väkijoukon pysäytti eräs nainen, joka muutamasta ikkunasta huusi sille, ettei Aleksanterin kirkko ollutkaan tulessa, että hän oli ollut talon katolla, minkä muutkin olisivat voineet tehdä elleivät olisi olleet hulluja y.m. y.m. ja että kirkko seisoi siellä yhtä hyvässä turvassa ja yhtä ruman näköisenä kuin ennenkin. Vastaukseksi lensi väkijoukosta muutamia tiilenkappaleita vaimoa kohti, joka hävisi ikkunasta sulkien sen. Väkijoukko jäi seisomaan paikalleen; kyseltiin toisiltaan ja huomattiin vähitellen, että oli käynyt kuten tavallisesti tällaisissa rahvaslaumoissa: ei kukaan ollut nähnyt kirkon palavan eikä edes henkilöä, joka sen olisi omin silmin nähnyt. Ei edes oltu millään suunnalla nähty tulipalon kajastusta eikä tiedetty kuka oli hölyn siitä pannut alkuun. Lyhyesti sanoen tultiin siihen lopputulokseen, että Aleksanterin kirkolle oli matkaa pari peninkulmaa ja että jos se oli tulessa, se oli jo ennättänyt joko palaa tai pelastua. Jos taas se ei ollut tulessa, niin olihan yöilma lievimmin sanoen kolea, ja jos siitäkään ei välittäisi, niin olihan juutalaisia väijyksissä — itse paholainen tiesi, miten paljon heitä oli — jok'ainoalla kadulla heidän ja kirkon välillä. Eiköhän siis ollut parasta viedä vangit varmaan paikkaan ja pyytää arkkipiispalta tarkempia ohjeita? Ja väkijoukko alkoi pienissä parvissa hajaantua kukin taholleen kunnes toista mieltä olevat huomasivat jääneensä aivan yksin ja juutalaisten tikareita peläten kiiruhtivat hekin muiden jälkeen.

Säikähdettyään muutamia kertoja aivan pahanpäiväiseksi huudosta "juutalaiset ovat kimpussamme!" — jolloin muutamat, turhasta hälyytyksestä mielettöminä, pakenivat naapuritalojen sisäänkäytäviin, otettiin siellä varkaina kiinni ja lähetettiin sittemmin pakkotyöhön — saapui joukkue lopulta Serapeiumiin. Siellä oli luonnollisesti toinen väkijoukko vastassa ja tulijoille kerrottiin, että heitä oli vedetty nenästä, että Aleksanterin kirkko ei ollut ollenkaan syttynyt tuleen, että juutalaiset olivat murhanneet tuhansittain kristityitä, — vaikka kukaan ei ollut nähnyt useampaa kuin kolme kuollutta, niihin luettuna se pappi parka, joka makasi ruumiina asunnossaan, — ja että koko juutalainen väestö marssi kristittyjä vastaan. Näiden uutisten johdosta katsottiin parhaimmaksi vetäytyä arkkipiispan talolle niin pian kuin mahdollista, pönkittää ovet kiinni ja valmistautua piiritystä kestämään. Siinä työssä teki Filammon oikeita ihmetöitä. Hän repi irti puuosat huoneista ja kiviä suojusmuurista. Lopulta pisti jollekin tyyniluontoisemmalle päähän, että eiköhän kuitenkin olisi parempi odottaa jotain vakavampia enteitä rynnäköstä, ennenkuin talolle suurempia turmioita tehdään.

Viimein kuultiin raskaiden askelien lähenevän katua alas. Silmänräpäyksessä olivat kaikki ikkunat täynnä uteliaita kasvoja ja Pietari, joka tiesi että kuumalla vedelläkin voi sangen tehokkaasti puolustautua, juoksi alas kuumentamaan suuria kattiloita. Kirkkaassa kuunvalossa välkkyi rivi kypärejä ja haarniskoja. Kiitos Jumalan! Soturithan siellä tulivatkin!

"Joko juutalaiset tulevat?" "Onko kaupungilla rauhallista?" "Miksi ette näitä konnuuksia estäneet?" "Tuhansia ihmisiä surmattiin teidän torkkuessa!"

Näillä ja muilla samanlaisilla huudahduksilla tervehdittiin sotureita. Vastaus kuului:

"Yöpuillenne nukkumaan, te kaakattavat kanat! Muuten pistämme kanakoppinne tuleen!"